Catilina oli roomalainen ylimys[26], joka varhaisesta nuoruudestaan
oli ollut suurkaupungin läpi turmeltuneen kultaisen nuorison perikuva.
Paheissa yhtä hyvin kuin lahjakkuudessa hän oli Alkibiadeen uusi, mutta
huononnettu painos. Tämän hirmuisen ihmisen kuva on painunut syvälle
jälkimaailman muistiin hänen syyttäjänsä Ciceron ja historioitsija
Sallustiuksen kuvausten välityksellä. Kenties he ovat maalanneet
liian hirvittävillä väreillä. Tällä ei tahdota sanoa, että eräiden
nykyaikaisten historioitsijani »kunnianpelastus»-koe —jopa suorastaan
kilvoittelu esittää Catilina vakavamielisenä Gracchusten seuraajana —
suinkaan tuntuisi vakuuttavalta. Sallustiusta ei ainakaan kernaasti
voi epäillä puolueellisuudesta Catilinaa kohtaan, koskapa hän itsekin
kuului kansanpuolueeseen, ja hänellä näin ollen olisi ollut kaikki syy
maalata hänen kuvansa pikemmin valoisin kuin mustin värein. Sallustius
sanoo m.m. hänestä: »Läpiturmeltuneessa mielessään tuntien veristä
vihaa jumalia ja ihmisiä vastaan hän ei voinut koskaan saada rauhaa,
nukkuipa tai valvoi — siihen määrään paha omatuntonsa tuskastutti ja
vaivasi häntä. Senvuoksi hänen kasvojensa väri oli kalman kalpea, hänen
katseensa harhaileva ja hänen käyntinsä milloin kiihtynyttä, milloin
velttoa — lyhyesti sanoen: epätoivon mielettömyys ilmeni selvästi hänen
liikkeissään ja ulkonäössään.»
Catilina oli sukuylpeä ja halusi kiihkeästi saada näytellä maailmassa
suurta osaa, joka olisi hänen sukuperänsä arvoinen — mutta hänellä
ei ollut rahaa. Hän oli rajattoman himokas elämän nautintoihin ja
sentähden valmis uskaltamaan kaikki, tekemään mitä häpeämättömyyksiä
tahansa, kunhan vain pääsi rikkauksiin käsiksi. Sellaiselle luonteelle
Sullan henkipattojulistukset tarjosivat suuria mahdollisuuksia, ja
hän käyttikin niitä hyväkseen. Hänestä tuli diktaattorin kaikkein
innokkain kätyri. Tiedetään useimpien hänen huomatuimpien uhriensa
nimet. Näihin kuului eräs Rooman jaloimmista miehistä, jota tuhannet
sydämellisesti rakastivat ja palvoivat hänen hyväntekeväisyytensä
takia. Ei siinä kyllin, että Catilina surmautti hänet, hän teki sen
kammottavan tuskallisella tavalla. »Näytti siltä», eräs muinainen
historioitsija kertoo, »kuin olisi tahdottu antaa hänen kärsiä kuoleman
tuskaa useampia kertoja perättäin». Hänen irti hakattua päätään, josta
vielä tippui verta, Catilina kantoi riemuiten läpi kaupungin ja laski
sen Sullan jalkojen juureen.
