Tässä kirjeessä oli jotain, joka liikutti minua; tuo usein kerrottu
pyyntö, että koettaisin saada Holmesin matkustamaan hänen luokseen,
oli niin harras. Niin syvään koski tuo kirje minuun, että olisin
koettanut saada hänen pyyntönsä täytetyksi, vaikka se olisi ollut
vaikeaakin, mutta nyt tiesin luonnollisesti että Holmes piti
ammattiansa kauniina taiteena ja oli yhtä innokas antamaan, kuin
häneen turvautuneet saamaan apua. Vaimoni oli samaa mieltä minun
kanssani siinä, että minun hetkeäkään viivyttelemättä pitäisi esittää
asia Holmesille, ja tuskin tuntia aamiaisen jälkeen olin siis taaskin
noissa vanhoissa tutuissa huoneissa Baker Streetin varrella.
Holmes istui yönuttuun puettuna erään seinän vierelle asetetun pöydän
luona innokkaasti työskennellen kemiallisissa tutkimuksissa. Suuri,
kaareva retorti kiehui hurjasti Bunsenpolttimon sinervällä liekillä ja
destilleerautuneet pisarat keräytyivät kahden litran astiaan. Ystäväni
katsahti tuskin ylös, kun tulin sisään, ja minä ymmärtäen, että hänen
tutkimuksensa oli tärkeä istuuduin nojatuoliin odottamaan. Hän otti
lasipipetillä muutamia tippoja milloin yhdestä, milloin toisesta
pullosta ja vihdoin tuli hän koeputki kädessään sen pöydän luo, jonka
lähellä minä istuin. Oikeassa kädessä oli hänellä kappale
lakmuspaperia.
"Sinä tulet tärkeänä hetkenä, Watson", sanoi hän. "Jos tämä paperi
jää siniseksi, niin on kaikki hyvin. Jos se tulee punaiseksi, niin
maksaa se yhden ihmisen hengen." Hän pisti sen koeputkeen ja
silmänräpäyksessä muuttui paperin väri tummanlikasen punaiseksi. "Hm!
Sen kyllä uskoinkin!" sanoi hän. "Minuutin kuluttua olen valmis,
Watson. Tupakkaa löytyy tuolla turkkilaisessa tohvelissa." Hän meni
kirjoituspöytänsä luo ja kirjoitti nopeaan muutamia sähkösanomia,
jotka hän antoi palvelijapojalle. Sitten heittäytyi hän tuoliin minua
vastapäätä ja veti polvet niin korkealle, että saattoi panna kätensä
ristiin pitkien, laihojen nilkkojensa ympärille.
"Tuo oli vaan tavallinen pieni murha", sanoi hän. "Sinulla on varmaan
parempaa tarjottavana. Sinä Watson, olet myrskylintu. Mistä nyt on
kysymys?"
Minä annoin hänelle kirjeen ja hän luki sen mitä jännittyneimmällä
tarkkaavaisuudella.
"Tästä emme saa paljoa tietää, vai kuinka?" sanoi hän antaessaan
kirjeen takasin.
"Tuskinpa mitään, mielestäni."
"Käsiala on kumminkin huomattava."
"Mutta sehän ei ole hänen omansa."
"Ei ole kyllä. Se on jonkun naisen."
"Ei, tämän kyllä lienee joku mies kirjottanut," sanoin minä.
"Ei, nainen, ja sitäpaitsi aivan harvinainen nainen. Kun lähtee jotain
asiaa ajamaan, on tärkeää tietää, että avun pyytäjä on läheisessä
yhteydessä johonkin, jota hyvässä tai pahassa merkityksessä voidaan
pitää poikkeusihmisenä. Tämä tapaus on jo herättänyt huomiotani. Jos
olet valmis, niin lähdemme heti Wokingiin kohtaamaan tuota niin pahaan
pulaan joutunutta valtio-miestä ja sitä naista, jolle hän kirjeensä
sanelee."
Onneksi ehdimme Waterloohon niinsanotulle aamu-päiväjunalle. Tuskin
tuntia myöhemmin olimme Wokingin havumetsäin ja kanervaisten kukkulain
keskessä. Briarbrae oli erillään sijaitseva talo, jota laajat
kukkaistutukset ympäröivät, ja muutamia minuutteja käveltyämme olimme
ehtineet asemalta sinne. Annettuamme käyntikorttimme, pyydettiin meitä
astumaan komeasti sisustettuun salonkiin, ja eräs lihavanpuoleinen
mies, joka muutaman minuutin kuluttua tuli sisään, toivotti meitä
sydämellisesti tervetulleiksi. Hän näytti olevan lähempänä neljää kuin
kolmeakymmentä, mutta hänen poskensa olivat niin punaiset ja hänen
silmänsä niin iloiset, että hän vielä näytti paksulta, vallattomalta
pojalta.
"Sepä vasta oli hyvä, että te tulitte", sanoi hän ja pudisti
voimakkaasti käsiämme. "Percy on kysellyt teitä koko iltapäivän. Poika
raukka, hän tarttuu joka oljenkorteen! Hänen isänsä ja äitinsä
pyysivät minua ottamaan teidät vastaan, sillä heistä on hyvin
tuskallista mainitakaan tätä asiaa."
"Emme vielä tunne yksityisseikkoja ensinkään", sanoi Holmes. "Minä
huomaan että te ette kuulu perheeseen."
Uusi tuttavamme näytti kummastuneelta, mutta silmätessään alaspäin
alkoi hän nauraa.
"Vai niin. Te näitte nimikirjaimet medaljongissa", sanoi hän.
"Siinähän on J. H. Ensin luulin, että olitte oikein sukkela. Josef
Harrison on minun nimeni, ja koskapa Percy aikoo naida minun sisareni.
Annien, niin tulee meistä ainakin langokset. Sisareni on sulhasensa
huoneessa sillä hän on kahden kuukauden ajan lakkaamatta hoitanut häntä.
Ehkä onkin parasta, että heti menemme sinne, sillä minä tiedän kuinka
levoton Percy on."
Se huone johon meidät vietiin, sijaitsi samassa kerroksessa kuin
salonki. Se oli sisustettu makuuhuoneeksi, mutta samalla myöskin
arkihuoneen tapaan, kaikkiin nurkkiin ja sopukkoihin kauniisti
soviteltuine kukkineen. Kalpea ja laihtunut nuori mies makasi sohvalla
lähellä avonaista akkunaa, josta puutarhan runsas tuoksu ja kesän
leuto ilma virtasi sisään. Muuan nuori nainen istui hänen vieressään
ja nousi ylös nähdessään meidät.
