Surkea ilmiö oli tähän aikaan se, että kansa, joka hallitsi maailmaa,
ei kyennyt pitämään kurissa merirosvoja niillä aluevesillä, joita
roomalaiset itsetuntoisesti kutsuivat »meidän omaksi mereksi».
Merirosvous rasitti vanhastaan erittäinkin Välimeren itäisimpiä
osia. Aleksanteri Suuren oli aikoinaan täytynyt käydä oikeaa sotaa
merirosvoja vastaan. Hänen kuolemansa jälkeen merirosvous sai
uutta vauhtia seurauksena siitä hajaannus- ja epävarmuustilasta,
joka vallitsi Aleksanterin diadokien välisten taistelujen aikana.
Roomalaisten sodat itäisen Välimeren rantamilla lisäsivät yhä
yleistä villiytymistä. Äärettömästä, vapaasta merestä tuli kaikkien
juurettomien olioitten turvapaikka. Ja vuosi vuodelta tulivat
merisissit yhä julkeammiksi. Alkujaan oli vesillä ollut vaanimassa
yksityisiä kaapparilaivoja. Mutta nyt järjestettiin kokonaisia
laivastoja, jotka nopeakulkuisilla laivoillaan ryhtyivät varsinaisiin
sotaretkiin omien amiraaliensa komennossa, kaappasivat aluksia,
paloverottivat rannikkoa ja saaria, vangitsivat joukoittain ihmisiä
ja myivät ne orjiksi. Orjakauppa oli siihen aikaan kaikkein tuottavin
liiketoimintamuoto.
Useat muinoin kukoistavat rannikkokaupungit ponnistivat viimeiset
voimansa torjuakseen merirosvojen hyökkäykset. Toisin paikoin tapahtui,
että asukkaat hylkäsivät talonsa ja kotinsa välttääkseen vielä pahempaa
kohtaloa joutua merirosvojen poislaahattaviksi. Kreikan ja Vähän-Aasian
rannikkojen vanhoista temppeleistä ryöstettiin aarteet. Kaikkiin
Välimeren osiin leveni merirosvous, ja sissit saivat ehtimiseen
vahvistusta kaikkien kansojen hylkyaineksesta. Kukaan merenkävijä ei
tuntenut enää itseään turvalliseksi.
Merirosvoilla oli varsinainen pesänsä Sisilian rannikolla. Sinne
he rakensivat luoksepääsemättömiä kalliolinnoja, joihin keräsivät
ryöväämänsä aarteet.
Oli tosiasia, että sittenkuin Karthago oli kukistunut, Välimerellä
ei ollut enää merivaltaa, joka olisi ollut kyllin voimakas pitämään
merirosvot kurissa. Roomalaiset eivät olleet lainkaan merikansaa.
Aikoinaan he tuskin kykenivät käymään käsiksi Dalmatian rannikon
merirosvoihin. Ja puunilaissodan jälkeen roomalaiset olivat päästäneet
sotalaivastonsa rappeutumaan ja jättäneet voittamansa kansat omin
voimin puolustautumaan kunkin kykynsä mukaan. Ja roomalaisten
maaherrojen nylkemisjärjestelmästä johtui, että kukoistava merivalta
toisensa jälkeen köyhtyi ja tuli kykenemättömäksi suojelemaan
etujaan merirosvoilta. Lopulta oli tuskin jälkeäkään niistä uljaista
sotalaivastoista, joilla Kreikan, Suur-Kreikan ja Vähän-Aasian
kreikkalaiset merikaupungit olivat kerran hallinneet merta ja
suojanneet rauhallista liikennettä.
