Baskervillen koira.
Yksi Sherlock Holmesin vikoja -- jos sitä saattaa viaksi sanoa -- oli
hänen suuri haluttomuutensa tehdä muille täydellisesti selkoa
aikeistaan ennen niiden toimeenpanon hetkeä. Osaksi oli selitys tähän
seikkaan hänen voimansatuntevassa luonteessaan, jota miellytti
vallitseminen ja hämmästyttäminen, osaksi myöskin hänen ammattinsa
vaatimassa varovaisuudessa, joka esti häntä jättämästä mitään sattuman
nojaan. Se oli kumminkin usein hyvin vaikeaa niille, joiden tuli
toimia hänen asiamiehinään tai apulaisinaan. Olin usein siitä
kärsinyt, mutta en koskaan niin suuressa määrin kuin nyt ajaessamme
eteenpäin pimeässä. Meitä odotti suuri tulikoetus, ainakin tuli meidän
tehdä lopullinen yritys asian selvittämiseksi, eikä Holmes kumminkaan
ollut sanonut mitään, ja minä saatoin vain arvailla, kuinka hän aikoi
menetellä. Hermoni vapisivat kaameasta odotuksesta, kun viimeinkin
kasvojamme kohtaava kylmä tuuli ja avarat lakeudet tien molemmin
puolin ilmoittivat meidän jälleen saapuneen nummelle. Jokainen
kavionlyönti, jokainen rattaan pyörähdys vei meitä lähemmäs tuota
pelottavaa seikkailua.
Keskusteluamme vaikeutti oudon ajurin läsnäolo, joten meidän täytyi
puhella joutavista asioista, vaikka olimme mitä suurimmassa
jännityksessä. Tämän luonnottoman pakon jälkeen tuntui minusta suurelta
helpotukselta, kun vihdoin ajoimme Franklandin talon ohi ja tiesimme
olevamme lähellä Baskerville Hallia sekä tulevan seikkailumme
tapahtumispaikkaa. Emme ajaneet portille vaan laskeuduimme rattailta
kujan veräjällä. Ajuri sai maksunsa ja määräyksen palata heti takaisin,
ja me lähdimme kulkemaan Merripit Houseen päin.
"Onko teillä aseita, Lestrade?"
Salapoliisi hymyili.
"Niin kauan kuin minulla on housut, on minulla myöskin takatasku, ja
niin kauan kuin minulla on se, on siinä myöskin jotain."
"Hyvä. Ystäväni ja minä olemme myöskin varustetut kohtaamaan
vaikeuksia."
"Te olette kovin vaitelias tällä kertaa, herra Holmes. Mistä nyt
lähinnä on kysymys?"
"Odottamisesta."
"Tätä ei juuri saata sanoa erittäin ilahduttavaksi paikaksi", sanoi
salapoliisi väristen ja katseli ympärillään olevia synkkiä kallioita
ja sumua, joka suurena järvenä peitti Grimpenin suon. "Tuollahan näkyy
valo jostakin talosta."
"Siinä on Merripit House, meidän matkamme määrä. Minun täytyy pyytää
teitä kulkemaan varpaillanne ja puhumaan kuiskaten."
Kuljimme varovasti polkua edelleen, ikäänkuin olisimme aikoneet
rakennuksen luo, mutta Holmes pysäytti meidät noin sadan askeleen
päässä siitä.
"Tämä paikka on sopiva", sanoi hän. "Nuo suuret kivet oikealla
muodostavat erinomaisen piilopaikan."
"Odotammeko tässä?"
"Kyllä, tässä me väijymme. Ryömikää koloon, Lestrade. Sinähän olet
käynyt talossa, Watson? Voitko tehdä selkoa huoneiden asemasta? Mitä
ovat nuo tännepäin olevat, ristikolla varustetut ikkunat?"
"Ne lienevät keittiön ikkunoita."
"Entä tuo, vähän etempänä, josta niin kirkas valo tulee?"
