Silmäys taaksepäin.
Marraskuun loppupuoli oli käsissä, ja Holmes ja minä istuimme eräänä
koleana ja sumuisena iltana leiskuvan tulen ääressä arkihuoneessamme
Baker Streetin varrella. Ystäväni oli iloisella mielellä, sillä sarja
tärkeitä ja monimutkaisia tutkimuksia oli johtanut hyvään päätökseen,
ja minä pidin senvuoksi tilaisuutta sopivana ottaakseni puheeksi
Baskerville-jutun yksityiskohdat. Olin kärsivällisesti odottanut
sopivaa hetkeä sitä varten, sillä tiesin, ettei hän koskaan tahtonut
sekottaa yhteen eri tehtäviä, ja että menneisyyden muistot eivät
koskaan saaneet siirtää hänen selvää, johdonmukaista järkeään pois
käsillä olevasta työstä. -- Sir Henry ja tohtori Mortimer olivat
Lontoossa, lähdössä sille pitkälle matkalle, jonka tarkoituksena oli
saattaa edellisen vaivautunut hermosto entiselleen. He olivat
iltapäivällä käyneet luonamme, ja tämä keskusteluaine oli senvuoksi
itsestään tarjolla.
"Koko asian kulku", sanoi Holmes, "oli niinkutsutun Stapletonin
kannalta yksinkertanen ja johdonmukainen, vaikka se meistä tuntui
kovin sekavalta, me kun aluksi emme tienneet hänen syitään ja vain
osittain saimme selkoa eri seikoista. Olen kaksi kertaa ollut
tilaisuudessa keskustelemaan rouva Stapletonin kanssa, ja koko asia on
minusta nyt niin täydelleen selvillä, etten huomaa siinä mitään
hämärää. Kirjaimelta B löydät minun asialuettelostani muutamia
muistiinpanoja tästä tapauksesta."
"Etkö tahtoisi ulkomuistista esittää minulle yleiskatsausta
tapahtumain kulkuun?"
"Kyllä, kernaasti, mutta en saata mennä takaamaan sitä, etten unohda
mitään. Hengen keskittymisellä nykyhetken tehtävään on ihmeellinen
kyky haihduttaa muistista menneitä asioita. Mitä Baskervillen koiraan
tulee, niin koetan, mikäli voin, esittää yksityisseikkojen kehitystä,
ja sinä saat tehdä kysymyksiä, jos minä unohdan jotain.
"Minun tutkimukseni ovat täysin pätevästi näyttäneet tuon vanhan
muotokuvan todistuksen oikeaksi, että nimittäin tuo mies oli
Baskerville. Hän oli sen Rodger Baskervillen, sir Charlesin nuoremman
veljen poika, joka turmeltuaan maineensa karkasi Amerikaan ja jonka
sanottiin kuolleen siellä naimattomana. Hän oli kumminkin naimisissa
ja hänellä oli yksi ainoa lapsi, juuri tämä mies, jolla todella on
oikeus isänsä nimeen. Naituaan Beryl Garcian, erään kaunottaren Costa
Ricasta, ja sitten kavallettuaan melkoisen summan yleisiä varoja,
muutti hän nimensä Vandeleuriksi ja pakeni Englantiin, perustaen
koulun Yorkshiren itäosaan. Tähän toimeen joutui hän siten, että hän
kotimatkalla oli tehnyt tuttavuutta erään keuhkotautisen
yksityisopettajan kanssa, jonka kunnollisuutta hän käytti hyväkseen
saadakseen yrityksensä onnistumaan. Tämä opettaja, nimeltään Fraser,
kumminkin kuoli, ja koulu, joka oli alkanut hyvin, vaipui vähitellen
alaspäin kunnes joutui tykkänään huonoon maineeseen. Vandeleurit
huomasivat sopivaksi muuttaa nimensä Stapletoniksi, ja sitten siirtyi
tuo mies jäljellä olevine omaisuuksineen, tulevaisuuden tuumineen ja
hyönteistieteen harrastuksineen eteläiseen Englantiin. British
Museumista on minulle ilmotettu, että hän oli auktoriteetti alallaan,
ja että nimi Vandeleur liittyy muutamaan koiperhoseen, jonka hän
Yorkshiressä ollessaan ensimmäiseksi kuvaili.
