Raskaalla sydämellä ryhdyn kynään kirjottaakseni ne rivit, joissa
viimeisen kerran tulen kuvailemaan ystäväni herra Sherlock Holmesin
harvinaisia lahjoja. Hajanaisella ja -- sen kernaasti myönnän --
jokseenkin vähän tyydyttävällä tavalla olen koettanut kuvailla
muutamia niistä merkillisistä seikoista, joita olen hänen seurassaan
kokenut, alkaen "Kirjavan nauhan" arvotuksen ratkasemisesta
"Merisopimusta" koskevaan juttuun saakka, johonka ryhtymällä Holmes
epäilemättä esti hyvin vakavan kansainvälisen selkkauksen syntymästä.
Aikomukseni oli ollut pysähtyä siihen ja olla puhumatta mitään siitä
tapauksesta, joka aikaansai sellaisen tyhjän kohdan minun elämääni,
että sitä eivät kahden vuoden vaihtelevat kohtalot ole likimainkaan
täyttäneet. Minä olen kumminkin tullut pakotetuksi katkasemaan
äänettömyyden niiden kirjeiden kautta, jotka eversti James Moriarty
äsken on julkassut veljensä muiston puolustamiseksi, enkä voi muuta
tehdä, kuin esittää julkisesti asiain oikea laita. Minä yksin tunnen
ehdottoman totuuden tässä asiassa ja olen tullut vakuutetuksi siitä,
ettei hyödytä mitään sitä enää salata. Mikäli tiedän on vain kolme
selontekoa siitä näkynyt sanomalehdissä. Yksi niistä on luettavana
Journal de Geneve-lehdessä toukokuun 6:na päivänä 1891, sitä paitsi
löytyy Reuterin toimiston lähettämä sähkösanoma siitä englantilaisissa
lehdissä saman vuoden toukokuun 7:nä päivänä ja sitten nuo äsken
mainitut kirjeet. Mitä kahteen ensimmäiseen näistä kirjeistä tulee,
niin olivat ne hyvin lyhyet ja sisällöttömät, jota vastoin kolmas
sisältää täydellisen tosiseikkojen vääristelyn, ja se on minun nyt
oikaistava. Minun velvollisuuteni on ensi kerran ilmasta, mitä todella
tapahtui professori Moriartyn ja Sherlock Holmesin välillä.
Lukija muistanee, että minä naimisiin mentyäni ja yksityiseen
lääkärintyöhön antauduttuani, en enää likimainkaan ollut niin paljon
yhdessä Holmesin kanssa kuin ennen. Yhä edelleenkin hän kumminkin
joskus kääntyi puoleeni, kun tahtoi jonkun mukaansa vakoiluilleen ja
tutkimuksilleen, mutta nämä tilaisuudet tulivat yhä harvinaisemmiksi,
ja muistiinpanoistani huomaan että hän vuonna 1890 käytti apuani vain
kolmessa tapauksessa. Sen vuoden talvena ja varhain keväällä vuonna
1891 näin sanomalehdistä, että Ranskan hallitus oli käyttänyt häntä
eräässä hyvin tärkeässä asiassa, ja kahdesta kirjeestä, jotka sain
Holmesilta, toisen Narbonnesta, toisen Nimesistä, saatoin päättää,
että hänen oleskelunsa Ranskassa tulisi luultavasti olemaan
pitkäaikainen. Senvuoksi hieman hämmästyin nähdessäni hänen astuvan
vastaanotto-huoneeseeni huhtikuun 24:nen päivän iltana, ja minun
huomiotani herätti erityisesti se, että hän näytti melkein tavallista
kalpeammalta ja laihemmalta.
"Aivan oikein, minä olen hieman huonosti hoitanut itseäni", vastasi
hän enemmän katseisiini kuin sanoihini. "Minä olen rasittunut viime
aikoina. Suostutko siihen, että suljemme ikkunaluukut?"
Huoneeseen ei tullut muuta valoa kuin lampusta siltä pöydältä, jonka
ääressä minä luin. Holmes hiipi esiin niin lähellä seinää kuin
mahdollista, työnsi kiinni ikkuna-luukut ja sulki ne huolellisesti.
"Sinä pelkäät jotain?" sanoin minä.
"Kyllä, niin teen."
"Mitä sitten?"
"Ilmapyssyjä."
"Hyvä Holmes, mitä tarkotat?"
"Minä uskon, Watson, sinun tuntevan minut kylliksi tietääksesi, ettei
minua vaivaa liiallinen hermoheikkous. Toiselta puolen osottaa enemmän
tyhmyyttä kuin rohkeutta kieltäytyä myöntämästä, että vaara on
olemassa, kun se jo uhkaa henkeä. Saanko pyytää sinulta tulitikkua?"
Hän alkoi vetää savua sigaretista ikäänkuin sen tyynnyttävä vaikutus
olisi ollut erittäin tarpeeseen.
"Aluksi pyydän anteeksi, että tulin tänne näin myöhään", sanoi hän,
"ja sitten sinä sallinet minun, kun vähän ajan kuluttua menen pois
täältä, kulkea pihan puolelta puutarhan aidan yli."
"Mutta mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyin minä.
Hän ojensi kätensä, ja lampun Valossa näin, että kahden sormen
rystyset olivat haavottuneet ja vuosivat verta.
"Se ei ole vain kuvittelua", sanoi hän hymyillen. "Päinvastoin on se
niin todellista, että siihen voi loukata itsensä. Onko rouva Watson
kotona?"
"Ei, hän oleskelee nykyään erään ystävänsä vieraana."
"Vai niin; ja sinä olet aivan yksin?"
"Niin olen."
"Silloin voin sitä helpommin pyytää sinua seuralaisekseni viikon
matkalle mannermaalle."
"Minne aiot matkustaa?"
"Minne tahansa. Se on minulle yhdentekevää."
Kaikki tämä tuntui minusta hyvin merkilliseltä. Holmesilla ei ollut
tapana lähteä matkustamaan ilman suunnitelmaa ja ilme hänen kalpeilla,
riutuneilla kasvoillaan osotti hänen hermojensa olevan mitä
ankarimmassa jännityksessä. Hän luki kysymyksen silmistäni ja rupesi
selittämään asemaa sormenpäät painettuina vastakkain ja kyynäspäät
polvia vasten.
"Varmaankaan et ole koskaan kuullut puhuttavan professori
Moriartysta?" sanoi hän.
"En koskaan."
"Kas siinä juuri on asian omituisuus ja ihmeellisyys?" sanoi Holmes.