"Ruokahuoneen varmaan."
"Uutimet ovat ylhäällä. Sinä tunnet parhaiten nämä paikat. Hiivi
tuonne katsomaan, mitä he tekevät -- mutta älä Jumalan nimessä anna
heidän huomata, että heitä vartioidaan."
Kuljin varpaillani pitkin polkua ja kumarruin hedelmä-puutarhaa
ympäröivän matalan aidan taakse. Sen suojassa hiipien saavuin
sellaiselle paikalle, josta saatoin nähdä verhottoman ikkunan läpi.
Huoneessa oli vain kaksi miestä, sir Henry ja Stapleton. He istuivat
sivuttain minuun eri puolilla pyöreätä pöytää. Kumpikin poltti sikaria
ja pöydällä oli kahvia ja viiniä. Stapleton puhui vilkkaasti, mutta
sir Henry näytti kalpealta ja hajamieliseltä. Ehkä häntä vaivasivat
ajatukset lähestyvästä yksinäisestä vaelluksesta pahamaineisen nummen
yli.
Siinä seisoessani heitä katselemassa, nousi Stapleton ylös ja lähti
huoneesta. Sir Henry täytti uudelleen lasinsa ja nojautui taaksepäin
tuolillaan, puhaltaen suustaan sikarin savua. Kuulin oven narinaa ja
reippaita askeleita hiekalla. Sitten näin luonnontutkijan saapuvan
erään puutarhan nurkassa olevan ulkohuoneen ovelle. Avainta
väännettiin lukossa, ja hänen mennessään sisään kuului sieltä
omituinen, levoton ääni. Hän oli siellä vain hetken, ja sitten kuulin
taaskin avainta väännettävän; Stapleton meni minun ohitseni ja katosi
sisään. Kun hän oli palannut vieraansa luo, hiivin minä takaisin
seuralaisteni tykö kertomaan, mitä olin nähnyt.
"Sanoitko, että rouva ei ollut heidän seurassaan, Watson?" kysyi
Holmes kuultuaan kertomukseni.
"Ei ollut."
"Missä hän sitten mahtaa olla, koska valoa ei näy muualta kuin
keittiöstä?"
"En saata käsittää, missä hän olisi."
Olen jo sanonut, että Grimpenin suo oli paksun, valkoisen sumun
peitossa. Tämä sumu siirtyi vähitellen meihin päin ja oli jo matalana,
paksuna ja tarkkarajaisena muurina ehtinyt vähän matkan päähän meistä.
Kuu valaisi sitä, ja se näytti suurelta, kimaltelevalta jäämereltä, ja
etäisyydessä olevat kalliot näyttivät jäävuorilta. Holmes oli
kääntänyt kasvonsa sinne päin ja virkahti kärsimättömästi jotain
itsekseen huomatessaan sen hitaasti lähenevän.
"Se tulee tähän suuntaan, Watson", sanoi hän.
"Onko se vaarallista?"
"Erittäin vaarallista -- ainoa maailmassa, joka voisi turmella minun
suunnitelmani. Kunpa hän vaan ei enää viipyisi kauan tuolla sisällä.
Kello on jo kymmenen. Menestyksemme, niin, hänen elämänsä voi riippua
siitä, tuleeko hän ennenkuin sumu on peittänyt polun."
Ilta oli muuten kirkas, tähdet välkkyilivät ja kiilsivät taivaalla, ja
kuu valoi lempeää, häilyvää valoansa seudulle. Edessämme oli pimeä
rakennus sahareunaisine kattoineen ja terävine savupiippuineen, jotka
jäykästi kuvastuivat kirjavaa taivasta vasten. Keltanen valo virtasi
alemmista ikkunoista laveana vyönä puutarhan läpitse nummelle. Äkkiä
pimeni yksi ikkuna. Palvelija oli lähtenyt keittiöstä. Nyt ei ollut
jäljellä muuta tulta kuin lamppu ruokahuoneessa, jossa nuo molemmat
miehet -- verenhimoinen isäntä ja hänen onneton vieraansa -- vielä
istuivat jutellen ja tupakoiden.