Roomalaisten heikkoudesta ja puuttuvasta voimasta ei kuitenkaan
yksinomaan riippunut, että merirosvous sai niin hillittömästi
rehoittaa, se riippui myöskin peloittavalla tavalla vallassaolijain
yksityisestä voitonhalusta. Merirosvous oli näet mitä likeisimmässä
yhteydessä orjuuden kanssa, ei ainoastaan siten, että niin orjat kuin
merirosvotkin oli sysätty vapaiden ihmisten yhteiskunnan ulkopuolelle,
vaan siten, että merirosvot olivat sen elävän tavaran tuottajia, jota
suurtilalliset ja tehtaanomistajat tarvitsivat. _Kapitalisteilla ja
kaappareilla oli yhteisiä liikeharrastuksia_. Tästä selviää paljon,
joka muuten näyttäisi kuvaamattomalta velttoudelta herroja merirosvoja
kohtaan.
Niin kauan kuin merirosvot kurittivat vain kreikkalaisia ja
sisilialaisia. Rooman kapitalistit jättivät siis heidät rauhaan,
hieroskelivatpa tyytyväisinä käsiäänkin, sillä jokaisen kaappauksen
jälkeen, jonka merirosvot tekivät, orjien hinta aleni Delos saarella.
Mutta ajan pitkään merirosvot tulivat niin hävyttömiksi, että
ryöstelivät myöskin Italian rannikoilla, vieläpä Ostiassakin, Rooman
satamakaupungissa. He kaappasivat roomalaisten omia kauppa-aluksia ja
anastivat Roomaan menossa olevat elintarvikelastit, niin että kaupungin
väestöä uhkasi nälänhätä. He tekivät ryöstöretkiä syvälle sisämaahankin
ja veivät mennessään joukoittain ihmisiä vankeuteen. Roomalaiset eivät
vallinneet enää omia meriään. Jokainen liikkeen- ja kaupanharjoittaja,
vieläpä jokainen, jonka täytyi ostaa vaikkapa vain kapallinen viljaa,
sai suoranaisesti tuntea, kuinka syvälle Rooman valtiomahdin voima ja
arvo oli vajonnut. Merirosvoista oli tullut valtiollinen mahti, joka
Rooman oli otettava lukuun laskelmissaan.
Silloin Rooman kansa alkoi huutaa apua, ja vallanpitäjät totesivat,
että nuo hävyttömät ryövärit olivat loukanneet valtakunnan arvoa.
Tehdäkseen lopun häpeällisestä tilanteesta, sen valtion julkisesta
pilkkaamisesta, joka nimitti itseään maailman valtijattareksi,
eräs kansantribuuni esitti vuonna 67, että suurelle Pompeiukselle
annettaisiin kolmen vuoden ajaksi rajaton valta sekä merellä että
myöskin kaikissa Rooman valtakunnan rantamaissa. Hänen käytettäväkseen
oli annettava lähes 130 000 mieheen nouseva sotavoima sekä 500
sotalaivaa. Pääkaupungin ja maakuntain kaikki tulolähteet oli myös
jätettävä hänen käytettävikseen.
Senaatti vastusteli niin suuren vallan luovuttamista yhden
miehen käsiin ja koetti kaikin keinoin saada sen estetyksi. Eräs
innokkaimmista optimaateista puhui hyvin kauniisti kansankokouksessa,
ettei pitäisi panna Pompeiuksen kallista henkeä vaaralle alttiiksi.
»Kuinka kävisikään», hän huudahti liikutuksesta väräjävin äänin, »jos
te kadottaisitte hänet? Kuka toinen ylipäällikkö voisikaan korvata
hänet?» — »Sinä itse», kirkui koko kansankokous.
Puhuja vaikeni. Huolimatta senaatin kiivaasta vastustuksesta
hyväksyttiin ehdotus, ja melkeinpä kuninkaan valta annettiin
Pompeiuksen käsiin. Sillä kansallahan oli nälkä.
Tämän päätöksen seuraukset ilmenivät heti. Liikemiehet käsittivät, että
niin pian kuin merenkulkijain ei enää tarvinnut pelätä merirosvoja,
alkaisi uusia viljalasteja saapua maakunnista. Parasta sentähden panna
vanhat viljavarastot markkinoille!
