"Aivan varma."
"No niin, koska te ette ole siitä puhunut, eikä myöskään herra Phelps
ole maininnut siitä kenellekään, niin on varkaan täytynyt tulla
huoneeseen sattumoilta. Hän huomasi tilaisuuden ja käytti sitä
hyväkseen."
Valtiomies hymyili. "Se on minun alani ulkopuolella", sanoi hän.
Holmes oli vaiti ja mietti hetken. "Löytyy toinenkin hyvin tärkeä
kohta, josta tahtoisin keskustella kanssanne", sanoi hän. "Te
pelkäsitte, ellen erehdy, että seuraukset olisivat hyvin vakavia, jos
sopimuksen yksityiskohdat tulisivat tunnetuiksi?"
Valtiomiehen ilmehikkäille kasvoille ilmeni hetkeksi varjo. "Niin,
siitä voisi olla hyvin vakavia seurauksia", sanoi hän.
"Mutta näitä seurauksia ei ole näkynyt?"
"Ei vielä."
"Jos sopimus olisi tullut tunnetuksi esimerkiksi Ranskan tai Venäjän
lähetystöissä, niin olisitte ehkä saanut siitä tiedon?"
"Varmaan", sanoi lordi Holdhurst.
"Koska kumminkin melkein kymmenen viikkoa on kulunut, ilman että
asiasta on mitään kuulunut, niin ei liene liian rohkeaa otaksua, että
sopimus ei ole tullut heidän tietoonsa."
Lordi Holdhurst kohautti olkapäitään.
"Emmehän kuitenkaan saattane uskoa, herra Holmes, että varas otti tuon
sopimuskirjan asettaakseen sen puitteisiin seinälleen?"
"Ehkä odottaa hän sen arvon nousemista."
"Jos hän odottaa vielä vähän, niin menettää se tykkänään arvonsa.
Muutaman kuukauden päästä ei tämä sopimus enää ole salainen."
"Se on tärkeä seikka", sanoi Holmes. "Voi ajatella, että varas on
äkkiä sairastunut --"
"Esimerkiksi aivokuumeeseen?" lisäsi valtiomies katsahtaen kysyvästi
Holmesiin.
"Sitä en ole sanonut", vastasi Holmes ehdottomalla tyyneydellä. "Nyt,
lordi Holdhurst, olemme jo liiankin kauan kuluttaneet teidän kallista
aikaanne ja sanomme teille hyvästi."
"Minä toivotan teille onnea yrityksessänne, olkoon rikollinen kuka
tahansa", vastasi ylimys kumartaen meille ovellaan.
"Ylväs mies", sanoi Holmes tullessamme Whitehalliin, "mutta hänen on
vaikea elää asemansa mukaan. Hän ei ole rikas ja hänellä on paljon
yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Huomasithan, että hänen saappaansa
olivat puolipohjatut? Ja nyt Watson, en kauemmin tahdo pidättää sinua
sairaittesi luota. Minä en tässä asiassa tee enempää tänä päivänä,
ellen saa vastausta ilmotukseeni. Hyvin kiitollinen kumminkin olisin,
jos huomenna tulisit seurassani Wokingiin samalla junalla kuin
tänään."
Sopimuksen mukaan saavuin seuraavana aamuna asemalle, ja me
matkustimme yhdessä Wokingiin. Hän ei sanonut saaneensa vastausta
ilmotukseen, eikä mitään muutakaan selvyyttä ollut tullut tähän
salaperäiseen juttuun. Hän osasi milloin tahtoi, tehdä kasvonsa yhtä
liikkumattomiksi kuin minkään intiaanin kasvot konsanaan, enkä siis
nytkään voinut hänen ulkomuodostaan päättää, oliko hän tyytyväinen
asiain tilaan vai eikö. Hän keskusteli, mikäli muistan, Bertillonin
mittausjärjestelmästä ja ilmasi lämpimän ihailunsa tuota ranskalaista
tiedemiestä kohtaan.
Tapasimme sairaan yhä saman innokkaan hoitajattaren huostassa, ja hän
tuntui melkoista paremmalta tänään kuin eilen. Hän nousi helposti
sohvalta ja tervehti meitä lämpimästi, kun astuimme sisään.
"Mitä uutta?" kysyi hän innokkaasti.
"Minun kertomukseni on, niinkuin luulinkin, kielteistä laatua", sanoi
Holmes. "Minä olen puhutellut Forbesia ja olen puhutellut enoanne, ja
sitäpaitsi ryhtynyt eräisiin tutkimuksiin, jotka kumminkin tuskin
vievät mihinkään tulokseen."
"Ette siis ole menettänyt rohkeuttanne?"
"En suinkaan."
"Jumala siunatkoon teitä siitä sanasta!" huudahti neiti Harrison. "Jos
vaan olemme rohkeita ja kärsivällisiä, niin täytyy totuuden tulla
ilmi."
"Meillä on enemmän kerrottavaa kuin teillä", sanoi Phelps istuutuen
jälleen sohvalle.
