Marius ja Sulla olivat molemmat eteviä sotapäälliköitä. Molemmat
olivat äärimmäisen kunnianhimoisia. Mutta muutoin he olivat toistensa
vastakohtia: kansanmies, joka vaivalloisesti, askel askelelta oli
ponnistellut huomattuun asemaansa, ja korkeasukuinen, rikaslahjainen
ja hienosti sivistynyt ylimys, jolle antelias luonto oli antanut
onnen lahjaksi. Sulla ei nuoruusvuosinaan ollut koskaan välittänyt
leiviskänsä hoitamisesta. Hän oli yhdessä näyttelijöitten ja
hetairain kanssa pyörinyt huvien pyörteessä ja tullut tunnetuksi
Rooman Alkibiadeena. Mutta kun tuli kysymykseen elämän vakava puoli,
osoittautui, että hän helposti, kuin leikitellen, pystyi melkein
mihin tahansa, yhtähyvin sotilaallisiin kuin siviilitoimiin. Ja
näissä toimissa hän näytti leijonankyntensä — kuten ketunnahkansakin.
Marius sitävastoin oli väkeväkämmeninen erämaan karhu. Hän murisi
tyytymättömästi, kun leijonan tähtisikermä alkoi loistaa kirkkaammin
kuin karhun. Ja hänen kateutensa puhkesi ilmi, kun kahdeksantoista
vuotta nuorempi Sulla nimitettiin sotajoukkojen päälliköksi kuningas
_Mithradatesta_ vastaan vuonna 88 e.Kr.
Mithradates hallitsi Mustanmeren eteläisellä rannikolla olevaa
Pontosta. Hän laajensi valtakuntaansa kaikille suunnille Mustanmeren
ympärillä sekä syvälle Vähään-Aasiaan ja uhkasi Rooman aasialaisia
alueita. Mithradates oli vaarallinen vihollinen. Hänestä kerrotaan,
että hän voimassa ja nopeudessa voitti kaikki, että hänen nuolensa
ja heittokeihäänsä aina osuivat maaliin ja että hänelle oli leikkiä
aron villien hevosten kesyttäminen. Hän hallitsi 22 kansaa, ja hänen
kerrotaan puhuneen niiden kaikkien kieltä. Hän osasi myöskin kreikkaa
ja keräsi seurueeseensa kreikkalaisia filosofeja ja runoilijoita.
Mutta sielultaan ja mieleltään hän kuitenkin oli ja pysyi raakana
ja himokkaana barbaarina. Hän oli sekoitus kulttuuri-ihmisestä ja
barbaarista; hän oli samaa lajia kuin Makedonian Philippos ja tsaari
Pietari I. Hän oli yhtä taitava tikarin ja myrkyn kuin miekankin
käyttäjä. Päästäkseen valtaistuimelle hän otti hengiltä veljensä ja
heitti vallanhimoisen äitinsä vankeuteen. Tämä kuoli vankeudessa, tarun
mukaan poikansa myrkyttämänä. Mithradateen omat pojat nousivat häntä
vastaan, yksi toisensa jälkeen, mutta isä raivautti heidät tieltään.
Myöskin puolisojaan ja tyttäriään hän kylmäveristen laskelmien
perusteella surmautti. Itsensä hänen kerrottiin karaisseen ruumiinsa
kaikkia myrkkyjä vastaan.[14]
Mithradates kävi lopulta niin häikäilemättömäksi roomalaisia kohtaan,
että sotaa ei voitu välttää. Voimakas armeija ja melkoisen suuri
laivasto mukanaan hän läksi sotaan ja karkoitti helposti Aasiassa
olevat heikot roomalaiset joukko-osastot. Aasialaiset, samoinkuin
helleenitkin ottivat hänet kaikkialla vastaan vapauttajana, sillä
roomalaiset olivat herättäneet syvän vihan häikäilemättömillä
kiristyksillään. Hirmuinen oli nyt kosto. Mithradateen käskystä
surmattiin Aasiassa yhtenä ainoana päivänä kaikki roomalaiset
erotuksetta: 80 000 turvatonta miestä, naista ja lasta.
