Sillä aikaa kuin Cæsar taisteli Galliassa ja Crassus Aasiassa, Pompeius
pysyi Roomassa. Täällä olosuhteet kehittyivät nyt täydelliseen
anarkiaan. »Tosin triumviraatti hallitsi vielä maailman kohtaloita,
mutta ei Rooman katuja», käyttääksemme Mommsenin sattuvaa paradoksia
olosuhteita luonnehtiessaan. »Elettiin interregnumin aikaa rikkoutuneen
ylimystöhallituksen ja lähestyvän sotilasdiktatuurin välillä.
Tiheämmiksi ja tiheämmiksi kerääntyivät pilvet, jotka ennustivat
rajuilmaa. Vielä ne eivät olleet purkautuneet, mutta yksityiset
ukkosenjyrähdykset kiersivät jo tukahduttavassa, painostavassa ilmassa.»
Kaikki, jotka antoivat arvoa lainmukaiselle vapaudelle ja
järjestykselle, olivat kyllästyneet tällaiseen asiaintilaan, mutta
roskaväellä — »ylhäissukuisella» yhtähyvin kuin »alhaissukuisellakin»
— ei ollut koskaan ollut iloisempia päiviä, ei koskaan hauskempaa
temmellyspaikkaa. Ja kaduilla ja toreilla komeili »suuria miehiä»
laumoittain, suuria miehiä surkuteltavan pienin mittasuhtein.
»Demagogiasta tuli», Mommsen jatkaa, oikea ammatti, eikä siltä
suinkaan puuttunut asianmukaisia tunnusmerkkejä: nukkavieru viitta,
pörröinen parta, pitkät, liehuvat hiukset, heleä ääni. Kreikkalaiset
ja juutalaiset, vapautetut ja orjat, olivat säännöllisimmät julkisissa
kokouksissa kävijät ja myös kovaäänisimmät kirkujat. Mutta varsinaisia
hetken herroja olivat ylhäisten seikkailijani värväämät ja ylläpitämät
asestetut joukot, gladiaattoreista ja orjista kootut anarkian
pataljoonat, jotka osasivat tappelemisen taidon.» Ja kun tällaisilta
herroilta loppuivat rahat, niin etteivät he enää voineet maksaa palkkaa
joukoilleen, heitä ei ujostuttanut tarjota niitä kaupaksi. Niin teki
esimerkiksi eräs Clodiuksen puoluelainen, ja roistot osti sattumalta —
Clodiuksen kiivain vastustaja, muutoin mies, joka voi hyvin lyödä kättä
häpeämättömälle vastustajalleen.
»Jokainen puoluepukari harjoitti politiikkaa omin päin. Mieluimmin
nämä joukkueet taistelivat vapauden lipun alla, mutta itse asiassa
ne eivät olleet demokraattisia enemmän kuin ylimysmielisiäkään. Vain
siinä suhteessa näillä roistopäälliköillä oli pysyvä väri, että he
aina yhtä kiivaasti vainosivat henkilökohtaisia vihamiehiään, kuten
Clodius Ciceroa. — Voi aivan yhtä hyvin koettaa nuoteilla merkitä
kissamusiikkia kuin kirjoittaa tämän poliittisen hiidenkirnun
historiaa. Mitä muutoin hyödyttäisikään luetella kaikkia keskellä
maailmankaupunkia suoritettuja tekoja, kotirauhan rikkomisia,
murhapolttoja ja muita ryövärielämänkohtauksia taikka laskea, kuinka
usein koko asteikko käytiin läpi alkaen rähinästä ja vihellyksistä ja
kehittyen sylkemiseen ja potkimiseen, kivittämiseen ja miekaniskuihin
asti?»
Mutta mitä Pompeius teki? Hän istui toimettomana katselijana — siinä
määrin passiivisena, että Clodius voi viikkomäärin pitää häntä
piiritettynä hänen omassa talossaan. Kun Pompeiuksen piti pitää
puhe Clodiusta vastaan kansankokouksessa, niin demagogin joukkue
järjesti silloin niin valtavan rähinän ja hukutti puhujan sellaiseen
parjaustulvaan, että hänen äänensä hukkui meluun. Mutta nyt kuten
aina imperaattorin ohjeena oli olla ryhtymättä mihinkään, ennenkuin
senaatti antaisi sen hänelle toimeksi. Luultavasti hän tahtoi tällä
tavoin pakottaa senaatin antamaan hänelle erikoiset valtuudet itse
pääkaupungissa. Mutta passiivisen käytöksensä takia hän joutui monen
silmissä tragikoomilliseksi henkilöksi. Kiitolliseksi pila-aiheeksi
tuli sotasankari, joka uskottoman vaimonsa tilalle otti aviovaimokseen
— viettelijän tyttären.