* * * * *
Pompeius ylitti kaikki toiveet. Oli laskettu sodan kestävän kolme
vuotta — kolmessa kuukaudessa hän puhdisti Välimeren merirosvoista aina
Hellespontokseen asti. Perusteellisesti ja järjestelmällisesti hän
menetteli tässä työssään. Hän aloitti lännestä ja jakoi laivastonsa
alapäällikköjen kesken, niin että merirosvot voitiin karkoittaa
rosvopesistään ja järjestää oikea meren hurjien poikain ajojahti aina
itse heidän Vähän-Aasian etelärannikolla olevaan keskustukikohtaansa
asti. Mutta vieläkin voimakkaammin kuin kauhu, minkä hän herätti
merirosvoissa, vaikutti — ainakin hetkiseksi — hänen lempeytensä.
Merirosvot olivat tottuneet siihen, että kaikki vangeiksi joutuneet
merisissit olivat saaneet päättää päivänsä ristillä. Pompeius
sitävastoin antoi heidän pitää henkensä ja kohteli alhaison miehiä
hienotunteisuudella, jollaista he eivät olleet osanneet uneksiakaan.
Pompeius tyytyi siihen, että poltti heidän laivansa ja hajoitti
heidät itsensä siirtolaisiksi eri kaupunkeihin. Senvuoksi ainoastaan
hurjapäiset Sisilian rosvokuninkaat koettivat yhdistynein voimin käydä
taisteluun vainoojansa kanssa. Mutta heidän raivokas urhoollisuutensa
ei voinut mitään roomalaisten kiinteälle järjestelmällisyydelle ja
erinomaisesti asestetuille sota-aluksille. Vihdoin voittaja nousi
rannikolle ja joko piirityskoneilla tai väkirynnäköllä hajoitti kaikki
vuorilinnat ja ryöväripesät. Lopputulos oli, että 10 000 merirosvoa
oli kaatunut ja 20 000 oli elävänä joutunut voittajan käsiin. Kauppa
ja liike kävi taas säännöllistä kulkuaan, ja kallista aikaa seurasi
Roomassa elintarpeiden liikatuotanto.
VIIMEINEN MITHRADATEEN SOTA. POMPEIUS VETÄÄ ROOMAN VALTAKUNNAN ITÄISET
RAJAT.
Merellä suoritetun suuren ajojahdin jälkeen Pompeiuksen erikoisten
valtuuksien olisi pitänyt oikeastaan päättyä. Mutta niin ei käynyt —
valtuudet muutettiin vain koskevaksi _Mithradatesta_.
Niin kauan kuin Sulla eli, Mithradates pysytteli alallaan. Mutta kukaan
ei Roomassa uskaltanut oikein luottaa viekkaaseen itämaalaiseen; ja
tuskin suuri Sulla oli kaatunut, kun jo Pontoksen kuningas puuhaili
uutta sotaa roomalaisia vastaan. Hän solmi liittoja merirosvojen
ja muiden Rooman vihollisten kanssa. Sodan aiheen hän sai siitä,
että Bithynian, hänen läntisen naapurimaansa viimeinen kuningas,
Attalos III:n esimerkin mukaan testamentissaan määräsi valtakuntansa
roomalaisille. Tuskin nämä olivat ottaneet maan haltuunsa, kun
Mithradates julisti heille sodan ja valtasi heidän alueensa
Vähässä-Aasiassa.
Roomalaisten puolella johti sotaa tarmokkaasti ja menestyksellisesti
_Lucullus_, eräs senaatinpuolueen etevimpiä miehiä. Osoittaen suurta
strategista taitavuutta hän voitti moninaiset maastovaikeudet.
Mithradateen täytyi kaikkialta vetäytyä takaisin ja viimein hänet
voitettiin. Silloin hän jätti oman maansa ja pakeni vävynsä, Armeenian
kuninkaan _Tigraneen_ luo, joka valloituksillaan oli luonut itselleen
etu-Aasian mahtavimman valtakunnan. Ylpeästi voimaansa luottaen
Tigranes kieltäytyi luovuttamasta appeaan. Mutta silloin Luculluskin
painuu Armeeniaan — ensimmäisen kerran roomalainen sotajoukko kulki
Eufratin ja Tigriksen yli —, voitti Tigraneen suunnattoman sotajoukon
ja valtasi hänen pääkaupunkinsa, jossa määrättömät varastot ja aarteet
joutuivat hänen saaliikseen.