"Minä toivoinkin, että teillä olisi jotain kerrottavaa minulle."
"On, meillä on viime yönä ollut seikkailu, joka olisi voinut päättyä
hyvin huonosti." Hän tuli hyvin vakavaksi puhuessaan ja hänen
kasvoillaan ilmeni pelkoa. "Kuulkaahan", sanoi hän, "minä alan luulla
tietämättäni olevani jonkun kauhean salaliiton keskuksena, ja että
vainotaan minun henkeänikin eikä vain kunniaani."
"Oh!" huudahti Holmes.
"Se voi tuntua uskomattomalta, sillä minulla ei, mikäli tiedän, ole
ainoatakaan vihamiestä. Viime yön kokemus antaa kumminkin aihetta
tähän johtopäätökseen."
"Kertokaa, olkaa hyvä!"
"Aluksi täytyy minun sitten mainita, että viime yönä ensikerran nukuin
yksin ilman hoitajatarta huoneessani. Olin senverran parempi, että
saatoin tulla yksin toimeen. Jätin kumminkin kynttilän palamaan.
Kahden tienoissa olin vaipunut kevyeeseen uneen, mutta heräsin äkkiä
vähäpätösestä melusta. Se tuntui suunnilleen samanlaiselta kuin rotan
nakertaminen, ja minä makasin hetken sitä kuunnellen ja uskoin varmaan
melun syntyvänkin siitä. Vähitellen se kumminkin koveni ja äkkiä
kuului ikäänkuin jonkun metalliesineen näppäys ikkunasta. Minä
kavahdin istualleni vuoteessa. Nyt ei ollut vaikea ymmärtää, mitä
äänet merkitsivät. Heikommat äänet olivat syntyneet siitä, että joku
työase oli työnnetty ikkunan puoliskojen väliin, ja kovempi ääni
siitä, että haka nostettiin auki.
"Sitten oli äänetöntä noin kymmenen minuutin ajan, ikäänkuin olisi
kuunneltu, olinko minä herännyt melusta. Senjälkeen kuului heikkoa
narinaa akkunaa hyvin hitaasti avattaissa. Nyt en enää sietänyt
odottaa, sillä hermoni eivät ole niin vahvat kuin ennen. Hyppäsin
vuoteestani ja tempasin luukut auki. Eräs mies painautui alas ikkunan
ulkopuolella. En nähnyt hänestä paljoa, sillä hän hävisi salaman
tavoin. Hän oli kääriytynyt jonkunlaiseen viittaan, joka peitti hänen
kasvojensa alaosan. Siitä vaan olen varma, että hänellä oli joku ase
kädessään. Se näytti pitkältä veitseltä, ja se välkähti hänen
kääntäissään minulle selkänsä ja juostessaan pakoon."
"Hyvin merkillistä", sanoi Holmes. "No. mitä teitte sitten?"
"Jos olisin ollut vahvempi, olisin luonnollisesti heti ikkunasta
lähtenyt ajamaan häntä takaa. Nyt soitin ja herätin koko talon. Viipyi
kumminkin hyvän aikaa ennenkuin sain heidät hereilleen, sillä
soittojohto vie keittiöön ja kaikilla palvelijoilla on huoneensa
yläkerroksessa. Minä huusin kaikin voimin, niin että Josef tuli
huoneestaan ja herätti muut. Josef ja tallirenki löysivät jälkiä
kukkapenkeissä akkunan edessä, mutta ilma on viime aikoina ollut niin
kuiva, että oli mahdotonta seurata noita jälkiä ruohossa. Kuuluu
kumminkin olevan merkkejä tien vieressä olevassa puuaidassa, ja
sanotaan näyttävän siltä kuin joku olisi kiivennyt sen yli ja
taittanut riuvun hypätessään alas. En ole vielä ilmottanut asiaa
poliisille, sillä pidin viisaimpana ensin kuulla teidän neuvoanne."
Tämä tapaus näytti tehneen syvän vaikutuksen Sherlock Holmesiin. Hän
nousi tuoliltaan alkaen vilkkaassa mielenliikutuksessa kulkea
edestakasin huoneessa.
"Onnettomuus ei tule koskaan yksin", sanoi Phelps hymyillen, vaikkakin
saattoi ymmärtää, että tämä seikkailu oli häntä tärisyttänyt.
"Te olette kyllä saanut, mitä siedättekin", sanoi Holmes. "Luuletteko
jaksavanne kulkea minun kanssani rakennuksen ympäri?"
"Kyllä, minulle tekisi hyvää päästä ulos auringon paisteeseen. Josef
tulee kai mukaan?"
"Ja minä myöskin", sanoi neiti Harrison.
"Sitä en pidä suotavana", sanoi Holmes pudistaen päätään. "Minä luulen
parhaaksi, että te istutte täällä sisällä."
Nuori nainen meni hieman tyytymättömänä takasin paikalleen. Hänen
veljensä oli sillävälin tullut seuraamme, ja me lähdimme neljän ulos.