"Nyt tulemme siihen jaksoon hänen elämässään, joka on vetänyt puoleensa
meidän erikoisen huomiomme. Hän oli epäilemättä ottanut selville, että
vain kahden miehen henki esti häntä saamasta haltuunsa suuriarvoista
perintötilaa. Muuttaessaan Devonshireen olivat hänen aikeensa
luultavasti vielä hyvin häilyviä, mutta hänellä oli kumminkin jo
silloin pahaa mielessä, se käy siitä selville, että hän antoi vaimonsa
käydä sisarestaan. Hänessä oli jo silloin syntynyt ajatus käyttää tätä
syöttinänsä, vaikka hänellä ehkä ei vielä ollut selvillä, kuinka
järjestäisi suunnitelmansa yksityiskohdat. Hän oli päättänyt saada
haltuunsa tilan, ja sitä varten oli hän valmis käyttämään mitä
välikappaletta tahansa ja antautumaan mihin vaaraan tahansa.
Ensimmäinen toimenpide oli asettua asumaan niin lähelle sukutilaa kuin
mahdollista, ja toinen pyrkiä sir Charles Baskervillen ja naapurien
ystävyyteen.
"Sir Charles kertoi itse hänelle jutun kummituskoirasta ja valmisti
siten kuolemaansa. Stapleton -- kutsun häntä vielä sillä nimellä --
tiesi, että vanhusta vaivasi sydänvika ja että ankara mielenliikutus
voisi surmata hänet. Sen oli hän kuullut tohtori Mortimerilta. Hän oli
myöskin kuullut, että sir Charles oli taikauskoinen ja että tuo vanha
kauhea taru oli hänen mieleensä syvästi juurtunut. Hän oli kekseliäs
mies, ja pian löysi hän keinon saattaa sir Carles pois tieltään, ilman
että helposti voitaisiin saada varsinainen murhaaja ilmi.
"Kun aate siten oli löydetty, pani hän sen toimeen suurella
kavaluudella. Tavallinen roisto olisi tyytynyt käyttämään mitä
vihaista koiraa tahansa. Pirullisen ulkomuodon antaminen eläimelle
keinotekoisesti oli nerokas keksintö. Koiran osti hän Lontoosta Ross &
Manglesilta, Fulham Roadin varrelta. Se oli väkevin ja hurjin, mitä
heillä oli. Pohjoisrataa pitkin toi hän sen Devonshireen ja teki
pitkän vaelluksen nummen yli saadakseen sen kotiin huomiota
herättämättä. Hyönteisiä etsiessään oli hän jo aikaisemmin löytänyt
tien Grimpenin suon yli ja siten löytänyt eläimelle varman
kätköpaikan. Sinne hän sen sitoi ja vartosi aikaa.
"Mutta tilaisuutta ei heti tullutkaan. Vanhusta ei saatu lähtemään
kotoaan pimeän tultua. Useita kertoja hiipi Stapleton turhaan
koirineen nummella. Näillä hänen retkillään sattui niin, että
talonpojat saivat nähdä hänet, tai oikeammin hänen apurinsa, joten
taru helvetinkoirasta sai uutta vauhtia. Hän oli toivonut voivansa
saada vaimonsa houkuttelemaan vanhusta turmioon, mutta siinä asiassa
tämä aivan odottamatta pysyikin itsenäisenä. Pakottaa ei häntä voitu
siihen uhkauksilla eikä lyönneillä. Hän kieltäytyi asiaan ryhtymästä,
ja jonkun aikaa oli Stapleton neuvottomana.
"Hän selvisi vaikeuksistaan kumminkin sen kautta, että sir Charles,
joka oli alkanut tuntea ystävyyttä häntä kohtaan, käytti häntä
välikappaleenaan onnettoman Laura Lyonsin auttamisessa.
