Kun Marius palasi takaisin Italiaan, uhkasi tätä maata hirvittävä
vaara pohjoisesta päin. Koko kansa muisti kauhistuen, mitä oli
kuultu aikaisemmilta ajoilta, jolloin gallialaislaumat olivat
Rooman vitsauksena. Tällä kertaa eivät kumminkaan kelttiläiset,
vaan _germaanilaiset_ kansanheimot ryntäsivät Rooman valtakunnan
rajoja kohti. Ne olivat voimakasta, suurikokoista, vaaleahiuksista
ja sinisilmäistä kansaa. Kun kato kohtasi tai luonnonmullistuksia
sattui, voi tapahtua, että germaanilaiset heimot läksivät vaeltamaan
kohti viljavampia seutuja. Ensimmäinen vaelteleva germaanikansa,
jonka kanssa roomalaiset joutuivat tekemisiin, olivat _kimbrit_. Ne
tulivat Jyllannista, jonka olivat jättäneet sen takia, että valtava
tuhotulva oli niellyt suuria maa-alueita. Vuonna 113 e.Kr. he
ilmestyivät Itä-Alpeille. He halusivat päästä Rooman valtakuntaan,
jonka mahtavuudesta ja rikkaudesta he olivat äskettäin saaneet
kuulla kerrottavan. Nyt saivat roomalaiset kokea ensimmäisen oireen
_germaanilaisista kansainvaelluksista_, jotka puoli vuosituhatta
myöhemmin saivat niin valtavat mittasuhteet, että maailmanvalta
luhistui siinä koettelemuksessa.
Kun Roomaan saapui tieto barbaarien lähestymisestä, lähetettiin sieltä
näitä vastaan konsuli, jonka tuli käskeä näitä vetäytymään takaisin.
Kimbrit tottelevat ja pyytävät opastamaan itseään yli alppimaan.
Heille annetaan oppaita; ja luottaen roomalaisten heille osoittamaan
ystävällisyyteen he seurasivat tien näyttäjiä. Mutta eräässä paikassa
he näkivät äkkiä roomalaisten legioonain sulkevan tien. Germaanit
eivät menetä kumminkaan mielenmalttiaan huomatessaan väijytyksen,
vaan järjestäytyvät ripeästi taistelujärjestykseen ja virittävät
sotalaulun. Valtavan suurien kilpien takaa jymisee se kaameana ja
onnettomuutta ennustavana roomalaisten korvissa, ja kaiku toistaa
sen kallionseinämistä. Päästäen hirveän sotahuudon jättiläismäiset
pohjoismaalaiset hyökkäävät sitten legioonia kohti. Hyökkäysisku on
niin raju, että koko roomalainen armeija heitetään nurin niskoin.
Ainoastaan puhkeavan rajusään turvin se pelastuu täydellisestä tuhosta.
Voitostaan huolimatta kimbrit eivät painautuneet Po-laaksoon, vaan
vetääntyivät Sveitsin kautta länteenpäin etelä-Ranskaan, jota siihen
aikaan nimitettiin transalpiiniseksi, s.o. (Länsi)alppien takaiseksi
Galliaksi. Sen kaakkoinen osa oli silloin jo roomalainen provinssi.
Roomalaiset sotajoukot, jotka yrittivät vastustaa kimbrejä, lyötiin
perin pohjin. Viimeinen tappio, vuonna 105 e.Kr., oli kauhea. 120 000
miestä kerrotaan jääneen taistelutantereelle.[10]
Nyt valtasi roomalaiset »kimbriläis-kauhu». Samoihin aikoihin Marius
palasi Jugurthan sodasta. Hädässään roomalaiset pitivät häntä
ainoana, joka kykeni pelastamaan heidät uudesta gallialaismyrskystä.