Me kiersimme puutarhaistutukset ja tulimme nuoren valtiomiehen ikkunan
luo. Niinkuin hän oli sanonutkin, näkyi kukkapenkissä jälkiä, mutta ne
olivat sekavat ja niistä oli mahdoton saada mitään selkoa. Holmes
kumartui alas, mutta nousi heti jälleen pystyyn kohauttaen
olkapäitään.
"Tuosta ei kukaan voi viisastua", sanoi hän. "Menkäämme rakennuksen
ympäri nähdäksemme, miksi varas valitsi juuri tämän huoneen. Olisin
luullut salongin ja ruokahuoneen suurempien ikkunain pitäneen tuntua
hänestä houkuttelevimmilta."
"Niitä voi paremmin nähdä tieltä", huomautti Josef Harrison.
"Niin kyllä, siinä olette oikeassa. Mutta tässä on ovi, jota hän olisi
voinut koetella. Mihin sitä käytetään?"
"Käsityöläiset ja palvelijat kulkevat siitä. Se on luonnollisesti
öisin sulettu."
"Onko teillä paljon hopeaa ja kalleuksia talossa?"
"Ei, tuskin mitään arvokkaampaa."
Holmes oli pistänyt kädet taskuihinsa ja kulki katsellen ympärilleen
aivan tavattoman huoleton ilme kasvoissaan.
"Kuinka olikaan", sanoi hän Josef Harrisonille, "tehän olette löytänyt
paikan, josta mies kiipesi aidan yli? Menkäämme sitä katsomaan."
Tämä vei meidät paikalle ja näytti meille erään riuvun, jonka pää oli
taittunut. Pieni puusirpale oli siinä vielä kiinni. Holmes irrotti sen
ja katseli sitä tutkivasti.
"Luuletteko tämän tapahtuneen viime yönä? Minusta se näyttää
vanhemmalta."
"Voi olla niinkin."
"Enkä myöskään luule kenenkään tästä hypänneen toiselle puolen. Tästä
emme saa apua. Menkäämme takasin sairashuoneeseen keskustelemaan
asiasta."
Percy Phelps kulki hyvin hitaasti nojaten tulevan lankonsa
käsivarteen. Holmes meni nopein askelin ruohokentän yli ja me ehdimme
sairashuoneen avatun ikkunan eteen paljoa ennen muita.
"Neiti Harrison", sanoi Holmes ja hänen käytöksessään oli jotain hyvin
tärkeää, "teidän tulee pysyä siellä sisällä koko päivän. Älkää minkään
antako houkutella itseänne lähtemään huoneesta. On äärettömän tärkeää
että teette niinkuin sanon."
"Sen kyllä teen", sanoi tyttö aivan ihmeissään.
"Kun menette levolle, tulee teidän sulkea ovi ulkopuolelta ja kätkeä
avain tarkoin. Luvatkaa se."
"Mutta Percy?"
"Hän tulee meidän mukanamme Lontooseen."
"Ja minunko pitää jäädä tänne?"
"Niin, hänen tähtensä. Hyödytätte sillä häntä. Pian! Luvatkaa!"
Tyttö nyökäytti päätään suostumuksensa merkiksi, juuri kun toiset
saapuivat luoksemme.
"Miksi istut siellä ikävissäsi, Annie?" huusi hänen veljensä. "Tule
tänne ulos."
"En, kiitos Josef. Minun päätäni kivistää hieman, ja täällä sisällä on
niin viileä ja hyvä olla."
"Mitä neuvotte sitten meitä tekemään herra Holmes?" kysyi Phelps.
"On välttämätöntä ettemme tämän ala-arvosen asian vuoksi laiminlyö
tärkeämpää. Minulle olisi suureksi avuksi, jos voisitte seurata meitä
Lontooseen."
"Nytkö heti?"
"Niinpian kun teille soveltuu, esimerkiksi tunnin kuluttua."
"Tunnen kyllä itseni tarpeellisen vahvaksi, jos todellakin voin olla
joksikin hyödyksi."
"Voitte varmaan."
"Tahtoisitteko minua viipymään Lontoossa yönkin?"
"Juuri sitä aioin ehdottaa."
"Ja kun viime öinen ystäväni uudistaa käyntinsä, niin on lintu
tiessään. Me olemme kaikki teidän käytettävänänne, herra Holmes, ja
teidän tulee sanoa meille, mitä tahdotte meitä tekemään. Ehkä
tahdotte, että Josef tulee mukaan minua hoitamaan?"
"En; ystäväni Watson on lääkäri ja hän hoitaa teitä kyllä. Jos
sallitte, syömme kaikki ensin täällä, ja sitten me kolme matkustamme
Lontooseen."