Teeskentelemällä olevansa naimaton, sai hän vaikutusvaltaa tuohon
naiseen, ja antoi hänen ymmärtää aikovansa naida hänet, jos hän saisi
avioeron miehestään. Hänen aikeitaan joudutti se seikka, että sir
Charles tohtori Mortimerin neuvosta aikoi lähteä matkoille. Hän oli
olevinaan samaa mieltä tohtorin kanssa, mutta oli samalla pakotettu
ryhtymään heti toimeen, jos mieli estää uhria pääsemästä pakoon. Hän
houkutteli senvuoksi rouva Laura Lyonsin kirjottamaan vanhukselle ja
pyytämään yhtymystä hänen kanssaan iltaa ennen tämän matkaa Lontooseen.
Viekkaalla keksinnöllä esti hän kumminkin rouva Lyonsin saapumasta
sovitulle paikalle ja hankki siten itselleen tarvitsemansa tilaisuuden.
"Kun hän illalla ajoi takasin Coombe Traceysta, ehti hän töintuskin
noutaa koiran, voidella sitä fosforiseoksellaan ja viedä veräjän luo,
jossa hän syystä otaksui vanhuksen seisovan odottamassa. Koira hyppäsi
isäntänsä yllyttämänä veräjän yli ja lähti ajamaan takaa sir Charles
raukkaa, joka huutaen pakeni pitkin kuusikujaa. Mahtoi olla kamala
näky tuossa peitetyssä kujassa, kun suuri, musta peto leimuavine
kitoineen ja hehkuvine silmineen syöksyi uhrinsa jälkeen. Ehdittyään
kujan loppupäähän kaatui vanhus maahan sydänvikansa ja kauhun
tappamana. Koira oli pysytellyt tien ruohoisella reunalla sir
Charlesin juostessa keskellä tietä, joten ainoastaan ihmisen jälkiä
oli nähtävänä. Kun mies oli kaatunut, oli koira kyllä tullut hänen
luokseen ja haistellut häntä, mutta kääntynyt takasin huomatessaan
hänet kuolleeksi. Siten olivat syntyneet nuo tohtori Mortimerin
näkemät jäljet. Stapleton vei koiran takasin Grimpenin suolle, ja
kuolemantapaus jäi salaperäisyyteen, joka hämmensi viranomaiset, teki
koko seudun levottomaksi ja lopuksi saattoi asian meidän haltuumme.
"Tämä olkoon sanottu sir Charlesin kuoleman johdosta. Siinä toimineen
pirullisen kavaluuden ymmärrät hyvin; olihan mahdotonta muodostaa
syytöstä varsinaista murhaajaa vastaan. Hänen ainoa rikostoverinsa ei
voinut todistaa häntä vastaan, ja yrityksen omituisuus ja salaperäinen
kamaluus teki sen vielä vaikuttavammaksi. Molemmat asiaan sekaantuneet
naiset, sekä rouva Stapleton että rouva Laura Lyons, epäilivät
suuresti Stapletonia. Rouva Stapleton tiesi hänellä olevan pahoja
aikeita vanhusta vastaan, ja koiran olemassa olon tiesi hän myöskin.
Rouva Lyons ei näistä mitään tiennyt, mutta häneen oli tehnyt
omituisen vaikutuksen se, että kuolemantapaus sattui juuri tuolla
yhtymystä varten sovitulla hetkellä, jota ei tuntenut kukaan muu kuin
Stapleton. Molempiin oli hänellä kumminkin vaikutusvaltaa, eikä hänen
tarvinnut heiltä mitään pelätä. Hänen yrityksensä edellinen puoli oli
onnistunut hyvin, mutta vaikeampi puoli oli jäljellä.