"Sen miehen vaikutus ulottuu kaikkialle Lontoossa, eikä kukaan ole
kuullut puhuttavankaan hänestä. Sen kautta on hänellä rikosten
aikakirjoissa aivan erikoinen asema. Sen sanon sinulle, Watson,
täydellä todella, että minä, jos voisin sen miehen voittaa, jos voisin
vapauttaa yhteiskunnan hänestä, tuntisin päässeeni tieni päähän, ja
olisin valmis asettumaan lepoon elämässäni. Meidän kesken sanoen, ovat
ne palvelukset, joita olen ollut tilaisuudessa tekemään Skandinaavian
kuningasperheelle ja Ranskan tasavallalle, säätäneet minut siihen
asemaan, että minulla olisi varaa elää sillä yksinkertaisella tavalla,
joka sopii minulle parhaiten, ja antautua kokonaan kemiallisiin
tutkimuksiin. Mutta en saisi lepoa, en voisi istua rauhassa
tuolillani, jos tietäisin, että sellainen henkilö kuin professori
Moriarty kulkee täydessä rauhassa Lontoon kaduilla."
"Mutta mitä hän sitten on tehnyt?"
"Hänen elämänsä on ollut hyvin merkillinen. Hän on syntysin hyvästä
suvusta, on saanut hyvän kasvatuksen ja luonto on varustanut hänet
aivan tavattomalla matemaattisella nerolla. Kahdenkymmenen vuotiaana
kirjotti hän binominaaliteoreemista tutkimuksen, joka tuli tunnetuksi
koko Euroopassa. Sen johdosta nimitettiin hän matematiikan
professoriksi yhteen meidän pienemmistä yliopistoistamme, ja kaikesta
päättäen oli hänellä loistava ura edessään. Mutta tällä miehellä
olikin perinnöllisiä taipumuksia, jotka olivat mitä pirullisinta
laatua. Rikolliset taipumukset olivat hänellä veressä, ja sensijaan
että olisivat tulleet kukistetuiksi, lisääntyivät ne ja tulivat
äärettömän paljon vaarallisemmiksi hänen tavattoman nerokkaisuutensa
kautta. Yliopistokaupungissa alkoi liikkua hänestä hämäriä huhuja,
hänen täytyi luopua virastansa, ja niin joutui hän Lontooseen, pannen
siellä toimeen valmistavan oppikurssin tulevia upseereja varten. Tämän
verran tietää maailma hänestä, ja sen, mitä nyt kerron sinulle, olen
itse saanut ilmi.
"Sinä tiedät kyllä, Watson, ettei kukaan niin hyvin kuin minä tunne
Lontoon korkeampaa rikollismaailmaa. Jo monta vuotta sitten aloin
huomata, että rikoksentekijäin takana on ollut joku toinen, syvällinen
järjestävä kyky, joka on estänyt lain käyttöä ja suojellut rikollista.
Kerta kerralta, mitä useammanlaatuisissa tapauksissa -- väärennyksissä,
varkauksissa, murhissa -- olen aavistanut tuon voiman olemassaoloa, ja
minä olen sitäpaitsi voinut johtopäätöksieni avulla huomata sen olleen
vaikuttamassa monessa niistä selvittämättömistä rikoksista, joiden
suhteen minun neuvojani ei ole kysytty. Vuosikausia olen koettanut
saada sitä salaavan peitteen poistetuksi, ja niinpä viimein saapui
sekin päivä, jolloin sain kiinni oikeasta langasta ja seurasin sitä,
kunnes se tuhansien viekasten kiemurtelemisien jälkeen johti entiseen
professori Moriartyyn, joka on kuuluisa matemaattisista lahjoistaan.
"Hän on rikoksien Napoleon, Watson. Hän on järjestänyt puolet ilmi
saaduista ja melkein kaikki salassa pysyneet pahat työt tässä
kaupungissa. Hän on nero, filosofi, abstraktinen ajattelija. Hänen
aivonsa ovat erinomaista laatua. Hän istuu liikkumattomana kuin
hämähäkki verkossaan, mutta sen verkon langat menevät tuhansiin
suuntiin, ja hän tuntee jokaisen langan pienimmänkin värähtelyn. Hän
tekee itse hyvin vähän. Hän laatii vain suunnitelmia. Mutta hänen
kätyrinsä ovat monilukuiset, ja hän järjestää hyvin. Jos on kysymys
jostakin rikoksesta, jos joku paperi on varastettava, joku talo
ryöstettävä, joku henkilö raivattava tieltä -- yksi sana vain siitä
professorille, niin asia suunnitellaan ja pannaan toimeen. Joskus
tapahtuu, että kätyri saadaan kiinni. Siinä tapauksessa löytyy aina
rahoja hänen takuukseen tai puolustuksekseen. Mutta toimiva
keskusvoima, joka käytti välikappaletta, ei joudu koskaan kiinni -- ei
edes epäluulon alaseksi. Tämän järjestävän voiman olemassa olon sain
kumminkin johtopäätöksilläni ilmi, Watson, ja käytin koko tarmoni sen
paljastamiseksi ja tuhoamiseksi.
"Mutta professoria ympäröi niin viekkaasti laadittu muuri, että
kaikista ponnistuksistani huolimatta tuntui mahdottomalta hankkia
sellaisia todistuksia, jotka oikeuden edessä olisivat vakuuttavia.
Sinä, hyvä Watson, tunnet minun kykyni ja kumminkin täytyi minun
kolmen kuukauden kuluttua tunnustaa tavanneeni vihdoinkin vastustajan,
joka henkisessä suhteessa on vertaiseni. Hänen rikostensa synnyttämä
kauhu muuttui hänen taitavuutensa ihailuksi. Lopuksi hänen jalkansa
kumminkin liukahti -- hyvin, hyvin vähän -- mutta se oli jo enemmän kuin
hänellä oli varaa, kun olin häntä niin lähellä. Kolmen päivän
kuluttua, ensi maanantaina, on suunnitelmani valmis, ja professori
sekä hänen liittokuntansa etevimmät jäsenet joutuvat poliisin haltuun.
Siitä seuraa vuosisadan suurin rikosjuttu, saadaan selville
neljäkymmentä salaperäistä rikosta, joista jokainen tuottaa
kuolemanrangaistuksen -- mutta jos silmänräpäystäkään liian aikaisin
ryhdymme työhön, niin luisuu kaikki käsistämme vielä viime hetkessä.