Joka minuutti toi tuota pumpulin kaltaista sumua, joka jo peitti
puolen nummea, lähemmäs taloa. Sen ensimmäiset kevyet hattarat
näkyivät valaistun ikkunan yläpuolella. Puutarhan ulkoaita oli jo
näkymättömiin peittynyt, ja puita ympäröi valkoinen höyry.
Seisoessamme kivien välissä vyöryivät sumupilvet hiljalleen
rakennuksen nurkkien ympäri ja tihenivät paksuksi kerrokseksi, jolla
yläosa ja katto -- kelluivat ikäänkuin joku kummallinen laiva
himmeävetisellä järvellä. Holmes löi kättään edessämme olevaan kiveen
ja polki jalkaa kärsimättömyydestä.
"Ellei hän neljännestunnin kuluttua ole tullut ulos, niin peittää sumu
polun. Puolen tunnin päästä emme voi nähdä omaa kättämme."
"Vetäydymmekö takasin päästäksemme ylävämmälle maalle?"
"Se lienee parasta."
Sen mukaan kuin sumu vyöryi eteenpäin peräydyimme me, kunnes olimme
joutuneet puolen englannin penikulman päähän rakennuksesta, ja yhä
siirtyili tuo tiheä, valkoinen, kuun valaisema meri hitaasti ja
vääjäämättömästi lähemmäs.
"Me emme saa mennä liian etäälle", sanoi Holmes, "sillä siinä
tapauksessa voi hän tulla yllätetyksi ennenkuin on ehtinyt meidän
luoksemme. Parasta on että jäämme tähän." Hän laskeutui polvilleen ja
painoi korvansa maahan. "Jumalan kiitos, nyt hän varmaan tulee."
Nopeita askeleita kuului hiljaisuudessa. Kivien väliin painautuneina
tarkastimme hopeareunaista sumumuuria edessämme. Askeleet kuuluivat
selvemmin, ja odottamamme mies tuli esiin sumusta ikäänkuin pilvestä.
Hän katseli hämmästyneenä ympärilleen päästyään kirkkaaseen, tähtien
valaisemaan ilmaan. Sitten kulki hän reippaasti polkua, meni aivan
läheltä meidän ohitsemme ja sitten edelleen pitkää ylännettä ylöspäin.
"St!" sanoi Holmes, ja minä kuulin hänen virittävän revolverinsa. "Ole
valmis! Nyt se tulee!"
Paksusta, liikkuvasta sumusta kuului sipsuttava ääni. Me olimme noin
viidenkymmenen kyynärän päässä Valkosesta pilviseinästä ja tuijotimme
siihen kaikki kolme tietämättä, mikä hirvittävä olento siitä tulisi
esiin. Minä olin aivan Holmesin vieressä ja silmäsin hänen kasvojaan.
Ne olivat kalpeat, mutta voitokkaat, ja silmät loistivat kirkkaasti
kuutamossa. Äkkiä saivat ne kumminkin toisen ilmeen, ja hänen huulensa
avautuivat hämmästyksestä. Samassa silmänräpäyksessä päästi Lestrade
kauhun ulvonnan ja viskautui silmilleen maahan. Minä syöksyin ylös ja
sain revolverin käteeni, mutta seisoin kuin lamautuneena nähdessäni
sen hirmuisen eläimen, joka oli tullut esiin sumusta. Koira se oli,
äärettömän suuri, pikimusta koira, mutta ei mikään sellainen koira,
jonka ihmissilmä on nähnyt. Tulta suitsusi sen kidasta, silmät
hehkuivat kuin tuliset hiilet, kuonon, korvien ja leukojen ympärillä
oli liehuvia liekkejä. Sairaat aivot eivät ole koskaan hurjimmassakaan
kuumehoureessa voineet synnyttää mitään kauheampaa, helvetillisempää
ja kammottavampaa kuvaa, kuin se eläin, joka juoksi esiin
muurinkaltaisesta sumusta.