Mutta roomalaiset sotilaat kävivät pian tyytymättömiksi Luculluksen
ankaraan sotakuriin. Hän hillitsi heidän ryöstönhaluaan — mikä
ei estänyt häntä itseään, omaan lukuunsa kuormaamasta vaunuja ja
kameeleita Idän rikkauksilla. Itse hän oli tunnettu ylellisestä
elämästään, ja syvä juopa vallitsi ylpeän, loistoa rakastavan
sotapäällikön ja alhaison miesten välillä. »Sotilaat nurisivat»,
Ferrero sanoo, »ettei hän koskaan lähestynyt heitä toverina, ei koskaan
kuljeksinut teltasta teltalle ystävällisesti puhellen, ei koskaan
tervehtinyt heitä eikä koskaan puheellaan rohkaissut heitä. Silmiään ja
ääntään hän käytti vain keksiäkseen ja rangaistakseen rikkomuksia ja
vaatiakseen toinen toistaan vaarallisempia uhkayrityksiä. Kärsimättömät
käskyt seurasivat taajaan toisiaan, ikäänkuin hänen alaisensa olisivat
olleet rautaa eikä lihaa ja luuta.»
Kun talvi tuli lumineen ja jäineen, hänen sotilaansa kyllästyivät
peräti rasituksiin, joita saivat kärsiä kolkossa alppiseudussa,
jonka jylhät vuoren huiput kohosivat aina 5 000 metrin korkeuteen.
Roomalaiset kärsivät kauheasti jokapäiväisestä marssimisesta
läpimärkinä sateesta ja lumesta leiriytyäkseen sitten yöksi kylmälle,
kostealle maaperälle. Lopulta he tekivät kapinan ja vaativat päästä
kotiin. Sotapäällikkö saisi huvitteleida käymällä yksin sotaa, josta
hänellä yksin vain oli etua.
Luculluksen täytyi vetäytyä takaisin Mesopotamiaan ja sieltä
Vähään-Aasiaan. Voimattomana hän katseli, kuinka Mithradates ja
Tigranes pala palalta valtasivat takaisin valtakuntansa.
Eivätkä Luculluksella olleet ainoastaan sotamiehet vastassaan.
Hän oli myöskin kovistellut Vähän-Aasian roomalaisia virkamiehiä
ja kapitalisteja ja koettanut ehkäistä heidän mielivaltaansa ja
rosvouksiaan. Näin hän oli tämänkin yhteiskuntaluokan keskuudesta
hankkinut itselleen mahtavia vihollisia, ja nämä käyttivät kaiken
vaikutusvaltansa saadakseen pois tuon vaivalloisen miehen, joka turmeli
heidän hyvät hommansa. Heidän onnistuikin lahjomalla kansantribuunit
saada kansankokous erottamaan Lucullus päällikkyydestä. Näin heillä
oli jälleen vapaat kädet siinä maakunnassa, josta oli tullut heidän
kultakaivoksensa. Mutta Luculluksen vastustuspuolueen tukena oli —ja
oli jo kauan ollut — Pompeius. Merirosvosodan johto ei ollut koskaan
ollut hänen kunnianhimonsa varsinainen _päämäärä_. Se tähtäsi paljon
suuremmassa määrässä houkuttelevaan Idän valtioita vastaan tehtävän
suuren sotaretken päällikkyyteen. Merirosvosota oli imperaattorille
oikeastaan vain _välikappale_, jonka avulla hän voi voittaa kansan
suosion hankkimalla nälkää näkeville leipää. Sittenkuin hän tätä tietä
oli saanut erikoislaatuisen sotilaallisen mahdin, seuraava askel
oli käyttää sitä suuren päämäärän toteuttamiseen. Ja se onnistui.