Näin roomalaiset menettivät rikkaan maakunnan, jonka apulähteistä he
olivat tottuneet ammentamaan.[15]
Näiden urotekojen jälkeen barbaarikuninkaan ylpeydellä ei ollut rajoja.
Luottaen Roomassa vallitsevaan sisäiseen epäsopuun hän oli varma
voitostansa. Hän rupesi yhteyteen etelä-Italian kansojen kanssa, hän
lähetti joukkoja Balkanin-niemimaalle ja valtasi siitä suurimman osan.
* * * * *
Näin uhkaava oli tilanne Roomalle, silloinkuin Sulla määrättiin
ylipäälliköksi Mithradatesta vastaan. Hänen vanha, itsepäinen
kilpailijansa Marius ei ollut jättänyt käyttämättä mitään keinoja
lyödäkseen hänet laudalta kilpailussa. Osoittaakseen kansalle, että
hän vielä oli voimakas ja kykeni kestämään rasituksia, jäykkäjalkainen
ukko ryhtyi kilpailemaan nuorison kanssa Marskentällä ratsastuksessa,
juoksussa, painissa ja muissa urheilulajeissa. Häntä neuvottiin
ivallisesti parantelemaan kolottavia jäseniään lämpimillä kylvyillä
sen asemesta, että asettuisi armeijan etunenään. Mutta jos olisi
aavistettu, mikä petoeläimen luonne uinui tämän miehen rinnassa, olisi
kyllä varottu ärsyttämästä häntä.
Sillä välin Sulla jätti Rooman ottaakseen vastaan Campaniassa olevien
legioonain päällikkyyden. Mutta tuskin hän oli lähtenyt, kun Marius
sai erään kansantribuunin avulla kansankokouksen erottamaan Sullan
päällikkyydestä ja antamaan viran hänen vanhalle kilpailijalleen.
Mutta jos kansanpuolue oli luullut, että Sulla kiltisti taipuisi tähän
päätökseen, niin se erehtyi hänen suhteensa täydellisesti. Itse hän
suhtautui kansankokouksen päätökseen kylmästi. Hänen ei tarvinnut
kuohahtaa — siitä pitivät hänen sotilaansa huolen. Joka taholta kuului
kehoitushuuto: »Roomaan, Roomaan!»
Sulla lähtee heti matkaan, ja pikamarssissa käy matka kohti
pääkaupunkia. Senaatti lähettää hänelle käskyn toisensa jälkeen
pysähtyä. Mutta ne vaikuttavat häneen yhtä vähän kuin kansankokouksen
päätös. Legiooniensa etunenässä hän tunkeutuu kaupunkiin ja uhaten
pistättää talot tuleen masentaa Mariuksen ja hänen kannattajainsa
vastustuksen. Muutamien tuntien jälkeen Sulla on Rooman herra,
ja illalla sytyttävät hänen sotilaansa vartiotulensa Forumille.
_Kansalaissotien ja sotilasdiktatuurin aikakausi on alkanut_.
Sulla käyttää hyväkseen voittoaan pannakseen toimeen eräitä
ylimysmielisiä muutoksia valtiosääntöön ja pakottaa senaatin
julistamaan Mariuksen sekä hänen huomatuimmat kannattajansa
henkipatoiksi. Mutta »Rooman kolmas perustaja» oli pelastautunut
pakenemalla.
* * * * *
Kun Sulla arvelee turvanneensa näin valta-asemansa, hän purjehtii
joukkoineen Kreikkaan. Mutta tuskin hän on poistunut näyttämöltä, kun
jo toinen pääosan esittäjä ilmestyy sinne jälleen.
Marius on Roomasta paettuaan kokenut melkein uskomattomia seikkailuja.
Ensiksi pelastautuu hän Rooman satamakaupunkiin Ostiaan ja nousee
täällä laivaan purjehtiakseen Afrikkaan. Mutta vastatuuli pakottaa
merimiehet pian pyrkimään satamaan takaisin. Välttääkseen joutumasta
Sullan kätyrien käsiin, jotka nuuskivat ympäriinsä kaikkialla,
pakolaisen täytyy kätkeytyä rannikon rämemaihin; mutta hänen
vainoojansa löytävät hänet aina vyötäisiä myöten liejuun vajonneena
ja pää ruokotukkoon kätkettynä. Hänet viedään vankeuteen lähimpään
kaupunkiin. Pyöveli, kimbriläinen orja, astuu paljastettu miekka
kädessä vankilaan surmatakseen heimolaistensa muinoisen voittajan.