Proskriptioiden levottomuuksien aikana Catilina murhasi kaiken lisäksi
oman veljensä, mutta hänen onnistui välttää lain koura hankkimalla
murhateon perästä veljensä nimen henkipattoluetteloihin. Catilinan
julmuus vietti orgioitaan, samoin hänen ryöstönhalunsa. Olihan Sullan
kätyrinä toimiminen tuloja tuottavaa. Mutta Catilinalla ei ollut, kuten
Crassuksella, kykyä kerätä rahoja ja antaa niiden kasvaa korkoa — hän
antoi niiden vieriä yhtä nopeasti kuin ne tulivatkin. »Enemmän kultaa,
enemmän nautintoja!» oli se ajatus, joka häntä ajoi eteenpäin veren
tahraamalla tiellään; ja hänen hurjuutensa ja julkeutensa ylittivät
kaikki rajat. Mutta senvuoksi kukaan ei uskaltanutkaan tehdä hänelle
mitään. Kaikki olivat kuin kauhun lyömiä kuullessaan vain Catilinan
nimen. Ja se kauhu, joka häntä ympäröi, antoi hänelle pirullisen
vaikutusvallan niihin kevytmielisiin ja nautinnonhimoisiin naisiin,
joita oli niin paljon maailmankaupungin korkeimman ylimystön piirissä
tänä läpiturmeltuneena aikana. Sillä Catilina ei olisi ollut se, mikä
oli, jolleivät eroottiset seikkailut olisi näytelleet tärkeää osaa
hänen elämässään. Huomiotaherättävimpiä häväistysjuttuja oli se, että
hänet yllätettiin erään Vestan neitsyen luona. Hän lienee murhannut
oman, vaimonsa mennäkseen naimisiin toisen naisen kanssa, joka oli yhtä
tunnettu kauneudestaan kuin kevytmielisyydestäänkin. Kaiken lisäksi
väitettiin yleisesti, että hänen uusi vaimonsa oli hedelmä hänen omasta
suhteestansa erään ylhäisen roomalaisen puolisoon, naiseen, josta
Sallustius vertaansa vailla olevalla kärkevällä kielellään sanoo, että
»sittenkuin oli puhuttu hänen kauneudestaan, hänessä ei ollutkaan enää
muuta ylistettävää.»
Kaikenlaatuisissa irstailuissa Catilina oli numero yksi, ja
hänelle tuotti nautintoa saattaa Rooman ylhäiset nuorukaiset yhtä
turmeltuneiksi, kuin hän itsekin oli. Tämä rikollisluonne veti
puoleensa suurkaupungin kaiken heikkoluonteisen nuorison. Jotka eivät
ennestään olleet turmeltuneet, turmeltuivat seurustellessaan hänen
kanssaan, ja sitten he olivat valmiit tottelemaan hänen pienintäkin
viittaustaan. Sallustius väittää, että Catilina piti suorastaan koulua,
missä sai oppia todistamaan väärin, väärentämään nimikirjoituksia ja
raivaamaan — usein vain harjoituksen takia — ihmisiä tieltään tulematta
ilmi. Tällaisen ylhäissyntyisten nuorten rikollisten joukon Catilina
keräsi ympärilleen. Cicero puhuu painokkaasti niistä luonnonvastaisista
taipumuksista, mitä näillä hänen kultapojillaan oli, kun hän kertoo,
kuinka nämä pitkän matkan päähän tuoksuivat hajuvesiltä ja kuinka he
kävivät melkein naisten tapaan vaatetettuina. Mutta »nämä kauniit
ja veltostuneet pojat», hän sanoo, eivät kunnostautuneet vain
Terpsikhoreen ja Venuksen palveluksessa, vaan voivat myöskin tarpeen
tullen sekoittaa myrkkyä ja käsitellä tikaria.
Perin vaaralliseksi yleiselle turvallisuudelle Catilina tuli silloin,
kun hän vakavasti antautui politiikkaan. »Tämä aika äkillisine
valtiollisine mullistuksineen», Ihne sanoo, »oli kasvattanut
kansalaisluokan, joka piti politiikkaa uhkapelinä. Onnistuneella
nopanheitolla he toivoivat voittavansa kaiken, ja siinä toivossa
he uskalsivat kaikki. Catilina oli näiden poliittisten pelurien
selväpiirteisin tyyppi. Nyt hän odotti vain tilaisuutta saada itse
laatia uusia henkipattoluetteloita voidakseen siten hankkia itselleen
rajattomat varat irstailuihinsa. Päästäkseen valtaan hän haki konsulin
virkaa vuosi vuoden jälkeen, mutta ei koskaan tullut valituksi. Silloin
hän teki salaliiton toisten samanmielisten kanssa hankkiutuaksensa
Rooman diktaattoriksi ja jakaaksensa valtion virat ja rikkaudet
toveriensa kanssa.[27] Salaliittolaisten riveissä oli paljon Rooman
ylhäisimpiin sukuihin kuuluvia, joukossa sangen useita naisiakin.
Nämä ylhäiset naiset olivat arvokkaita liittolaisia sentähden, että
he elivät leveästi, heillä oli paljon ystäviä ja kokonaiset laumat
orjia, joita voitiin panna toimimaan vallankumousmiesten hyväksi.
