Maanjäristys alkoi Afrikasta. Vallanperimystaistelulta oli puhjennut
Numidiassa Masinissan pojanpojan _Jugurthan_ ja hänen kahden
serkkunsa kesken, jotka heidän isänsä oli määrännyt Jugurthan
kanssahallitsijoiksi. Jugurtha raivautti heidät molemmat pois
tieltänsä. Näiden lähimmät ystävät ja sukulaiset hän vangitutti,
ristiinnaulitutti tai heitätti villien petojen raadeltaviksi. Afrikka
on, kuten muuan kirjailija huomauttaa, sekä rehevän hedelmällisyyden
että vaarallisten petoeläinten ja myrkyllisten käärmeitten maa.
Kun roomalaiset rupesivat järjestelemään Numidian oloja, Jugurtha
ei välittänyt laisinkaan senaatin määräyksistä. Hän saapui tosin
suojelusluvan turvissa Roomaan »antaakseen tarpeelliset selitykset».
Mutta hän teki näin senvuoksi, että hän luotti vaikutusvaltaisille
roomalaisille jakeluttamansa kullan ja hopean vaikutukseen. Ennen
kaikkea hän oli kilisevin todistein saanut mahtavan Opiniuksen,
Gaius Gracchuksen pyövelin, vakuutetuksi viattomuudestaan. Niinpä
afrikkalainen ruhtinas seisoikin aivan huolettomana kansankokouksessa
selostamassa tekojansa. Mutta kun häneltä tiedusteltiin lähemmin eräitä
seikkoja, niin muuan kansantribuuni ilmoitti panevansa vetonsa sitä
vastaan, että kuningas ryhtyisi vastaamaan. Tätä kansantribuunia oli
luonnollisesti sopivalla tavalla käsitelty afrikkalaisella kullalla.
Koko hommasta tuli oikeudellisen tutkinnon parodia. »Rooman kansan
täytyi alistua olemaan afrikkalaisen narrina», sanoo roomalainen
historioitsija Sallustius Jugurthan sotaa käsittelevässä eloisassa
kuvauksessaan.[7]
Sanotaan, että kun Jugurtha oli lähtenyt Roomasta, hän useita kertoja
kääntyi katselemaan taakseen jäävää kaupunkia. Lopuksi hän puhkesi
sanoihin: »Lahjusten kaupunki, kuinka pian olisikaan loppusi käsissä,
jos vain tulisi joku, joka tahtoisi ostaa sinut!»[8]
Numidialainen oli tuntenut itsensä siinä määrin kotiutuneeksi
Tiberin rannan kaupunkiin, että hän sielläkin suoritti yhden
ilkityönsä, murhautti Masinissan kolmannen pojanpojan ja Numidian
kruununtavoittelijan, joka oli paennut Roomaan.
Ei koskaan ennen Rooman yläluokka ollut esiintynyt niin
halveksittavassa valossa kuin nyt, kun oli olemassa todisteita sen
häpeällisestä omanvoitonpyynnistä. Hyvin huono omatunto sillä oli
yhteiskunnallisesta korkeasta asemastaan huolimatta. Senaatin täytyi
tosin lopulta häpeän vuoksi ryhtyä sotilaallisiin voimatoimenpiteisiin
röyhkeätä numidialaista kohtaan, mutta toiselta puolen ei ollut
leikin asia käydä sotaa niin kaukana kotimaasta, kuumassa ja
kuivassa Afrikassa, erittäinkin kun roomalaisilla ei tällä kertaa,
kuten Karthagon sodan aikana, ollut siellä yhtään liittolaista.
Afrikkalaiset keräytyivät näet mieslukuisasti oivan hallitsijansa
ympärille. Komeasta, voimakkaasta hallitsijasta ja suurenmoisesta
leijonanmetsästäjästä oli tullut heidän epäjumalansa. Mitäpä
merkitsivätkään ne monet sukulaismurhat, joihin hän oli vikapää, sitä
vastaan, että aron pojat näkivät hänessä suuren vapaustaistelijansa!
Roomalaiset ylipäälliköt puolestaan pitivät sotaa vain ryöstöretkenä,
jolloin ennen kaikkea piti pitää huolta siitä, että rikastui saaliista.
Senpätähden kävikin kuten kävi. Rooman sotajoukon täytyi lopuksi käydä
ikeen alitse ja lähteä pois Numidiasta.