Mutta vankiluolan pimeydessä näyttää kimbristä siltä, kuin vangin
silmät syöksisivät tulta, ja hän kauhistuu Mariuksen jyrisevää
huudahdusta: »Orja, uskallatko sinä surmata Gaius Mariuksen!» Vavisten
mies heittää miekkansa ja pakenee huutaen: »Minä _en voi_ surmata Gaius
Mariusta.» Tämä tapaus antaa kaupungin viranomaisille tervetulleen
aiheen selittää, että jumalat ovat antaneet merkin, että tulee armahtaa
suurta miestä, ja niin lasketaan Marius vapaaksi. Monien harhailujen
jälkeen pääsee hän sitten Afrikkaan ja löytää turvapaikan Karthagon
raunioiden keskellä.
Mutta täälläkään hän ei saa olla rauhassa. Afrikan provinssin
roomalainen maaherra lähettää hänelle käskyn heti suoriutua pois,
jos elämä on hänelle rakas. Hetken kestävän painostavan hiljaisuuden
jälkeen maanpakolainen antaa syvään huokaisten seuraavan sydämeen
käyvän vastauksen sanantuojalle: »Sano herrallesi, että sinä olet
nähnyt henkipaton Mariuksen Karthagon raunioilla!» Tämän jälkeen
pakolainen purjehtii jälleen pois ja löytää vihdoinkin turvapaikan
pienellä saarella Numidian rannikon edustalla.
Mutta niin pian kuin Sulla on jättänyt Rooman, Mariuksen ystävät
kutsuvat hänet jälleen kotiin. Hän nousee maihin Etrurian rannikolle.
Nyt hän on kauhea katsella. Hänen silmänsä hehkuvat kostonhimosta, hän
on antanut tukkansa ja partansa kasvaa villinä ja takkuisena, ja hänen
pukunaan on kauheat ryysyt. Saattueenaan karanneita orjia ja erotettuja
sotilaita, jotka ovat keräytyneet hänen ympärilleen, vaeltaa vanha
soturi läpi maan; ja kuta lähemmäksi Roomaa hän tulee, sitä suuremmaksi
kasvaa hänen seurueensa suurtiloilta karanneiden orjien liittyessä
siihen. Pian on hänellä koottuna useampia tuhansia miehiä. Lyhyen
piirityksen perästä kaupungin täytyi antautua hänelle.
Nyt ei ole hyvä joutua tekemisiin vanhan Mariuksen kanssa. Hänen
marssinsa Roomaan merkitsee verta ja murhaa. Kaikki se viha, kaikki
se kostonhimo, jota hän on hautonut maanpaon aikana, purkautuu nyt
kauhealla tavalla. Karanneista orjista muodostetun henkivartiostonsa
etunenässä hän kuljeskelee ympäri kaupunkia ristiin rastiin ja
hakkauttaa maahan jokaisen, joka on joutunut hänen suuttumuksensa
esineeksi. Ei tarvittu muuta, kuin että vanha Marius ei vastannut
vastaantulijan tervehdykseen: heti hänen murhaseurueensa käsitti sen
kuolemantuomioksi ja pani sen samassa täytäntöön.
Toisilla tahoilla kuljeksi hänen roskalaumansa omin päin murhaten,
raiskaten ja ryöstäen. Koko Rooma vapisi kauhusta, ja kaikki
uskollisuuden siteet katkesivat. Ystävät ja sukulaiset pettivät
toisensa, ja orjat kavalsivat herransa.[16] Kadut ja talot olivat
täynnä murhattuja optimaatteja. Verilöyly jatkui yli koko Italian.