Ja paitsi näitä salaliiton suoranaisia jäseniä oli lukemattomia
muita, jotka olivat valmiit tottelemaan johtajien käskyjä, jos vain
vallankumouksella näytti olevan onnistumisen mahdollisuuksia. Suuri
vaara piili oikeastaan juuri tässä asiaintilassa.
Mutta kuinka oli mahdollista, että Catilina voi saada niin paljon
kannattajia? Hänellä oli varmasti erikoinen kyky lumota ihmisiä.
Tämän aidon tyranniluonteen onnistui ympäröidä itsensä vakavien
kansanvaltaisten pyrkimysten sädekehällä. Hän ei säästänyt suuria
lupauksia »katkaista sorrettujen kahleet», vapauttaa heidät veloista ja
antaa heidän nauttia valtion rikkauksia. Näin soinnutteli hän kauniisti
ja liikuttavasti kuulijainsa sydämen kieliä, mutta ei myötätunnosta
yhteiskunnan onnettomia kohtaan, vaan yksinomaan siksi, että hän _itse_
oli rappiolle joutunut mies. Ja mitä velkoihin tuli, hän »yhteiskunnan
kovanonnen lapsilla» tarkoitti juuri kaltaisiaan: yläluokan rappiolle
joutuneita, jotka olivat velkaantuneet korviansa myöten, mutta joiden
ei ollut onnistunut saada korkeita virkapaikkoja tai hankkia itselleen
muita mahdollisuuksia voidakseen korjata huono taloudellinen asemansa.
Salaliitto levisi yli koko Italian.
Catilinaa vastaan ryhtyi kuitenkin toimimaan suuressa arvossa
pidetty asianajaja _Marcus Tullius Cicero_, suurin kaunopuhuja,
mitä Roomalla koskaan on ollut. Hän oli samanikäinen kuin Pompeius,
syntynyt vuonna 106 e.Kr. Cicero oli oman onnensa seppä. Hän oli
tosin syntyisin varakkaasta ja sivistyneestä kodista, mutta syntynyt
ja kasvanut maaseutukaupungissa, mies, jolla ei ollut ylhäisiä
esivanhempia eikä ylhäisiä suojelijoita, joihin turvautua, kun hän
alkoi pääkaupungissa kilvoittelunsa yhteiskunnallisesta asemasta.
Mutta innostunut ja rikaslahjainen nuorukainen oli isänmaanrakkauden
läpitunkema ja oli vakaasti päättänyt osoittautua ylpeän roomalaisnimen
arvoiseksi. Sivistyksensä hän sai kreikkalaisissa filosofi- ja
kansanpuhujakouluissa ja voittamattoman hienosti hän käytti
kreikkalaisen kuosin mukaan komeaa roomalaiskieltä. »Ciceron latina» on
ollut kaikkina aikoina lajissaan esikuvallista »klassillista latinaa».
Kaksikymmentäkuusivuotiaana Cicero Sullan diktatuurin aikana piti
ensimmäisen kuuluisan puheensa. Se oli Sextus Rosciuksen puolustuspuhe.
Oikeudenkäynti mainittua miestä vastaan antaa meille iljettävän kuvan
siitä, minkälaisia rikoksia diktaattorin suosikit voivat tehdä.
Oikeusjutun esihistoria oli se, että Roscius oli samannimiseltä
isältään perinyt lähes kymmenen miljoonan markan arvoisen
omaisuuden. Eräs Sullan vapautettu orja, rikas ja nautinnonhaluinen
kreikkalaissukuinen lurjus nimeltään Khrysógonos, katselee himokkain
silmin näitä rikkauksia; ja päästäkseen niihin käsiksi hän toimii
niin, että vanhemman Rosciuksen nimi merkitään henkipattojulistuksiin.
Sitten hän ostaa koko henkipaton omaisuuden noin 3 000 markalla.
Jottei hänen tarvitsisi pelätä jälkiseurauksia Khrysogonos koettaa
kanssarikollistensa avulla raivata nuoremman Rosciuksen tieltään; ja
kun tämä yritys epäonnistuu, hän ryhtyy siihen konnankoukkuun, että
lahjottujen todistajain avulla syyttää häntä isänmurhasta. Vanhempi
Roscius oli nimittäin murhattu.