"Pitääkö minun mennä, Percy?" kysyi hän.
Tämä tarttui hänen käteensä ja pidätti hänet. "Kas, hyvää päivää,
Watson", sanoi sairas sydämellisesti. "Tuskinpa tunsin sinut noine
viiksinesi, enkä luule, että sinäkään olisit voinut vannoa, kuka minä
olin. Tämä on luultavasti kuuluisa ystäväsi, herra Sherlock Holmes?"
Minä esittelin hänet ja sanoin pari sanaa, jonka jälkeen me
istuuduimme. Tuo lihava mies oli mennyt pois, mutta hänen sisarensa
jäi huoneeseen ja hänen kädestään piti sairas yhä kiinni. Tytön
ulkomuoto oli hyvin huomiota herättävä, hän oli ehkä hieman
tanakka-tekonen, mutta hänellä oli mitä kaunein oliivinvärinen iho,
suuret, tummat, etelämaalaiset silmät ja runsas, melkein sinimusta
tukka. Hänen lämpimät värinsä saattoivat sulhasen kalpeat kasvot
vastakohtaisuudellaan näyttämään vielä enemmän kärsiviltä ja
riutuneilta.
"Minä en tahdo käyttää väärin aikaanne", sanoi tämä nousten istumaan
sohvallaan. "Esipuheitta käyn suoraan asiaan. Nähkääs, herra Holmes,
minä olin onnellinen mies, tulevaisuuteni oli hyvä ja olin juuri
aikeissa mennä naimisiin, kun äkkiä hirveä onnettomuus hävitti kaikki
minun toiveeni.
"Watson on luultavasti sanonut teille, että minulla oli paikka
ulkoministeriössä, ja enoni, lordi Holdhurstin vaikutuksesta sain pian
vastuunalaisen toimen. Kun enoni ministeristön muutoksessa tuli
ulkoministeriksi, antoi hän minulle useita luottamustehtäviä, ja kun
minun aina onnistui suorittaa ne hänen mielikseen, sai hän pian
jokseenkin edullisen käsityksen minun kunnollisuudestani ja
hienotunteisuudestani.
"Noin kymmenen viikkoa sitten, eli tarkemmin määräten, toukokuun 23:na
päivänä, kutsui hän minut yksityiseen huoneeseensa ja onniteltuaan
minua äsken suorittamani työn johdosta ilmoitti, että hänellä taaskin
oli joku tärkeä tehtävä minulle.
"'Tässä ovat', sanoi hän ottaen harmaan paperikäärön kirjoituspöytänsä
laatikosta, 'alkuperäiset asiakirjat siitä Englannin ja Italian
välisestä sopimuksesta, josta, ikävä kyllä, jo on näkynyt muutamia
uutisia sanomalehdistössä. On äärettömän tärkeää, ettei asiasta
enempää saada tietää. Sekä ranskalainen että venäläinen lähetystö
maksaisivat suuren summan saadakseen tietää näitten paperien sisällön,
enkä ottaisi niitä tästä laatikosta, ellei olisi aivan välttämätöntä
saada niistä jäljennös. Onhan sinulla pulpetti huoneessasi?'
"'On.'
"'Ota sitten tämä sopimus ja lukitse se siihen. Minä ilmoitan, että
sinä jäät huoneistoon muiden mentyä, joten voit aivan rauhassa
jäljentää sen, ilman että kukaan näkee, mitä teet. Kun olet
lopettanut, lukitset sekä alkuperäisen kirjoituksen että jäljennöksen
pulpettiisi ja annat ne minulle huomenna varhain.'
"'Minä otin paperit ja --'"
"Anteeksi, että keskeytän", sanoi Holmes, "mutta olitteko yksin
keskustelun aikana?"
"Aivan yksin."
"Onko tuo huone suuri?"
"Kolmekymmentä jalkaa kukin sivu."
"Ja keskustelu tapahtui keskellä huonetta?"
"Melkein."
"Ja aivan matalalla äänellä?"
"Enoni puhuu aina matalalla äänellä. Minä en puhunut juuri ensinkään."
"Kiitos", sanoi Holmes ja sulki silmänsä. "Olkaa hyvä ja jatkakaa."
"Minä tein kuten hän käski ja odotin kunnes muut kanslian virkamiehet
olivat menneet. Yksi heistä Charles Gorot, jonka paikka oli samassa
huoneessa kuin minunkin, oli jälkeenpäin saanut jonkun tehtävän, ja
senvuoksi jätin minä hänet yksin ja menin syömään päivällistä.
Palatessani oli hän poissa. Minä tahdoin kiirehtiä työtäni, sillä
tiesin että Josef Harrison, sama herra, jonka juuri näitte, oli
kaupungissa ja aikoi matkustaa takasin Wokingiin yhdentoista junalla.
Minä halusin kernaasti saada työni loppumaan ajoissa voidakseni
matkustaa samalla junalla.
"Kun aloin käydä läpi sopimusta, huomasin heti sen olevan niin tärkeän,
ettei enoni suinkaan ollut liioitellut sanoissaan. Yksityiskohtiin
kajoamatta voin sanoa, että se tarkoin määräsi Englannin aseman
kolmiliittoon nähden ja osoitti, mitä politiikkaa tämä maa tulisi
seuraamaan, jos Ranskan laivasto veisi määräävän ylivallan Italian
laivastolta Välimeressä. Ne kysymykset, joita siinä käsiteltiin,
olivat puhtaasti meriasioita koskevia. Sen alle olivat ne korkeat
viranomaiset, jotka olivat laatineet sopimuksen, piirtäneet nimensä.
Kun olin silmännyt sen läpi, istuuduin sitä jäljentämään.
"Se oli pitkä ranskankielinen asiakirja, ja sisälsi 26 pykälää.
Kirjoitin niin nopeaan kuin saatoin, mutta kello yhdeksän aikaan olin
ehtinyt vasta kymmenenteen pykälään, ja minusta tuntui mahdottomalta
ehtiä matkustamaan yhdentoista junalla. Ajatukseni tuntuivat raskailta
ja hitailta osaksi päivällisen vaikutuksesta, osaksi siitäkin syystä,
että olin työskennellyt koko päivän. Kupillinen kahvia selvittäisi
aivojani, niin arvelin. Vahtimestarilla, joka asuu pienessä huoneessa
portin vieressä, on tapana keittää paloviinakeittiöllä kahvia niille
virkamiehille, jotka työskentelevät yli tavallisen ajan. Soitin
senvuoksi häntä.
