Roomassa oli Mariuksen poika, _nuorempi Marius_, perinyt isänsä vallan.
Hän oli vain muutamia vuosia yli kahdenkymmenen, mutta rohkeudessa
ja kestävyydessä hän oli ilmetty isänsä. Hänellä ei ollut kuitenkaan
vanhan Mariuksen sotatottumusta, eikä hänellä myöskään ollut, kuten
isällään, hyvin harjoitettuja joukkoja käytettävänään. Turhaan
senvuoksi hän ja muut kansanpuolueen johtajat taistelivat Sullan
voittoisia joukkoja vastaan. Nämä legioonat olivat sokeasti uskollisia
päällikölleen, joka katsoi sormien läpi heidän kaikkia irstailujaan
ja väkivaltaisuuksiaan, kun he vain tottelivat ja taistelivat
urhoollisesti.
Ratkaiseva taistelu tapahtui vuonna 82 Rooman muurien edustalla. Se
alkoi iltapäivällä, ja taistelua kesti koko yön rajulla raivolla
molemmin puolin. Aamulla pääsi Sulla voittajaksi ja voi ottaa Rooman
haltuunsa. Kolmantena päivänä taistelun jälkeen hän kutsui senaatin
koolle ilmoittaakseen sille tahtonsa. Samaan aikaan hän mestautti
Marskentällä sotavangit, tuhansia miehiä. Kuolemaantuomittujen parku
kuului siihen temppeliin asti, mihin valtion isät olivat kokoontuneet,
ja täytti heidän mielensä kauhulla. Vielä hirvittävämmäksi mieliala
muuttui, kun Sulla ilmeenkään värähtämättä lausui: »Jatkakaamme
neuvottelujamme välittämättä siitä, mitä tuolla ulkona tapahtuu —
siellä vain muutamat roistot saavat rangaistuksensa.»
Sullan tarkoituksena oli palauttaa viimeinkin järjestys yhteiskuntaan
pakkovallalla, joka tuhoaisi kaikki ylimyksellisen tasavallan
viholliset. Niin alkoi nyt taas kauhea murhaaminen kaikkialla maassa,
missä vain oli uskallettu tehdä vastarintaa Sullalle. Samnilaisia
vastaan, jotka olivat asettuneet Mithradateen puolelle, lähetettiin
erityinen rankaisuretkikunta. Kaikki, missä vain oli henkeä ja elämää,
surmattiin, ja kukoistava maa muutettiin erämaaksi, jollaisena
se on sen jälkeen pysynytkin. Eräässä latinalaisessa kaupungissa
asukkaat epätoivoissaan surmasivat toisensa ja pistivät kaupunkinsa
tuleen välttyäkseen joutumasta pyöveliensä uhreiksi ja riistääkseen
näiltä saaliin. Näin tuli Sullan valtataistelu samalla olemaan
_liittolaissodan viimeinen näytös_. Marius nuorempi surmasi itsensä.
Kun hänen verinen päänsä tuotiin Sullalle, voittaja katseli ivallisesti
hymyillen tätä voitonmerkkiä toistaen kreikkalaisen runoilijan sanat:
»Ennenkuin tarttuu peräsimeen, täytyy olla ollut soutajana.»
Murhaamista jatkettiin Roomassa ja muuallakin tarkoituksenmukaisesti
ja tarkasti, mistä johtuu, että se meidän silmillämme katsoen
oli vielä kauheampaa kuin Mariuksen verihurjastelut. Mariuksen
johtivat tihutöihin hänen omakohtainen kostonhimonsa ja haavoitettu
turhamaisuus, mutta Sulla murhasi kylmäverisesti valtiollisista
syistä. Jos kuitenkin koetamme tuomita näitäkin kauheita tekoja
puolueettomasti, niin meidän täytyy ottaa huomioon, että sen ajan
ihmisillä ei ollut veristä kostoa kohtaan meidän herkempiä tunteitamme.
Vihollistensa tuhoamiseen oli voittajalla itsestään selvä oikeus.
Ihmiselämää ei pidetty suunnilleenkaan samanarvoisena kuin nykyjään.