Cicero osoitti nyt, ettei inhoittavaan syytökseen Roscius raukkaa
kohtaan ollut pienintäkään aihetta olemassa, mutta sitäkin enemmän
syitä, jotka osoittivat, että Khrysogonoksen kätyrit olivat
suorittaneet ilkityön.
Ciceron onnistuikin saada Roscius parka vapautetuksi. Täten syytetty
oli saanut kunniallisen miehen maineensa takaisin. Mutta köyhäksi
täytyi hänen jäädä. Ajateltavissakaan ei ollut, että henkipatto voisi
saada takaisin vähääkään omaisuuttaan.
Cicero oli uskaltanut paljon ruvetessaan esiintymään kaikkivaltiaan
Sullan kätyriä vastaan ja ylipäänsäkin rohjetessaan _puhua_ aikana,
jolloin kaikkien kieli oli kauhun lamauttama, vaikkakin hän tietysti
varoi _sanomasta_ kaikkia niitä rohkeita sanoja, jotka hän myöhemmin
sovitti puheen kirjoitettuun tekstiin.[28]
Sittenkuin Cicero tällä rohkealla esiintymisellään oli tehnyt nimensä
asianajajana tunnetuksi, hän antautui virkamiesuralle ja voitti
kaunopuheisuudellaan voiton toisensa perästä Forumilla. Hän paljasti
suuria ja pieniä rikollisia, kiristyksiä ja muita hävyttömyyksiä
vastaan hän kävi säälimätöntä sotaa, ja yhteiskunta voi olla hänelle
kiitollinen uskollisesta vartiopalveluksesta. Vuonna 64 hän Catilinan
vastaehdokkaana pyrki konsuliksi seuraavaksi vuodeksi, ja hänen
onnistui kiivaan vaalitaistelun jälkeen lyödä Catilina laudalta. Itse
vaalipäivänä Cicero oli pukenut päällensä panssarin ja piti huolen
siitä, että se pisti näkyviin togan alta. Kuinka monta ääntä hän voitti
näyttämällä kansalle, että hänen henkensä oli uhattu, ei ole tietysti
laskettavissa.
Konsulina Ciceron täytyi käyttää kaikkia niitä keinoja, jotka virka
soi hänelle, pitääkseen puolensa vaarallista vihollistaan vastaan.
Salaliittolaisten joukossa hänellä oli tiedustelijoita, jotka
ilmoittivat hänelle kaikki, mitä näillä oli hankkeissa, m.m. että nämä
aikoivat murhata hänet. Kiitos näille varovaisuustoimenpiteille hän
vältti salaliittolaisten tikarit.
Kun hankkeet Ciceron henkeä vastaan olivat tulleet ilmi, hän kutsui
senaatin koolle neuvotteluun. Catilina oli kyllin julkea tullakseen
siihen myös ja näytelläkseen viattoman osaa. Mutta kun hän astui
sisälle, kukaan ei vastannut hänen tervehdykseensä. Kaikki vetäytyivät
pois hänen luotansa kuten ruttotautisen läheisyydestä, ja yksin hän sai
istua penkillään. Leimuavassa puheessaan — kuuluisassa ensimmäisessä
puheessaan Catilinaa vastaan — Cicero tempasi naamion roiston
kasvoilta. Hän sinkautti aluksi kuuluisat sanansa _Quousque tandem?_
»Kuinka kauan sinä Catilina», hän huudahti, »aiot käyttää väärin meidän
kärsivällisyyttämme? Kuinka kauan sinun ilmeinen mielettömyytesi saa
jatkaa vehkeilyjään? Milloinkahan sinun hillitsemättömän julkeutesi
korkeat aallot viimeinkin asettuvat? Mitä tämä merkitsee: ei
varmuusvartio, joka yöllä asetettiin Palatinus kukkulalle, eivät ne
patrullit, jotka pitävät vartiota kaupungissa, ei koko kansan vallannut
hämminki, ei kaikkien kunnon kansalaisten paikalle rientäminen, ei
tämän varustetun paikan[29] valitseminen senaatin kokousta varten,
eivät ne kiukkuiset silmäykset, joilla kaikki tänne kokoontuneet sinua
katselevat, näytä sinuun lainkaan vaikuttavan! Etkö huomaa, että sinun
rikolliset aikeesi on paljastettu? Uskotko sinä todellakin, että
ainoakaan meistä on tietämätön siitä, mitä sinä puuhailit viime yönä ja
toissa yönä, missä sinä olit, keitä oli kanssasi ja mitä päätöksiä sinä
teit? Oi aikoja, oi tapoja! Senaatti tuntee kaikki sinun salahankkeesi,
konsuli näkee ne — ja kuitenkin saat elää! Mitä minä sanonkaan: _elää_?