"On mahdollista ettei Stapleton aluksi tiennyt mitään Kanadassa
elävästä perillisestä. Pian hän kumminkin olisi saanut siitä tiedon
ystävältään tohtori Mortimerilta, joka myöskin ilmoitti hänelle
kaikki, mikä koski Henry Baskervillen tuloa. Stapletonin ensi ajatus
oli, että tuon nuoren Kanadasta tulevan muukalaisen ehkä voisi surmata
Lontoossa ennenkuin hän tulikaan Devonshireen. Hän epäili vaimoaan
siitä saakka, kun tämä oli kieltäytynyt virittämästä ansaa sir
Charlesille, eikä uskaltanut poistua hänen luotaan pitkäksi aikaa
peläten menettävänsä vaikutusvaltansa häneen. Siitä syystä otti hän
hänet mukaansa Lontooseen. Sain sittemmin selville, että he asuivat
Mexboroughin yksityishotellissa Craven Streetin varrella, jossa
asiamieheni myöskin kävi koettaessaan hakea tuota sanomalehteä. Siellä
piti hän vaimoaan teljettynä erääseen huoneeseen seuratessaan itse
tekoparralla varustettuna tohtori Mortimeria Baker Streetille ja
sitten asemalle sekä Northumberlandin hotelliin. Hänen vaimollaan oli
aavistus hänen aikeistaan, mutta lyöntien ja pahoinpitelyn häneen
istuttama pelko oli niin suuri, ettei hän uskaltanut itse
kirjoittamallaan kirjeellä varoittaa sitä henkilöä, jonka tiesi olevan
vaarassa. Jos kirje nimittäin olisi joutunut Stapletonin käsiin, olisi
hänen oma henkensä ollut vaarassa. Lopuksi hän, kuten tiedämme, keksi
sen keinon, että leikkasi irti painettuja sanoja ja kyhäsi niistä tuon
varotuksen. Osoitteen piirsi hän vääristetyllä käsialalla. Kirje tuli
perille ja antoi sir Henrylle ensimmäisen aavistuksen uhkaavasta
vaarasta.
"Stapletonille oli tärkeää saada haltuunsa joku sir Henrylle kuuluva
pukine, voidakseen sillä yllyttää koiraa hänen jäljilleen, jos se
tulisi tarpeelliseksi. Kuvaavalla nopeudella ja rohkeudella ryhtyi hän
toimeen ja lahjoi harjaajan tai siivoojattaren tekemään mitä hän
tahtoi. Ensiksi sattui hän kumminkin saamaan uuden saappaan, jota ei
voitu käyttää hänen tarkoitukseensa. Hän lähetti sen takaisin ja
hankki toisen -- seikka, joka minulle oli hyvin tärkeä, sillä se
todisti, että todella oli kysymys oikeasta koirasta, muuten kun ei
voinut selittää tätä uuden saappaan halveksimista ja halua saada vanha
ja käytetty. Kuta järjettömämmältä ja hullummalta joku seikka näyttää,
sitä huolellisemmin on se tutkittava, ja juuri se, joka näyttää
tekevän jonkun asian sekavammaksi, tuottaakin tarkoin tutkittuna ja
johdonmukaisesti punnittuna usein siihen selvyyttä.
"Sitten on huomattava ystäviemme käynti luonamme seuraavana päivänä,
jolloin Stapleton heitä jonkun matkan päässä vakoili vaunuissaan.
Se seikka, että hän tunsi minun asuntoni ja ulkomuotoni, osoittaa
hänen rikollisen uransa ulottuvan pitemmällekin kuin tähän
Baskerville-juttuun. On huomattava, että viimeisten kolmen vuoden
kuluessa on maan länsiosassa tapahtunut neljä suurempaa murtovarkautta,
ilman että varasta on saatu kiinni. Viimeinen näistä tapahtui
toukokuussa Folkestone Courtissa ja on huomattava siitä, että siinä
ammuttiin kylmäverisesti kuoliaaksi muuan pieni poika, joka tapasi
naamiolla varustetun rosvon työssä. Minä olen varma, että Stapleton
tällä tavoin kartutti vähiä tulojaan, ja että hän vuosikausia on ollut
julma ja vaarallinen mies.
"Näimme esimerkin hänen oveluudestaan silloin, kun hän onnistui
pakenemaan meiltä tuona aamuna, ja myöskin hänen rohkeudestaan, kun
hän ajurin kautta lähetti minulle oman nimeni. Siitä hetkestä ymmärsi
hän, että minä olin Lontoossa hänen vastassaan ja että hänellä siis ei
ollut paljon toivoa menestyksestä siellä. Hän palasi takasin
Dartmooriin ja odotti sir Henryn tuloa."