"Jos olisin voinut tehdä tämän professori Moriartyn tietämättä, niin
kaikki olisi ollut hyvin. Mutta siksi oli hän liian viekas. Hän
huomasi joka askeleen, jonka otin kietoakseni pauloja hänen
ympärilleen. Kerta toisensa jälkeen koetti hän tunkeutua niiden läpi,
mutta minä olin aina hänen vastassaan. Jos voitaisiin laatia
täydellinen kertomus tästä äänettömästä taistelusta, niin sanon
sinulle, veliseni, että se olisi kuvaus rikosasiain historian
loistavimmista henkisistä turnajaisista ilmisaamisen ja salaamisen
taidossa. En ole koskaan kohonnut niin korkealle, eikä mikään
vastustaja ole minua niin ahdistanut. Hänen viekkautensa oli syvä,
minun taitoni vähän syvempi. Tänä aamuna ryhdyin viimeisiin
toimenpiteisiin ja nyt tarvitaan vain kolme päivää asian
valmistamiseen. Minä istuin aamulla tätä miettien huoneessani, kun ovi
aukeni, ja professori Moriarty seisoi edessäni.
"Minä en tavallisesti pahoin hämmästy, Watson, mutta en voi kieltää
säpsähtäneeni, kun sain nähdä tuon miehen, joka alituisesti oli ollut
ajatuksissani, seisovan omalla kynnykselläni. Hänen ulkomuotonsa
tunsin hyvin. Hän on aivan tavattoman pitkä ja laiha, hänen otsansa on
korkea ja valkoinen, ja silmänsä ovat syvällä päässä. Hänessä on
sileäksi ajeltuine, kalpeine, hieman riutuneine kasvoineen vielä
jotain professorimaista. Hänen olkapäänsä ovat painuneet kumaraan
istumisesta ja opinnoista, kasvot pistävät esiin, eivätkä ole koskaan
paikallaan, vaan liikkuvat hiljaa puolelta toiselle kummallisella,
käärmemäisellä tavalla. Puoliavoimilla, tirkistävillä silmillään
katseli hän minua hyvin uteliaasti.
"'Teidän otsanne on vähemmän kehittynyt kuin olin luullut', sanoi hän
vihdoin. 'Voi olla jokseenkin vaarallista käsitellä ladattua
revolveria yönutun taskussa.'
"Asia on niin että nähtyäni hänet ovessa, ymmärsin paikalla joutuneeni
suureen vaaraan. Hänen ainoa pelastumisen mahdollisuutensa oli minun
suuni tukkiminen ainaiseksi. Silmänräpäyksessä olin siirtänyt
revolverin kirjoituspöydän laatikosta taskuuni ja suunnannut sen
piipun vaatteen läpi häntä kohden. Hänen sanojensa johdosta otin
kumminkin aseen esille, pannen sen, hana viritettynä, eteeni pöydälle.
Hän yhä vain hymyili ja räpytti silmiään, mutta hänen katseessaan oli
jotain jonka vuoksi olin hyvilläni siitä, että revolveri oli käsillä.
"'Arvattavasti ette minua tunne', sanoi hän.
"'Päinvastoin on mielestäni hyvinkin arvattavaa, että tunnen teidät',
vastasin. 'Olkaa hyvä ja istukaa. Minä annan viisi minuuttia
käytettäväksenne, jos teillä on jotain sanottavaa.'
"'Oletteko päätöksessänne vielä varma?'
"'Järkähtämättä!'
"Hän pisti käden taskuunsa ja minä nostin pistoolin pöydältä. Hän otti
kumminkin esiin vain muistikirjan, johon hän oli merkinnyt muutamia
päivämääriä.
"'Te tulitte minun tielleni tammikuun 4:nä päivänä, sanoi hän. 23:na
oli teistä minulle vaivaa; helmikuun keskipalkoilla tuotitte minulle
vaikeita ikävyyksiä; maaliskuun lopussa te saitte aikaan
epäjärjestystä minun suunnitelmissani, ja nyt, huhtikuun lopussa olen
teidän lakkaamattoman vainoamisenne johdosta joutunut sellaiseen
asemaan, että olen vaarassa menettää vapauteni. Asiain tila alkaa
käydä aivan mahdottomaksi.'
"'Onko teillä mitään ehdotettavaa?' kysyin.
"'Teidän täytyy luopua koko asiasta, herra Holmes', sanoi hän, tehden
tuon käärmemäisen liikkeen päällään. Te ymmärrätte kyllä, että teidän
täytyy.'
"'Maanantain perästä', vastasin.
"'No, kas niin!' sanoi hän. 'Mies, jolla on teidän päänne, ymmärtää
kyllä, että voidaan tulla vain yhteen ainoaan lopputulokseen. Teidän
täytyy välttämättä vetäytyä takasin. Te olette saattanut asian siihen,
että meillä on vain yksi keino. Minä olen tuntenut todellista henkistä
nautintoa nähdessäni teidän ponnistuksianne tässä asiassa, ja myönnän
suoraan, että minusta tuntuisi hyvin vaikealta jos tulisin pakotetuksi
äärimmäisyyksiin. Minä huomaan, että te hymyilette, mutta minä
tarkotan todella, mitä sanon.'
"'Vaara kuuluu minun ammattiini', huomautin.
"'Tässä ei ole kysymys vaarasta, vaan välttämättömästä kuolemasta',
sanoi hän. 'Te ette ole vaan jonkun yksilön tiellä, vaan mahtavan,
järjestyneen liittokunnan, jonka suuruutta ja laajuutta te ette ole
voinut terävyydestänne huolimatta saada selville. Teidän täytyy
väistyä, herra Holmes, tai musertua.'
"'Minä pelkään', sanoin minä nousten seisomaan, 'että tämän keskustelun
tuottama huvi saa minut laiminlyömään tärkeämpiä tehtäviä toisella
taholla.'
"Hänkin nousi ylös, katseli minua ääneti ja pudisti surullisena
päätään.
"'Niin, niin', sanoi hän viimein. 'Hyvin ikävää se on, mutta minä olen
tehnyt, mitä olen voinut. Minä tunnen joka liikkeen teidän pelissänne.
Ennen maanantaita ette voi tehdä mitään. Teidän ja minun välillä,
herra Holmes, on käyty kaksintaistelua. Te toivotte saattavanne minut
syytettyjen penkille, mutta minä sanon teille, etten koskaan joudu
siihen. Te toivotte voittavanne minut, mutta minä sanon teille, että
se ei onnistu. Jos te olette kyllin viisas saattamaan minut turmioon,
niin lupaan minä viedä teidät mukanani.'