Asia järjestettiin Holmesin ehdotuksen mukaan, ja neiti Harrison
syytti päänkipua saadakseen pysyä huoneessaan, joka sekin tapahtui
ystäväni kehotuksesta. En ymmärtänyt, mitä hän näillä toimilla
tarkotti, ellei hän ehkä tahtonut pitää tuota nuorta naista erillään
Phelpsistä, joka iloisena voimien palaamisesta ja saamastansa
toiminnan tilaisuudesta, söi meidän kanssamme. Holmesilla oli
kumminkin vielä suurempi hämmästys valmiina meille, sillä saatettuaan
meidät asemalle ja nähtyään meidän nousevan vaunuun, selitti hän aivan
tyyneesti, ettei aikonutkaan lähteä Wokingista.
"Löytyy vielä jotain, josta tahtoisin päästä selville, ennenkuin
lähden täältä", sanoi hän, "ja teidän poissaolonne, herra Phelps, on
minulle tavallaan avuksi. Tekisit minulle suuren palveluksen, Watson,
jos Lontooseen tultuanne ajaisit suoraan Baker Streetille ja olisit
siellä herra Phelpsin kanssa kunnes minä tulen kotiin. Onneksi olette
te koulutovereita, joten teillä on paljon puheltavaa. Herra Phelps voi
olla yötä vierashuoneessa, ja minä olen kyllä kotona ennen aamiaista,
sillä täältä saapuu eräs juna Waterloo-asemalle kahdeksan ajoissa."
"Mutta kuinka käy sitten tutkimuksiemme Lontoossa?" kysyi Phelps
surullisesti.
"Ne voivat odottaa huomiseen. Luulen tätä nykyä olevani suuremmaksi
hyödyksi täällä."
"Ilmottakaa Briarbraessa, että toivon olevani kotona huomenna
illalla", huusi Phelps, sillä juna oli lähtenyt liikkeelle.
"Tuskin nyt menenkään takasin Briarbraehen", vastasi Holmes heiluttaen
iloisesti hattuaan meidän kiitäessä pois asemalta.
Phelps ja minä pohdimme asiaa matkalla, mutta emme voineet löytää
tyydyttävää selitystä tälle uudelle käänteelle.
"Minä luulen hänen koettavan päästä viime öisen murtovarkaan jäljille,
jos se olikaan murtovaras. Puolestani luulen, ettei se ollut mikään
tavallinen roisto."
"Miksi sitä luulet?"
"Sinä uskot varmaan minun hermostuneen mielentilani johdosta
kuvittelevan turhia, mutta kumminkin luulen, että minut on kiedottu
johonkin suurpoliittiseen juoneen, ja että jostakin minulle
käsittämättömästä syystä tahdotaan ottaa minut hengiltä. Se kuuluu
ehkä tarumaiselta ja järjettömältä, mutta ajattelehan asiaa veliseni,
ajattele asiaa! Miksi joku varas pyrkisi akkunasta sisään
makuuhuoneeseen, jossa ei ole mitään arvokasta otettavaa, ja miksi hän
tulisi suuri veitsi kädessään?"
"Etkö kumminkin usko, että se oli joku työase, jota murtovarkaat
tavallisesti käyttävät?"
"Ei suinkaan; se oli veitsi. Minähän näin selvästi sen terän
välkähtävän."
"Mutta miksi sitten olisit joutunut niin kauheitten juonien uhriksi?"
"Niin, siinä on arvotus."
"Jos Holmes on samaa mieltä, niin selittäisi se hänen käytöksensä, vai
kuinka? Jos otaksumme sinun arvelusi oikeaksi, niin olisi Holmes
päässyt hyvän matkaa eteenpäin sopimuskirjan etsimisessä, jos hän
onnistuisi saamaan selville sen, joka ahdisti sinua yöllä. On
järjetöntä otaksua, että sinulla olisi kaksi vihamiestä, joista toinen
varastaisi sinulta, ja toinen uhkaisi sinun henkeäsi."
"Mutta herra Holmes sanoi, ettei hän menisikään Briarbraehen."
"Minä olen tuntenut hänet jokseenkin kauan", vastasin minä, "mutta en
koskaan ole nähnyt hänen ryhtyvän mihinkään ilman päteviä syitä."
Sitten me aloimme puhua muusta.
Päivä oli hyvin väsyttävä minulle. Phelps oli vielä heikko pitkän
sairautensa johdosta, ja onnettomuudet olivat tehneet hänet
hermostuneeksi ja ärtyiseksi. Turhaan koetin saada häntä huvitetuksi
Afganistanista, Intiasta, yhteiskunnallisista kysymyksistä, kaikesta
mahdollisesta, mikä olisi voinut saada hänet vapautetuksi raskaista
mietteistään. Hän palasi aina tuohon hävinneeseen asiakirjaan, hän
tuumaili, arvaili ja mietti, mitä Holmes mahtoi puuhata, mihin
toimenpiteisiin lordi Holdhurst oli mahtanut ryhtyä ja mitä me
tulisimme saamaan tietää asiasta huomenna. Myöhemmin illalla kävi
hänen mielensä jännitys aivan tuskalliseksi.
"Luotathan sinä ehdottomasti Holmesiin?" kysyi hän.