Maltillisemmat Mariuksen puoluelaisten joukossa olivat epätoivoissaan
tästä mielettömästä murhaamisesta ja arvasivat, että sen kerran
täytyisi kostautua koko kansanpuolueelle. Mutta kukaan ei kyennyt
hillitsemään raivostunutta ukkoa. Kaikkivoittava kostonhimo ajoi
häntä eteenpäin verentahraamalla tiellä. Nyt saisivat röyhkeät
optimaatit palkkansa kaikista niistä kerroista, jolloin he olivat
nautinnokseen antaneet jonkinverran talonpoikaismaisen konsulin
tuntea yhteiskunnallisen alemmuutensa. Hän nautti nyt — käyttääksemme
Mommsenin sanoja — siitä, »että sai jokaisen neulanpiston palkita
tikariniskulla». Kerran niin kelvollinen, rehellinen ja ytimeltään
terve talonpojanpoika ei ollut enää oma itsensä. Kunnianhimon ja
vallanhalun pahojen henkien riivaamana hän raivosi villissä huumassaan
rikollisjoukkueensa etunenässä.
Kun vanha Marius oli viimeinkin tyydyttänyt kostonjanonsa, hän
huudatti itsensä konsuliksi. Taikauskoisena hän oli jo kauan toivonut
ja odottanut tätä konsulinvirkaa, sillä ennustajatar oli kerran
sanonut, että hän seitsemän kertaa tulisi hoitamaan valtion korkeinta
virkaa. Nyt kävi ennustus toteen. Mutta ei Marius eikä kukaan muukaan
hänen puoluelaisistaan kyennyt saamaan aikaan uudistuksia sairaaseen
yhteiskuntaan. He olivat kyvyttömiä suunnitelmanmukaiseen toimintaan.
»Huomatuimmat senaattorit lyötiin kuoliaiksi kuin raivot koirat»,
Mommsen sanoo, »mutta ei tehty pienintäkään yritystä senaatin
_uudelleenjärjestämiseksi_». Marius oli oivallinen sotapäällikkö ja
armeijanjärjestelijä, mutta häneltä puuttui valtiomieslahjakkuutta.
Hän oli ja pysyi sielultaan ja mieleltään yksinkertaisena roomalaisena
talonpoikana.
* * * * *
Oikeaa iloa toivomansa päämäärän saavuttamisesta Marius ei kuitenkaan
tuntenut. Häntä vaivasi, niin kerrotaan, alituinen tuskallinen pelko,
että Sulla palaisi takaisin. »Vaikka leijona on poissa, on kuitenkin
kolkkoa sen luolassa», hänen kerrotaan sanoneen. Levottomuuttaan
tukahduttaakseen hän heittäytyi hurjiin irstailuihin, jotka mursivat
hänen jättiläisvoimansa. Kun sairaus kohtasi, se teki pian lopun
hänestä. Yleisesti kammottuna ja kirottuna kuoli vuonna 86 e.Kr.
70 vuoden ikäisenä se mies, jota kerran koko kansa oli tervehtinyt
pelastajanaan. Kun sanoma hänen kuolemastaan saapui, koko Italia päästi
helpotuksen — huokauksen.
Jos Marius olisi kuollut suurien kimbriläis- ja teutonilaisvoittojensa
jälkeen, jälkimaailma olisi muistanut häntä vain Rooman pelastajana
ja kolmantena perustajana. Nyt hänen hillitsemätön kunnianhimonsa ja
kostonhalunsa oli saattanut hänet ryhtymään niin petomaisiin tekoihin,
että hänen maanmiestensä täytyi toivoa, ettei sellainen mies olisi
koskaan syntynyt maailmaan.
Eräs Mariuksen omaisista, mies, joka ei ollut hyväksynyt hirmuvaltaa,
teki Mariuksen kuoleman jälkeen siitä lopun. Hän kokosi tuhansia noita
hurjia roistoja, jotka terrorisoivat yhteiskuntaa, maksaakseen muka
palkan heille, saarsi heidät ja hakkautti maahan viimeiseen mieheen
asti.
Mutta muutoin pysyivät Mariuksen puoluelaiset edelleen vallassa.
ENSIMMÄINEN MITHRADATEEN SOTA 88—84 e.Kr.