Luculluksen seuraajaksi määrättiin _Gnæus Pompeius_.
Tietysti hälistiin taas suuriäänisesti siitä vaarallisesta
valta-asemasta, joka oli annettu yhdelle miehelle, mutta Pompeius oli
kyllin viisas valitellakseen sitä raskasta kuormaa, joka laskettiin
hänen hartioilleen. Hänhän toivoi vain saada palata yksityiselämän
rauhaan perheensä piiriin! Mutta hyväntahtoisesti hän otti
kaikissa tapauksissa uuden kuorman kantaakseen »ajaaksensa», kuten
Ferrero jotensakin vahvasti värittäen sanoo, »riistaa, joka jo oli
kuolettavasti haavoitettu.»
Virkaanastuvan ja eroavan ylipäällikön kohtaus tapahtui eräässä
Galatian kylässä. Siitä tuli draamallisen eloisa kohtaus. Pompeius
syytti Lucullusta ahneudesta ja voitonhimosta ja sai vuorostaan
kuulla, kuinka rajattoman kunnianhimoinen hän itse oli. »Aivan kuin
hidas ja arka haaskalintu sinä käyt aina toisten riistan kimppuun»,
Lucullus sanoi. Mutta Pompeius väitti, ettei otusta vielä oltu
kaadettu. — Sittenhän ei heillä enää voinut olla paljon sanottavaa
toisilleen. Taistelupukarien yhteiset ystävät erottivat heidät, ja
Lucullus matkusti kotiin hekumoidakseen rikkauksillaan. Hän vietti
niin ylellistä ja nautiskelevaa elämää, että se enemmän kuin hänen
voittonsa on säilyttänyt hänen nimensä jälkimaailmalle. Hänen huvilansa
ja puutarhansa olivat upeuden ja kauneuden ihmeluomia. Ja entä
sitten hänen ateriansa! Kerrotaan, että hänen luokseen kerran aivan
odottamatta saapui kaksi ystävää vierailulle ja että Lucullus pyysi
heitä jäämään päivälliselle. Tätä ystävät eivät olleet ajatelleet,
mutta he lupasivat jäädä sillä ehdolla, että hän ei ryhtyisi erikoisiin
järjestelyihin heidän tähtensä. Eihän toki, pöydässä tulisi olemaan
vain sitä, mitä meillä tarkoitetaan, kun pyydetään »haukkaamaan
voileipää». Tämä voileipäateria lienee maksanut Lucullukselle 300
000 markkaa. Palveluskunta tiesi näet, että siinä talon monista
ruokasaleista, jonka isäntä oli valinnut sen päivän ateriaa varten,
tuli aina tarjota näin kalliita aterioita.
Mutta kuinka oli mahdollista tuhlata sellaisia summia yhteen ainoaan
ateriaan muutamille harvoille henkilöille? Ainoastaan siten,
että herrat herkkusuut pitivät kunnianaan tarjota vierailleen
mitä vaikeimmin saatavissa olevia makupaloja. Loistettiin
riikinkukonaivoilla ja satakielenkielillä, eikä kukaan luonnontutkija
voisi innokkaammin perin pohjin tutkia vieraita maita ja meriä
keksiäkseen uusia eläin- ja kasvilajeja kuin roomalaiset herkkutaiturit.
Erään toisen kerran häiriintyi Luculluksen erinomainen
päivällismieliala arveluttavalla tavalla. Ateria ei ollut kyllin
herkullinen hänelle. Hänen hovimestarinsa koetti puhdistautua sillä,
etteihän ketään vieraita ollut kutsuttu. »Etkö tiennyt, että Lucullus
aterioitsisi tänä päivänä Luculluksen luona?» talon herra kysyi
suuttuneena.