"Hämmästyksekseni tulikin hänen itsensä asemasta sisään eräs suuri,
punakka, vanhanpuoleinen nainen, jolla oli esiliina edessään. Hän
selitti olevansa vahtimestarin vaimo ja suorittavansa karkeampia töitä
talossa. Pyysin häntä keittämään kahvia.
"Senjälkeen kirjotin vielä kaksi pykälää, mutta tunsin itseni yhä
unisemmaksi, jonka vuoksi nousin ylös, kävelin pari kertaa edestakasin
huoneessa ja venyttelin itseäni. Kahviani ei kuulunut, ja minä
ihmettelin tätä viivytystä, kunnes vihdoin avasin oven ja syöksyin
ulos asiaa tiedustelemaan. Suora, heikosti valaistu käytävä johti
siitä huoneesta, jossa minä työskentelin, ja olikin ainoa tie siitä
ulos. Se päättyi kaarenmuotosiin portaisiin, joiden alapäässä
vahtimestarin huone oli. Keskellä portaita oli pieni penkere, johon
suorakulmaisesti liittyi toinen käytävä. Tämä taasen johti kapeita
portaita myöten eräälle sivuovelle, jota palvelijakunta käyttää, sekä
myöskin virkamiehet tullessaan suoraan Charles Streetiltä.
"Kas tässä pieni pohjapiirustus huoneiston selvittämiseksi."
"Kiitos. Luulen ymmärtäväni teitä", sanoi Sherlock Holmes.
"On erittäin tärkeää että otatte tästä selvän. Minä menin alas
portaita ja kuljin eteisen läpi vahtimestarin huoneeseen, jossa tämä
istui nukkumassa tuolillaan pannun kiehuessa niin että höyry tuprusi
sen ympärillä ja vesi ruiskusi lattialle. Olin ojentanut käteni
herättääkseni hänet, kun äkkiä hänen päänsä yläpuolella oleva
soittokello helähti ja hän heräsi.
"'Herra Phelps, mitä tahdotte?' kysyi hän katsoen aivan hämmentyneenä
minuun.
"'Minä tulin alas katsomaan, eikö kahvi vielä ole valmistunut.'
"'Olin juuri asettanut pannun liekille, kun nukahdin.' Hän katsoi
minuun ja sitten kelloon, joka vielä liikkui, ja hänen hämmästyksensä
näytti yhä lisääntyvän.
"'Mutta jos te olitte täällä, niin kuka sitten soitti?' kysyi hän.
"'Kelloako?' vastasin. 'Mikä kello tuo on?'
"'Sitä soitatte te omasta huoneestanne.'
"Tuntui kuin jääkylmä käsi olisi tarttunut sydämeeni. Joku oli siis
tullut huoneeseen, jossa nuo tärkeät paperit olivat pöydällä. Hullun
tavoin syöksyin eteiseen, kiidin ylös portaita ja pitkin käytävää.
Siellä ei ollut ketään, eikä myöskään huoneessani. Kaikki oli samassa
kunnossa kuin minun lähtiessäni, ainoastaan asiakirja, joka oli
uskottu huostaani, oli otettu pois pöydältä. Jäljennös oli jäljellä,
mutta alkuperäinen kappale poissa."
Holmes ojentautui tuolillaan ja hieroi käsiään. Saatoin nähdä, että
tämä arvotus oli hänen mieleisensä. "No, mitä teitte sitten?" kysyi
hän aivan hiljaa.
"Ymmärsin heti, että varas oli tullut niitä portaita, jotka johtivat
sivuovelta. Jos hän olisi tullut toista tietä, niin olisin
luonnollisesti hänet kohdannut."
"Te olitte siis aivan varma siitä, ettei hän ollut voinut pysyttäytyä
kätkettynä huoneeseen tai käytävään, joka niinkuin juuri sanoitte, oli
vain heikosti valaistu?"
"Se oli aivan mahdotonta. Kummassakaan ei löydy niin suurta
piilopaikkaa, että edes hiirikään voisi siihen ryömiä."
"Hyvä. Jatkakaa, jos suvaitsette."
"Vahtimestari, joka minun kasvojeni kalpeudesta oli huomannut, että
jotain vaarallista oli tekeillä, oli kiiruhtanut minun jäljessäni ylös
portaita, ja nyt me molemmat juoksimme pitkin käytävää ja alas niitä
jyrkkiä portaita, jotka vievät Charles Streetille. Niiden alapäässä
oleva ovi oli sulettu, mutta vain toisella lukollaan. Me sysäsimme sen
auki ja syöksyimme ulos. Muistan aivan selvään, että erään
läheisyydessä olevan tornin kello juuri silloin löi kolme kertaa.
Kello oli neljännestä vailla kymmenen."
"Se on äärettömän tärkeätä", sanoi Holmes ja merkitsi jotain
kalvostimeensa.
"Ilta oli hyvin pimeä ja ohut, leuto sade tihkui maahan. Charles
Streetillä ei näkynyt ketään, mutta kadun päässä, Whitehallissa, oli
tavallisuuden mukaan vilkas liike. Me juoksimme avopäin pitkin
katukäytävää ja kulmassa tapasimme poliisimiehen."
'On tapahtunut varkaus', sanoin minä henki kurkussa. 'Muuan äärettömän
tärkeä asiapaperi on varastettu ulkoministeriöstä. Onko kukaan mennyt
tästä ohi?'
'Minä olen seisonut tässä neljännestunnin', vastasi hän, 'ja
ainoastaan yksi henkilö on mennyt ohitseni. Se oli jokseenkin pitkä,
vanhanpuoleinen nainen, joka oli puettu kirjavaan saaliin.'
'Oh, se oli minun vaimoni', sanoi vahtimestari. 'Ettekö ole nähnyt
ketään muuta?'
'En ketään.'
'Silloin on varkaan täytynyt mennä toista tietä', huusi vahtimestari,
vetäen minua käsivarresta.
Mutta minä en tahtonut häntä kuunnella, ja hänen yrityksensä vetää
minua toiseen suuntaan lisäsivät epäluuloani.
'Minne päin meni tuo nainen?' kysyin.
'Sitä en tiedä. Minä huomasin hänet, kun hän meni ohitseni, mutta
minulla ei ollut mitään erikoista syytä kohdistaa huomiotani häneen.
Hänellä näytti olevan kiire.'
'Kauanko siitä on?'
'Vain muutamia minuutteja.'