Pitkään loikaten syöksyi tuo suuri, musta eläin eteenpäin ystävämme
jälkeen. Me olimme niin jähmettyneet tämän kauhistavan ilmiön
näkemisestä, että koira oli jo ehtinyt ohitsemme, kun jälleen pääsimme
hermojemme herroiksi. Holmes ja minä laukaisimme samalla kertaa
revolverimme, ja se hirvittävä kiljunta, joka seurasi, osoitti ainakin
toisen laukauksen osuneen. Eläin ei kumminkaan pysähtynyt, vaan
syöksyi yhä eteenpäin. Kaukana polulla näimme sir Henryn kääntyvän
ympäri kalpeana kuin kuolema, kädet kauhusta kohotettuina ja silmät
avuttomasti tuijottaen siihen kauhistavaan eläimeen, joka ajoi häntä
takaa.
Mutta koiran tuskanulvonta oli hävittänyt kaikki meidän epäilyksemme.
Jos sitä kerran saattoi haavoittaa, niin oli se myöskin kuolevainen,
ja me voisimme tappaa sen. En ole koskaan nähnyt kenenkään ihmisen
juoksevan niin kuin Holmes nyt juoksi. Minua pidetään nopeana, mutta
hän oli yhtä paljon edellä minusta kuin minä pikkuisesta
ammattisalapoliisista. Edestämme kuulimme mäen toiselta puolen sir
Henryn ehtimiseen huutavan ja koiran kumeasti karjuvan. Ehdin juuri
oikeaan aikaan näkemään hirviön syöksyvän uhrinsa päälle, heittävän
hänet maahan ja vievän kitansa lähelle hänen kaulaansa. Mutta
seuraavassa silmänräpäyksessä oli Holmes tyhjentänyt viisi revolverin
piippua ja laskenut luodit eläimen kylkeen. Viimeisen kerran tuskasta
ulvahtaen ja vihaisesti haukahdellen kieri se selälleen, potki
hurjasti käpälillään ja jäi sitten kuolleena kyljelleen makaamaan.
Minä seisoin siinä läähättäen ja painoin revolverin suuta sen
hirveätä, hehkuvaa päätä vasten, mutta ei maksanut vaivaa ampua enää.
Jättiläiseläin oli jo kuollut.
Sir Henry makasi tajuttomana maassa. Me revimme auki hänen
kauluksensa, ja Holmes kohotti kiitollisen huokauksen Jumalalle, kun
huomasimme, ettei hän ollut haavoittunut ja että olimme ehtineet
ajoissa. Ystävämme silmäluomet alkoivat jo vavista, ja hän koetti
heikosti liikkua. Lestrade painoi konjakkipullonsa hänen hampaittensa
väliin, ja pian katsoi hän meihin pelästynein silmin.
"Hyvä Jumala!" kuiskasi hän. "Mitä se on? Mitä taivaan nimessä se on?"
"Mitä lieneekään, niin ainakin se hirviö nyt on kuollut", sanoi
Holmes. "Olemme ainaiseksi hävittäneet maailmasta Baskervillen
kummituskoiran."
Eläin, joka makasi pitkällään meidän edessämme, oli suuruudeltaan ja
voimiltaan kauhea. Se ei ollut puhdas verikoira, eikä myöskään puhdas
doggi, vaan näytti olevan sekasikiö näistä molemmista -- se oli
hintelä, villinnäköinen ja suuri kuin naarasleijona. Vielä kuolemankin
jäykistämänä näytti sen hirveistä leuoista valuvan sinerviä liekkejä,
ja sen pieniä syvällä kuopalla olevia, ilkeitä silmiä ympäröi
tulirengas. Minä laskin käteni sen hehkuvalle kuonolle, ja kun nostin
sormiani loistivat ja säihkyivät ne pimeydessä.