"Odota vähän!" sanoin minä. "Olet tosin aivan oikein kuvaillut
tapausten menoa, mutta yksi kohta näyttää minusta hämärältä. Kuinka
kävi koiran, kun sen omistaja oli Lontoossa?"
"Minä olen myöskin ajatellut sitä asiaa, ja se onkin tärkeä. On aivan
varmaa, että Stapletonilla oli joku uskottu, vaikkakin hän tuskin
antautui tämän valtaan ilmottamalla kaikkia aikeitansa. Merripit
Housessa oli muuan Anthony niminen vanha palvelija. Hän on ollut
tekemisissä Stapletonien kanssa monia vuosia, vieläpä opettaja-ajalta
saakka, niin että hänen täytyi tietää isäntäväkensä olevan avioparin.
Tämä palvelija on kadonnut ja karannut maasta. On huomattava,
että nimi Anthony on harvinainen Englannissa, jota vastoin nimi
Antonio on jokseenkin tavallinen kaikissa espanjalaisissa tai
espanjalais-amerikalaisissa kaupungeissa. Samoin kuin rouva Stapleton,
puhui tämä mieskin hyvin englantia, mutta pehmeällä murteella. Minä olen
omin silmin nähnyt hänen menevän Grimpenin suon yli Stapletonin
viitottamaa polkua, ja senvuoksi on hyvin todennäköstä, että hän juuri
isännän ollessa poissa hoiti koiraa, vaikkakaan hän ehkä ei tiennyt,
mihin tarkoitukseen sitä käytettiin.
"Stapletonit lähtivät siis Devonshireen, ja sir Henry matkusti sinun
seurassasi sinne myöskin heti jäljestä. Ja nyt esitän muutamalla
sanalla oman käsitykseni asioista siihen aikaan. Sinä muistat ehkä
että minä tutkiessani paperia, johon nuo painetut sanat olivat
kiinnitetyt, erityisesti tarkastin sen vesileimaa. Sitä tehdessäni
pidin paperia vain muutaman tuuman päässä silmistäni ja tunsin samalla
paperista hienosti tuoksuavan sitä hajuvettä, jota kutsutaan
valkoiseksi jasmiiniksi. Löytyy viisikahdeksatta lajia hajuvesiä,
jotka rikosasiain tutkijan täytyy oppia erottamaan toisistaan, ja
minulle itselleni on sattunut tapauksia, joissa kaikki on riippunut
tämän asian nopeasta käsittämisestä. Tuoksu saattoi minut ajattelemaan
jonkun naisen vaikutusta asiassa, ja mietiskelyni alkoi jo suuntautua
Stapletoneihin. Minä olin siis varma koiran olemassa olosta ja
sitäpaitsi olin arvannut, kuka rikollinen oli, kun lähdin länteenpäin.
"Minun tehtäväni oli nyt vakoilla Stapletonia, ja sitä en olisi voinut,
jos olisin ollut sinun seurassasi, sillä hän olisi kyllä silloin ollut
varuillaan. Petin senvuoksi kaikki, sinutkin, ja saavuin salaisesti
paikkakunnalle kun kaikki luulivat minun olevan Lontoossa. Vaivat,
joita sain kestää, eivät olleet niin suuria kuin sinä olit kuvitellut,
ja sitäpaitsi eivät sellaiset pikkuseikat saa vaikuttaa asiaan, kun
joku vaikea tapaus on saatava selville. Enimmäkseen oleskelin Coombe
Traceyssa ja asuin tuossa majassa nummella vain silloin, kun minun
välttämättä piti olla paikalla valvoakseni tekeillä olevaa asiaa.
Cartwrightin olin ottanut mukaani, ja hän oli maalaispojaksi puettuna
minulle suurena apuna. Hän hankki minulle ruokaa ja puhtaita
vaatteita. Kun minä pidin silmällä Stapletonia, niin piti Cartwright
usein silmällä sinua, ja siten saatoin pitää käsissäni kaikkia lankoja
yhtaikaa.