Sillä aikaa kuin vallankumous raivosi Rooman valtakunnan sydämessä,
Sulla johti Kreikassa voittoisasti legiooniaan Mustanmeren kuninkaan
sotavoimia vastaan. Mariuksen puolue sai kansankokouksen panemaan
Sullan viralta, riistämään häneltä kaikki hänen arvonsa ja julistamaan
hänet lainsuojattomaksi, mutta hän piti sellaisia »kansanpäätöksiä»
nollan arvoisina. Hänen talonsa hajotettiin maan tasalle ja hänen
maatilansa hävitettiin — hän jatkoi ylipäällikkönä olemistaan, niinkuin
ei mitään olisi tapahtunut. Kukapa olisi uskonut tämän hienostuneen
elostelijan olevan niin häikäilemättömän tarmokkaan. Kaiken, mikä
hänen tiellensä sattui, hän musersi. Häikäilemättömästi hän antoi
sodan raskaan jyrän vyöryä yli kulttuurin pyhän maan. Kun hän Ateenan
edustalla tarvitsi puuainetta piirityskoneitansa varten, hän hakkautti
Akademeian ja Lykeionin lehtojen plataanit, joiden varjossa Platon
ja Aristoteles olivat ajatelleet syviä ajatuksiaan olemassaolon
arvoituksesta. Epäröimättä hän ryösti Olympian ja Epidauroksen pyhätöt
Delphoissa. Kun Ateena kukistui, hän säälimättömästi antoi kaupungin
sotilaittensa ryöstettäväksi.
Niin barbaarimaisesti hienosti sivistynyt roomalainen voi käyttäytyä.
Etevämmän sotataitonsa avulla Sulla voitti sitten Mithradateen
sotavoimat ja valloitti takaisin koko Kreikan. Kun hän uhkasi tämän
jälkeen kurittaa kuningasta itseään Aasiassa, niin itsevaltias pehmeni.
Hän tiesi nimittäin aivan liiankin hyvin, ettei hän enää voinut ottaa
lukuun avunsaantia valloitetuista maista. Ensi-ihastus oli niissä
muuttunut vastakkaiseksi tunteeksi, kun näyttäytyi, että Mithradateen
mielivalta oli seitsemän kertaa pahempaa kuin roomalaisten sorto.
Kiristykset, maastakarkoitukset ja verilöylyt — ne olivat tyrannin
hallitustapoja. Suuri osa Vähää-Aasiaa oli jo noussut kapinaan häntä
vastaan, kun hän alkoi neuvotella rauhasta. Tosin hän oli niin
raskaasti rikkonut Rooman kansalaisia vastaan, ettei hänen kanssaan
olisi koskaan pitänyt tehdä rauhaa. Mutta katsoen siihen, että Rooman
valtiota rasittivat ankarat sisäiset sairaudet, jotka vaativat Sullan
pikaista palaamista Roomaan, roomalaisesta sotapäälliköstä oli
viisainta tarjota siedettävät rauhanehdot maanmiestensä pyövelille.
Mithradates taipui ja sitoutui luopumaan niistä maista, jotka hän oli
valloittanut ennen sodan puhkeamista, luovuttamaan suurimman osan
laivastoaan ja maksamaan sotakulungit.
Mutta Sullan sotilasten kesken alkoi kuulua uhkaavaa mutinaa siitä,
että barbaariruhtinas, joka oli murhannut niin monta tuhatta heidän
maanmiestään ja aiheuttanut sanomatonta kurjuutta yli koko Aasian,
sai pitää suurimman osan niistä aarteista, jotka oli anastanut.
Pohjimmaltaan kiukutti heitä varmasti enimmän se, etteivät he itse
voineet saada runsasta sotasaalista.
Ennenkuin Sulla voi jättää Aasian, hänen täytyi kuitenkin lujittaa
Rooman mahtiasema siellä. Hän viipyi niin kauan kuin oli välttämätöntä,
että hän ennätti periä sotakorvaussumman ja tuhota ne Mithradateen
kannattajat, jotka olivat syyllisiä roomalaismurhiin Aasiassa.
Senjälkeen hän astui laivoihin mukanaan suurin osa joukoistaan ja
nousi maihin Brundisiumissa Italian itärannikolla vuonna 83 e.Kr.
Kaksi legioonaa hän jätti jäljelle Aasiaan erään kelpo alapäällikkönsä
komentoon.