Vuonna 56 optimaatit tahtoivat riistää Cæsarilta hänen päällikkyytensä
Galliassa. Cæsar huomasi myöskin, ettei Pompeius ollut oikein
luotettava. Mihin hintaan hyvänsä Cæsar tahtoi estää, ettei Ciceron
onnistuisi taivuttaa hänen vävyänsä siirtymään senaatin puolueen
puolelle. Pyytämällä Pompeiusta ja Crassusta kohtaukseen kanssansa
Cæsarin onnistuikin paikkailla hajoamaisillaan oleva triumviraatti.
Kolme mahtimiestä sopi valtakunnan tärkeimpien provinssien
keskinäisestä jaosta viideksi vuodeksi eteenpäin. Cæsar sai pitää
edelleen Gallian, Pompeius sai Espanjan ja Crassus Syyrian. Täten tuli
rikkaimmasta triumviristä Cæsarin luotettava tuki. Hän oli nyt saanut
mellastuskentän tyydyttääkseen rajatonta voitonhimoaan, joka oli tullut
tuon kuusikymmenvuotiaan miehen toiseksi luonnoksi.
Syyria parka! Crassus ei jättänyt mitään koskematta, minne vain
tuli. Hän ei edes empinyt ryöstää Jerusalemin temppelistä ja muista
pyhätöistä niiden aarteita. Päiväkaudet hän voi istua ja punnita vain
kultaa.
Mutta kuinka mittaamaton Crassuksen kullanjano olikin, niin oli
hänen sielussaan tilaa kunnianhimonkin demonille. Nähtyään jo kauan
kuningaskruunun viittovan luokseen hän huomasi nyt joutuneensa varjoon
ensin Pompeiuksen ja sitten Cæsarin takia. Ja tämän oli aiheuttanut
sama Cæsar, joka oli kerran ollut niin rutivelkainen, että kun hänen
piti matkustaa provinssiinsa Espanjaan, hänen velkojansa tahtoivat
väkisin pidättää hänet Roomassa pelosta, että hän jättäisi velkansa
maksamatta. Jollei Crassus sillä kertaa olisi ystävällisyydessään
mennyt hänen puolestaan takaukseen, hän ei koskaan olisi päässyt
matkaan eikä kenties koskaan voinut päästä velattomaksi. Monta kertaa
jälkeenpäin rikas Crassus varmaankin arveli, että olisi ollut paljon
parempi, jos hän ei olisi esiintynyt nuoren tuhlarin pelastajana.
Mutta koska tehtyä ei voinut saada tekemättömäksi, täytti hänet
paljon käytännöllisempi ajatus koettaa itse hankkia sotaista kunniaa,
jota molemmilla toisilla triumvireillä, hänen liittolaisillaan ja
kilpailijoillaan oli yllin kyllin. Sopivaksi keinoksi tähän hän arveli
sotaretken _parthialaisia_ vastaan, joista Pompeiuksen Aasiassa
suorittamain valloitusten jälkeen oli tullut Rooman itäisiä naapureita.
Parthialaiset olivat persialaissukuista kansaa, joka kaksi vuosisataa
aikaisemmin oli irroittautunut seleukidien valtakunnasta. Heidän
valtakuntansa oli ajan kuluessa suuresti laajentunut ja ulottui nyt
Eufratista lännessä aina Indukseen asti idässä ja rajoittui pohjoisessa
Oksus-virtaan. Parthialaiset olivat voimakasta soturikansaa. Erittäin
pelättyjä olivat heidän ratsastavat jousimiehensä. Juuri kun he
syöksyivät pois täydessä paossa — kuten näytti —, he voivat lähettää
vainoojiansa vastaan nuolikuuron, jonka he lennättivät taaksensa.
Eivätkä he erehtyneet juuri koskaan maalistaan. Sotaan he ottivat
mukaansa kaikki hevosensa, niin että he aina voivat karauttaa esiin
täyttä laukkaa levänneillä hevosilla. Senvuoksi oli mahdotonta päästä
heitä pakoon, kun he ajoivat takaa, tai saavuttaa heitä, kun he
pakenivat. Kun he olivat ampuneet viinensä tyhjiksi, sanotaan heidän
hakeneen uudet varastot aseita kameelien kuormista, jotka seurasivat
sotajoukko-osastoja.