Päästäkseen vihollisistaan Sulla valmistutti _proskriptiotauluja_,
joihin oli merkitty niiden henkilöiden nimet, jotka oli surmattava.
Se, joka tappoi tällaisessa listassa mainitun henkilön, sai suuren
rahapalkinnon, heti kuin hän toi uhrin irtihakatun pään Sullalle. Mutta
ken suojeli henkipatoksi julistettua tahi auttoi kuolemaantuomittua
isäänsä tai veljeään pakoon, hän oli ankaran rangaistuksen alainen.
Henkipatoiksi julistettujen omaisuus myytiin julkisessa huutokaupassa
enimmän tarjoavalle. Heti kuin joku Sullan kätyreistä teki tarjouksen,
ei kukaan uskaltanut tarjota enemmän kuin tämä. Seuraus oli se,
että hänen puoluelaisensa voivat pilkkahinnalla päästä rikkaiksi
tilanomistajiksi. Kaikki tämä oli, eräs historioitsija sanoo,
»inhimillisen luonteen pahimpien himojen irtipäästämistä. Palvelijat
kavalsivat herransa, ystävät ystävänsä, sukulaiset toisensa; ja monet,
jotka eivät koskaan olleet ottaneet osaa valtiollisiin taisteluihin,
merkittiin henkipattoluetteloihin henkilökohtaisten vihamiestensä
toimesta.» Toisia kohtasi sama kohtalo ainoastaan senvuoksi, että he
olivat varakkaita, ja joku Sullan suosikeista halusi saada heidän
omaisuutensa haltuunsa. Oli myöskin henkilöitä, jotka antoivat ilmi
toisia näyttääksensä itse olevansa Sullan uskollisia puoluelaisia ja
siis viattomien kanssaihmistensä verellä ostivat oman pelastuksensa.
Kauheinta oli henkipattoluetteloissa se, ettei niistä koskaan näyttänyt
tulevan loppua. Alinomaa ilmestyi uusia luetteloita. Jos huokaisikin
helpotuksesta, kun ei löytänyt nimeänsä ensimmäisestä luettelosta,
sai pelätä löytävänsä sen toisesta tai kolmannesta. »Minä olen nyt»,
Sulla lausui kerran vertaistaan vailla olevalla kyynillisyydellä,
»julistanut henkipatoksi niin monta, kuin voin muistaa; mutta minä
olen tilapäisesti unohtanut koko joukon, jotka minä kirjoitan muistiin
myöhemmin, sitä mukaa kuin minä muistuttelen heidän nimensä mieleeni.»
Haihduttaakseen täydelleen entisyyden muiston Sulla hävitytti kaikki
Mariuksen voittojen muistomerkit ja käski kaivamaan kuolleen luut
maasta ja heittämään ne virtaan.
Vahvistaakseen valta-asemaansa Sulla esitytti senaatille ja
kansankokoukselle, että nämä nimittäisivät hänet määräämättömäksi
ajaksi _diktaattoriksi_, joka saisi rajattoman vallan järjestää kaikki
yhteiskunnan asiat. »Esitys» oli sama kuin käsky, jota luonnollisesti
kukaan ei uskaltanut vastustaa.
Näin oli juhlallisesti julistettu, että Sullan tahto oli Rooman laki.
Mitä valtakunnassa oli ylhäistä, rikasta ja hienoa, kilpaili nyt
kaikkivaltiaan suosiosta. Mutta yhtä kylmä ja välinpitämätön kuin
oli ollut vaaran hetkellä, tämä oli nyt voiton päivinäänkin. »Yhtä
ylimielisen halveksuvasti, sanoo italialainen historioitsija Ferrero,
»hän katseli optimaatteja ja kansan ystäviä, rikkaita ja köyhiä, kun he
kaikki vapisivat pelosta diktaattorin edessä. Välinpitämättömänä hän
loistolinnassaan otti vastaan Rooman mahtimiesten kunnianosoitukset,
kun nämä nöyrästi, mutta viha sydämessä tervehtivät häntä, jonka
vallassa oli elämä ja kuolema. Välinpitämättömänä hän katseli,
kuinka ylhäisimpien sukujen nuoret ja vanhat edustajat ja ylimystön
kauneimmat naiset kilpailivat kutsuista hänen ylellisiin pitoihinsa.