Tieto häpeällisestä antautumisesta nostatti Roomassa suuttumuksen
myrskyn. Valtakunta, joka oli voittanut Hannibalin ja hävittänyt
Karthagon tuhaksi, oli äkkiä tullut niin heikoksi, että se ei kyennyt
pitämään kurissa edes villiä numidialaispäällikköä. Senaatin puolue
oli kärsinyt häpeällisen tappion. Optimaatteja pidettiin lahjottuina
maankavaltajina. Heidän pahojen tekojensa mitta oli täysi. Nyt
täytyi poliittisten rämemaitten perkaus panna käyntiin. Asetettiin
toimikunta tutkimaan niitä, joita epäiltiin numidialaisen lahjomiksi,
ja Opimius sai lahtea maanpakoon useiden muiden korkeassa asemassa
olevien miesten mukana. Päällikkyys sodassa Jugurthaa vastaan uskottiin
konsuli _Metellukselle_, joka oli luja ja taipumaton mies sekä kokenut
sotapäällikkö ja jonka lahjomattomuudesta ei voinut olla epäilystäkään.
Mutta ei edes hänenkään onnistunut saada viekasta vastustajaansa
taivutetuksi. Tosin Jugurtha voitettiin, mutta ei koskaan
ratkaisevasti. Pian hän ilmestyi jälleen milloin sinne milloin tänne,
kun roomalaiset häntä vähimmin odottivat. Ja Metellus ei uskaltanut
seurata häntä pitkälle tulikuumaan erämaahan.
Aika kului Metelluksen kykenemättä saattamaan sotaa loppuun. Yhä
enemmän ja enemmän alkoivat sen sijaan kansan toiveet kääntyä erääseen
hänen alapäällikköönsä, _Gaius Mariukseen_, köyhään talonpojanpoikaan,
joka oli tullut huomatuksi jo Numantian piirityksessä ja ollut
Scipiolle hyvänä tukena palautettaessa sotakuria Rooman armeijaan.
Sotamiehet jumaloivat tätä sotapäällikköä, joka oli lihaa heidän
lihastaan ja verta heidän verestään, joka jakoi kaikki kärsimykset
heidän kanssansa, söi samanlaista leipää kuin he, tyytyi nukkumaan
olkikuvolla ja tarttui vallitustöissä itsekin lapioon. Köyhät ja
vähäiset alkoivat nähdä hänessä uuden Gracchuksen.
Hiljaa, mutta varmasti tämä kunnianhimoinen mies oli työskennellyt
päästäkseen kohoamaan vähäpätöisestä asemastaan ja päässyt siinä 40:n
korvilla kansantribuuniksi. Mutta hänen alhainen syntyperänsä olisi
estänyt hänet pääsemästä valtion korkeimpiin virka-asemiin, jolleivät
Jugurthan sodan häpeäjutut olisi horjuttaneet vastapuolueen arvovaltaa.
Tätä tilaisuutta Marius käytti hyväkseen hakeakseen konsulinvirkaa
vuodeksi 107. Mutta kun hän pyysi Metellukselta virkalomaa
matkustaakseen tässä tarkoituksessa Roomaan, kerrotaan ylpeän ylimyksen
antaneen hänelle pisteliään vastauksen: »Siihen on kyllä aikaa, kunhan
poikani joutuu sinun kilpailijaksesi.» Mariuksen olisi pitänyt toisin
sanoen odottaa, kunnes hän itse olisi tullut seitsenkymmenvuotiaaksi
ukoksi — hän oli nimittäin jo likemmä 50 vuoden vanha.
Ajan pitkään Metellus ei kuitenkaan uskaltanut vastustaa sotajoukossa
vallitsevaa mielialaa; mutta hän viivytteli niin kauan alipäällikkönsä
pyynnön hyväksymistä, että Marius vasta viime hetkessä ehti Roomaan.
Hän maksoi kuitenkin esimiehensä vanhat kalavelat kuvailemalla
hänet hartaasti kuunteleville kansanjoukoille mieheksi, joka
tarkoituksellisesti pitkitti sotaa saadakseen olla ylipäällikkönä niin
kauan kuin suinkin mahdollista. Sitävastoin Marius lupasi, että jos hän
itse tulisi valituksi, hän toisi Jugurthan joko kuolleena tai elävänä
Roomaan.