Vuosi toisensa perästä valittiin hänet vastoin voimassaolevaa lakia
konsuliksi. Pohjoisesta uhkaava rajuilmapilvi viivytteli nimittäin
purkautumistaan. Kimbrit eivät nytkään käyttäneet hyväkseen voittojaan
hyökätäkseen Italiaan, vaan kääntyivät Espanjaa kohti. Sotaiset iberit
tekivät heille kuitenkin voimakasta vastarintaa, ja vuonna 103 kimbrit
palasivat takaisin Galliaan. Sinne tuli myöskin toinen germaanilainen
heimo, _teutonit_[11], eteläiseltä Itämerenrannikolta, ja kumpikin
kansa ryösti maasta kaiken, mitä vain voi.
Vuonna 102 teutonit olivat valmiit painumaan Galliasta Italiaan.
Marius oli käyttänyt aikaa hyväkseen vahvistaakseen ja uudelleen
järjestääkseen armeijansa, niin että se oli kevytliikkeisempi. Hän
asettui lujasti varustettuun asemaan Rhône'in rannalle, sellaiseen
paikkaan, joka teutonien täytyi sivuuttaa matkallaan Alpeille. Nämä
tulivatkin ja koettivat kolmena päivänä vallata leiriä väkirynnäköllä,
mutta lyötiin takaisin. Silloin he hurjasti kirkuen haastoivat
roomalaisia taisteluun avoimella kentällä. Mutta Marius ei kiirehtinyt.
Hän tahtoi ensin totuttaa soturinsa katselemaan pelättyjä vihollisia ja
kiihdyttää heidän taisteluhaluaan.
Kun siis kenttätaistelusta ei tullut mitään, barbaarit vaelsivat
edelleen. Leirin sivu kulkiessaan sanotaan asekuntoisten miesten
heitelleen roomalaisille sotilaille ivallisia kysymyksiä, olisiko
näillä kenties lähetettävänä heidän matkassaan terveisiä vaimoilleen
Italiaan. Kuusi päivää kesti suunnattomien kansanjoukkojen ja heidän
loputtoman kuormastojononsa ohimarssi.
Mutta niin pian kuin vaeltava kansa oli kulkenut ohi, Mariuskin
läksi perästä. Aquæ Sextiæn (nykyinen Provence'in Aix[12]) luona hän
ryhtyi hyökkäykseen ja tuhosi melkein koko barbaarien sotavoiman. Kun
roomalaiset lopuksi tunkeutuivat vaunulinnoitukseen, joka oli teutonien
leirinä, naiset puolustautuivat kuten naarasleijonat ja, mieluummin
kuin antautuivat, surmasivat ensin pienet lapsensa ja kuristivat sitten
itsensä pitkillä hiuksillaan. Niin paljon oli kaatuneita, että väestö
laajoilla alueilla taistelukentän ympärillä myöhemmin käytti vainajien
sääriluita viiniköynnöstensä tukikeppeinä.
Aavistamattakaan heimolaistensa onnetonta kohtaloa kimbrit olivat
sillävälin valinneet pohjoisemman tien ja kääntyneet jälleen itäisiin
alppimaihin. Luultavasti muonitus vaikeudet saivat germaanilaiset
kansanjoukot jakautumaan. Nykyisistä Itävallan alppimaista kimbrit
kulkivat Pon tasangolle toivoen pian saavansa nähdä teutonienkin
sotajoukkojen sinne ilmestyvän. Heidän sanotaan vahvoilla kilvillään
laskeneen tunturien rinteet pitkin jäätikköjä ja lumikinoksia. Turhaan
Mariuksen konsulitoveri oli koettanut ehkäistä eteenpäin vyöryvää
kansantulvaa. Legioonat valtasi silmitön kauhu, ne läksivät pakoon
eivätkä pysähtyneet, ennenkuin Po oli heidän selkänsä takana.
Mutta Marius saapui voittoisine joukkoineen. Kun kimbrit vaativat häntä
jakamaan maata heille ja heidän veljilleen teutoneille asuinsijoiksi,
hän vastasi heille: »Teutonit ovat jo saaneet meiltä maata, ja he
saavat sen pitää ikuiset ajat.»