Siellä istui isäntä suosikkilaulajiensa keskessä kokonaan kiintyneenä
syömiseen ja juomiseen kysymättä edes lukuisten vierastensa nimiä.
Välinpitämättömänä hän antoi kunnianhimoisten, ahneiden ja paheellisten
ihmisten lauman tungeksia atriumissaan[17] noiden ihmisten,
jotka olivat tulleet sinne rukoillakseen hallitsijalta itselleen
kuolemaantuomittujen maatiloja, taloja ja orjia.»
Sotilasdiktatuuri oli vakiinnutettu. Ken komensi vahvinta armeijaa,
oli silloin Rooman herra. Sotamiehille ei enää Capitolium ollut
isänmaantunnuskuva, vaan heidän sotalippunsa ja sotapäällikkönsä
oli ainoa, joka voi vaatia heiltä kuuliaisuutta. Rooman kansaan
oli yleisesti tunkeutunut se käsitys, että missä valta oli, siellä
lakkasi oikeus. Viimeisenkin kunnioituksentunteen jäännöksen lakeja,
arvohenkilöitä ja omistusoikeutta kohtaan henkipattojulistukset
olivat hävittäneet. Kaikki, mikä takasi olemassaolon turvallisuuden,
oli romahtanut kumoon, ja jäljellä oli vain turvattomuuden tunne
nykyhetkeen ja turhuuden tunne huomispäivästä murehtimiseen nähden.
Kansan tunnuslauseeksi tuli nyt kuten aina tällaisina kauhunaikoina:
»Syökäämme ja juokaamme ja viettäkäämme päivämme hauskasti, sillä
huomenna meidän on kuoltava!»
* * * * *
Päinvastoin kuin Marius ja hänen puoluelaisensa Sulla ei
pysähtynyt vastapuolueen latvojen katkomiseen — hän koetti
myöskin _lainsäädännöllä_ uudistaa roomalaisen yhteiskunnan omien
aristokraattis-tasavaltalaisten mielipiteittensä mukaiseksi.
Vahvistaakseen senaatin arvovaltaa, joka oli vähentynyt murhien ja
maastakarkoittamisien aiheuttaman suoneniskun takia, hän valitutti 300
uutta senaattoria. Vastapainoa, jona kansantribuunin virka oli ollut
ylimykselliselle hallitusvallalle, oli hän jo vuonna 88 heikontanut,
vähentämällä tribuunien toimivaltaa. Nyt hän meni vielä paljon
pitemmälle. Hän riisti tribuuneilta oikeuden jättää ratkaistavaksi
lakiesityksiä ja rajoitti heidän valtansa yksityisten kansalaisten
suojelemiseen laittomuuksilta. Paljon merkitsevämmäksi tuli vielä
lakimääräys, että se, joka oli kerran ollut kansantribuunina, ei
ollut vaalikelpoinen enää muuhun virkaan. Toisin sanoen: lahjakkaalle
ja eteenpäin pyrkivälle nuorelle miehelle ei tästä puoleen ollut
lainkaan houkuttelevaa hakea tribuunin virkaa, sillä samalla kuin
hän oli sen saanut, hänen virkauransa oli lopussa. Kansantribuunin
virka oli, kuten muuan historioitsija sanoo, »julistettu melkein
häpeälliseksi toimeksi». Muidenkin virkamiesten toimivallan laajuutta,
erittäinkin konsulien ja preettorien, Sulla pienensi monella tavalla,
lisätäkseen senaatin mahtavuutta. Myöskin oikeudenkäytön ja hallinnon
uudestijärjestämiseen diktaattori uhrasi paljon työtä.
