Tuon tuostakin kuullaan puhuttavan näiden yhteiskunnan
kovanonnenlapsien epätoivoisista yrityksistä päästä vapauteen.
Jo seitsemännellä vuosisadalla hallituksen oli täytynyt lähettää
sotaväenosastoja karanneitten orjien muodostamia ryövärijoukkoja
vastaan. Gracchusten aikana orjakysymys oli tullut mitä polttavimmaksi.
Monissa paikoin puhkesi silloin orjakapinoita. Sisiliassa nämä
onnettomat noudattivat neuvoa, jonka heille oli antanut yksi saaren
rikkaimmista ja häikäilemättömimmistä pösöistä, kova ja ahne
orjainomistaja. Kun hänen orjansa kurjuudessaan pyysivät kerran häneltä
vaatteita, hän antoi vaatteiden asemesta heille viittauksen, kuinka he
itse voisivat hankkia niitä. Hän kysyi heiltä: »Ovatkos alastomia nuo
matkustavaiset, jotka vaeltelevat ympäriinsä maassa?» Tämän jälkeen
hän vielä piiskanlyönneillä perusteellisemmin vakuutti anojia siitä,
että oli julkeata pyytää apua herraltaan. Silloin orjat epätoivoissaan
seurasivat hänen viittaustaan — ja rupesivat ryöväreiksi. Mutta he
alkoivat uransa hyökkäämällä sen kimppuun, joka oli antanut heille
neuvon. Hänet itsensä orjat lävistivät miekalla, mutta hänen vaimonsa,
joka oli yhtä julma ja väkivaltainen kuin mieskin, saivat naisorjat
ottaa käsiteltäväkseen. Sittenkuin nämä eri tavoin olivat päästäneet
kiukkunsa kiusanhenkeään vastaan purkautumaan, he syöksivät hänet alas
kalliojyrkännettä.
Kapinalliset järjestäytyivät valtioksi ja valitsivat erään syyrialaisen
ihmeidentekijän ja profeetan kuninkaakseen. Lopuksi hallituksen joukot
kuitenkin voittivat heidät. Vain »kuningas» muutamiin satoihin nousevan
henkivartionsa kanssa pelastui sillä kertaa pakoon; mutta kun heidänkin
tilansa pian kävi toivottomaksi, he surmasivat toisensa kaikki, paitsi
orjakuningas itse ja hänen lähimmät miehensä. Nämä piilottelivat jonkin
aikaa eräässä luolassa, mutta viimein roomalaiset saivat vangiksi
heidätkin. Orjakuningas sai nääntyä vankeudessa.
Mutta Mariuksen aikana, jolloin kimbrit ja teutonit uhkasivat Rooman
valtakunnan olemassaoloa, Sisilian orjat käyttivät tätä tilannetta
hyväkseen noustakseen taas sortajiansa vastaan. He valloittivat melkein
kaikki saaren suurehkot kaupungit, ja koko joukko pikkueläjiä ja
köyhiä talonpoikia yhtyi orjajoukkoihin. Hallitus oli voimaton. Neljä
roomalaista armeijaa yksi toisensa jälkeen lyötiin. Lähes seitsemän
vuoden ajaksi valtio oli menettänyt yhden rikkaimmista maakunnistaan.
Kun roomalaisten viimeinkin onnistui masentaa kapina, he kostivat
perusteellisesti. Kerrotaan, että 20 000 orjaa sai päättää päivänsä
ristinpuussa.
»Pitkäksi aikaa eteenpäin», Ihne sanoo, »tukahdutettiin sorrettujen
äänet. Onnettomat ryömivät takaisin kellarikomeroihinsa ja ojensivat
kaulansa rautakahleisiin pantaviksi.» Mutta miesikää myöhemmin puhkesi
uusi samankaltainen kapina, jota kesti neljä vuotta, ennenkuin
roomalaisten viimein onnistui kukistaa se verisessä taistelussa. Tässä
taistelussa orjat kaatuivat melkein viimeiseen mieheen asti. Jäljelle
jääneet vietiin Roomaan petoeläinten revittäviksi kansan huviksi.
Mutta useimmat olivat välttäneet tämän kauhean ja häpeällisen kuoleman
surmaamalla toinen toisensa.