'Eikö viittä minuuttia enempää?'
'Ei, en luule olevan.'
'Nyt te tuhlaatte aikaa, herra, ja joka hetki on kallis', huusi
vahtimestari. 'Uskokaa, kun sanon, ettei minun eukollani ole mitään
tekemistä tässä asiassa, ja seuratkaa toki minua kadun toiseen päähän.
No, jos niin on, että te ette tahdo tulla, niin menen minä', ja hän
lähti juoksemaan toiseen suuntaan.
Mutta minä kiiruhdin hänen jälkeensä ja tartuin häntä käsivarteen.
'Missä te asutte?' kysyin.
'Minun osoitteeni on n:o 16 Ivy Lane, Briston', vastasi hän, 'mutta
älkää nyt lähtekö väärille jäljille, herra Phelps. Tulkaa minun
kanssani kadun toiseen päähän, katsomaan emmekö voisi siellä jotain
keksiä.'
En menettänyt mitään seuraamalla hänen neuvoaan. Yhdessä poliisimiehen
kanssa kiiruhdimme ehdotettuun suuntaan, mutta siellä oli nähtävänä
vain vilkas liike, ihmiset kulkivat edestakasin, kaikki kiiruhtaen
suojaan sateelta. En nähnyt yhtään joutilasta kuleksijaa, en ketään,
joka olisi voinut sanoa, mitä oli tapahtunut.
Palasimme takasin virastoon ja tutkimme ilman tulosta portaat ja
käytävän. Huoneeseen johtava käytävä oli peitetty linoleumimatolla,
jossa pienimmätkin merkit näkyvät. Tutkimme sen tarkkaan, mutta
minkäänlaisia jälkiä ei näkynyt."
"Oliko satanut koko illan?"
"Kello seitsemästä saakka."
"Kuinka saattoi sitten olla mahdollista, ettei tuo apuri-nainen, joka
kävi huoneessanne yhdeksän ajoissa, likasilla kengillään jättänyt
minkäänlaisia jälkiä?"
"Minua ilahduttaa, että teette sen kysymyksen. Kysyin sitä itsekin,
mutta sain tietää, että apurinaisilla on tapana riisua jalkineensa
vahtimestarin huoneessa ja ottaa tohvelit jalkaansa."
"Se selittää asian. Sanoitte siis, ettei jälkiä näkynyt, vaikka ulkona
satoi. Tapahtumain jakso tuntuu tässä hyvin vaikealta yhdistää. Mitä
sitten teitte?"
"Tutkimme huoneen. Salaovelle siinä ei ole tilaa, ja ikkunat ovat
ainakin kolmenkymmenen jalan korkeudella maasta. Ne olivat suljetut
sisältäpäin. Matto on naulattu seinien reunoille, ja katto on
tavallinen, Valkoseksi maalattu. Henkeni uskallan siitä, että sen,
joka varasti paperit, oli täytynyt tulla ovesta."
"Kuinka on tulisijan laita?"
"Takkaa ei huoneessa löydy, vaan ainoastaan kamiina. Soittojohdon
nauha riippuu kirjotuspöydän oikealla puolella, ja voidakseen soittaa
on varkaan täytynyt mennä sen luo. Mutta miksikä hän olisi tahtonut
soittaa? Se on aivan selittämätön salaisuus."
"Sen voi kyllä sanoa olevan hyvin tavattoman tapauksen. Mihin
toimenpiteisiin sitten ryhdyitte? Huoneen tutkimisella tarkoititte
luonnollisesti saada selville, oliko jäänyt jotain merkkejä varkaasta
-- oliko siellä sikarinpätkää, hansikasta, hiusneulaa tai muuta
senkaltaista?"
"Mitään sellaista ei löytynyt."
"Tuntuiko mitään hajua?"
"Sitä emme todellakaan ajatelleet."
"Heikko tupakanhaju olisi sellaisessa tutkimuksessa ollut
suuriarvoinen havainto."
"En itse polta koskaan ja luulen kyllä, että olisin huomannut, jos
olisi tuntunut tupakanhajua. Siellä ei ollut kerrassaan mitään, josta
olisi saanut johtoa. Ainoa asia, josta saatoin pitää kiinni, oli se,
että vahtimestarin vaimo, rouva Tangey, oli kiireesti lähtenyt
talosta. Mies ei voinut siitä antaa muuta selitystä kuin sen, että hän
aina niihin aikoihin meni kotiin. Poliisimies ja minä päätimme
parhaaksi vangita vaimo, ennenkuin hän olisi ehtinyt luovuttaa paperit
muille, jos hän nimittäin oli ne ottanut.
"Tieto varkaudesta oli jo ehtinyt Scotland Yardille ja herra Forbes,
tuo nuori salapoliisi, saapui paikalle ja ryhtyi tarmokkaasti asiaan.
Vuokrasimme kaksirattaiset vaunut ja puolen tunnin päästä olimme
ehtineet n:o 16:een Ivy Lanen varrelle. Nuori tyttö, jonka sittemmin
saimme tietää olevan Tangeyn vanhimman tyttären, avasi oven. Hänen
äitinsä ei ollut vielä tullut kotiin, ja meitä pyydettiin astumaan
kadun puoleiseen huoneeseen.
"Noin kymmenen minuutin päästä koputettiin portille, ja silloin teimme
erehdyksen, josta suuresti moitin itseäni. Sen sijaan että itse
olisimme menneet avaamaan, annoimme tytön mennä. Kuulimme hänen
sanovan: 'Äiti, siellä sisällä on kaksi herraa, jotka tahtovat teitä
puhutella', ja heti sen jälkeen kuulimme jonkun kolisevin askelin
kiiruhtavan käytävää pitkin. Forbes sysäsi oven auki, ja molemmat
juoksimme pihanpuoleiseen huoneeseen eli keittiöön, jonne nainen
kumminkin oli ehtinyt ennen meitä. Hän katsoi meihin uhmailevasti,
mutta tunnettuaan minut, näytti hän suuresti kummastuvan.
"'Sehän onkin herra Phelps kansliasta!' huudahti hän.
"'Kas niin, sanokaa keneksi meitä luulitte, kun äsken niin
kiiruhditte?' kysyi salapoliisi.
"'Minä luulin teidän olevan ryöstömiehiä', sanoi hän. 'Muuan
käsityöläinen on tuottanut meille ikävyyksiä.'