* * * * *
Sullan diktatuurin kolmantena vuotena uusi valtiokoneisto oli saatu
niin hyvään käyntiin, että Sulla luuli voivansa antaa sen työskennellä
omin päin. Roomalaiset saivat silloin olla sen omituisen näytelmän
todistajina, että mahtavin mies, joka oli heitä koskaan hallinnut,
uransa huipulla vapaaehtoisesti poistui valtiolliselta näyttämöltä. Ei
kukaan voinut hämmästymättä ja liikutusta tuntematta olla todistamassa,
kuinka — käyttääksemme Mommsenin sanoja — »tuo mies, joka oli tähän
asti mielivaltaisesti määrännyt miljoonain ihmisten elämästä ja
omaisuudesta, tuo mies, jonka viittauksesta niin monet päät olivat
pudonneet ja jolla oli verivihollisia jokaisella Rooman kadulla ja
jokaisessa Italian kaupungissa» — kuinka tuo mies astui Forumille
kaiken kansan eteen, otti liktoreiltaan kirveet ja vitsakimput
ja lähetti heidät kotiin sekä selitti olevansa valmis tekemään
tilin toimistaan jokaiselle, joka sitä vaati. Kaikki vaikenivat.
He vaikenivat yhäkin, kun diktaattori astui alas puhujalavalta ja
yksityisenä miehenä, vain lähimpäin ystäväinsä seuraamana, palasi
kotiin kansanjoukkojen keskitse, jotka kahdeksan vuotta aikaisemmin
olivat jaoittaneet hänen talonsa maan tasalle. Kreikkalais-roomalainen
historioitsija Appianos, Rooman kansalaissotien etevin kuvaaja[18],
ihmettelee, että Sulla _uskalsi_ ottaa tämän askelen, hän, joka »oli
surmauttanut 90 senaattoria, näistä viitisentoista entistä konsulia, ja
noin 2 600 keskiluokan varakasta miestä.»
Mutta Sulla voi olla aivan varma siitä, ettei kukaan uskaltaisi
taivuttaa hiustakaan pelätyn päästä. Muutoin vallastaluopuminen on
varmasti ollut erittäin nautintorikas näytelmä sellaiselle huomion
herättämisestä nauttivalle herkkusuulle kuin Lucius Cornelius Sullalle.
Se oli hienosti suunniteltu loppunäytös draamallisista nousukohdista
niin rikkaassa elämässä.
Vallasta ja kunniasta Sulla palasi, tosin ei kuten muinoin Cincinnatus
auransa kurkeen, vaan loisteliaaseen huvilaansa ihanan Napolin lahden
rannalle, elämään huveissa ja nautinnoissa. Tosin hän oli ainakin
ollut ennen muuta iloinen seuratoveri, joka rakasti viiniä ja naisia
enemmän kuin työtä. Rooman valtiaanakin hän lakkasi olemasta hallitsija
samana hetkenä, jolloin hän täytetyn päivätyön jälkeen istuutui
herkkuja uhkuvaan päivällispöytään. Silloin hän lauloi ja oli iloinen
iloitsevaisten kanssa. Kirjoittipa hän itse huvinäytelmiäkin, joita
hänen näyttelijäystävänsä esittivät hänen juhlissaan. Kylmän ironinen
leikillisyys on koko hänen luonnottansa kuvaava piirre. Ollessaan
vielä diktaattorina hän palkitsi kehnon ylistyslaulun sillä ehdolla,
että runoilija lupasi olla koskaan enää häntä ylistämättä. Ja kun hän
tyhjensi kreikkalaisten temppelien aarrekammiot, hän piti sopivana
ylenkatseellisesti pilailla, etteihän aarteitten menetys merkinnyt
mitään niille, joiden kassoja jumalat itse täyttivät.
Sullan ulkonäöstä Plutarkhos antaa kuvaavan, mutta melko kolkon
kuvan: »Hänen silmänsä olivat hyvin siniset, mutta erottuivat siten
silmiinpistävän jyrkästi kasvojenväristä, joka oli vuorotellen vahvasti
punainen ja valkoinen. Eräs Ateenan pilkkakirves teki tästä pilaa ja
runoili seuraavan säkeen:
'On Sallan naama mulperimarja jauheineen.'»
* * * * *
Roomassa kävi kaikki säännöllistä kulkuaan senkin jälkeen, kun
mahtimies oli poissa. Mutta niinpä kaikki tiesivätkin, että hän
pelkällä viittauksellaan voisi koota ympärilleen veteraaninsa,
jotka hän oli sijoittanut siirtoloihin yli koko maan. Itsessään
pääkaupungissa hänellä oli sitäpaitsi työnsä varmuusvartiona 10 000
vapautettua orjaa, joiden entiset herrat olivat kuuluneet Mariuksen
puolueeseen.