Tämä yksinkertainen soturi ei vaikuttanut kuulijoihinsa korkean tyylin
kaunopuheisuudella. »Sanani», hän sanoi, »eivät ole sorvatut taiteen
sääntöjen mukaisesti. Minä en ole käynyt kreikkalaiskoulua. Sen lajin
sivistys ei auta miehuullisiin tekoihin. Mutta minä olen oppinut
lyömään vihollisen maahan ja olemaan pelkäämättä muuta kuin kunniani
tahraantumista. Minä en voi näytellä kuvia enkä viitata esi-isieni
triumfeihin. Minua sanotaan yksinkertaiseksi ja sivistymättömäksi.
Mutta minä voin näyttää rinnassani olevat arvet. Ne ovat minun
sukukuviani, minun aateluuteni.»
Marius tuli valituksi valtavalla äänten enemmistöllä. Eikä siinä
kyllin: kansankokous kumosi myöskin Metelluksen senaatilta
saaman ylipäälliköksi nimityksen ja määräsi sen sijaan Mariuksen
ylipäälliköksi.
Metellus itki raivosta.
* * * * *
Mariuksen kansalle antaman lupauksen pitäminen ei näyttänyt kuitenkaan
olevan helppoa täyttää. Lopuksi hänen kuitenkin onnistui oivan
ratsupäällikkönsä, ylhäisen _Lucius Cornelius Sullan_ kylmäverisellä
viekkaudella voittaa puolelleen Jugurthan appi, Mauretanian[9] kuningas
Bocchus, ja houkutella tämä kavaltamaan vävypoikansa roomalaisille.
Bocchuksella lienee kuitenkin ensin ollut vaikea sieluntaistelu
kamppailtavana, ennenkuin hän pääsi selville siitä, oliko hänen
luovutettava Jugurtha Sullalle vai Sulla Jugurthalle.
Luottaen appensa sanaan Jugurtha saapui aseettomana ja seuranaan vain
muutamia harvoja miehiä neuvotteluun Sullan kanssa. Tuskin hän oli
ehtinyt paikalle, ennenkuin Sullan miehet väijytyksistä hyökkäsivät
kuninkaan seuralaisten päälle, hakkasivat heidät maahan ja panivat
itsensä Jugurthan kahleisiin. Viekkaan afrikkalaisen oli puijannut
vieläkin viekkaampi italialainen, ja sota oli lopussa.
Jugurtha kävi sitä kohtaloa kohti, joka Roomassa odotti voitettuja
vihollisia. Siinä voittokulussa, jota Marius vietti kotiintulonsa
jälkeen, nähtiin hänen kultaisten vaunujensa edellä erämaan kuninkaan
molempien poikiensa seuraamana verkalleen kulkevan kuninkaallisessa
juhlapuvussa ja kultaisilla korvarenkailla koristettuna. Mutta
juhlakulkueen loputtua temmattiin häneltä koristukset ja vaatteet
ja hänet heitettiin alastomana Capitoliumin alla olevaan kylmään
ja kosteaan vankiluolaan. »Viileäänpä kylpyhuoneeseen te vieraanne
pyydättekin astumaan», kerrotaan erämaan pojan sanoneen, kun hänet
vietiin luolaan. Kuusi päivää hän taisteli kuoleman kanssa, kunnes
menehtyi kylmään ja nälkään. Täten päättyy se synkkä lehti Rooman
historiassa, jonka otsakekirjoituksena on: »Jugurthan sota», lehti,
joka ei kerro ainoastakaan urotyöstä, mutta on tahrattu loputtomilla
kertomuksilla vilpistä ja kavalluksesta, lahjuksista ja muista
häpeämättömyyksistä. Tämä draama herättää katselijassa samanlaatuisia
tunteita kuin Karthagon ja Numantian hävityksen murhenäytelmät.
* * * * *
Jugurthaa vastaan käyty sota oli paljastanut Rooman yhteiskunnan
johtavissa piireissä vallitsevan pohjattoman lahjottavaisuuden ja
edesvastuuttomuuden. Pian oli ilmenevä uusia todisteita siitä, kuinka
paljon valtion kunnia ja arvovalta oli kärsinyt ja kuinka hallitsevan
yläluokan siveellinen mädäntyneisyys oli kalvanut jopa valtion
olemassaolon perusedellytyksiä. Oli päivän selvää, että sille, jolla
olisi käytettävänään yhteiskunnan aseellinen mahti, olisi leikin asia
kumota sellainen yhteiskunta. »Lähestyvän romahduksen enteet olivat
lisääntyneet», Mommsen sanoo, »ja poliittisessa näköpiirissä kajasti
miekka kruunun vierellä».