"Olen nähnyt hänen suorittavan merkillisiä tehtäviä."
"Mutta tuskin hän koskaan on voinut saada selvyyttä niin hämärään
asiaan kuin tämä?"
"On toki. Minä olen nähnyt hänen ratkaisevan kysymyksiä, joissa on
ollut vielä vähemmän edellytyskohtia kuin tässä."
"Mutta ei yhtään, jossa niin tärkeistä asioista on ollut kysymys."
"En osaa siitä mitään sanoa. Tiedän ainoastaan, että kolme Euroopan
hallitsijahuoneista on kääntynyt hänen puoleensa hyvin tärkeissä
asioissa."
"Sinä tunnet hänet hyvin, Watson. Häntä on niin vaikea tutkia, etten
todellakaan oikein ymmärrä häntä. Luuletko hänellä olevan toivoa tämän
asian onnistumisesta? Luuletko hänen uskovan onnistuvansa?"
"Siitä hän ei ole sanonut mitään."
"Se on huono merkki."
"Päinvastoin olen huomannut, että hän tavallisesti puhuu vasta sitten,
kun on kadottanut jäljet. Kun hän luulee löytäneensä oikean ratkaisun,
mutta ei ole vielä oikein varma asiastaan, on hän tavallisesti
kaikkein vaiteliain. Mutta kun kumminkaan ei maksa vaivaa kiihottaa
hermojaan äärimmilleen, niin pyydän sinua menemään makaamaan ja levon
kautta valmistautumaan ottamaan vastaan kaikkea, mikä huomenna saattaa
meitä kohdata."
Viimeinkin onnistuin saamaan hänet seuraamaan neuvoani, vaikkakin
hänen kuumeisesta tilastaan ymmärsin ettei voinut suuresti toivoa
hänen pääsevän uneen. Hänen mielentilansa näytti olevan tarttuvaa
laatua, sillä itsekin makasin kääntyillen edestakasin vuoteellani
puolen yötä, miettien tätä merkillistä kysymystä ja laatien satoja,
toinen toistaan mahdottomampia suunnitelmia. Miksi oli Holmes jäänyt
Wokingiin? Miksi oli hän pyytänyt neiti Harrisonia pysyttäytymään
sairashuoneessa koko päivän? Miksi oli hän Briarbraessa niin varonut
ilmoittamasta kenellekään aiettaan jäädä talon läheisyyteen? Minä
vaivasin päätäni, kunnes nukuin koettaessani löytää selitystä kaikille
näille kysymyksille.
Kello oli seitsemän, kun heräsin, ja minä menin heti Phelpsin luo,
joka oli väsynyt ja kalpea unettoman yön jälkeen. Hän kysyi heti,
oliko Holmes jo tullut kotiin.
"Hän tulee mainitsemaansa aikaan, ei ennemmin eikä myöhemmin",
vastasin.
Oikeassa olinkin, sillä heti kahdeksan jälkeen saapui Holmes hyvää
vauhtia ajaen talon eteen. Ikkunassa seisoen huomasimme, että hänen
kätensä oli siteessä, ja että hän oli hyvin kalpea ja vakava. Hän
astui eteiseen, mutta kului hyvän aikaa ennenkuin hän tuli ylös
portaita.
"Hän näyttää voitetulta mieheltä", sanoi Phelps.
Minun täytyi myöntää, että hän oli oikeassa. "Luultavasti on
arvotuksen ratkaisu löydettävissä täältä kaupungista", sanoin.
Phelps huokasi syvään.
"En tiedä mistä se johtuu", sanoi hän, "mutta olin toivonut paljon
hänen tulostaan. Eihän hänen kätensä ollut siteessä eilen? Mitä on
voinut tapahtua?"
"Sinä olet loukannut itsesi, Holmes", sanoin minä, kun ystäväni astui
huoneeseen.
"Oh, se on vain naarmu, josta saan kiittää omaa kömpelyyttäni",
vastasi hän nyökäyttäen päätään tervehdykseksi meille kummallekin. "Se
tapaus, jonka olette minulle uskonut, herra Phelps, on todellakin
kaikkein hämärimpiä, mitä olen koskaan käsitellyt."
"Minä pelkäsinkin, että se olisi liikaa teidänkin kyvyllenne."
"Se on tuottanut minulle hyvin merkillisen kokemuksen."
"Tuo side kertoo seikkailuista", sanoin minä. "Etkö tahdo ilmoittaa
meille, mitä on tapahtunut?"
"Aamiaisen jälkeen, hyvä Watson. Muista, että minä jo olen hengittänyt
kolmekymmentä penikulmaa Surreyn ilmaa tänä päivänä. Eihän ole tullut
vastausta minun ilmotukseeni? Vai niin; ei voi onnistua kaikessa."
Pöytä oli katettu, ja juuri kun aijoin soittaa, toi rouva Hudson teetä
ja kahvia. Muutaman minuutin kuluttua toi hän myöskin ruokamaljat, ja
me istuuduimme pöytään, Holmes nälkäsenä, minä uteliaana ja Phelps
mitä synkimmässä alakuloisuuden tilassa.