"'Sillä ette pääse', sanoi Forbes, 'Meillä on syytä luulla teidän
varastaneen muutaman tärkeän paperin ulkoministeriöstä ja että te
juoksitte tänne sitä kätkemään. Teidän täytyy seurata meitä Scotland
Yardille tarkastettavaksi.'
"Vakuutukset ja vastustus eivät auttaneet mitään. Hankimme suuremmat
vaunut ja istuuduimme niihin kolmisin. Sitä ennen olimme kumminkin
tutkineet keittiön, varsinkin tulisijan, nähdäksemme oliko hän ehtinyt
viskata paperit sinne ollessaan silmänräpäyksen ajan yksin huoneessa.
Mutta siellä ei ollut tuhkaa eikä minkäänlaisia palaneita
paperikappaleita. Tultuamme Scotland Yardille annoimme hänet erään
naispoliisin huostaan. Odotin tuskissani tarkastuksen tulosta. Rouva
Tangeylla ei papereita ollut.
"Silloin vasta ymmärsin aseman kamaluuden. Tähän saakka olin ollut
täydessä toiminnassa, ja siihen olivat ajatukseni olleet kokonaan
kiintyneet. Olin niin varmaan uskonut saavani paperin heti takasin,
etten ollut uskaltanut ajatellakaan, mikä olisi seuraus, jos en
onnistuisi. Mutta nyt en enää mitään voinut, ja minulla oli hyvää
aikaa tutkia asemaani. Se oli kauhea. Watson voi vakuuttaa että jo
poikana olin jokseenkin hermostunut ja herkkätuntoinen, eikä luontoaan
voi muuttaa. Minä ajattelin enoani ja hänen virkaveljiään
ministeriössä, ajattelin häpeää, jota olin tuottanut hänelle,
itselleni, kaikille, jotka olivat minun kanssani tekemisissä. Mitä
merkitsi se, että olin joutunut harvinaisen onnettomuuden uhriksi?
Sellaista ei oteta lukuun, kun on kysymys valtiollisista asioista.
Minä olin kukistunut, häpeällisesti kukistunut. En tiedä mitä tein.
Luultavasti panin toimeen aika mellakan. Himmeästi olen muistavinani,
että joukko virkamiehiä keräytyi ympärilleni koettaen minua
tyynnyttää. Yksi heistä ajoi minun kanssani Waterloo-asemalle ja vei
minut Wokingiin menevään junaan. Luultavasti olisi hän seurannut minua
koko matkan, ellei täällä läheisyydessä asuva tohtori Ferrier olisi
matkustanut samalla junalla. Hän oli kyllin ystävällinen pitääkseen
huolta minusta, ja siinä hän tekikin hyvin, sillä jo asemalla sain
raivokohtauksen ja kun ehdimme kotiin, riehuin kuin hullu.
"Voitte kuvitella mikä hämminki syntyi, kun tohtorin soitto herätti
kaikki unestaan, ja he tapasivat minut sellaisessa tilassa. Annie
raukka ja äitini joutuivat aivan epätoivoon. Tohtori Ferrier oli
salapoliisilta saanut kuulla asiasta senverran, että saattoi antaa
heille jonkunlaisen käsityksen tapauksesta, eikä hänen kertomuksensa
asiaa parantanut. Kaikki ymmärsivät, että tulisin olemaan kauan ja
vaarallisesti sairaana, ja siksi sai Josef luopua iloisesta ja
mukavasta makuuhuoneestaan, josta tehtiin minulle sairashuone. Täällä
olen maannut tajuttomana yli yhdeksän viikkoa, herra Holmes, ja
houraillut rajusti aivokuumeessa. Elleivät morsiameni, neiti Harrison,
ja tohtori olisi hoitaneet minua niin hyvin, en nyt voisi puhella
kanssanne. Morsiameni on hoitanut minua päivisin ja eräs
ammatti-sairaanhoitajatar on pitänyt minua silmällä öisin, sillä ei
voitu jättää minua yksin, kun sain raivokohtaukseni. Vähitellen
ymmärrykseni selveni, mutta vasta kolmena viime päivänä olen saattanut
selvään muistaa kaikki. Joskus toivon ettei muisti olisi koskaan
palannut. Ensimmäiseksi sähkötin herra Forbesille, joka oli ottanut
asian huostaansa. Hän saapui tänne ja selitti, ettei oltu voitu saada
varkaasta vihiä, vaikka oli tehty kaikki, mitä saatettiin.
Vahtimestari ja hänen vaimonsa olivat joutuneet mitä ankarimman
ristikuulustelun alasiksi, ilman että asiaan oli tullut selvyyttä.
Poliisi oli sitten ruvennut epäilemään Gorota, joka kuten muistatte,
tuona iltana oli ollut työssä yli tavallisen ajan. Yksistään tämä
seikka ja se, että hänellä on ranskalainen nimi, antoivat aihetta
häntä epäillä. Asia on kumminkin niin, että minä en alkanut työtäni,
ennenkuin vasta hänen mentyään, ja mitä nimeen tulee, niin johtuu se
tosin eräältä hugenotti-suvulta, mutta hän itse ja hänen perheensä
ovat sielultaan ja sydämeltään yhtä hyviä englantilaisia kuin te ja
minä. Ei löytynyt mitään raskauttavaa seikkaa häntä vastaan, ja sillä
hän pääsi. Teihin, herra Holmes, kohdistan nyt koko toivoni. Jos te
minut hylkäätte, niin on kunniani ja asemani ainaiseksi mennyttä."
Sairas vaipui patjoilleen aivan uupuneena tästä pitkästä
kertomuksesta, ja hänen hoitajansa kaatoi jotain kiihottavaa lääkettä
lasiin ja ojensi sen hänelle. Holmes istui äänettömänä, pää taaksepäin
nojaten ja silmät kiinni. Vieras olisi luullut tämän asennon
osoittavan välinpitämättömyyttä, mutta minä tiesin, että se merkitsi
mitä ankarinta ajatustoimintaa.
"Esityksenne oli niin selvä", sanoi hän viimein, "ettei minulla enää
ole paljoa kysyttävää. Yksi kysymys on minun kumminkin tehtävä, ja se
onkin hyvin tärkeä. Kerroitteko jollekin saaneenne juuri tämän
tehtävän suorittaaksenne?"
"En kenellekään."
"Ette edes neiti Harrisonille?"
"En. En ollut käynyt Wokingissa käskyn saamisen ja tehtävän
suorittamisen välisellä ajalla."
"Eikö kukaan sukulaisistanne ollut sattumalta käynyt teitä
tervehtimässä?"
"Ei."
