Niistä, jotka auttoivat Sullaa voittamaan kansanpuolueen, oli _Gnæus
Pompeius_ se, joka vastaisuudessa antoi enimmän puheenaihetta
itsestään. Hän oli vain 23-vuotias, kun hän Sullan palattua kotiin
Mithradateen sodasta tarjosi sotapäällikölle palvelustaan. Ratsuväen
päällikkönä hän ratsasti täyttä laukkaa urheasti joukkonsa etunenässä
ja iski kiinni viholliseen. Sulla piti paljon nuoresta herrasta ja
suostui tämän pyytelyihin saada viettää triumfi, ennenkuin oli vielä
hoitanut mitään valtion virkaa. »Antaa hänen pitää triumfi! Antaa
hänen se pitää!» hän huudahti. Ja kansa osoitti riemuiten suosiotaan.
Sulla lienee kaiken lisäksi — hänelle ominaisella puolittain
pilkallisella äänellä — nimittänyt Pompeiusta »suureksi». Tämä antoi
aiheen Pompeiukselle verrata itseään Aleksanteriin! Se oli kuitenkin
vähän liikaa keskimittaiselle kelpo miehelle — sillä sen ylistävämpää
mainesanaa Gnæus Pompeius ei ansaitse historian tuomioistuimen edessä.
Suuresta osastaan, jota hän kaikesta huolimatta joutui näyttelemään,
hänen oli kiittäminen tavatonta moukanonneaan; jälkimaailman silmissä
hän on, kuten Mommsen sanoo, »ein nachgemachter grosser Mann».[24]
Hän oli hieno mies, jolla oli eräänlaista edustavaa pontta ja joka
yhteiskunnan kannalta oli nuhteeton kansalainen; ja se vaikutti.
Hänen lahjakkuutensa ilmeni yksinomaan sotilaallisissa toimissa.
Sotilasammatin hän taisi perin pohjin ja päällikkönä hän ymmärsi
soveltaa tietojaan, järjestelmällisen huolellisesti. Mutta uutta luovia
aatteita hänellä ei ollut rahtuakaan, ja odottamattomissa tilanteissa
hän helposti hämmentyi. Yksinomaan sellaisista aineksista ei synny
valtiomiestä. Mutta oli onnetonta, että juuri valtiomieheksi tämä
henkisesti köyhä, aatteeton sielu tahtoi tulla millä hinnalla tahansa.
On kahdenlaatuista kunnianhimoa: sellaista, joka tavoittelee valtaa
suorittaakseen jonkin suurtyön, ja sellaista, joka haluaa valtaa
vain vallan itsensä vuoksi. Gracchusten ja Cæsarin kunnianhimo oli
edellistä, Mariuksen ja Pompeiuksen jälkimmäistä laatua.
Sanoimme äsken, että miehellämme oli tavaton moukanonni. Ensiksi
se ilmeni siinä, että hän päätti asettua Sullan puolelle. Olihan
se ensimmäinen edellytys hänen menestykselleen. Mutta seuratkaamme
häntä eteenpäin hänen urallaan! Kun hänet vähän Sullan kuoleman
jälkeen lähetettiin Espanjaan auttamaan siellä vaarallisen kapinan
kukistamista, hän sai selkäänsä ja hänelle olisi käynyt hyvin hullusti,
ellei komentava konsuli olisi rientänyt hänen avukseen. Mutta vähän
tämän jälkeen onni hymyili taas Pompeiukselle, kun muuan omista
miehistä surmasi kapinan johtajan. Useimmat kapinalliset yhteiskunnat
luopuivat silloin itsestään taistelusta Roomaa vastaan, ja sitten oli
Pompeiuksella jäljellä verraten helppo tehtävä kukistaa ne, jotka
vielä jatkoivat taistelua. Tämän hän kykeni tekemään ja voi siis kehua
saattaneensa vaarallisen sodan onnelliseen lopputulokseen.