"Minä vakuutan, että rouva Hudson ansaitsee kunniaa", sanoi Holmes
avaten kannen eräästä maljasta, jossa oli mitä maukkaimman näköstä
kanafrikasseeta. "Hänen ruokalajien tuntemisensa on hieman rajotettu,
mutta hyviä aamiaisia hän valmistaa. Mitä sinulla on tarjottavana,
Watson?"
"Käristettyä sianlihaa ja munia."
"Hyvä on. Mitä tahdotte te, herra Phelps: kanafrikasseeta, munia,
vaiko sitä, jota on maljassa teidän edessänne?"
"Kiitos, minä en voi syödä mitään", sanoi Phelps.
"Oh, kas niin, maistakaa sitä, joka on teitä lähinnä!"
"Kiitos, mieluimmin olen ilman."
"Vai niin", sanoi Holmes veitikkamainen ilme silmissään, "mutta
ettehän tahtone kieltäytyä tarjoamasta minulle?"
Phelps nosti kantta, huudahti kimakasti ja tuijotti eteensä yhtä
Valkosena kasvoiltaan kuin malja, jota hän katsoi. Siinä oli
siniharmaa paperikäärö. Hän sieppasi sen, ahmasi sen silmillään ja
alkoi hullun tavoin hyppiä ympäri huonetta paperikäärö painettuna
rintaa vasten ja huutaen ihastuksesta. Sitten vaipui hän nojatuoliin,
niin väsyneenä ja uupuneena tästä valtavasta mielenliikutuksesta, että
meidän täytyi kaataa konjakkia hänen suuhunsa, ettei hän pyörtyisi.
"Tyyntykää, tyyntykää", sanoi Holmes ystävällisesti ja taputti häntä
olkapäälle. "Oli kyllä hieman pahoin että niin ilman valmistuksia
ilmoitin teille tuloksen; mutta Watson voi todistaa, etten voi vastustaa
haluani saada aikaan vähäsiä dramaattisia kohtauksia."
Phelps tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. "Jumala teitä
siunatkoon!" huudahti hän. "Te olette pelastanut minun kunniani."
"Omani oli myöskin kysymyksessä", sanoi Holmes. "Minä vakuutan, että
minulle on yhtä kiusallista epäonnistuminen tällaisessa tapauksessa
kuin teille huolimattomuus valtiollisessa tehtävässä."
Phelps kätki kallisarvosen paperinsa sisimpään povitaskuunsa.
"Minulla ei todellakaan ole sydäntä kauempaa pidättää teitä
aamiaiseltanne, mutta haluan kyllä innokkaasti kuulla, kuinka saitte
tämän paperin ja missä se oli."
Sherlock Holmes tyhjensi nopeaan kahvikuppinsa ja kävi sitten käsiksi
sianlihaan ja muniin. Senjälkeen nousi hän ylös, sytytti piippunsa ja
istuutui mukavaan tuoliinsa.
"Ensiksi kerron, mitä olen tehnyt ja sitten kuinka tulin niin
tehneeksi", sanoi hän. "Erottuani teistä asemalla tein ihanan
kävelyretken Surreyn kauniiden seutujen läpi erääseen somaan kylään
nimeltä Ripley. Siellä join teetä eräässä ravintolassa, sekä viisaasti
kyllä täytin taskumattini ja pistin taskuuni muutamia voileipiä.
Ravintolassa olin iltapuoleen saakka, jolloin lähdin palaamaan
Wokingiin, ja heti auringon laskettua olin ehtinyt maantielle
Briarbraen edustalle.
"Tällä tiellä ei luullakseni ole suurta liikettä. Minä odotin kumminkin
kunnes se oli tyhjä kulkijoista, ja sitten kiipesin aidan ylitse
puutarhaan."
"Mutta eihän veräjä toki ollut suljettu?" huomautti Phelps.
"Ei, mutta minulla on muutamissa suhteissa hieman omituinen maku.
Valitsin sen paikan, jossa nuo kolme kuusta ovat, ja niiden suojassa
onnistuin pääsemään yli aidan, ilman että minua saattoi rakennuksesta
päin nähdä. Painauduin sitten pensaisiin ja ryömin pensaasta toiseen --
jonka kyllä voi nähdä housuistani -- kunnes olin ehtinyt teidän
makuuhuoneenne edessä olevan rododendronpensaan luo. Siihen
piilouduin ja odotin tulevia tapauksia.
"Uudinta ei teidän huoneessanne oltu laskettu, ja minä näin neiti
Harrisonin istuvan pöydän luona lukien jotain. Kello oli neljännestä
yli kymmenen, kun hän sulki kirjansa, painoi kiinni ikkunaluukut ja
lähti huoneesta. Minä kuulin hänen sulkevan oven ja olin vakuutettu
siitä, että hän oli vääntänyt avainta lukossa."