"Tunsiko joku heistä viraston huoneiston?"
"Totta kai, eri tilaisuuksissa olin näyttänyt sen heille kaikille."
"Nämä kysymykset ovat tarpeettomia, ellette jollekin ollut maininnut
mitään asiakirjasta."
"Sitä en ollut tehnyt."
"Tiedättekö mitään vahtimestarista?"
"En, muuta kuin sen, että hän on ollut sotilaana."
"Missä rykmentissä?"
"Se on totta, tiedänhän senkin. Coldstreamin kaartissa."
"Kiitos. Varmaankin ilmoittaa Forbes minulle lisä-seikkoja. Noilla
herroilla on suuri kyky koota tietoja, mutta he eivät aina käytä niitä
menestyksellä hyväkseen. Mikä kaunis kukka ruusu onkaan."
Hän oli mennyt sohvan ohitse avatun akkunan luo ja nosti ylös erään
sammalruusun nuokkuvaa vartta sekä katseli tarkkaavaisesti sen hienoa
punasenvihertävää väriä. Tämä ilmaisi uuden puolen hänen luonteessaan,
sillä en koskaan ennen ollut huomannut luonnonesineitten herättäneen
hänessä erikoista mielenkiintoa.
"Deduktsioonimetoodi ei ole missään suhteessa enemmän edullinen kuin
uskontoon nähden", sanoi hän, nojaten selkäänsä ikkunaluukkuun.
"Uskonnonkin saattaa sovittaa puhtaaksi tieteeksi. Varmin todistus
sallimuksen hyvyydestä on minun mielestäni löydettävissä kukista.
Kaikki muut -- luonnonlahjamme, toiveemme, ruokamme, ovat ensi sijassa
välttämättömiä olemisellemme. Mutta tämä ruusu on ylimääränen. Sen
tuoksu ja väri ovat elämän kaunistuksia, eikä ehtoja. Hyvyys yksin
antaa enemmän kuin välttämättömän, ja senvuoksi väitän, että meillä on
paljon toivottavaa kukkien johdosta."
Percy Phelps ja hänen morsiamensa katselivat Holmesia hänen pitäessä
tätä pientä puhetta, ja heidän kasvoissaan ilmeni suuri pettymys. Hän
oli vaipunut uneksimaan seisoessaan ruusua katselemassa. Muutamia
minuutteja oli kulunut, kun neiti Harrison lopetti äänettömyyden.
"Luuletteko olevan mahdollista selittää tätä salaperäistä tapausta,
herra Holmes?" kysyi hän hieman terävästi.
"Ah niin, se on totta?" sanoi hän ja säpsähti, mutta palasi samassa
elämän todellisuuteen. "Olisihan järjetöntä väittää, ettei tämä tapaus
ole harvinaisen hämärä ja epäselvä. Lupaan kumminkin miettiä asiaa ja
ilmottaa teille, jos jokin seikka erityisesti herättäisi minun
huomiotani."
"Ettekö vielä ole löytänyt keinoa arvotuksen selittämiseksi?"
"Teiltä olen saanut sellaisia keinoja seitsemän kappaletta, mutta
luonnollisesti täytyy minun niitä koetella, ennenkuin voin puhua
niiden arvosta."
"Epäilettekö ketään?"
"Minä epäilen itseäni --"
"Mitä sanotte?"
"Etten tekisi ennenaikaisia johtopäätöksiä."
"Matkustakaa sitten Lontooseen ja koetelkaa niitä."
"Neuvonne on hyvä, neiti Harrison", sanoi Holmes nousten seisomaan.
"Se lienee parasta, mitä voimme tehdä, rakas Watson. Älkää kumminkaan
heittäytykö petollisiin toiveisiin, herra Phelps. Tämä juttu on hyvin
sekava."
"Minä tulen olemaan kuin kuumeessa, kunnes jälleen tapaan teidät",
sanoi nuori valtiomies.
"Minä lupaan tulla tänne samalla junalla huomenna, vaikkakin on hyvin
luultavaa, että se mitä minulla tulee olemaan kerrottavaa, on
kielteistä laatua,"
"Jumala siunatkoon teitä siitä, että lupaatte tulla", sanoi sairas.
"Minua elähdyttää jo se tieto, että ainakin jotain tehdään. Tässä on
minulla kirje lordi Holdhurstilta."
"Vai niin. No mitä hän sanoo?"
"Hän on kylmä, vaan ei kova. Minä arvelen, että minun vaikea tautini
estää häntä olemasta ankara. Hän sanoo vielä kerran, että asia oli
äärettömän tärkeä, ja lisää, että mihinkään toimenpiteisiin ei ryhdytä
minun tulevaisuuteeni nähden -- luulen hänen tarkottavan minun
erottamistani -- ennenkuin terveyteni on ennallaan ja olen saanut
tilaisuuden korvata tämän onnettomuuteni."
"Sehän tuntuu sekä viisaalta että hyväntahtoselta", sanoi Holmes.
"Tule nyt Watson. Meillä on vielä hyvä päivätyö suorittamatta
Lontoossa."
Herra Josef Harrison saattoi meidät asemalle ja pian me kiidimme
eteenpäin Portsmouthista tulevassa junassa. Holmes istui syviin
ajatuksiin vaipuneena ja sanoi tuskin sanaakaan, ennenkuin olimme
ehtineet Claphamin yhtymä-aseman ohi.
"On todella jokseenkin virkistävää saapua Lontooseen jollakin niistä
rautateistä, jotka kulkevat kattojen yli ja antavat matkustajille
tilaisuuden katsella taloja allaan."
Minä luulin hänen laskevan leikkiä, sillä näköala oli jokseenkin
ikävä, mutta hän selitti pian ajatuksensa,
"Katso noita suuria, yksinäisiä rakennusryhmiä, jotka kohoavat
liuskakattojen yli niinkuin tiilistä muodostetut saaret
lyijynharmaasta merestä."
"Sinä tarkotat kansakouluja."
"Ne ovat valotorneja, poikaseni, tulevaisuuden valotorneja. Kuoria,
jotka sisältävät satamäärin pieniä siemeniä, joista viisaampi ja
parempi Englanti on nouseva. Eihän tuo Phelps mahtane juoda?"
"Ei, sitä en voi uskoa."
"En minäkään. Mutta velvollisuutemme on ottaa lukuun kaikki
mahdollisuudet. Miesraukka on todellakin joutunut pahaan pulaan, ja
epätietoista on, voimmeko häntä pelastaa. Mitä sinä arvelet neiti
Harrisonista?"