Luculluksen herkuttelijaelämää jalosti kuitenkin hänen hieno
sivistyksensä ja taiderakkautensa. Hän keräsi ympärilleen seurueen
kirjallisia makumestareita, tiedemiehiä ja taiteilijoita ja uhrasi
suuria summia taideaarteisiin ja kirjakokoelmiin, jotka hän piti
yleisön nähtävinä.
* * * * *
Kun Pompeius ryhtyi siihen tehtävään, jota Lucullus ei saanut
loppuunsuorittaa, tulee muistaa, että Lucullus oli jo suorittanut
karkeistyön. Hänen seuraajallaan oli sitäpaitsi käytettävänään
verrattoman paljon suurempi sotavoima ja valtuudet kuin hänellä, ja
toiselta puolen Mithradateen apuneuvot olivat niin loppumaisillaan,
että hän pyysi rauhaa. Mutta Pompeius oli tullut Aasiaan käymään
suurenmoista sotaa eikä päättämään rauhaa, joka paljastaisi
kaikelle maailmalle, että Lucullus oli Mithradateen todellinen
voittaja. Sentähden hän asetti sellaiset rauhanehdot, joita oli
mahdoton hyväksyä. Hän vaati yksinkertaisesti, että Mithradateen
oli jättäydyttävä voittajan armoille. Kuningas oli liiankin hyvin
perillä roomalaisten tavoista ollakseen epätietoinen siitä, mitä tämä
merkitsi. Se merkitsi sitä, että hän saisi kahleissa kulkea voittajan
triumfivaunujen edellä ja sitten menehtyä pimeässä kellariluolassa
Capitoliumin juurella ja loppua kuten Perseus taisteltuaan ensin kuin
Hannibal. Kun oli valittava häpeällisen kuoleman ja epätoivoisen sodan
välillä, Mithradates tarttui jälleen miekkaan ja vannoi pyhän valan
olla tekemättä koskaan rauhaa roomalaisten kanssa.
Silloin osoittautui, ettei ollut niinkään helppoa suoriutua vanhasta
ketusta. Pompeius etsi häntä pesästään, itsestään Pontoksesta, mutta
hänen ei mitenkään onnistunut saada häntä taisteluun. Hän pakeni
aina vuorille ja etsi säännöllisesti kaikkein luoksepääsemättömimpiä
seutuja. Viimein kuitenkin Pompeiuksen eräänä yönä onnistui
väijytyksistä saada hänet satimeen ja tuhota hänen viimeinen
sotajoukkonsa. Hädin tuskin vanha kuningas itse pääsi hengissä
pakenemaan. Hän toivoi saavansa turvapaikan Tigraneen luona, mutta
huomasi hämmästyksekseen, että hän oli erehtynyt. Hänen vävynsä oli
nähnyt viisaimmaksi heittäytyä voittajan jalkoihin ja luovuttaa
kuninkaallinen tiaara voittajan käsiin. Alistumisensa palkkioksi
Tigranes sai pitää perintömaansa, varsinaisen Armeenian, roomalaisena
vasalliruhtinaana. Mithradates sai kaiken lisäksi kokea senkin, että
vävypoika ollakseen roomalaisten mieliksi, lupasi hänen päästänsä
suuren palkinnon. Vanha kuningas pakeni silloin Asovan meren rannoilla
oleville alueilleen. Pompeius seurasi vähitellen perästä ja tunkeutui
Kolkhikseen, tuohon Mustanmeren itärannalla sijaitsevaan satumaahan,
jonne argonautit olivat kerran suunnanneet matkansa noutaakseen
kultaisen oinaantaljan. Mutta täällä hän keskeytti takaa-ajon, sillä
olihan järjetöntä panna armeija vaaranalaiseksi pitkittämällä marssia
näihin tuntemattomiin seutuihin, joissa asui villejä, sotaisia
kansoja. Sen sijaan hän kääntyi takaisin Vähään-Aasiaan ja _Syyriaan_
järjestääkseen näiden maiden olot. Rajat, jotka hän asetti Rooman
vallalle, pysyivät pääasiallisesti muuttumattomina vuosisadan eteen
päin. Syyriassa, joka roomalaisten Antiokhos III:sta vuonna 190 saaman
voiton jälkeen oli ollut hajoamistilassa, hän teki lopun anarkiasta ja
muodosti valtakunnasta Rooman maakunnan.