* * * * *
Vaarallisin kaikista orjakapinoista oli kuitenkin se, joka vuonna
73 e.Kr. puhkesi Capuassa ja sen ympäristössä. Siellä oli useita
miekkailukouluja, joissa orjia koulittiin amfiteattereissa ja muillakin
näyttämöillä taistelemaan keskenään roomalaisten huviksi elämästä ja
kuolemasta. Tällaisten näytäntöjen toimeenpanemista perusteltiin sillä,
että _gladiaattorileikit_, kuten niitä nimitettiin, antoivat katsojille
esimerkin rohkeuteen ja herättivät taisteluhalua. Katselijat saivat
näissä näytännöissä nähdä miesten saavan syvän haavan toisensa jälkeen
päästämättä tuskan huokaustakaan ja kohtaavan kuoleman ilmettäkään
muuttamatta. Gladiaattoritaistelujen alkuperäinen luonne vainajille
toimitettavani ihmisuhrien korvaajana esiintyi siinä, että melkein
jokaisessa kaksintaistelussa ainakin toisen taistelijan oli menetettävä
henkensä.[22] Kun voitettu kohotti kätensä merkiksi siitä, että hän
vetosi katselijoin armoon, tapahtui hyvin harvoin, että nämä säälistä
voitettua kohtaan tai ihaillen tämän miehuullista puolustautumista
nostivat peukalonsa pystyyn ja täten ilmaisivat tahtovansa, että
voitettu saisi elää. Tavallista oli, että koko yleisö peukalot alaspäin
velvoitti voittaneen gladiaattorin tekemään tehtävänsä ja pistämään
kuoliaaksi voitetun. Kuolleen ruumis heitettiin kaupungin suureen
yleiseen hautaan köyhien, orjien, prostituoitujen ja rikollisten
ruumiitten joukkoon.
Gladiaattoreiksi valittiin luonnollisesti voimakkaimmat ja
urhoollisimmat sotavangit. Myöskin orjien omistajat myivät
miekkailukouluihin erittäin juonikkaat ja vastukselliset orjansa, aivan
samoin kuin ihmisille vihaiset sonnit myytiin teurastajalle.
Mutta gladiaattorit osasivat taistella muitakin kuin
onnettomuustovereitaan vastaan. He käyttivät hyväkseen ensimmäistä
sopivaa tilaisuutta kääntääkseen aseensa sortajiansa vastaan. Eräänä
päivänä murtautui seitsemänkymmentä tällaista epätoivoista ihmistä
asestautuneina gladiaattorimiekoilla, tikareilla ja ryhmysauvoilla
ulos eräästä miekkailukoulusta ja pakeni Vesuviukselle. Heidän
johtajansa oli tavattoman vahva ja rohkea traakialainen nimeltään
_Spartacus_, ylhäissukuinen mies, kuten sanottiin. Kun karanneet orjat
koko Italiasta liittyivät heihin, heidän joukkonsa kasvoi lumivyöryn
nopeudella, erittäinkin sen jälkeen, kun orja-armeija oli osoittautunut
olevansa voimakkaampi niitä joukkoja, jotka hallitus lähetti heitä
vastaan. Pian Spartacuksella oli johdossaan 70 000-miehinen sotajoukko,
ja pian hän hallitsi melkein koko etelä-Italiaa. Kaupunki kaupungin
jälkeen vallattiin väkirynnäköllä ja ryöstettiin, ja perusteellisesti
sorretut eroa tekemättä kostivat kansalle, joka oli pitänyt heitä
orjuudessa. Voimantunnossaan he kostivat joskus sortajilleen siten,
että panivat nämä vuorostaan gladiaattoreina taistelemaan toisiansa
vastaan.
Spartacuksen aikomuksena lienee ollut kostettuaan Italian
orjanomistajille mennä yli Alppien kotimaahansa tai Galliaan
valmistaakseen itselleen ja taistelutovereilleen rauhallisen ja
ihmisarvoa vastaavan olemassalon. Mutta luonnollisesti oli erittäin
vaikeata pitää koossa kaikkia niitä levottomia aineksia, jotka
olivat hänen komennossaan. Se tehtävä oli ajan pitkään ylivoimainen
Spartacuksenkin laiselle järjestelijäkyvylle. Orjista oli yleisesti
mieluisampaa harjoittaa ryöväystä omin päin kuin olla mukana
suunnitelmallisesti johdetulla sotaretkellä. Spartacuksen oli sentähden
vaikeata saada heitä mukaansa kohti pohjoista, niin kauan kuin oli
vielä paljon ryöstämistä keski- ja etelä-Italiassa. »Heidän johtajansa
tahtoi olla sotapäällikkö, mutta he pakottivat hänet rupeamaan
ryöväripäämieheksi ja harhailemaan umpimähkään ryöstämässä», sanoo
Mommsen.
Mutta vain ryöväreinäkin orjalaumat olivat vaarallisia senvuoksi, että
Rooman hallituksella ei ollut yhtenäistä voimaa eikä harjoitettuja
sotilaita. Legioonat ottivat tavakseen, niin pian kuin olivat kasvot
vasten kasvoja Spartacuksen joukkojen kanssa, heittää aseensa ja pötkiä
pakoon. Eikä näyttänyt ilmestyvän päällikköä, joka olisi kyennyt
pitämään kurissa rappeutuneet joukot.