"Hän näyttää olevan lujaluonteinen tyttö."
"Kyllä, ja hänen luonteensa on varmaan oikeaa laatua, ellen erehdy.
Hän ja hänen veljensä ovat erään Northumberlandissa asuvan
tehtaanomistajan ainoat lapset. Phelps meni kihloihin hänen kanssaan
ollessaan viime talvena matkoilla, ja tyttö matkusti sitten veljensä
seurassa tänne tutustuakseen sulhasen sukuun. Kun tuo suuri
onnettomuus tapahtui, jäi hän hoitamaan sulhastaan, ja veli Josef,
joka viihtyi hyvin, jäi myöskin. Sinä huomaat minun omin päin jo
hankkineen melkoisen joukon tietoja, mutta koko päivä on käytettävä
tutkimisiin."
"Minun työni --" aloitin minä.
"Oh, onko niin, että oma työsi näyttää sinusta huvittavammalta kuin
minun --", sanoi Holmes hieman suuttuneena.
"Aioin sanoa, että työni ei näinä päivinä kovin suuresti anasta minun
aikaani, sillä tähän vuodenaikaan ei saavu paljoa sairaita."
"Se kuuluu hyvältä", sanoi Holmes, taaskin hyvällä tuulella. "Sitten
otamme yhdessä selkoa asiasta. Luulen parhaaksi ensin käydä Forbesin
luona. Hän voi luultavasti antaa meille kaikki tarvittavat tiedot,
samalla kun me katsomme, miltä puolen on työhön ryhdyttävä."
"Sinä sanoit, että sinulla jo on tiedossasi asialle joku ratkaisu,
jota voi koettaa."
"Minulla on useampia, mutta niiden arvon voi vain jatkuvain
tutkimusten kautta saada selville. Vaikeimmin ilmisaatavissa ovat ne
rikokset, jotka näyttävät tarkotuksettomilta. Tämä rikos ei ole
sellainen. Kenellä voisi sitten olla hyötyä siitä? Ranskan ja
Englannin lähettiläillä, ja kenellä tahansa, joka voisi myydä heille
tuon asiapaperin, sekä vielä lordi Holdhurstilla."
"Lordi Holdhurstillako?"
"Voihan ajatella jonkun valtiomiehen joutuvan sellaiseen asemaan, että
hänelle ei olisi vastenmielistä, jos joku tuollainen paperi sattumalta
tulisi hävitetyksi."
"Ei kumminkaan sellaisen valtiomiehen, jonka maine on niin puhdas kuin
lordi Holdhurstin."
"Mahdollista se sittenkin voi olla, eikä meillä ole varaa jättää sitä
lukuunottamatta. Me käymme tänään tuon jalon lordin luona saadaksemme
tietää, onko hänellä meille jotain sanottavaa. Muutenkin olen jo
pannut tutkimisen alulle."
"Nytkö jo?"
"Niin, minä sähkötin Wokingin asemalta kaikille Lontoon iltalehdille.
Tämä ilmotus tulee niihin kaikkiin."
Hän ojensi minulle muistikirjastaan repäsemänsä lehden. Siihen oli
lyijykynällä töherretty seuraavat rivit:
"Kymmenen punnan palkinnon saa kuka tahansa, jos voi ilmottaa sen
ajurin numeron, joka toi erään henkilön Charles Streetillä
ulkoministeriöön vievän sisäänkäytävän eteen tai läheisyyteen
toukokuun 23:na päivänä, neljännestä vailla kymmenen illalla. Vastaus
osotteella: Baker Street, 221 B."
"Oletko varma siitä, että varas saapui ajurilla?"
"Ellei hän sitä tehnyt, niin ei tästä ole kumminkaan minkäänlaista
vahinkoa. Mutta jos herra Phelps on oikeassa siinä, ettei hänen
huoneessaan eikä käytävässä löydy piilopaikkaa, niin on varkaan
täytynyt tulla ulkoapäin. Jos hän taasen tuli ulkoa sellaisena iltana,
jolloin oli niin kauan satanut, eikä kumminkaan hänen käynnistään
jäänyt kosteita jälkiä linoleumimatolle, joka tutkittiin muutama
minuutti hänen käyntinsä jälkeen, niin on hyvin luultavaa, että hän
saapui ajurilla. Niin, minä luulen, että varmuudella voimme päättää
siten tapahtuneen."
"Se tuntuu kyllä otaksuttavalta."
"Se oli yksi mainitsemistani ratkaisutavoista. Mahdollisesti se ei
kumminkaan vie mihinkään tulokseen. Sitten on huomattava soittokello --
joka on merkillisin seikka koko jutussa. Miksi sitä soitettiin?
Varasko soitti sitä pilkalla? Vai oliko hänen seurassaan joku, joka
koetti ehkästä varkautta? Vai soiko kello vain sattumuksesta? Vai
oliko --?" Hän vaipui takasin samaan ankaran, hiljasen miettimisen
tilaan, josta hän vähäksi aikaa oli herännyt, mutta minusta näytti,
tottunut kun olin kaikkiin hänen mielentiloihinsa, kuin joku uusi
mahdollisuus olisi hänelle äkkiä ilmennyt.
Kello oli kaksikymmentä minuuttia yli kolme, kun juna pysähtyi
keskusasemalle, ja syötyämme suurella kiireellä aseman ravintolassa,
lähdimme suoraa päätä Scotland Yardille. Holmes oli jo sähköttänyt
Forbesille, joka oli vastassamme portaissa. Hän oli pieni,
punatukkanen mies, ja hänen kasvojensa ilme oli viekas ja kaikkea
muuta kuin ystävällinen. Meitä kohtaan oli hän ehdottomasti
kylmäkiskonen, varsinkin saatuaan kuulla millä asialla me olimme.
"Olen kyllä kuullut puhuttavan teistä ja teidän menettelytavastanne
ennenkin, herra Holmes", sanoi hän. "Te olette hyvinkin halukas
käyttämään hyväksenne kaikkia niitä tietoja, joita poliisi voi teille
antaa, ja sitten te koetatte omin päin lopettaa tutkimukset ja saattaa
meidät huonoon maineeseen."
"Te erehdytte", sanoi Holmes.
"Viimeisistä kolmestakuudetta tapauksesta, joita olen käsitellyt, on
minun nimeni tullut näkyviin vain neljässä, ja poliisi on saanut
kunnian yhdeksästäviidettä. Minä en teitä moiti siitä, että sitä ette
tiedä, sillä te olette nuori ja kokematon, mutta jos niin on, että
tahdotte edistyä ammatissanne, niin neuvon teitä työskentelemään minun
kanssani eikä minua vastaan."