Kuitenkin on antiikin kirjallisuudessakin viittauksia siitä, että
Pompeiukselle, entiselle Välimeren ja Aasian hallitsijalle Iulian
lempi oli siinä määrin riittänyt, että hän näinä vuosina välitti viis
kaikesta muusta.
Pääosaa Rooman suuressa konnateatterissa näytteli Clodius. Hän suojeli
kaikkea vintiömäisyyttä, kaikkea, mikä kuuluu roistonolemukseen,
kaikkea senlaatuista »vapautta ja tasa-arvoisuutta», joka oli
yhteiskunnan pohjakerroksille tullut niin rakkaaksi. Lopuksi kuitenkin
hänen elämänsä päättyi tavalla, joka parhaiten soveltui tälle
kujien urhealle Akhilleukselle: hänet lyötiin kuoliaaksi eräässä
maantietappelussa. Kaupungin huonoin roskaväki, joka hänessä suri
suojelijaansa, vei hänen ruumiinsa Forumille ja asetti sen nähtäväksi
puhujakorokkeelle. Sittenkuin siellä oli pidetty koko joukko
kiihoituspuheita, kannettiin ruumis sen tiensä kuuriaan, vihatun
senaatin Forumin varrella olevaan kokoushuoneeseen, joka vallattiin,
minkä jälkeen penkeistä, pöydistä ja asiakirjapapereista tehtiin
ruumisrovio kuolleelle. Koko rakennus ja useita ympärillä olevia taloja
paloi tällöin poroksi. Tämä oli jo liikaa Pompeiuksellekin. Hänen
täytyi ryhtyä aseellisin voimin lopettamaan hurjasteluja, mutta hän
teki sen kuitenkin vasta sitten, kun senaatti oli muodollisesti antanut
hänen tehtäväkseen sotajoukoilla suojella pääkaupunkia.
* * * * *
Samalla aikaa, jolloin Pompeius käyttäytyi näin vähän kunniakkaalla
tavalla valtakunnan pääkaupungissa, hän oli kasvavalla kateudella
seurannut appensa menestystä Galliassa. Cæsarista, entisestä
velttiöstä, oli tullut armeijan epäjumala, ja koko kansa tervehti
häntä päivän sankarina. Pompeius oli myöskin huomannut, kuinka hänen
liittoveljensä ymmärsi aineellisestikin lujittaa kansansuosiotaan.
Galliasta virtasi hänen kultansa Roomaan. Mutta runsaasti sitä
tarvittiinkin. Eräs konsuli lienee kerran saanut 40 miljoonaa markkaa
maksuksi vaikenemisestaan, eräs kansantribuuni 70 miljoonaa siitä,
että hän puhuisi. Muutoin Cæsarin asiamiehet jakelivat kultaa suurelle
joukolle ihmisiä, joiden kiitollisuudenvelka voi olla hyvä ottaa
laskuihin. Tätä kaikkea Pompeiuksen ei ollut hauska todeta.
Mutta sukulaisuusside apen ja vävyn välillä? Se oli katkennut Iulian
kuoleman kautta.[48] Crassuksen kuolema katkaisi poliittisenkin siteen
jäljelle jääneiden triumvirien väliltä. Crassus oli ollut vaa'an
kielenä. Niin kauan kuin hän eli, Pompeius ei ollut uskaltanut päästää
välejä jännittymään äärimmäisyyksiin, koska hän pelkäsi, että rikas
mies silloin menisi Cæsarin puolelle vanhaa kilpailijaansa vastaan.
Crassuksen kuolema oli senvuoksi ankara isku Cæsarille. Triumviraatti
oli tosiasiallisesti hajonnut, ja Pompeiuksella oli nyt mielestään
vapaat kädet. Oli rajoitettava Cæsarin vallanhimoa, joka ilmeni
valtiosäännönvastaisissa suunnitelmissa päästä konsuliksi vuodeksi 48,
mutta kuitenkin pysyä Gallian maaherranvirassa.
Voidakseen pitää puoliaan onnellisempaa kilpailijaansa vastaan.