"Avaintako?" huudahti Phelps.
"Niin, minä olin antanut neiti Harrisonille määräykseni: hänen piti
suikea ovi ja ottaa avain pois mennessään levolle. Hän suoritti
täsmälleen kaikki, mitä olin pyytänyt, ja ilman hänen apuaan ei teillä
nyt olisi tuota paperia taskussanne. Hän meni pois, valot
sammutettiin, ja minä istuin rododendronpensaan takana.
"Yö oli kaunis, mutta valvominen oli kovin väsyttävää. Luonnollisesti
tunsin samaa jännitystä kuin metsästäjä vaaniessaan juomapaikan luona
jaloa otusta. Kumminkin tuntui odotus minusta pitkältä -- melkein yhtä
pitkältä, Watson, kuin odottaessamme tuossa kamalassa huoneessa
'Kirjavan nauhan' arvotuksen ratkaisua. Joku Wokingin tornikello
ilmoitti lyönneillään jokaisen kuluvan neljännestunnin, mutta monta
kertaa luulin sen seisahtuneen. Viimeinkin, kahden ajoissa aamulla
kuulin salpaa jossakin työnnettävän hiljaa auki ja avainta
väännettävän lukossa. Heti senjälkeen aukeni tuo palvelijain käyttämä
sivuovi, ja herra Josef Harrison ilmestyi ulos kuutamoon."
"Josef", huudahti Phelps.
"Hän oli avopäin ja hänellä oli hartioillaan musta viitta, jotta hän
vaaran tullen voisi peittää kasvonsa. Hän kulki varpaillaan seinän
varjossa ja saavuttuaan akkunan luo työnsi hän pitkän veitsen raosta
sisään ja nosti ha'an auki. Sitten hän avasi akkunan, pisti veitsen
luukkujen väliin, nosti rautasalvan sijoiltaan ja avasi luukut.
"Paikaltani saatoin nähdä huoneeseen ja tarkata kaikkia hänen
liikkeitään. Hän sytytti molemmat takan reunalla olevat kynttilät ja
siirsi sitten syrjään lattiamaton kulman läheltä ovea. Senjälkeen hän
nosti ylös semmoisen nelikulmaisen laudankappaleen, jota käytetään,
jotta päästäisiin käsiksi kaasujohtojen liitekohtiin. Tämä
laudankappale peitti sen liitoksen, josta keittiöön menevä kaasujohto
lähtee. Siitä kätköstä otti hän esiin tuon pienen paperikäärön,
sovitti laudanpätkän paikoilleen sammutti kynttilät ja käveli suoraan
minun syliini seisoessani häntä odottamassa ikkunan edessä.
"Hän on paljoa kiukkuisempi kuin olin luullutkaan, tuo herra Josef. Hän
syöksyi päälleni veitsi pystyssä, kaksi kertaa viskasin hänet maahan
ja sain naarmun sormiini ennenkuin saatoin hänet hillitä. Se silmä,
jolla hän saattoi nähdä säihkyi murhanhimosta kun laskin hänet, mutta
hän tuli kumminkin järkiinsä ja antoi minulle paperit. Saatuani ne,
päästin hänet menemään, mutta sähkötin tarkkaan asiasta Forbesille
aamulla. Jos hän on nopea ja saa linnun kiinni, niin hyvä on. Mutta
jos pesä onkin tyhjä hänen tullessaan, kuten luulen, niin onnittelen
suuresti hallitusta. Minä uskon, että niinhyvin lordi Holdhurst kuin
herra Percy Phelps olisivat hyvillään, jos tämä asia ei koskaan
joutuisi tuomioistuimen käsiin."
"Suuri Jumala!" huudahti Phelps. "Väitättekö todellakin, että nuo
varastetut paperit näiden kolmen tuskallisen kuukauden ajan ovat
olleet siinä huoneessa, jossa minä makasin?"
"Niin on asia."
"Ja Josef! Olisiko Josef konna ja varas?"
"Hm. Minä jo melkein luulisin, että Josefin luonne on syvempi
ja vaarallisempi kuin hänen ulkomuotonsa näyttää. Mikäli kuulin
hänen sanovan tänään, lienee hän menettänyt melkosia summia
osakehuijauksella, ja hän on valmis ryhtymään mihin epätoivosiin
keinoihin tahansa parantaakseen raha-asioitaan. Hän on suurimmassa
määrin häikäilemätön ja itsekäs, eikä siis tilaisuuden tarjoutuessa
antanut sisarensa onnen eikä teidän maineenne pidättää itseään."
Percy Phelps vaipui tuolilleen takasin. "Pääni on aivan sekasin",
sanoi hän. "Teidän sananne ovat riistäneet minulta kyvyn ajatella
selvästi."