Hän uskaltaa kaiken lisäksi tulla senaattiin ja ottaa osaa julkiseen
neuvotteluun, samalla kuin hän silmäyksillään ilmaisee, ketkä hän
meistä valitsee teuraikseen.
Kyllähän sinä saat elää, mutta et ilmeisesti aio lakata olemasta
julkea, vaan paaduttaa itsesi vieläkin enemmän. Minä viivyttelen vielä,
sillä minä tahdon, että sinä kuolet vasta sitten, kun ei ole enää
niin läpiturmeltunutta ihmistä, että hän ryhtyisi sinua puolustamaan.
Aina siihen asti saat elää; mutta elät kuten nytkin: minun laajain ja
tehokkaiden varovaisuustoimenpiteitteni ympäröimänä, niin ettet sinä
voi ryhtyä mihinkään voimassa olevaa järjestystä vastaan. Monet silmät
ja korvat seuraavat tästä lähtien, kuten tähänkin asti, sinun jokaista
edesottamistasi, ilman että sinä itse sitä lainkaan huomaat.» Ja sitten
Cicero paljastaa Catilinan rikolliset puuhat yksityiskohdittain, päivä
päivältä ja mainitsee varovaisuustoimenpiteet, joiden avulla hän ne oli
tehnyt tyhjiksi, osoittaakseen, ettei mitään ollut tapahtunut häneltä
salassa.
Catilina vastasi hävyttömyyksillä, mutta hänen äänensä hukkui
paheksumishuutojen pauhuun, joka vapisutti neuvottelusalia. Suunniltaan
raivosta hän syöksyi viimein ulos senaatista uhkaillen hirmuisesti
tuhota kaiken. Seuraavana yönä hän jätti Rooman. Pakolaisena hän
kaupungista poistui, tietoisena siitä, että hänen rikolliset aikeensa
oli paljastettu ja että kaikki kunnialliset ihmiset halveksivat
ja kirosivat häntä. Cicero voi hengittää levollisemmin. Hän oli
saavuttanut tarkoituksensa ensimmäisellä catilinalaispuheellaan.
* * * * *
Catilina läksi Etruriaan, sinne kerääntyneen kapinallisarmeijan luo.
Tämän armeijan muodostivat muinaiset Mariuksen kannattajat, rappiolle
joutuneet Sullan armeijan veteraanit sekä muut tyytymättömät henkilöt.
Tällä armeijalla Catilina huudatti itsensä konsuliksi. Senaatti vastasi
tähän toimenpiteeseen julistamalla hänet ja hänen kannattajansa
valtiokiroukseen. Mutta salaliittolaisia oli vielä paljon Roomassa
jäljellä, ja näillä olisi pitänyt Ciceron ilmoitusten mukaan olla
tarkoituksena surmata hänet ja samalla sytyttää kaupunki tuleen.
Mutta väsymättömästi Cicero valvoi kaupungin turvallisuutta. Tehdäkseen
Catilinan rikostoverit vaarattomiksi hän piti kansankokoukselle
toisen catilinalaispuheensa, jossa hän paljasti heidät kaikki tyynni.
»Voimmeko sietää sitä», hän huudahti, »että nämä raukkamaiset
ihmiset väijyvät urhoollisten miesten henkeä, että miehet, joiden
on tapana lojua pöytien ääressä hurjissa juomingeissa syleillen
haureellisia naisia, viinistä herpaantuneina, ruoan turvottamina,
kukilla seppelöityinä, voiteilla hierottuina, intohimojen heikontamina
nikotellen uhkailevat surmata kunnon kansalaiset ja sytyttää kaupungin
tuleen?»