Kun hän sitten palasi kotiin Espanjasta, sattui hänelle niin
onnellisesti, että hän kohtasi 5.000 pakenevaa spartakuslaista, jotka
koettivat pelastautua Alppien yli, ja nämä hän tuhosi viimeiseen
mieheen asti. Täynnänsä ylpeyttä tämän urotyönsä takia hän kirjoitti
senaatille, että Crassus oli tosin voittanut Spartacuksen, mutta että
hän oli temmannut pahan juurineen irti maasta.
Näin hän tuli kotiin johtaen armeijaa, joka oli hänelle sokeasti
uskollinen. Ja koska Sulla kerta kaikkiaan oli hemmoitellut hänet
piloille laittomalla triumfilla, hän vaati nyt päästä konsuliksi,
vaikka, ei vieläkään ollut hoitanut varsinaista valtionvirkaa. Koska
hän ei voinut saada apua senaatin taholta, hän teki täyskäännöksen
ja koetti onneaan kansanpuolueessa. Samalle tielle kääntyi myöskin
entinen sullalainen Crassus, ja tällä tiellä molemmat kilpailijat
tapasivat toisensa. He yhdistivät voimansa _liittoutumalla_ vuonna 71
e.Kr. tarkoituksenaan jakaa keskenään Rooman valtakunnan hallitusvalta.
Kiitos Pompeiuksen armeijan keskuudessa nauttimalle suosiolle ja
Crassuksen rahoille he anastivat itselleen molemmat konsulinvirat
vuodeksi 70. Näytelmään kuului, että Pompeiuksen ja Crassuksen armeijat
olivat koko ajan leiriytyneinä kaupunginporttien edustalle.
Ennenkuin Pompeius astui virkaansa, hän kansankokoukselle antoi
juhlallisen vakuutuksen luottamuksestaan kansanvaltaiseen ohjelmaan.
Ja kun molemmat äskenleivotut demokraatit olivat astuneet korkeihin
arvoasemiinsa, seurasi melkeinpä itsestään sarja puolueen ohjelman
mukaisia valtiosäännönmuutoksia. Senaatin valtaa rajoitettiin jälleen,
ja kansantribuunit saivat vanhat oikeutensa, jotka Sulla oli heiltä
ottanut.
Sullan valtiosäännönmuutokset oli pääasiallisesti kumottu. Kansa
riemuitsi takaisin saadusta vapaudestaan ja ylisti Pompeiusta
hyväntekijäkseen. Vain 35 vuoden ikäisenä hänestä oli äkkiä tullut
Rooman mahtavin mies.
»Mutta koskaan ei kansansankari ole ollut soveltumattomampi osaansa»,
Duruy sanoo. »Elää rahvaan keskuudessa, antaa kenen hyvänsä tuppautua
likelleen, osoittaa lämmintä myötätuntoa vähäpätöisimmänkin kansalaisen
sydämenasioille ja tuntea heidät kaikki nimeltään ja ulkonäöltään,
osoittaa väsymätöntä harrastusta heidän ilojansa ja heidän oikeuksiansa
kohtaan, puhua kaikkea ja laverrella kaikille — kas siinä oikean
demagogin katkera kohtalo! Tämä osa sopi niin vähän kuin mahdollista
Pompeiukselle, joka oli nuoruusvuosiltaan asti tottunut komentamaan.
Hän inhosi rahvaan mielistelyä. Hänen kylmähkö ja kankea luonteensa oli
täysin vailla kansanpuhujan tulta ja liekkejä. Hän näyttäytyi harvoin
julkisesti ja silloin aina lukuisan seurueen kanssa, joka pidätti
joukot matkan päässä, kuten kuninkaasta.
Hän huomasi kumminkin, että sellainen persoonaton kuninkuus ikävystytti
kansaa ja että olisi viisasta lietsoa innostusta uusilla urotöillä.
Sota tarjosi hänelle siihen tilaisuuden.