Maan eteläisessä osassa olivat _juutalaiset_ alkaneet näytellä jälleen
valtiollista osaa sotaisen makkabealaisheimon johdolla, tuon heimon,
joka kehui uudelleen perustaneensa kuningas Daavidin valtakunnan.
Mutta juutalainen yhteiskunta oli sisäisten riitojen rikkirepimä, ja
tästä Pompeius sai tervetulleen aiheen sekaantua heidän asioihinsa.
Itsensä pääkaupungin, Jerusalemin, hän valtasi helposti, mutta
ylhäällä, vahvasti varustetulla temppelivuorella juutalaiset tekivät
uskonkiihkoista vastarintaa, luottaen siihen, että Jahve tulisi heidän
avuksensa. Kauan he eivät kyenneet kuitenkaan vastustamaan roomalaisten
piiritystaitoa. Kauheaan verilöylyyn heidän rohkea taistelunsa
päättyi. Monet lävistivät itsensä epätoivoissaan omilla miekoillaan,
toiset syöksyivät alas jyrkältä kalliolta. Mutta papit eivät antaneet
kauheiden kohtausten, joita näyteltiin heidän ympärillään, häiritä
itseään jumalanpalveluksensa suorituksessa. Kun roomalaiset sotilaat
paljastetuin miekoin tunkeutuivat temppeliin, he näkivät papit alttarin
ääressä vaipuneina niin syvästi rukoilemaan Jumalaansa, että antoivat
surmata itsensä ajattelemattakaan pakoa.
Mikään ei kuitenkaan haavoittanut juutalaisia niin syvästi kuin se,
että Pompeius seurueineen tunkeutui sisälle »Kaikkein pyhimpään»,
jonne muuten vain ylipapilla oli lupa mennä, ja hänelläkin vain
kerran vuodessa: sovituspäivänä. »Pompeius katseli», roomalainen
historioitsija _Florus_[25] kertoo, »sen esiripun taakse, joka
kätki juutalaisten pyhän huoneen.» Imperaattoria kummastutti, ettei
hän nähnyt ainoatakaan jumalankuvaa »jumalattoman kansan suuressa
pyhätössä», kuten sama kirjailija aito roomalaisen ylimielisesti sitä
nimittää. Hän näki ainoastaan kultaisen seitsenhaaraisen kynttiläjalan,
kultaisen pöydän näkyleipineen ja pyhät kirjat. »Mutta hän katseli»,
käyttääksemme Ranken sanoja, »näitä aarteita ojentamattakaan kättänsä
saadakseen ne. Pompeius otti kaikissa tilanteissa huomioon sen
arvokkuuden, mikä sopi roomalaisten legioonani päällikölle ja miehelle,
joka vei voittoisat kotkansa läpi maailman.
Palestiinan Pompeius luovutti eräälle makkabealaiselle, jonka tuli
hallita sitä ylipappina Rooman herruuden alaisena.
* * * * *
Sillä aikaa kuin Pompeius oli Syyriassa, onni valvoi hänen etujaan,
kuten monta kertaa ennenkin. Jerikon muurien edustalla hän sai
tiedon, että Rooma oli vapautunut itsepäisimmästä vihollisestaan.
Vanha Mithradates oli tällävälin asettunut vakinaisesti Asovan meren
rannoille. Yhden kapinallisista pojistaan, joka oli sinne perustanut
valtakunnan, hän syöksi valtaistuimelta ja pakotti hänet tekemään
itsemurhan. Sen jälkeen hän koetti vielä kerran neuvotella Pompeiuksen
kanssa. Hän tarjoutui tunnustamaan roomalaisten yliherruuden ja
maksamaan heille veroa, jos hän saisi takaisin perintövaltakuntansa.