"'Te olette sanonut minulle joukon kohteliaisuuksia, herra Moriarty',
vastasin. 'Sallikaa minun palkita ne yhdellä ainoalla, kun sanon, että
mielihyvällä suostuisin viimemainittuun mahdollisuuteen, jos voisin
olla varma edellisestä.'
"'Toisen niistä voin vain luvata teille', sähähti hän kääntäen minulle
kumaran selkänsä ja lähti huoneesta tirkistäen ja nuuskien
ympärilleen.
"Sellainen oli tuo merkillinen keskusteluni herra Moriartyn kanssa.
Minä myönnän että se teki minuun hyvin ikävän vaikutuksen. Hänen
hiljanen ja varma puhetapansa synnytti vakuutuksen, että hän tarkotti
totta, ja sillä oli kokonaan toisellainen vaikutus kuin tavallisen
rehentelijän uhkauksilla. Sinä kummeksit luonnollisesti sitä, että
minä en turvaudu poliisiin häntä vastaan, mutta asia on niin, että
isku tulee kohtaamaan minua jonkun hänen kätyrinsä kautta. Minulla on
jo todistuksia siitä."
"Onko sinua jo ahdistettu?"
"Hyvä Watson, professori Moriarty on toimissaan nopea mies. Tänään
kahdentoista tienoilla lähdin kotoani, sillä eräs asia pakotti minua
menemään Oxford Streetille. Kun minä Bentinck Streetiltä olin menossa
viistoon Welbeck Streetille, tulivat kahden hevosen vetämät rattaat
hurjaa vauhtia minua kohden. Yhdellä hyppäyksellä olin päässyt
katukäytävälle, mutta jos olisin hidastellut neljänneksen sekuntia,
olisin ollut mennyttä miestä. Rattaat olivat kääntyneet kadulle
eräästä läheisestä kujasta ja katosivat seuraavassa silmänräpäyksessä.
Senjälkeen pysyttelin käytävällä, mutta kulkiessani Vere Streetiä
putosi tiilikivi alas eräältä katolta musertuen pieniksi sirpaleiksi
jalkojeni eteen. Kutsuin poliisin ja annoin tutkia asiaa. Liuska- ja
tiilikiviä oli pinottu katolle jonkun korjauksen varalta, ja minulle
koetettiin vakuuttaa, että tuuli oli niistä pudottanut yhden. Minä
tiesin kyllä asian oikean laidan, mutta en voinut mitään todistaa.
Tämän kokemuksen jälkeen otin ajurin ja ajoin veljeni asuntoon Pall
Mallin varrelle, jossa olen ollut koko päivän. Nyt olen sinun luonasi,
mutta tullessani tänne hyökkäsi päälleni muuan lyijypäisellä kepillä
varustettu mies. Minä iskin hänet maahan, ja poliisi korjasi hänet
huostaansa, mutta voin vakuuttaa sinulle, ettei koskaan tulla
huomaamaan tällä miehellä, jonka hampaisiin minä sain kuoria
rystyseni, olevan mitään yhteyttä tuon matematiikan opettajan kanssa,
joka nykyään ehkä kymmenen penikulman päässä täältä paraillaan
ratkasee matemaattisia tehtäviä mustalla taululla. Ethän nyt
ihmettele, Watson, joskin heti tultuani tänne suljin ikkunaluukut, ja
jos minun täytyykin pyytää sinulta lupaa saada lähteä täältä jollakin
vähemmän huomattavalla tavalla kuin portin kautta."
Usein olin ihaillut ystäväni rohkeutta, mutta en koskaan niin paljon
kuin nyt, kun hän istui tuolillaan aivan tyynesti luetellen joukon
tapaturmia, jotka yhdessä olivat muodostaneet kauhean päivän.
"Voinethan olla täällä yötä?" sanoin.
"En ystäväni; minä voisin olla vaarallinen vieras. Minulla ovat
suunnitelmani valmiina ja kaikki tulee käymään onnellisesti. Olemme jo
ehtineet niin pitkälle, että itse vangitseminen saattaa tapahtua ilman
että minä olen paikalla, vaikkakin läsnäoloni luonnollisesti on
tarpeen syytöksien todistamiseksi. Senvuoksi on aivan selvää, että
minun on viisainta lähteä täältä niiksi muutamiksi päiviksi, jotka
ovat jäljellä, ennenkuin poliisi voi ryhtyä asiaan, ja minusta olisi
hyvin hauskaa, jos sinä voisit seurata minua mannermaalle."
"Minun sairaitteni tila ei anna aihetta levottomuuteen", vastasin
minä, "ja eräs läheisyydessä asuva lääkäri hoitaa varmaankin
mielellään minun työtäni muutamia päiviä. Minä tulen mukaan."
"Voitko ehtiä valmiiksi huomenaamuksi?"
"Jos se on välttämätöntä."
"Kyllä, se on hyvin välttämätöntä. Ja nyt, hyvä Watson, pyydän sinua
tarkoin kuulemaan minun määräyksiäni ja seuraamaan niitä täsmälleen,
sillä me joudumme nyt yhdessä tekemisiin Euroopan viisaimman konnan ja
mahtavimman rosvojoukkion kanssa. -- Matka-kapineesi lähetät ilman
osoitetta Viktoria-asemalle jo tänä iltana ja hankit luonnollisesti
sitä varten luotettavan lähetin. Huomenna varhain lähetät noutamaan
ajurin, mutta kiellät palvelijaasi ottamasta ensimmäistä tai toista
käsille tulevaa. Hyppäät rattaille ja ajat the Strandiin viettävälle
osalle Lowtherarkaadia. Osotteen kirjotat paperilapulle, annat sen
ajurille ja kiellät häntä heittämästä sitä pois. Maksun pidät käsillä
ja heti kun seisahdutte, hyppäät alas rattailta, riennät arkaadiin ja
sovitat aikasi niin, että ehdit sen toiseen päähän neljännestä vaille
yhdeksän. Pienet, umpivaunut odottavat sinua siellä. Ajaja on puettu
suureen mustaan viittaan, jossa on punainen juova kauluksessa. Nouset
vaunuihin ja saavut Viktoria-asemalle sopivaan aikaan ennen
mannermaajunan lähtöä."
"Missä tapaan sinut?"
"Asemalla. Toisen järjestyksessä ensiluokan vaunuista annan varata
meille."
"Sielläkö tapaamme toisemme?"
"Niin."