"Fosforia", sanoin minä.
"Niin, ja vielä erittäin viekkaasti laadittua seosta", sanoi Holmes
haistaen tuota ainetta. "Siinä ei ole ensinkään sellaista hajua, joka
voisi vaikuttaa ehkäisevästi koiran vainukykyyn. Meidän täytyy pyytää
teiltä anteeksi, sir Henry, sillä ei suinkaan ollut tarkoitus asettaa
teitä alttiiksi sellaiselle pelästykselle. Minä olin kyllä kuvitellut
mielessäni suurta koiraa, mutta en tämän kaltaista hirviötä. Sumu
sitäpaitsi esti meitä ottamasta sitä vastaan niin nopeasti kuin olisi
pitänyt.
"Te olette pelastanut minun elämäni."
"Saatettuani sen ensin vaaraan. Jaksatteko seisoa?"
"Antakaa minulle vielä siemaus konjakkia, niin voin tehdä mitä
tahansa. Kas niin. Auttakaa minut ylös nyt. Mitä aiotte tehdä?"
"Jättää teidät tähän. Te ette kestä useampia seikkailuja tänä iltana.
Jos odotatte tässä, niin yksi meistä saattaa teidät sitten kotiin."
Hän koetti nousta, mutta oli vielä kalman kalpea, ja jokainen hänen
jäsenensä vapisi. Me talutimme hänet eräälle suurelle kivelle, johon
hän istui kätkien kasvot käsiinsä.
"Meidän täytyy jättää teidät nyt", sanoi Holmes. "Työmme on
täytettävä, ja jokainen silmänräpäys on kallis. Asia on nyt selvillä,
syyllinen on vain saatava kiinni."
"On hyvin vähän luultavaa, että tapaamme hänet kotoa", jatkoi Holmes,
kun nopeasti kuljimme pitkin polkua. "Laukaukset ovat varmaan
ilmoittaneet hänelle, että hän on pelissään hävinnyt."
"Olimmehan kumminkin jokseenkin kaukana, ja sumu ehkäisi jossakin
määrin ääntä kuulumasta", väitin minä.
"Hän kulki varmaan itse koiran jäljestä kutsuakseen sen takasin. Hän
on kyllä jo tiessään. Mutta me tutkimme kumminkin talon."
Etuhuoneen ovi oli auki, ja me syöksyimme sisään sekä kiiruhdimme
huoneesta toiseen nopeudella, joka hämmästytti suuresti käytävässä
vastaamme tulevaa vanhaa, raihnaista palvelijaa. Kaikkialla, paitsi
ruokahuoneessa, oli pimeää, mutta Holmes otti lampun käteensä ja haki
talon joka loukon. Emme voineet löytää merkkiäkään miehestä, jota
etsimme. Yläkerroksen makuuhuoneista oli kumminkin yksi teljetty.
"Siellä on joku sisällä", huudahti Lestrade. "Minä kuulen sen
liikkuvan. Avaammeko tämän oven?"
Hiljainen valitus kuului korviimme. Holmes potkasi ovea lukon
yläpuolelle, ja se paukahti auki. Revolverit viritettyinä hyökkäsimme
kaikki kolme huoneeseen.
Mutta täälläkään emme tavanneet sitä katalaa roistoa, jonka toivoimme
näkevämme. Sen sijaan kohtasi meitä niin odottamaton ja kummallinen
näky, että hetkisen seisoimme tuijottaen eteemme mykkinä
hämmästyksestä.