Pompeius tarvitsi kuitenkin virallista, joskin ruostunutta
hallituskoneistoa käytettäväkseen. Siinä hän onnistuikin muuttamalla
jälleen karvaansa ja menemällä senaatinpuolueen puolelle. Sillä
kansanpuolueelta hänellä ei ollut enää mitään toivottavaa. Siinä
puolueessa oli Cæsarin kotiutumista odoteltaessa johto siirtynyt
Clodiuksen tapaisille henkilöille.
Ei auttanut, vaikka Pompeius kuinka koetti pitää kansanjoukkoa
hyvällä tuulella näytelmillä ja muilla julkisilla huveilla. Cæsar
voitti hänet tässäkin suhteessa. Mutta senaatin avulla Pompeius
toivoi voivansa vastustaa Cæsaria. Samaa senaattikin toivoi.
Tosin ei optimaattipiireissä nytkään oltu erityisen ihastuneita
Pompeiukseen, mutta kun oli kysymyksessä tasavallan olemassaololle
niin vaarallinen mies kuin Cæsar, autettiin mielellään vaarattomampaa
miestä. Pompeius oli nimittäin antanut niin useita todisteita
poliittisesta kyvyttömyydestään, että ei voinut olla vaikeata selvitä
hänestä, niin pian kuin oli voitettu peli Gallian voittajan kanssa.
Ja jollei vastoin oletusta olisi onnistuttu toista kertaa sysäämään
Pompeiusta syrjään, niin tasavallalla oli ainakin se lohdutus, että
tämän miehen kunnianhimo oli paljon suuremmassa määrässä halua saada
_kunnianosoituksia_, kuin itse valtaa ja kunniaa. Hänet voi pahimmassa
tapauksessa palkita komeilla kiitospuheilla ja komeilta kalskahtavilla
arvonimillä, laakeriseppeleellä ja koreaksi kirjaillulla togalla.
* * * * *
Pyyntöönsä saada hakea konsulinvirkaa Cæsar sai senaatilta vastaukseksi
vaatimuksen saapua yksityishenkilönä Roomaan. Tarkoituksena oli siinä
tapauksessa antaa Gallian maaherranvirka jollekin hänen katkerimmista
vihamiehistään.
Jos Cæsar olisi ollut lauhkea lammas, hän olisi totellut senaatin
käskyä, päästänyt sotilaansa hajalle — ja jättäytynyt kokemaan
Gracchusten kohtalon. Mutta Cæsarpa ei ollutkaan lammas. Hän ei aikonut
antautua saman nolon kohtalon alaiseksi kuin Pompeius merirosvo- ja
Mithradates-voittojensa jälkeen. Hän ei aikonut erota armeijastaan,
joka oli hänelle henkilökohtaisesti uskollinen, joka sokeasti seurasi
päällikkönsä pienintäkin viittausta. Kun hänen vastustajansa koettivat
voittaa puolelleen hänen vanhoja centurioitaan ja pyysivät näitä
etusijassa ajattelemaan valtion etua, nämä vastasivat: »Hylkäisimmekö
päällikkömme, joka on meidät ylentänyt? Tarttuisimmeko aseisiin sitä
sotajoukkoa vastaan, jossa olemme palvelleet ja jonka kanssa olemme
voittaneet kolmenkymmenenkuuden vuoden aikana? Ei koskaan.» Nämä
miehet eivät olleet enää kansalaisia — he olivat yksinomaan sotilaita.
Vuosikymmeniä kestäneen aseellisia urotöitä vaatineen elämän jälkeen
heitä ei miellyttänyt porvarillinen elämä.
Kun Cæsar tuli Rubicolle, hänen provinssinsa ja varsinaisen Italian
rajavirralle[49], hän huudahti: »Arpa on heitetty»[50] ja kulki joen
yli vuonna 49 e.Kr.[51] Kansalaissodan tulisoihtu oli taas sytytetty.
Voiko olla epäilystä siitä, millä puolella oli etevämmyys tässä
voimainmittelyssä: meren imperaattorin ja Aasian voittajan vaiko sen
puolella, joka oli voittanut vain kelttiläiset barbaarit? Vastaus olisi
ollut selvä, jos vastustajat olisivat itse olleet tasavertaiset. Mutta
nyt oli asianlaita niin, että toinen oli nero, toinen vain tavallinen
keskimitan mies.