"Pääasiallinen vaikeus tässä tapauksessa oli siinä", sanoi Holmes
opettavalla tavallaan, "että siihen liittyi niin monenlaisia
sivuseikkoja. Se mikä oli asiallista sekaantui ja peittyi
sivuseikkoihin. Kaikista niistä eri tiedoista, joita meille annettiin,
täytyi meidän valita mielestämme huomattavimmat ja sovittaa ne yhteen
asianmukasessa järjestyksessä, niin että tämä omituinen tapahtumain
jakso sai oikeaa yhteyttä. Ensiksi jouduin epäilemään Josef Harrisonia
sen vuoksi, että te kysymyksessä olevana iltana olitte aikonut
matkustaa kotiin hänen seurassaan, ja että siis saattoi hyvin otaksua
hänen, koskapa hän hyvin tunsi huoneiston, pistäytyvän luonanne ennen
lähtöä. Kun sitten sain kuulla jonkun pyrkineen siihen huoneeseen,
johon ainoastaan Josef oli voinut kätkeä jotain -- sillä tehän
kerroitte, että Josef oli saanut luovuttaa huoneensa teille, kun te
tulitte kotiin lääkärin saattamana -- niin muuttuivat epäluuloni
varmuudeksi, varsinkin kun tuo huoneeseen murtautumisen yritys
tapahtui ensimmäisenä yönä hoitajattaren poistuttua luotanne, josta
saattoi huomata että kysymyksessä oleva mies tunsi hyvin talon tavat."
"Kuinka sokea olenkaan ollut!"
"Asian kulku on luullakseni seuraava: tämä Josef Harrison tuli
ulkoministeriön huoneeseen Charles Streetille vievän oven kautta, ja
koska hän tunsi paikan, meni hän suoraan huoneeseenne heti teidän
lähdettyä sieltä. Huomattuaan sen tyhjäksi, soitti hän heti kelloa,
mutta näki samassa silmänräpäyksessä pöydällä olevan paperin. Heti
käsitti hän saaneensa sattumalta käsiinsä äärettömän tärkeän
valtiollisen asiakirjan, hän pisti sen taskuunsa ja poistui. Kuten
muistatte, kului muutamia minuutteja ennenkuin uninen vahtimestari
huomautti teille kellon soimisesta, ja nämä minuutit riittivät varkaan
pakenemiseen.
"Hän palasi Wokingiin ensimmäisellä sinne lähtevällä junalla ja
tutkittuaan saaliinsa sekä huomattuaan että se todella olikin
suuriarvonen, kätki hän sen mielestään erittäin varmaan paikkaan,
aikoen parin päivän kuluttua tarjota sitä Ranskan lähetystölle tai
mille ostajalle tahansa, joka vaan saattoi ja tahtoi maksaa siitä
hyvin. Mutta sitten tulitte te niin äkkiä kotiin. Saamatta hetkenkään
valmistusaikaa, karkotettiin hänet huoneestaan, ja siitä alkaen oli
siellä aina vähintäinkin kaksi henkeä, joka esti häntä saamasta
aarrettaan haltuunsa. Tämä asema varmaan kiihotti hänet melkeinpä
raivoon. Viimeinkin luuli hän keksineensä keinon. Hän koetti hiipiä
huoneeseenne, mutta pettyi teidän unenne herkkyydestä. Te muistatte
ehkä, että siksi yöksi ette ottanut tavallista iltajuomaanne."
"Kyllä, minä muistan sen."
"Minä kuvittelen hänen pitäneen huolta siitä, että se olisi ollut
vaikuttava, ja uskoneen, että te olitte tiedottomassa tilassa.
Ymmärsin luonnollisesti, että hän uudistaisi yrityksensä, kun vain
voisi toivoa saattavansa tehdä sen menestyksellä. Teidän matkanne
Lontooseen antoi hänelle tämmöisen tilaisuuden. Minä sain aikaan, että
neiti Harrison pysyttäytyi siellä sisällä koko päivän, jotta hän ei
ehtisi meitä ennen. Kun olin saattanut hänet siihen luuloon, että
reitti oli selvä, asetuin vartioimaan kertomallani tavalla. Tiesin
ennestään, että paperit luultavasti olivat siinä huoneessa, mutta en
halunnut repiä auki lattiaa ja paneelia löytääkseni ne. Minä annoin
hänen itsensä ottaa ne kätköstä ja säästin siten itseltäni paljon
vaivaa. Onko jotain, joka tuntuu teistä hämärältä?"
"Miksi koetti hän ensi kerralla tulla sisään akkunasta?"
"Ovelle päästäkseen täytyi hänen kulkea seitsemän makuuhuoneen läpi,
mutta kenenkään aavistamatta voi hän ruohokenttää myöten tulla akkunan
luo. Onko vielä jotain epäselvää?"
"Ettehän toki luule", sanoi Phelps, "hänellä olleen murhaamisen
aikomusta. Hän aikoi kai käyttää veistään työaseenaan?"
"Se on mahdollista", sanoi Holmes ja kohautti olkapäitään. "Voin
varmuudella sanoa vain sen, että Josef Harrison on sellainen herra,
jonka armeliaisuuteen en paljoa luota."