"Minä olisin kyllä kiitollinen jostakin viittauksesta", sanoi
salapoliisi aivan muuttuneella äänellä. "Tähän saakka ei minulla juuri
ole ollut kunniaa tästä jutusta."
"Mihin toimenpiteisiin olette ryhtynyt?"
"Olen asettanut vahtimestarin salaisen vartioimisen alaseksi.
Kaartissa oli hänellä hyvä maine, emmekä ole saaneet ilmi mitään
epäedullista hänestä. Hänen vaimonsa sitävastoin on vastenmielinen
henkilö, ja hyvin mahdollista on, että hän tietää noista papereista
enemmän kuin kukaan luulee."
"Oletteko antaneet vartioida häntäkin?"
"Olemme antaneet yhden naisistamme seurata häntä. Rouva Tangey juo, ja
yksi naissalapoliiseistamme on ollut hänen seurassaan pari kertaa, kun
hän oli saanut vähän liikaa päähänsä, mutta hän ei ilmaissut mitään
tärkeää."
"Minä luulen kuulleeni, että heillä oli ollut kysymys ryöstöstä."
"Kyllä. Mutta velka maksettiin."
"Mistä he saivat rahat?"
"Se asia kyllä on oikea. Mies oli saanut eläkkeensä, eikä ole näkynyt
merkkiäkään siitä, että heillä olisi ollut tavallista enemmän varoja."
"Millä tavoin saattoi rouva Tangey selittää sen, että hän meni herra
Phelpsin luo, kun tämä soitti saadakseen kahvinsa?"
"Hän sanoi huomanneensa miehensä olevan hyvin väsyneen ja arvelleensa,
että tämä tarvitsi hieman lepoa."
"No niin, tuohan selittää senkin, että mies vähän myöhemmin tavattiin
tuolilleen nukahtaneena. Heille ei ole mikään muu seikka epäedullinen,
kuin vaimon vähemmän hyvä maine. Kysyittekö, miksi hänellä oli ollut
niin kiire tuona iltana? Hänen kiireellinen kulkunsa herätti
poliisimiehen huomiota."
"Hän oli myöhästynyt hieman ja tahtoi päästä pian kotiinsa."
"Sanoitteko mitään siitä, että te ja herra Phelps, lähdettyänne
talosta kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, kumminkin olitte ennen
häntä hänen kotonaan?"
"Hän väitti sen johtuvan siitä, että raitiovaunu kulkee hitaammin kuin
kaksirattaiset ajurin vaunut."
"Saattoiko hän selittää, miksi hän juoksi keittiöön, tultuaan kotiin?"
"Hän sanoi, että siellä olivat ne rahat, joilla velka oli maksettava."
"Hänellä on ainakin vastaus valmiina, kun tarvitaan. Kysyittekö, oliko
hän Charles Streetillä tavannut tai nähnyt jonkun kuleksimassa
ulkoministeriön läheisyydessä?"
"Hän ei nähnyt muuta kuin poliisimiehen."
"Te näytte todellakin hänen suhteensa panneen toimeen jokseenkin
perusteellisen kuulustelun. Mitä muuta olette tehneet?"
"Kansliavirkamies Gorota on koko näiden yhdeksän viikon ajan
vartioitu, mutta ilman tulosta. Me emme voi esittää mitään häntä
vastaan."
"Ja sitten?"
"Emme ole voineet tehdä sen enempää, sillä meillä ei ole mitään
johtolankoja."
"Oletteko muodostanut mitään mielipidettä tuon soittamisen johdosta?"
"En, minun täytyy myöntää, että se käy yli minun järkeni. Tuo lurjus
oli todellakin rohkea, kun itse ilmotti puuhansa."
"Niin, se oli kyllä omituinen teko. Paljon kiitoksia ilmoituksistanne.
Jos voin jättää varkaan teidän käsiinne, niin saatte kuulla minusta.
Tule nyt, Watson, menkäämme."
"Mihinkä nyt lähdemme?" kysyin minä tultuamme ulos toimistosta.
"Nyt menemme tapaamaan lordi Holdhurstia, ulkoasiain ministeriä ja
Englannin tulevaa pääministeriä."
Onni oli meille suosiollinen. Lordi Holdhurst oli vielä huoneissaan
Dowing Streetin varrella ja Holmesin annettua käyntikorttinsa,
pyydettiin meitä heti sisään. Valtiomies otti meidät vastaan hänelle
ominaisella vanhanaikasella kohteliaisuudella ja pyysi meitä
asettumaan kahteen komeaan nojatuoliin, jotka olivat takan edessä.
Itse asettui hän meidän välillämme olevalle karvaselle matolle ja
pitkine, solakoine vartaloineen, säännöllisine, miettiväisine
kasvoineen ja ennenaikojaan harmaantuneine kiharahiuksineen näytti hän
minusta edustavan todella jalon ylimyksen verrattain harvinaista
tyyppiä.
"Teidän nimenne tunnen sangen hyvin herra Holmes", sanoi hän
hymyillen. "Luonnollisesti en myöskään voi teeskennellä
tietämättömyyttä käyntinne syystä. Vain yksi ainoa tapaus tässä
huoneistossa on voinut herättää teidän huomiotanne. Saan luvan kysyä,
kenenkä puolesta te toimitte?"
"Herra Percy Phelpsin", vastasi Holmes.
"Minun onnettoman sisarenpoikani! Te ymmärrätte kyllä, että
sukulaisuussuhteemme tekee vielä mahdottomammaksi minulle suojata
häntä. Minä pelkään, että tällä onnettomuudella tulee olemaan
turmiollinen vaikutus hänen tulevaisuuteensa."
"Mutta jos asiapaperi saataisiin takasin?"
"Oh, silloin olisi asianlaita luonnollisesti aivan toinen."
"Minä tahtoisin kernaasti tehdä pari kysymystä teille, lordi
Holdhurst."
"Mielelläni annan ne tiedot, joita voin antaa."
"Tässäkö huoneessa annoitte määräyksenne tuon asiakirjan
jäljentämisestä?"
"Niin."
"Tuskin on sitten mahdollista, että joku kuuntelija olisi voinut
kuulla teidän sananne?"
"Siitä ei voi olla kysymystäkään."
"Olitteko kertonut kenellekään aikovanne hankkia jäljennöksen tuosta
sopimuskirjasta."
"En kenellekään."