Millaiset olivatkaan ajat! Kansa, joka puolitoista vuosisataa
aikaisemmin oli yhtenä muurina seisonut Hannibalin veteraaneja
vastassa, näki nyt puolustajainsa hajoavan kuin akanat tuuleen
nähdessään vain vilauksenkin karanneista orjistaan. Kuten kerran
Hannibal, siten nyt Spartacus kulki sotajoukkoineen läpi melkein koko
Italian, voitti kummankin konsulin ja uhkasi itseään Roomaa. Mihin
ennen ainoastaan muinaisajan suurimmat sotapäälliköt olivat kyenneet,
sen voi nyt urhea rosvopäällikkö suorittaa! Hädissään senaatti kääntyi
_Marcus Crassuksen_, Rooman rikkaimman miehen puoleen.
Crassus oli kunnostautunut Sullan Italiassa käymissä taisteluissa.
Hänen voimanansa oli ääretön itsepäisyys, millä hän toteutti
tuumansa. Kaikki hänen halunsa ja harrastuksensa suuntautuivat vain
rahaan, rahaan. Ei kukaan ollut niin valpas kuin hän ansaitsemaan
Sullan henkipattoluetteloilla. Ostamalla pilkkahinnalla maatiloja ja
kartanoita hän oli niihin aikoihin laskenut perustuksen suunnattomalle
omaisuudelleen, joka kasvoi uusilla, kaikenkarvaisilla onnistuneilla
liikeyrityksillä: talohuijauksilla, teollisuustoiminnalla ja laajalla
lainausliikkeellä. Ja koskaan hän ei pitänyt lukua keinoista, kun vain
voi ansaita kultaa.[23]
Crassus on ensimmäinen siinä keinottelijain ja yrittäjäin
laumassa, joka nyt nousee pinnalle sitä mukaa, kuin _italialainen
talonpoikaisyhteiskunta kaupallistuu ja teollistuu_ Rooman itäisten
valloitussotien välttämättömänä seurauksena. Käsi kädessä kauppahengen
voittokulun kanssa, tunkeutuu kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kasvava
ylellisyyden ja nautintojen tavoittelu. Rahat vierivät. Tavarat,
arvoesineet ja kiinteistöt vaihtuvat nopeammin kuin ennen aikaan.
Maaperä on otollista suuressa mitassa tapahtuvalle keinottelulle.
Crassus jätti jälkeensä noin 300 miljoonan markan suuruisen omaisuuden
Suomen rahassa. Tällainen rikkaus antoi hänelle valtiollistakin
merkitystä. Olihan puoli kaupunkia velkaa hänelle. Kaikkien
yhteiskuntaluokkien ja kaikkien puolueiden keskuudessa hän oli
taloudellisista syistä suosittu. Kun oli suorittanut niin useita
onnistuneita liikekeinotteluja, hän voisi varmaan yrittää keinotella
kuningaskruunuakin?
Orjakapinan uhkaavassa tilanteessa Crassus tuntui mieheltä, joka »oli
sen tekevä», sillä hän oli tarmokkaampi ja määrätietoisempi kuin kukaan
muu. Näitä ominaisuuksiaan hän käyttikin heti sotapäällikkönä. Kun
hän johti joukkonsa kohti vihollista, uusiintui aluksi sama näytelmä
kuin ennenkin: osasto, joka kulki ensimmäisenä, heitti aseensa. Mutta
Crassus ehkäisi pelkurien pakoaikeet ottamalla heidät kaikki vangiksi
ja armahtamatta mestauttamalla joka kymmenennen miehen. Se oli jyrkkä
parannustapa, joka vaikutti terveellisesti sotakuriin. Seuraavassa
ottelussa Spartacus koki niin kovaa vastarintaa, että hän huomasi
viisaimmaksi vetääntyä takaisin etelään.
Tosin vielä jonkin aikaa tilanne näytti roomalaisille uhkaavalta,
mutta spartakuslaisten kykenemättömyys pysyä koossa koitui heille
lopulliseksi turmioksi. Crassuksen onnistui voittaa toinen ryöväriparvi
toisensa perästä. Viimeisessä, ratkaisevassa taistelussa — vuonna
71 e.Kr. — Spartacus taisteli kuin raivoisa leijona joukkojensa
etunenässä. Hän haavoittui niin vaikeasti, että vaipui polvilleen,
mutta vielä kuolemaisillaan hän puolustautui hyökkääviä vihollisia
vastaan. Samalla kertaa useimmat hänen uskollisimmista miehistään
kaatuivat.
Sitten alkoi etelä-Italiassa orjien ajometsästys, kamalampi kuin
milloinkaan ennen. Näin tukahdutettiin valtavan palon viimeiset
hehkuvat kekäleet. Capuasta Roomaan johtavan tien varrella todisti
kuusituhatta ristiinnaulittua orjaa kapinan loppumisesta.
Orjakapinan jälkeen säädettiin laki, että jos talonisäntä murhattiin
kotonaan, tuli mestata kaikki hänen orjansa, koskapa joku heistä olisi
voinut olla murhaan osallinen. Lakia käytettiin useamman kuin kerran
kaikessa ankaruudessaan. Eräänkin kerran, kun tilanomistaja löydettiin
murhattuna kotonaan, surmattiin kaikki hänen 400 orjaansa.