"Olen jo sanonut sinulle, että kirjeesi pian ehtivät minulle, koska ne
heti paikalla palautettiin Baker Streetiltä Coombe Traceyyn. Minulla
oli niistä paljon hyötyä, varsinkin siitä vähäisestä totuudesta, jonka
Stapleton kerran oli sattunut sanomaan entiseen elämäänsä nähden. Minä
onnistuin saamaan selville ketä he olivat, ja siten oli oma asemanikin
minulle selvinnyt. Koko juttua oli häirinnyt ja vaikeuttanut tuo
vankikarkuri ja hänen suhteensa Barrymore-puolisoihin. Senkin
ratkaisit sinä tyydyttävällä tavalla, vaikka omat havaintoni olivat jo
johtaneet samoihin tuloksiin.
"Kun sinä löysit minun asuntoni nummella, olin jo täysin selvillä koko
asiasta, vaikka en ollut vielä saanut sitä valmiiseen jurylle
esitettäväksi kelvolliseen muotoon. Sekään Stapletonin murhayritys sir
Henryä vastaan, joka päättyi vankiraukan kuolemaan, ei mainittavassa
määrin voinut auttaa hänen todistamistaan syylliseksi murhaan. Ei
näyttänyt olevan muuta keinoa kuin yllättää hänet itse teossa, ja sitä
varten täytyi meidän käyttää sir Henryä yksin näennäisesti
turvattomana syöttinä. Niin teimmekin ja vaikka siten saimme aikaan
niin ankaran häiriön ystävämme hermostossa, niin tuli asia
täydelliseksi ja Stapleton suistui turmioon. Sir Henryn joutuminen
sellaisen onnettomuuden uhriksi on, sen myönnän, moite minun
menettelytapaani vastaan tämän asian ratkaisemiseksi, mutta emmehän
voineet edellyttää, että tuo hirviö olisi niin jähmetyttävän kamala,
emmekä myöskään saattaneet aavistaa, että niin tiheä sumu estäisi
meitä sitä näkemästä ennenkuin vasta viime hetkessä. Tarkoituksemme
saavutimme siten hinnasta, jota kumminkin sekä hermotautien
erikoistuntija että tohtori Mortimer pitävät tilapäisenä. Pitkä
matkustus tulee luultavasti vaikuttamaan tyynnyttävästi hänen
kiihottuneeseen hermostoonsa ja myöskin parantavasti hänen
tunteisiinsa. Hänen rakkautensa tuohon ihanaan naiseen oli syvä ja
todellinen ja häneen vaikutti enimmin pettymyksensä tässä suhteessa.
"Vielä on jäljellä vain viitata siihen osaan, joka rouva Stapletonilla
on ollut koko ajan. Aivan varmaan oli Stapletonilla häneen
vaikutusvalta, joka perustui joko rakkauteen tai pelkoon tai
mahdollisesti molempiin, koska nuo tunteet hyvin saattavat ilmetä
yhdessä. Tämä vaikutusvalta hänellä oli. Hänen käskystään suostui
rouva esiintymään hänen sisarenaan; mutta miehen valta loppui silloin,
kun hän koetti saada tätä suoranaisesti ottamaan osaa murhaan. Rouva
Stapleton oli halukas varoittamaan sir Henryä, mikäli hän voi tehdä
sen saattamatta miestään vaaraan, ja hän yrittikin sitä monta kertaa.
Stapleton näyttää itse voineen tuntea mustasukkaisuutta, sillä
nähdessään sir Henryn alkavan lähestyä vaimoaan, ei hän, vaikkakin
tämä juuri kuului hänen suunnitelmaansa, voinut pidättyä tulemasta
väliin kiivaudella, joka ilmasi sen tulisen intohimoisuuden, jonka hän
tavallisesti hyvin onnistui peittämään hillityn kuoren alle.
Edistämällä heidän välillään vallitsevaa tuttavallisuutta, sai hän
aikaan sir Henryn tiheät käynnit Merripit Housessa, joiden kautta hän
ennemmin tai myöhemmin saisi vartoamansa tilaisuuden. Mutta kun
ratkaiseva päivä vihdoin tuli, asettui vaimonsa häntä vastustamaan.