Huonetta oli käytetty jonkunlaisena luonnonhistoriallisena museona, ja
sen seinillä oli joukko lasikansilla varustettuja laatikoita. Ne
sisälsivät sen perhos- ja hyönteiskokoelman, jonka täydentäminen oli
ollut tuon omituisen ja vaarallisen miehen huvina. Keskellä huonetta
oli pystyssä hirsi, joka tuki kattoa kannattavaa vanhaa, madonsyömää
palkkia. Tuohon patsaaseen oli lakanoilla sidottu joku ihminen, joka
oli niin siteittensä peitossa, että meidän aluksi oli mahdoton nähdä
oliko se mies vai nainen. Kaulan ympärillä oli lujaan patsaan
takapuolelle solmittu pyyhinliina. Toinen pyyhinliina peitti kasvojen
alaosaa jättäen vaan silmät näkyviin -- kaksi surullista, tummaa
silmää, jotka vastasivat meidän tuijottaviin katseisiimme häpeän ja
tuskan ilmeellä. Ei kulunut minuuttia ennenkuin olimme irrottaneet
solmut ja avanneet siteet, jolloin rouva Stapleton vaipui lattialle
meidän eteemme. Kun hänen kaunis päänsä laskeutui rintaa vasten, näin
selvään punaisen, ajettuneen ruoskan jäljen hänen kaulallaan.
"Mikä roisto!" sanoi Holmes. "Tänne konjakkipullo, Lestrade. Viekää
hänet tuolille. Hän on pyörtynyt pahoinpitelystä ja väsymyksestä."
Hän avasi jälleen silmänsä.
"Onko hän pelastunut?" kysyi hän. "Onko hän päässyt pakoon?"
"Hän ei voi päästä meitä pakoon, rouva."
"Ei, ei. Minä en tarkoittanut miestäni, minä tarkoitin sir Henryä.
Onko hän pelastunut?"
"On."
"Ja koira?"
"On kuollut."
Hän huokasi helpotuksesta.
"Jumalan kiitos! Oi tuota katalaa miestä! Katsokaa, kuinka hän on
kohdellut minua!" Hän työnsi ylös hihansa, ja kauhulla näimme
käsivarsien olevan aivan täynnä mustelmia. "Mutta tämähän on
vähäpätöistä! Pahemmin on hän kiduttanut minun henkeäni ja sieluani.
Minä jaksoin kestää kaikki -- kovan kohtelun, yksinäisyyden,
valheellisen elämän, niin kauan kuin vielä toivoin hänen rakastavan
minua, mutta nyt tiedän, että hän tässäkin suhteessa petti minua." Hän
puhkesi valtavaan itkuun.
"Teidän inhonne on aivan luonnollinen", sanoi Holmes. "Sanokaa meille,
mistä hänet löydämme. Jos olette auttanut häntä hänen pahoissa
aikeissaan, niin tehkää nyt siitä parannusta auttamalla meitä."
"Löytyy vain yksi paikka, johon hän on voinut paeta", vastasi nainen.
"Muutamalla saarella suon keskellä on vanha tinakaivos. Siinä hän piti
koiraa piilossa ja sinne oli hän myöskin valmistanut itselleen
pakopaikan vaaran hetkeä varten. Sinne on hän luultavasti mennyt."
Sumu oli nyt tiheänä kuin pumpuli akkunan takana. Holmes nosti
lamppua, niin että se näkyi.
"Tänä iltana ei kukaan voi kulkea Grimpenin suon yli", sanoi hän.
Rouva Stapleton puhkesi nauruun ja taputti käsiään. Hänen silmänsä
säihkyivät ja hampaansa kiilsivät.
"Sinne hän kyllä voinee osata, mutta ei sieltä pois", sanoi hän. "Hän
ei voi nähdä oksia, jotka osoittavat tietä. Me istutimme ne yhdessä.
Jospa olisin repinyt ne pois! Silloin olisi hän teidän vallassanne."