Jo vuoden perästä valtiollisesta elämästä vetäytymisensä jälkeen Sulla
kuoli äkkiä verensyöksyyn 60 vuoden vanhana. Kaksi päivää aikaisemmin
hän oli lopettanut 22. niteen muistelmiansa[19], joissa hän on kuvannut
melkeinpä ainutlaatuisen menestyksellistä elämäänsä. Koskaan pitkällä
sotilaallisella ja valtiollisella urallaan hän ei ollut menettänyt
taistelua, koskaan hänen ei ollut tarvinnut perääntyä askeltakaan.
Katkerien vihamiesten ympäröimänä hän oli vienyt elämäntyönsä
siihen päämäärään, jonka hän oli itselleen asettanut. Hän ylistää
itsekin onnensa tähteä. Ja kauhistavia veritekojaan hän kuvaili
ilman katumuksen jälkeäkään. Omantunnon tuska oli hänelle tuntematon
käsite. Hänen hautakivessään kerrotaan olleen hänen oman määräyksensä
mukaisesti näin kuuluva kirjoitus:
»Ei mua voittanut oo hyvän tai pahan maksamisessa
Ystävä, ei vihamies.»
Suuri saksalainen historioitsija Leopold von Ranke kokoaa seuraavaan
vertailuun arviointinsa Mariuksesta ja Sullasta: »Marius on pelastanut
roomalaisen maailman olemassaolon voitoillaan vihollisista, jotka
uhkasivat sitä perikadolla; Sulla on uudelleen järjestänyt Rooman
yhteyden Kreikkaan ottamalla tämän maan takaisin itämaiselta
valloittajalta. Sellaiset sotaretket kuin Mariuksen kimbrejä ja
teutoneja vastaan tekemät ylittävät kuitenkin suuresti Sullan urotyöt
sodassa Mithradatesta ja hänen päälliköltään vastaan, jotka eivät
kyenneet tekemään hänelle lujaa vastarintaa.»[20]
Sulla oli paljon suuremmassa määrin valtiomies kuin sotapäällikkö.
»Ilman häntä Mariuksen ei olisi onnistunut koskaan saada aikaan rauhaa
Bocchuksen kanssa. Ja niin valtiollisesti tärkeän rauhan päättäminen,
kuin oli se, jonka Sulla teki Mithradateen kanssa, oli aivan kokonaan
Mariuksen tapaisen miehen näköpiirin ulkopuolella.»
Rooman korkeammalle sivistykselle oli onneksi, ettei Marius voittanut,
vaan Sulla, sillä »Marius oli plebeiji ja soturi, sekä sisäisesti että
ulkonaisesti, mies, joka tunsi jonkinlaista ylenkatsetta hienompaa
sivistystä kohtaan. Sulla oli sitävastoin kulttuurin edustaja,
läpikotaisin sivistynyt patriisi, jolla oli avoin mieli opille ja
tieteelle.»
Kirjallisuutta tähän ja seuraavaan kappaleeseen:
Gajus Sallustius Krispus, Katilina og Jugurtha, oversat af H.H. Lefolii.
Guglielmo Ferrero, Rom, des storhet och förfall, översättning efter den
tyska översättningen av det italienska originalet av Hjalmar Bergman: 5
osaa.
Johannes Kromayer und Georg Veith, Meerwesen und Kriegsführung der
Griechen und Römer.
Tähän kappaleeseen:
Frederick Walter Robinson, Marius, Saturninus und Glaucia.
Alfred Helbling, Der Zug der Cimbrem und Teutonen
(Kirjallisuusluetteloineen).
Eduard Meyer, Geschichte des Königreichs Pontos.
Theodore Reinach, Mitridate Eupalor..
R. Pappritz, Marius und Sulla.
Edward A. Freeman, Historical Essays H.
Thaddeus Lau, Lucius Cornelius Sulla.
Joseph Lengle, Untersuchungen über die Sullanische Verfassung.