Kun kimbreille selvisi tämän pilan sisältämä hirvittävä totuus, he
ryhtyivät taisteluun. Se suoritettiin _Vercellæn_ luona vuonna 101
e.Kr. Urhoollisuudestaan huolimatta barbaarit eivät kyenneet pitämään
puoliaan Mariuksen etevämpää sotataitoa ja hänen soturiensa lujaa
kuria vastaan. Raivoisassa taistelussa kimbrit työnnettiin takaisin
vaunulinnoitukseensa. Täältä heidät heidän omat naisensa lyönnein ja
iskuin ajoivat uudelleen jatkamaan taistelua. Mutta kauhea heinäkuun
helle ja ympärillä tupruava tomu puristi pois voiman Pohjan pojista.
Joukoittain nähtiin näiden voimakasrakenteisten miesten nääntyvän
maahan liikarasituksesta, ja lopulta oli kaikki toivo menetetty. Kun
roomalaiset hyökkäsivät kimbrien leiriin, puolustautuivat naiset
sankarillisesti, mutta lopuksi he surmasivat itsensä ja lapsensa,
jottei heidän tarvitsisi kärsiä vankeuden häpeää.
Mutta tuhannet kimbrit saivat kahleissa itkeä kaukaista kotiseutuaan
ja menetettyä vapauttaan. Rooman orjamarkkinoille tuli ylenmäärin
germaanilaisia sotavankeja. Kimbrien kansanheimo oli tuhottu. »Se
ihmisvyöry», Mommsen sanoo, »joka oli kolmentoista vuoden aikana
saattanut kansat kauhun valtaan Tonavasta Ebroon ja Seinestä Pohon
asti, lepäsi nyt joko nurmen alla tai raatoi orjan ikeen alaisena.»
Vain pohjois-Jyllannissa säilyi vielä meidän ajanlaskumme ensimmäiselle
vuosisadalle pieni kimbriläinen kansanjäännös, jonka nimi vielä elänee
Limfjordenin ja Kattegatin välisen alueen nimessä Himmerland.
* * * * *
Marius oli pelastanut roomalaisen sivistyksen. Häntä kunnioitettiin
suurenmoisella triumfilla. Häntä verrattiin
Camillukseen, joka oli pelastanut roomalaiset gallialaishädästä, ja
häntä ylistettiin _Rooman kolmanneksi perustajaksi_.
LIITTOLAISET NOUSEVAT ROOMAA VASTAAN. 90—82 e.Kr.
Kun vuosikymmen oli kulunut kimbrien kukistamisesta, uhkasi Roomaa
toinen suuri vaara. Se tuli etelästäpäin, eräiden Rooman italialaisten
liittolaisten taholta. Roomalaisten itsehyväisyys ja ylimielisyys
niitä kohtaan, joilla ei ollut Rooman kansalaisoikeutta, oli kauan
koetellut toisien italialaisten kansojen kärsivällisyyttä. Tämäkö
oli kiitos siitä, että he olivat uskollisesti tukeneet roomalaisia
Hannibalinsodassa? Liittolaisten asemaa voi verrata plebeijien asemaan
ennen luokkarajoitusten tasoittamista. Heillä oli kannettavanaan
valtion rasitukset, mutta heillä ei ollut osuutta valtaan ja kunniaan.
Sellainen olotila oli ajan oloon kestämätön.
Koko Italia koputti Rooman kaupunginporttia ja pyysi päästä sisälle.
Mutta kun liittolaisten kaikki toiveet siitä, että he rauhallista
tietä olisivat saaneet vaikutusvaltaa valtion asioiden hoitoon,
murskaantuivat, alkoivat osattomiksi jääneet valmistella kapinaa ja
neuvotella siitä toistensa kanssa.