Turhaan koetin houkutella Holmesia jäämään luokseni. Ymmärsin hyvin,
että hän luuli tuottavansa onnettomuutta siihen taloon, jossa
oleskeli, ja että hän siitä syystä lähti pois. Sanottuaan vielä jonkun
sanan suunnitelmista seuraavaa päivää varten, nousi hän ylös, ja me
menimme yhdessä puutarhaan. Kiivettyään aidan yli ja tultuaan Mortimer
Streetille vihelsi hän ajuria ja minä kuulin rattaiden vierivän pois.
Seuraavana aamuna noudatin tarkkaan Holmesin määräyksiä. Ajuri
hankittiin ottamalla huomioon sellaisia varovaisuustoimenpiteitä,
jotka estivät minua saamasta tähän tarkotukseen erityisesti aiottua
ajuria, ja heti aamiaisen jälkeen ajoin minä Lowtherarkaadin luo,
jonka läpi kiiruhdin, minkä ehdin. Pienet umpivaunut odottivat siellä,
ajajana oli lihava, tummaan viittaan puettu mies, ja tuskin olin ehtinyt
vaunuihin, kun hän iski hevosiaan ja niin riennettiin Viktoria-asemalle.
Heti noustuani vaunuista käänsi hän ja ajoi nopeasti tiehensä
katsahtamattakaan minuun.
Siihen asti oli kaikki käynyt hyvin. Matkakapineeni olivat siellä
hyvässä järjestyksessä, ja helposti löysin Holmesin minulle neuvoman
vaunun. Sitäpaitsi oli ainoastaan sen vaunun kyljessä ilmotus, että se
oli tilattu. Minua huoletti vain, että Holmesia ei näkynyt. Aseman
kellosta näin, että puuttui vain seitsemän minuuttia lähtöön. Turhaan
etsin kaikkien näiden matkustajain ja hyvästiä jättäväin saattajain
joukosta ystäväni laihaa vartaloa. Häntä ei näkynyt. Muutamia
minuutteja käytin auttaakseni erästä kunnianarvosaa italialaista
pappia selittämään konduktöörille, että hänen matkatavaransa ovat
lähetettävät suoraan Pariisiin. Kun tämä oli tehty ja vielä kerran
olin katsonut ympärilleni, palasin vaunuumme ja huomasin, että
konduktööri kiellosta huolimatta oli antanut minulle matkatoveriksi
tuon iäkkään italialaisen ystäväni. Ei maksanut vaivaa selittää
vanhukselle, ettei hänellä ollut oikeutta matkustaa tässä vaunussa,
sillä minun italiani oli melkein kehnompi kuin hänen englantinsa.
Kohautin kärsivällisesti olkapäitäni ja seisoin yhä tähystellen
Holmesia. Kylmä väristys kulki läpitseni, ja minä aloin pelätä hänen
poisjäämisensä riippuvan siitä, että jotain oli tapahtunut hänelle
yöllä. Vaunujen ovet olivat suletut, ja konduktöörin vihellys jo
kuului, kun joku sanoi takanani.
"Hyvä Watson, voisit sinä mielestäni edes tervehtiä minua."
Minä käännyin ja jäin hämmästyneenä seisomaan. Pappivanhus katsoi
minuun. Silmänräpäykseksi olivat rypyt hänen kasvoiltaan hävinneet,
nenä ei ollut niin lähellä leukaa, alahuuli ei pistänyt esiin, suun
pureksimis-liikkeet olivat lakanneet, himmeisiin silmiin oli tullut
tulta koukistunut vartalo oli suoristunut. Seuraavassa hetkessä
luhistui hän kokoon jälleen, ja Holmes oli kadonnut yhtä nopeaan kuin
hän oli tullutkin.
"Taivas!" huudahdin minä. "Kuinka säikäytitkään minua!"
"Kaikki varovaisuustoimet ovat vielä tarpeellisia", kuiskasi hän.
"Minulla on syytä luulla, että vihollisemme seuraavat meitä
kintereillämme. Ah, kas tuossa on Moriarty itse!"
Juna oli jo liikkeessä. Kun katsoin taaksepäin, näin kookkaan miehen
rajulla voimalla tunkeutuvan ihmisjoukon läpi ja viittaavan kädellään,
ikäänkuin olisi hän tahtonut pysäyttää junan.
Se oli kumminkin jo myöhästä, sillä vauhti oli lisääntynyt, ja
seuraavassa hetkessä jäi asema taaksemme.
"Varovaisuudestamme huolimatta pääsimme töin tuskin pakoon", sanoi
Holmes nauraen. Hän nousi seisomaan, heitti yltään mustan kaapunsa ja
hatun, jotka olivat olleet hänellä valepukuna, sekä pisti ne
matkalaukkuunsa.
"Oletko lukenut aamulehtiä, Watson?"
"En."
"Siis et tiedä, mitä on tapahtunut Baker Streetillä?"
"Baker Streetilläkö?"
"He pistivät tuleen asuntomme yöllä, mutta suurta vahinkoa ei
tapahtunut."
"Tämähän on kauheata, Holmes! Se on aivan sietämätöntä."
"He näyttävät kokonaan kadottaneen minut näkyvistään, sittenkun tuo
lyijykeppinen mies vangittiin. Muussa tapauksessa he eivät olisi
luulleet minun palanneen asuntooni. He näyttävät kumminkin
ottaneen vaivakseen vartioida sinua, ja siten joutui Moriarty
Viktoria-asemalle.
"Ethän vain ole tehnyt mitään varomattomuutta tänä aamuna?"
"Seurasin täsmälleen sinun neuvojasi."
"Ja nuo pienet umpinaiset vaunut löysit heti?"
"Kyllä, ne odottivat mainitsemallasi paikalla."
"Tunsitko ajajan?"
"En."
"Se oli veljeni Mycroft. On hyvin onnellista päästä sellaisessa
tilaisuudessa käyttämästä palkattua väkeä ja uskomasta asiaansa
heille. Mutta nyt tulee meidän sopia menettelystämme Moriartya
kohtaan."
"Tämähän on pikajuna ja laiva lähtee heti sen saavuttua, joten
voinemme olla varmoja siitä, että hän ei enää meitä vainoa."
"Hyvä Watson, sinä et varmaankaan oikein ymmärtänyt minua, kun sanoin,
että tuota miestä täytyy pitää henkisesti täydelleen minun arvosenani.
Ethän toki luule minun antavan näin vähäsen vastuksen pidättää
itseäni, jos olisin nyt tuon takaa-ajajan sijassa? Miksi sinulla
sitten on niin huono ajatus hänestä?"
"Mitä hän sitten voi tehdä?"
"Saman, mitä minä hänen sijassaan olisin tehnyt."