Niin kauan kuin näitä yhteiskunnalle vaarallisia olioita oli
kaupungissa, piti kaikkien kunnon kansalaisten vartioida yötä päivää
kotejaan. Cicero puolestaan lupasi edelleenkin huolehtia itsensä Rooman
puolustamisesta: »Ken koettaa panna toimeen levottomuuksia kaupungissa,
ken hommailee rikollisessa puuhassa, saa kyllä kokea, että Roomassa
on valppaat konsulit, kelvollisia virkamiehiä ja toimintatarmoinen
senaatti, että täällä on aseita ja teloituspaikka, missä isämme ovat
säätäneet sellaiset rikokset sovitettaviksi.»
Muutamia viikkoja myöhemmin Cicerolla oli kirjallisia todisteita
salaliittolaisten rikollisista suunnitelmista. Hän kiiruhti
vangitsemaan alkuunpanijat ja esittämään senaatille salaliittolaiset
syyllisiksi todistavat paperit. Näistä kävi selville, että rikolliset
olivat suunnitelleet nostattaa Galliassa kapinan, jonka he toivoivat
sitten leviävän myöskin Espanjaan.
Neuvottelut kestivät senaatissa koko päivän, ja konsulia kiiteltiin
lämpimästi hänen valppaudestaan. Hätääntyneitä kansanjoukkoja tungeksi
kuurian ympärillä saadakseen kuulla viimeisiä uutisia, ja kun Cicero
illan suussa, neuvottelujen päättyessä näyttäytyi, häntä tervehdittiin
vilkkain suosionhuudoin. Forumin edustalle kokoontuneelle yleisölle
hän piti kolmannen catilinarisen puheensa, jossa hän selosti niitä
toimenpiteitä, joihin hän oli ryhtynyt, ja senaatin kiitollisuutta
siitä, että hän oli pelastanut isänmaan.
Cicero ei ollut suinkaan sellainen mies, joka asetti kynttilänsä vakan
alle. Liikaa kainoutta ei ilmene suinkaan seuraavista sanoista, joilla
hän vertasi itseään Romulukseen: »Kun me roomalaiset kiitollisuudesta
ja ihaillen olemme koroittaneet kaupunkimme perustajan kuolemattomien
jumalien joukkoon, eiköhän silloin sitä, joka on pelastanut perustajan
uljaan työn, pitäisi sekä nykyisen että tulevan maailman kunnioittaa?
Olenhan minä katkaissut kärjen siitä miekasta, joka paljastettiin
tasavaltaa vastaan, ja torjunut tikarinpistot teidän kurkuistanne.
Senaatti on kunnioittanut minua päättämällä viettää minun kunniakseni
kiitosjuhlan kuolemattomille jumalille, 'sentähden, että minä' —
niin kuului senaatin päätös — 'olen pelastanut kaupungin murhista
ja palosta, sen asukkaat varmasta kuolemasta, koko Italian sodan
hävityksiltä.' Tämä on ensimmäinen kerta kaupunkimme perustamisesta
saakka, jolloin tällainen kunnia on tullut muun kuin voittoisan
sotapäällikön osaksi», hän selitti paremmaksi vakuudeksi.
Heti sen jälkeen hän oli kuitenkin kyllin vaatimaton antaakseen kunnian
korkeammille valloille. »Jos sanoin» — näin kuuluivat hänen sanansa
— »että _minä_ olen estänyt rikolliset suorittamasta häpeällisiä
aikeitaan, niin olen tehnyt itseni syylliseksi suunnattomaan
julkeuteen. _Iuppiter_ se torjui heidät; hän se on suvainnut suojella
ja varjella Capitoliumia, tätä temppeliä, koko tätä kaupunkia ja teitä
kaikkia. Kuolemattomat jumalat ne ovat antaneet minulle ajatuksen ja
tahdon tarttua asioiden kulkuun; heidän avullaan minä olen saanut näin
sitovat todistukset rikollisia vastaan.»