Mutta Pompeiuksella ei ollut lainkaan halua auttaa vanhaa juonittelijaa
jälleen jaloilleen. Suuttuneena Mithradates silloin käytti aarteitaan,
jotka hänen oli onnistunut pelastaa, voimakkaaseen varustautumiseen
roomalaisia vastaan. Hänellä oli myöskin haaveellisia suunnitelmia
yleisestä skyyttalaisten ja gallialaisten hyökkäyksestä Italiaan, sillä
aikaa kuin Pompeius armeijoineen oli kaukana Aasiassa.
Mutta siitä ei tullut mitään. Vanhus oli tullut siinä määrin
epäluuloiseksi, että kukaan hänen ympäristöstään ei kauemmin tuntenut
olevansa varma elämästään. »Parempi yllättää kuin tulla itse
yllätetyksi», ajatteli silloin hänen lemmikkipoikansa _Pharnakes_
ja nostatti kapinan hirmuhallitsijaa vastaan. Hän sulki isänsä
kuninkaanlinnaan. Linnanmuurilta vanhus rukoili poikaansa, ettei
tämä tahraisi käsiään isänverellä. Näytelmästä ei tullut kuitenkaan
niin sydäntäliikuttavaa, kuin oli tarkoitus, sillä ukko oli itse
tahrannut itsensä äitinsä, neljän poikansa ja useiden muiden läheisten
sukulaistensa verellä. Kaikissa tapauksissa näytelmä ei vaikuttanut
Pharnakeeseen. Kun vanhus siis pääsi varmuuteen, ettei ollut enää
lainkaan toivoa, hän tahtoi kuitenkin hankkia itselleen seuraa
toiseen maailmaan — hänen vaimojensa, hänen rakastajattarensa, joka
koko pakomatkan ajan oli seurannut häntä miehen valepuvussa, ja
hänen tyttäriensä, joukossa Egyptin ja Kyproksen kuningasten nuoret
morsiamet, täytyi kaikkien tyhjentää myrkkypikari, ennenkuin hän sen
kohotti omille huulilleen. Kun myrkky ei tuntunut häneen itseensä
vaikuttavan, hän käski erään sotilaansa lyömään herraltaan pään poikki.
Näin Mithradates kuoli vuonna 63 e.Kr. 68:nnella ikävuodellaan. Koko
roomalainen maailma päästi helpotuksen huokauksen. Hannibalin päivien
jälkeen Roomalla ei ollut ollut niin vaarallista ja uupumatonta
vastustajaa. Yhdellä iskulla hän oli tuhonnut Rooman herruuden Aasiassa
ja levittänyt sen jälkeen sodan liekin Eurooppaan. 25 vuoden aikana
hän oli pitänyt puolensa maailman hallitsijaa vastaan, ja aiheuttanut
sen ajan suurimmille sotapäälliköille, sellaisille kuin Sullalle,
Lucullukselle ja Pompeiukselle, suuria vaikeuksia. Rooman kestävimpien
vihollisten joukossa hän on ainoastaan Hannibalista jäljellä, mutta on
samanarvoinen kuin Pyrrhos ja Jugurtha.
Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:
H. Wallon, Histoire de l'esclavage dans l'antiquité: 3 nid.
Leon Halkin, Les esclaves publics chez les romains.
Gaston Boissier, Slafvarne i Rom. Ruotsinnos ranskan kielestä.
Eduard Meyer, Die Sklaverei im Altertum (Kleine Schriften I).
Carl Lundberg, Slafveriet i forntiden.
Ivar Hjertén, Den romerske gladiatorn.
Henry A. Ormerod, Piracy in the ancient World.
Paul Stein, Über Piraterie im Altertum.
Paul Stein, Zur Geschichte der Piraterie im Altertum.
Kurt Eckhardt, Die armenischen Feldzüge des Lukullus (Klio 1909—1910).
Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
Eduard Meyer, Cæsars Monarchie und das Principal des Pompejus.