"Ja mitä sinä sitten olisit tehnyt?"
"Ottanut ylimääräsen junan."
"Mutta se ehtisi perille liian myöhään."
"Ei suinkaan. Tämä juna pysähtyy Canterburyssä, ja laivan lähtiessä
syntyy kyllä neljännestunnin viivytys. Siinä hän meidät yllättää."
"Voisi luulla, että me olemme rikoksentekijöitä. Voimmehan antaa
vangita hänet, kun hän saapuu."
"Ja sillä olisi kolmen kuukauden työ hukassa. Me saisimme kiinni
suuren kalan, mutta pienemmät livahtaisivat verkosta oikealle ja
vasemmalle. Maanantaina ovat ne kaikki kiinni. Vangitsemisesta ei voi
olla kysymys."
"Mitä teemme sitten?"
"Jäämme pois junasta Canterburyssä."
"Ja sitten?"
"Sitten saamme matkustaa toisella junalla Newhaveniin ja sieltä
Dieppeen. Moriarty tulee vieläkin kerran tekemään niinkuin minä olisin
tehnyt. Hän matkustaa Pariisiin, ottaa selkoa matkatavaroistamme ja
odottaa kaksi päivää tavaramakasiinin läheisyydessä. Sillä aikaa
varustamme me itsellemme pienet käsilaukut, hyödytämme niiden maiden
teollisuutta, joiden läpi kuljemme, ja lähdemme hiljalleen Sveitsiin
Luxemburgin ja Baselin kautta."
Olen kyllin tottunut matkustamiseen jotta en pannut pahakseni
tavaraini menettämistä, mutta en voi kieltää että minua suututti
hiipiä pakoon miestä, jonka menneisyys oli mitä mustimman
halpamaisuuden merkitsemä. Kieltämätöntä oli kumminkin, että Holmes
ymmärsi aseman paljoa paremmin kuin minä. Canterburyssä astuimme siis
junasta ja saimme tietää, että vasta tunnin päästä lähti juna
Newhaveniin.
Seisoin hieman tyytymättömänä katsellen pois kiitävää tavaravaunua,
joka sisälsi vaatevarastoni, kun Holmes tarttui minua käsivarteen ja
viittasi rataa pitkin.
"Tuossa näet, nyt jo!" sanoi hän.
Kaukana metsien reunalla näkyi vähänen savupilvi. Minuuttia myöhemmin
tuli yhtä vaunua kuljettava veturi kiitäen pitkin asemalle johtavaa
ratakaarta. Me ehdimme tuskin painautua matkalaukkukasan taakse, kun
kone meluten ja puhkuen syöksyi ohitsemme ja työnsi lämmintä höyryä
kasvoillemme.
"Siinä hän menee", sanoi Holmes seisoessamme katsomassa vaunua, joka
heilui ja keinui kiskoilla. "Kuten näet löytyy raja tuonkin miehen
kekseliäisyydelle. Olisi todella ollut mestarillinen temppu, jos hän
olisi arvannut minun arvaukseni ja toiminut sen mukaan."
"Ja mitä hän olisi tehnyt, jos olisi saavuttanut meidät?"
"Ei voi vähintäkään epäillä, ettei hän olisi koettanut ottaa minua
hengiltä. Mutta siinä jutussa on sentään aina kaksi kysymyksessä. Nyt
on kysymys siitä, syömmekö jo näin liian aikasin täällä, vai
alistummeko olemaan nälissämme, kunnes ehdimme Newhavenin aseman
ravintolaan."
Me tulimme Brysseliin illalla ja olimme siellä kaksi päivää;
kolmantena päivänä matkustimme Strassburgiin. Maanantaiaamuna oli
Holmes sähköttänyt Lontoon poliisille, ja illalla oli vastaus
odottamassa hotellissa. Holmes avasi sen ja katkerasti lausahtaen
viskasi sen tuleen.
"Sen saatoin hyvin tietää", sanoi hän. "Hän on päässyt pakoon."
"Moriartyko?"
"He ovat saaneet käsiinsä koko joukkion paitsi häntä. Hän on vetänyt
heitä nenästä. Minun lähdettyäni ei luonnollisesti ollut ketään, joka
olisi voinut häntä hallita. Minä luulin kumminkin antaneeni juonen
kaikki langat heidän käsiinsä. Varmaan on parasta, Watson, että sinä
palaat Englantiin."
"Miksi niin?"
"Siksi, että minä tästä lähtien tulen olemaan vaarallinen matkatoveri.
Tuolla miehellä ei ole enää mitään tehtävää. Hän on hukassa, jos palaa
Lontooseen. Jos olen hänet oikein käsittänyt, niin tulee hän nyt
käyttämään koko tarmonsa kostaakseen minulle. Hän viittasi
siihen lyhyessä keskustelussamme, ja minä luulen hänen totta
tarkoittaneenkin. Ehdottomasti teet viisaimmin, jos palaat Englantiin
ja antaudut työhösi."
Tätä neuvoa en voinut totella, kun olin vanha ystävä ja sitäpaitsi
ennenkin ollut tulessa. Istuimme ainakin noin puolen tuntia
Strassburgin hotellin ruokasalissa pohtien asiaa, mutta samana iltana
olimme jo matkalla Geneveen.
Viikon ajan matkustimme pitkin ihanaa Rhône-laaksoa, poikkesimme siitä
Lenkin luona ja kuljimme Gemmin yli, jossa vielä oli syvältä lunta,
sekä edelleen Interlakenin kautta Merringeniin. Matka oli hyvin
hauska. Allamme versoi kevään vihreys, yllämme näimme lumen
neitseellisessä valkeudessaan; huomasin kumminkin, ettei Holmes
hetkeksikään unohtanut sitä uhkaavaa varjoa, joka häntä seurasi.
Somissa alppimajoissa samoin kuin yksinäisillä vuoriteillä saatoin
hänen nopeista katseistaan ja siitä, että hän tarkasti jokaisen
vastaantulijan kasvoja, päättää hänen varmasti uskovan, että emme
voineet välttää jäljissämme hiipivää vaaraa, minne menimmekin.
Kerrankin, sivuutettuamme Gemmin ja kulkiessamme pitkin tuon
surumielisen näkösen Daubenjärven rantaa, syöksyi suuri kivilohkare,
joka oli irtaantunut vuorenrinteestä oikealla puolellamme, alas ja
putosi kovalla jyminällä veteen aivan meidän takanamme. Heti paikalla
juoksi Holmes jyrkännettä ylös ja korkealla vuorenhuipulla seisoen
katseli ympärilleen joka suunnalle. Turhaan koetti oppaamme hänelle
vakuuttaa, että kiviä usein keväällä putoilee alas juuri tässä. Hän ei
sanonut mitään, mutta kun hän hymyillen katsoi minuun, ymmärsin, että
hän oli voinut odottaakin tuota tapausta.