Tällaisen vastustajan voittaminen pitäisi olla vähintään yhtä
kunniakasta kuin gallialaisten kukistaminen, Crassus ajatteli,
kun hän suuren roomalaisen armeijan kanssa meni Eufratin yli. Hän
hekumoi ajatellessaan parthialaisten valtakunnan ryöstämistä, vieläpä
Intiankin, vaikka roomalaisilla ei totta tosiaan ollut lainkaan
kostovelkaa kummallekaan maalle. Pelkkä kunnianhimo ja ahneus sai
miljoonikon ryhtymään tähän sotaan.
Mutta uusi Aleksanteri alkoi ajatella asioita toisin, kun hän tuli
todellisuuden kanssa tekemisiin. Roomalaisten kulku pohjoisen
Mesopotamian erämaitten halki muodostui hyvin vaivalloiseksi. Päivä
päivän jälkeen kului näkemättä jälkeäkään vihollisesta. Niin pitkälle
kuin silmä kantoi, näkyi vain loppumatonta erämaata.
Mutta eräänä päivänä, kun oli ehditty _Carrhæn_ kaupungin lähelle,
vihollisen ratsuosastoja ilmestyy äkkiä Crassuksen etujoukon
ympärille, jota komensi aikaisemmin Cæsarin alaisena Galliassa
kunnostautunut ylipäällikön poika Publius Crassus. Keskipäivänauringon
säteet heijastelivat parthialaisten kypäristä ja panssareista. Pian
viuhuivat heidän nuolensa sakeina kuuroina roomalaisten rivejä kohti.
Pieni joukko hakataan maahan melkein viimeiseen mieheen asti. Nuori
Crassus itse ja kaikki hänen päällikkönsä poikkeuksetta surmaavat
itsensä välttääkseen joutumasta elävinä vihollisen käsiin. Riemuiten
parthialaiset näyttävät tangon nenässä hänen irtihakattua päätänsä
onnettomalle isälle.
Sen jälkeen alkaa samanlainen ankara hyökkäys roomalaisten päävoiman
kimppuun, kunnes yöpimeä tekee lopun kauheasta murhaamisesta. Näin
onnettomasti ei olisi käynyt, jos Crassus ei olisi erehtynyt ottaessaan
mukaansa liian vähän ratsuväkeä. Jalkasotilaat olivat nimittäin liian
raskasliikkeisiä pitääkseen nopeita parthialaisia soveliaan välimatkan
päässä.
Epätoivoissaan Crassus koettaa nyt ylvään armeijansa jäännösten
kanssa pelastautua Armeenian vuoristoihin, mutta joukkojen kuri
on täydellisesti höltynyt, ja ne melkein pakottavat päällikkönsä
neuvotteluihin vihollisen kanssa. Pahaa aavistaen tämä ratsastaa
vain muutamien harvojen miesten seurassa kohtaamaan vihollisen
ylipäällikköä. Mutta tuskin parthialaiset ovat saaneet Crassuksen
valtoihinsa, kun he jo ympäröivät ja hakkaavat hänet ja hänen
seuralaisensa maahan. Ja sitten tulee Crassuksen sotilasten vuoro
jakaa vanhan sotapäällikkönsä kohtalo tai joutua parthialaisten
vangiksi. Kovasti he saavat kärsiä johtajansa määrättömästä saaliin- ja
»kunnian»himosta.
Crassuksen irtihakattu pää viedään parthialaisten kuninkaalle, jonka
sanotaan kaataneen sulaa kultaa kuolleen suuhun sanoen: »Sammuta nyt
kullanjanosi!»
Carrhæn luona vuonna 53 e.Kr. Itä ensimmäisen kerran Persian
suurkuninkaan ajoista lähtien sai voiton Länsimaista. Rooman arvo oli
kärsinyt Idässä arveluttavan vaurion, ja juuri sillä hetkellä, jolloin
kansalaissota oli puhkeamaisillaan Roomassa. Tosin Crassuksen kelpo
alipäällikön _Cassiuksen_ onnistui säilyttää Syyria roomalaisille,
mutta ajatuksista laajentaa Rooman aluetta Eufrat-rajan toiselle puolen
täytyi luopua.