Hän oli kuullut jotain vangin kuolemasta ja tiesi koiran olevan
kätkössä ulkohuoneessa sinä iltana, jolloin sir Henryä odotettiin
päivälliselle. Hän syytti miestään siitä rikoksesta, jonka tämä oli
suunnitellut, ja tätä seuraavan kiivaan kohtauksen aikana sai hän
tietää, että hänellä olikin kilpailija miehensä rakkaudesta. Hänen
uskollisuutensa muuttui heti katkeraksi vihaksi, ja Stapleton ymmärsi,
että hän ilmaisisi asian. Senvuoksi sitoi hän vaimonsa estääkseen tätä
varoittamasta sir Henryä, ja toivoi varmaankin saavansa hänet
vaikenemaan, kun seudun koko väestö tulisi selittämään sir Henryn
kuoleman sen kirouksen aiheuttamaksi, joka vainosi Baskerville-sukua.
Tässä luulen hänen erehtyneen, ja vaikka me emme olisikaan olleet
siellä, olisi hänen ilmi joutumisensa ollut varma. Nainen, jolla on
espanjalaista verta suonissaan, ei hevillä unohda sellaista
loukkausta. Ja nyt, rakas Watson, en luule muistiinpanoihini katsomatta
voivani antaa sinulle enemmän yksityiskohtaista kuvausta tästä
kummallisesta jutusta. En luule jättäneeni mitään tärkeää selittämättä."
"Mutta tuskin hän saattoi luulla voivansa säikyttää sir Henryä
kuoliaaksi tuolla aavemaisella koirallaan, vaikkakin se oli onnistunut
hänen vanhaan setäänsä nähden?"
"Koira oli nälistynyt ja ärsytetty. Jos sen ulkonäkö ei olisikaan
voinut säikyttää uhriparkaa kuoliaaksi, niin olisi se kumminkin
lamauttanut hänen vastustusvoimansa."
"Tietysti. Vielä yksi kysymys! Jos Stapletonin olisi huomattu olevan
lähimmän perillisen, niin kuinka hän olisi voinut selittää sen, että
hän, joka oli niin läheinen sukulainen, oli asunut tilan naapurina
ilmaisematta itseään ja väärällä nimellä? Kuinka olisi hän voinut
esittää perintövaatimuksensa synnyttämättä epäluuloa, josta olisi
seurannut asian tutkiminen?"
"Sitä vaikeutta ei ole helppo ratkaista ja pelkäänpä, etten sitä voi.
Menneisyys ja nykyisyys ovat minun tutkimuksieni ala, mutta
tulevaisuuden käsitteleminen tuskin on ihmisen vallassa. Rouva
Stapleton oli kumminkin useita kertoja kuullut miehensä puhuvan siitä
asiasta. Hänellä oli mielestään ollut valittavana kolme eri keinoa.
Hän olisi voinut matkustaa Etelä-Amerikkaan ja sieltä esittää
perintövaatimuksensa sekä todistaa oikeutensa sikäläisille
englantilaisille viranomaisille tarvitsematta edes matkustaakaan
Englantiin; tai olisi hän voinut esiintyä valepuvussa sen lyhyen ajan,
jonka hänen täytyi oleskella Lontoossa; tai olisi hän voinut varustaa
jonkun rikostoverin tarvittavilla todistuksilla ja papereilla, antaa
tämän esiintyä perijänä ja tyytyä osaan tuloista. Sen mukaan kuin
tunnemme häntä, voimme olla vakuutettuja siitä, että hän jollakin
tavalla olisi selvinnyt asiasta. Ja nyt, rakas Watson, olemme tehneet
ankarasti työtä useita viikkoja, joten hyvin voimme siirtää ajatuksemme
mieluisampiin asioihin. Minä olen ottanut aition oopperasta, jossa
esitetään 'Hugenotit.' Oletko kuullut De Reszkesiä? Saanko sitten pyytää
sinua laittautumaan valmiiksi puolessa tunnissa, niin menemme samalla
tiellä Marciniin syömään päivällistä?"