Alituisesta valppaudestaan huolimatta ei hän ollut ensinkään
alakuloinen. Päinvastoin muistan, etten koskaan ollut nähnyt häntä
paremmalla mielellä. Alituiseen palasi hän siihen asiaan, että hän
ilolla uhraisi henkensä, jos voisi varmaan uskoa yhteiskunnan siten
vapautuvan professori Moriartysta.
"Tiedätkö Watson, minä melkein luulen uskaltavani sanoa, etten ole
elänyt turhaan", huomautti hän kerrankin. "Jos tietäisin tänä iltana
kuolevani, voisin kumminkin tyynellä mielellä ajatella mennyttä aikaa.
Lontoon ilma puhdistuu minun toimeni kautta. Useammassa kuin
tuhannessa tapauksessa luulen käyttäneeni kykyäni oikeuden hyväksi.
Viime aikoina olen tuntenut suurempaa halua ryhtyä ratkasemaan niitä
arvotuksia, joita ilmenee luonnossa, kuin niitä enemmän pintapuolisia,
joihin luonnottomat yhteiskuntaolomme ovat syynä. Sinun
muistiinpanosi, Watson, päättyvät sinä päivänä, jolloin minä kruunaan
elämäntyöni ottamalla kiinni tai surmaamalla Euroopan vaarallisimman
ja viekkaimman rikoksentekijän."
Aion esittää sen vähän, mitä minulla vielä on kerrottavaa lyhyesti,
mutta kumminkin koettamalla olla asiallinen. Aine ei ole minulle
mieluinen, ja kumminkin tiedän, että minun velvollisuuteni on olla
syrjäyttämättä ainoatakaan kohtaa siitä.
Toukokuun 3:na päivänä saavuimme pieneen Merringenin kaupunkiin ja
asetuimme asumaan Englischer Hofiin, joka silloin oli vanhemman Peter
Steilerin hallussa. Isäntämme oli älykäs mies ja puhui englantia
erinomaisen hyvin, sillä hän oli kolme vuotta palvellut Grosvenor
hotellissa Lontoossa. Hänen neuvostaan me 4:nä päivänä iltapuoleen
lähdimme yhdessä kulkemaan vuorten yli, aikoen viettää yömme
Rosenlainin kylässä. Meitä oli kumminkin innokkaasti kehotettu olemaan
menemättä Reichenbachputouksen ohi, joka on puolitiessä ylhäällä
vuorella, tekemättä vähästä mutkaa sitä nähdäksemme.
Se on todellakin komea näky. Sulavan lumen paisuttama vesijoukko
syöksyy alas hirvittävään kuiluun, josta vaahto nousee kuin savu
palavasta talosta. Se aukko, johon joki syöksyy, on molemmin puolin
kiiltäväin, sysimustain vuoriseinäin ympäröimä kuilu, joka suppenee
mittaamattoman syväksi kuohuvaksi ja kiehuvaksi kattilaksi, jonka
piikkisille reunoille vesi pärskyy.
On omituista nähdä kohtisuoraa putousta, vihertävää vettä, joka
levähtämättä syöksyilee karjuen alas, ja kuohuvaa vaahtoa, joka
alituiseen kohoaa ylöspäin, mutta päätä rupeaa pyörryttämään tuo
alituinen vilinä ja kohina. Me olimme lähellä jyrkännettä ja
katselimme heijastusta, joka syntyi vesijoukon murtuessa alhaalla
syvyydessä mustaa kalliota vasten, sekä kuuntelimme kuohun mukana
syvyydestä nousevaa melkein inhimilliseltä tuntuvaa ähkinää.
Vuoreen on murrettu polku, jotta paremmin voisi nähdä putouksen, mutta
se loppuu äkkiä ja matkailijan täytyy palata samaa tietä takasin.
Olimme juuri kääntyneet, kun meitä vastaan juoksi eräs nuori poika
tuoden kirjettä. Siinä oli meidän hotellimme leima, ja isäntä oli sen
kirjottanut minulle. Sisällyksestä kävi selville, että vähän aikaa
meidän lähtömme jälkeen oli hotelliin saapunut eräs englantilainen
nainen, jolla oli viime asteen keuhkotauti. Talven oli hän ollut
Davosissa, ja nyt oli hän palaamassa ystäväinsä luo Luzerniin, mutta
oli saanut ankaran verenvuodon keuhkoihinsa. Hänen ei luultu elävän
enää muutamaa tuntia kauemmin, mutta hänelle tuottaisi suurta
lohdutusta, jos hän saisi puhutella englantilaista lääkäriä, ja jos
minä tahtoisin hyväntahtoisesti palata takasin j. n. e. Kunnon Steiler
lisäsi tähän jälki-kirjotuksessa, että hänkin puolestaan olisi hyvin
kiitollinen, jos tulisin, sillä tuo englantilainen nainen ei millään
ehdolla tahtonut puhutella sveitsiläistä lääkäriä, ja hän, isäntä,
tunsi olevansa suuressa vastuunalaisuudessa.
Minulla ei todellakaan ollut valitsemisen varaa. Kuinka voisin
kieltäytyä noudattamasta tätä kuolevan kansalaisen pyyntöä vieraassa
maassa? Ja kumminkin epäilytti minua jättää Holmesia yksin. Viimein
sovimme siitä, että tuon sveitsiläispojan piti seurata Holmesia
oppaana, samalla kun minä palasin Merringeniin. Ystäväni sanoi
aikovansa viipyä vielä vähän aikaa putouksen luona ja sitten
kulkevansa hitaasti vuoren ylitse Rosenlainiin, jonne minäkin
saapuisin illalla. Kun käännyin takasin, näin Holmesin seisovan
kallioon nojaten, käsivarret ristissä rinnalla, ja katselevan
kuohuvaan veteen. Siinä näin hänet viimeisen kerran tässä maailmassa.
Kun jo melkein olin ehtinyt vuorelta alas, käännyin jälleen katsomaan
taakseni. Siitä paikasta en saattanut nähdä putousta, mutta voin nähdä
mutkaisen polun, joka kiertää vuoren kielekkeen ja vie putoukselle.
Tällä polulla näin erään miehen kulkevan nopein askelin eteenpäin.