Kaksi päivää myöhemmin Cicero kutsui jälleen senaatin koolle
neuvottelemaan vangittujen rangaistuksesta. Hän piti nyt neljännen
catilinarisen puheensa, jossa hän kehoitti valtion isiä tekemään
rikolliset vaarattomiksi. Catilinan puoluelaiset ansaitsivat saman
kohtelun, mihin rangaistukseen perheenisä tuomitsisi orjan, joka on
lyönyt kuoliaaksi hänen vaimonsa ja pistänyt hänen talonsa tuleen.
Mukaansa tempaavin sanoin konsuli vetosi kaupungin isiin: »Jumalattoman
salaliiton tulisoihtujen ja murha-aseitten saartamana meidän kaikkien
äiti, isänmaa, ojentaa rukoillen kätensä teitä kohti. Teille hän uskoo
oman ja kaikkien lastensa elämän, teille linnan ja Capitoliumin, teille
kotijumalien alttarit ja Vestan ikuisen tulen, teille kaikkien jumalien
temppelin ja pyhätöt, teille kaupungin muurit ja talot. Päätöksestähän,
jonka tänä päivänä teette, riippuu teidän oma elämänne, puolisojenne
ja lastenne olemassaolo, kaikki ajallinen hyvinvointi, paikka, jossa
asutte ja elätte, kotiliesi, jota sanotte omaksenne. Ajatelkaa, mitä
suunnattomia ponnistuksia on kysynyt meidän valtamme perustaminen,
kuinka paljon rohkeutta vapauden vakiinnuttaminen, ja muistakaa, että
yksi ainoa yö on ollut vähällä tuhota tämän kaiken! Tänä päivänä
teidän täytyy ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, ettei tällaista enää
milloinkaan voida panna toimeen ja etteivät kansalaiset voi edes
_suunnitella_ sellaista.»
Tälläkin kertaa Ciceron kaunopuheisuus tempaa senaatin mukaansa.
Päätökseksi tuli, että kaikki rikolliset oli tehtävä vaarattomiksi
mestaamalla heidät. Myöhään illalla heidät vietiin Capitoliumin
juurella olevaan vankilaan, joka oli määrätty kuolemaantuomituille.
Täällä heidät mestattiin, toinen toisensa jälkeen. Konsuli odotti
vankilan portin edustalla; ja kun kammottava toimitus oli lopussa, hän
huusi valtavalla äänellä Forumilla olevalle väkijoukolle yhden ainoan
sanan: »_Vixérunt_ (He ovat eläneet)». Syvän hiljaisuuden vallitessa
otettiin vastaan tärisyttävä ilmoitus.
Mutta kotimatkalla vankilasta kotiin saattoi häntä riemuitseva
kansanjoukko.
Osa salaliittolaisista oli kuitenkin ehtinyt pudistaa Rooman
tomut jaloistaan ja paeta Catilinan luo Etruriaan. Mutta senaatin
joukot ympäröivät hänet ja hänen sotajoukkonsa, ja epätoivoisen
taistelun jälkeen kapinoitsijat saivat melkein viimeiseen mieheen
surmansa. Kun Catilina näki, että kaikki oli hukassa, hän syöksyi
upseeriansa seuraamana keskelle vihollisjoukkoja ja kaatui osoittaen
urhoollisuutta, joka olisi ollut paremmankin asian arvoinen. Vielä
kuollessaankin hänellä oli sama hurja kasvojenilme kuin eläessään.
Cicero sai senaatilta kunniakkaan nimen »_pater patrise_ (isänmaan
isä).»
Kirjallisuutta tähän kappaleeseen:
Gaston Boissier, La conjuration de Catilina.
P. Merimée, Conjuration de Catilina.
Tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
Marcus Tullius Cicero, Valda tal. Julius Centerwallin ruotsinnos.
Otto Eduard Schmidt, Der Briefwechsel M. Tullius Ciceros.
Friedrich Aly, Cicero, sein Leben und seine Schriften.
Gaston Boissier, Cicero och hans vänner. Ernst Apiarien ruotsinnos
ranskasta. 2 osaa.
Axel Dahlman, Cicero.
S. Eitrem, Cicero og hans tid.
Otto Plasberg, Cicero in seinen Werken und Briefen.
Th. Zielinski, Cicero im Wandel der Jahrhunderte.
W. Drumann, Geschichte Roms in seinem Übergange von der
republikaniscben zur monarchischen Verfassung: 6 nid.