Kun Rooman senaatti sai vihiä siitä, se lähetti erityisiä
virkamiehiä eri maan ääriin tutkimaan, mitä oli tekeillä. Eräälle
_Servilius_ nimiselle urkkijat ilmoittivat, että eräs Abruzzon
vuoristokaupunki suunnitteli puolustus- ja hyökkäysliiton tekemistä
naapuriyhteiskuntiensa kanssa. Servilius, joka oli kiivas ja
intohimoinen, kiiruhti heti sinne ja saapui perille, juuri kun kansa
oli kokoontunut suureen juhlaan teatteriin. Siellä hän piti leimuavan
rangaistuspuheen kansalle.
Siitä puheesta tuli kipinä, joka sytytti kaikki vuosisadan kuluessa
kerääntyneet tulenarat aineet. Raivoissaan kansanjoukko hyökkäsi
Serviliuksen kimppuun ja löi kuoliaaksi sekä hänet että hänen
seurueensa ja samoin kaikki muut kaupungissa olevat roomalaiset.
Kuten kulovalkea kapinaliike levisi yli keski- ja etelä-Italian. Kansa
toisensa jälkeen luopui roomalaisista. Liiton ytimenä olivat Abruzzon
voimakkaat vuoristolaiset sekä rikkaat samnilaiset. Niissä seuduin,
joissa kapitalistit olivat syrjäyttäneet entisen talonpoikaisväestön,
pysyttiin kuitenkin kiinni Roomassa. Samoin menettelivät ne kaupungit,
joille roomalaiset olivat antaneet suotuisamman valtiollisen aseman.
Kapinoitsijat eivät tyytyneet kauan vaatimaan tasa-arvoisuutta
roomalaisten kanssa, vaan he päättivät muodostaa itsenäisen _Italia_
nimisen valtion. Otettiin asemansa puolesta keskeinen kaupunki
pääkaupungiksi ja Rooman esikuvan mukaan valittiin senaatti, kaksi
konsulia ja muut korkeat virkamiehet. Lyötettiin omaa hopearahaa,
jossa kuvaannollisena leimana oli sonni, joka paiskaa Capitoliumin
naarassuden maahan.[13] Ja niin alkoi sota.
Siitä tuli verinen; ja epävarmaa on, kuinka roomalaisten olisi käynyt,
jollei heillä olisi ollut maakuntain sotavoimia käytettävänään. Mutta
joka tapauksessa heillä oli tiukat paikat. Ja kun sekä Etruria että
Umbria, jotka olivat tähän asti olleet heidän puolellaan, uhkasivat
luopua, niin näytti tilanne suorastaan toivottomalta, tavallaan
pahemmaltakin kuin Hannibalin sodan vaikeimpinakaan vuosina. Sillä
olihan silloin kuitenkin koko keski-Italia pysynyt uskollisesti Rooman
puolella. Näin epätoivoisessa tilanteessa suli kopeus kuohuksissaan
olevista pääkaupunkilaisista kuin vaha auringossa, ja heistä oli
viisainta antaa täydet kansalaisoikeudet kaikille liittolaisille, jotka
olivat pysyneet uskollisina. Seuraavana vuonna, 89 e.Kr., myönnettiin
sama etu niille yhteiskunnille, jotka kahden kuukauden kuluessa
laskisivat aseensa.
Täten roomalaiset saivat aikaan hajaannusta liittolaisten rintamassa,
ja heidän onnistui viimeinkin masentaa kapina. Ansio onnistumisesta
oli paljon suuremmassa määrin Sullan kuin Mariuksen. Molemmat olivat
ottaneet osaa liittolaissotaan, mutta Marius alkoi nyt tulla liian
vanhaksi. Sulla oli nouseva aurinko.
Etelä-italialaiset eivät kuitenkaan tahtoneet kuullakaan sovinnosta
Rooman kanssa. He saivat liittolaisen idästä.