Hänen tumma vartalonsa kuvastui selvään viheriää taustaa vasten.
Huomasin hänen kulkevan joutuisaan ja tarmokkaasti, mutta omassa
kiireessäni unohdin hänet pian.
Vähän yli tunnin kuljettuani saavuin Merringeniin. Ukko Steiler seisoi
hotellinsa ovella.
"No, kuinka on laita?" kysyin minä kiiruhtaen hänen luokseen. "Toivon
ettei hänen tilansa ole huonontunut."
Se hämmästyksen ilme, jonka heti huomasin hänen kasvoillaan, sai veren
hyytymään suonissani.
"Ettekö sitten olekaan kirjoittanut tätä?" kysyin ja otin pikaisesti
kirjeen taskustani. "Eikö hotellissa löydy ketään sairasta
englantilaista naista."
"En minä ole sitä kirjottanut, mutta paperissa on hotellin leima. Oh,
nyt ymmärrän. Sen on varmaan tuo pitkä englantilainen kirjottanut,
joka saapui tänne teidän mentyä. Hän sanoi --."
"Mutta minä en odottanut isännän selitystä. Pahojen aavistusten
valtaamana juoksin kaupungin katua takasin sille polulle, jota juuri
olin tullut. Tunti oli kulunut laskeutumiseen ja kaikista
ponnistuksistani huolimatta oli vielä mennyt kaksi tuntia ennenkuin
olin ehtinyt takaisin Reichenbachin putoukselle. Holmesin alppisauva
oli vielä siellä vuoren vierellä olevaa suurta kiveä vasten. Mutta sen
omistajasta ei näkynyt merkkiäkään, ja huutoni olivat turhia. Niihin
vastasi vain oma ääneni, joka moninkertaisena kaikuna heijastui
ympäröivistä kallioista.
"Alppisauvan näkeminen pani minut vapisemaan. Holmes ei siis ollutkaan
mennyt Rosenlainiin. Hän oli jäänyt tähän kolmen jalan levyiselle
polulle, jossa vuorenseinä oli toisella ja äkkijyrkkä kuilu toisella
puolella, ja siinä oli vihamiehensä hänet tavannut. Sveitsiläispoika
oli kadonnut. Luultavasti oli hän ollut Moriartyn palveluksessa ja
jättänyt miehet kahden. Ja mitä oli sitten tapahtunut? Kuka voisi
kertoa, mitä sitten oli tapahtunut?
"Seisoin hetken aikaa liikkumattomana ja koetin selitellä ajatuksiani,
sillä asema oli niin kamala, että se melkein lamautti minut. Muistin
silloin Holmesin omat menettelytavat ja koetin käyttää niitä hyväkseni
nyt, kun oli yritettävä ottaa selville hänen surullinen kohtalonsa. Ja
se olikin, paha kyllä, hyvinkin helppoa. Keskustellessamme emme olleet
menneet polun päähän saakka vaan seisahtuneet suunnilleen siihen,
missä sauva oli. Musta maa oli aina pehmeä siitä kuohusta, jota
pärskyi ylös kuilusta ja linnunkin jälki olisi siinä näkynyt. Kahden
miehen jäljet veivät selvästi polun päähän. Mutta toiseen suuntaan ei
näkynyt jälkiä menevän. Muutamia kyynäriä polun päästä oli maa
myllerretty, ja kuilun reunalla kasvavat kallioimarteet ja pensaat
olivat polkeentuneet ja repeytyneet. Laskeuduin kalliolle silmilleni
ja katsoin alas. Kuohu suitsusi ympärilläni. Hotellista lähdettyäni
oli tullut pimeä, ja nyt voin ainoastaan nähdä siellä täällä vuoren
seinän kostean kiillon ja kaukana syvyydessä, jossa putous murtui,
jotain välkkyvän valkoista. Minä huusin, mutta vain veden ähkivä
valitus kuului korviini.
"Oli kumminkin niin määrätty, että minun piti saada viimeinen tervehdys
ystävältäni ja toveriltani. Olen maininnut, että hänen alppisauvansa
oli jäänyt polun viereen kiveä eli matalaa kallion kärkeä vasten.
Tällä kivellä huomasin jonkun esineen, joka välkähti, ja kun ojensin
käteni ylös sitä ottamaan, huomasin, että se oli Holmesin hopeainen
sigarettikotelo. Kokoontaitettu paperi, joka oli ollut sen alla,
putosi polulle, Avasin sen, ja huomasin kolme hänen muistikirjastaan
revittyä lehteä, jotka olivat osoitetut minulle. Oli kuvaavaa tälle
miehelle, että osoite oli yhtä tarkka, käsiala yhtä varma ja selvä
kuin olisi hän kirjoittanut sen omassa huoneessaan.
"Rakas Watson", kuului se, "minä kirjotan nämä rivit herra Moriartyn
kohteliaalla suostumuksella. Hän odottaa hetkeä, jolloin minulle sopii
ruveta keskustelemaan keskeisistä asioistamme. Hän on juuri kertonut
minulle, mitä keinoja hän on käyttänyt välttääkseen englantilaista
poliisia ja pitääkseen silmällä meidän puuhiamme. En voi muuta kuin
myöntää, että hänen kertomuksensa on vahvistanut minun suuria
ajatuksiani hänen kyvystään ja kelvollisuudestaan. Olen tyytyväinen
tietäessäni saavani vastaisiksi ajoiksi vapauttaa yhteiskunnan hänen
vehkeittensä vaikutuksista, vaikkakin pelkään sen tapahtuvan hinnasta,
joka tuottaa tuskaa ystävilleni ja varsinkin sinulle, rakas Watson.
Olen kumminkin jo sanonut sinulle, että minun urani joka tapauksessa
on ehtinyt käännekohtaansa, ja ettei se voi päättyä minulle
mieluisemmalla tavalla kuin tämä. Ollakseni täysin rehellinen täytyy
minun tunnustaa, että varmasti uskoin tuon Merringenistä tulevan
kirjeen olevan väärän, ja antaessani sinun lähteä tuolle asialle olin
varma siitä, että tällainen ratkaisu oli tulossa. Sano
poliisipäällikkö Pattersonille, että ne paperit, joita tarvitaan tuon
rosvojoukkion tuomitsemiseksi löytyvät M-osastossa, pistettyinä
siniseen kuoreen, jossa on päällekirjotuksena 'Moriarty.'
Testamenttini, jonka kirjotin ennen lähtöäni Englannista, on veljeni
Mycroftin hallussa. Vie terveiseni rouvallesi. Ja nyt hyvästi, rakas
Watson.