Me ymmärsimme kaikki, että oli mahdotonta ajaa häntä takaa ennenkuin
sumu oli hälvennyt. Lestrade jätettiin vartioimaan taloa, ja me
saatoimme sir Henryn takaisin Baskerville Halliin. Stapletonin
puolisoiden historiaa ei enää voitu salata häneltä, mutta hän kesti
miehen tavoin iskun, joka kohtasi häntä, kun hän sai tietää totuuden
siitä naisesta, jota hän rakasti. Illan tärisyttävät seikkailut olivat
kumminkin niin ankarasti koskeneet hänen hermoihinsa, että hän ennen
aamua houraili kovassa kuumeessa tohtori Mortimerin hoitamana. He
matkustivat sitten yhdessä ympäri maapallon, ennenkuin sir Henrystä
jälleen tuli sama reipas, raitis mies kuin ennen asettumistaan
taikauskoisten tarujen ympäröimälle sukutilalleen.
Ja nyt lähestyn tämän omituisen tarinan loppua koetettuani saattaa
lukijaa osalliseksi niistä synkistä epäilyksistä ja häilyvistä
arveluista, jotka niin kauan vaivasivat mieliämme, ja sitten saivat
niin surullisen ratkaisun. Koiran kuoleman jälkeisenä aamuna oli sumu
hälvennyt, ja rouva Stapleton vei meidät sille paikalle, jossa hän
miehineen oli löytänyt tien suon läpi. Saimme jokseenkin selvän
käsityksen tuon naisraukan kärsimyksistä nähdessämme millä innolla ja
auliudella hän auttoi meitä etsimään miestään. Me jätimme hänet
seisomaan sille pienelle kovasta turpeesta muodostuneelle niemelle, joka
pisti esiin laajasta suosta. Sen reunasta alkaen osoittivat sinne tänne
pistetyt piilipuun oksat sitä mutkikasta kaisla-ryhmien välillä kulkevaa
polkua, joka johti noiden oudoille niin vaarallisten vihertäväin
kuoppien ja väijyvien lieju-hautojen välitse. Mehevät ruovot ja uhkeat
limaiset vesikasvit levittivät mätänevien aineitten tuoksuja, jotka
leyhyivät kasvoillamme, kun me monta kertaa olimme vähällä luiskahtaa
mustaan, värähtelevään suohon, jonka jokainen askelemme pani keinumaan
laajalti ympärillämme. Kulkiessamme eteenpäin imi se meidän
kantapäitämme, ja jos jalka liukahti, niin tuntui kuin joku paha noita
olisi tahtonut vetää meitä likaiseen syvyyteen, niin lujaan ja ilkeästi
tarttui jalka kiinni. Vain yhdessä kohden saattoi huomata jonkun meitä
ennen kulkeneen samaa tietä. Eräs musta esine oli tarttunut
niittyvillamättääseen, joka pisti esiin liejusta. Holmes vajosi
vyötäisiään myöten astuessaan syrjään sitä ottamaan; ja ellemme me,
Lestrade ja minä, olisi olleet paikalla vetämässä häntä ylös, ei hän
koskaan enää olisi astunut jalallaan lujalle maalle. Hän nosti esiin
vanhan mustan saappaan. Merkki "Meyers, Torrento" oli painettu nahan
sisäpuolelle.
"Se on kyllä liejukylvyn arvoinen", sanoi hän. "Se on ystävämme sir
Henryn kadonnut saapas."
"Jonka Stapleton paetessaan on viskannut sinne."
"Aivan niin. Se oli jäänyt hänen käteensä, kun hän oli sillä
yllyttänyt koiraa, ja hän pakeni huomattuaan menettäneensä pelin.
Ehdittyään tähän viskasi hän sen pois. Tähän saakka hän siis on
päässyt elävänä."
Mutta enempää emme saaneetkaan tietää, vaikka kyllä saatoimme arvailla
sitä ja tätä. Suossa ei voinut nähdä jälkiä, sillä nouseva lieju
hävitti ne heti, mutta kun viimein olimme päässeet suon yli ja
saavuimme lujemmalle maalle, haimme niitä innokkaasti. Emme kumminkaan
löytäneet mitään. Jos tämä seikka todisti totta, niin Stapleton ei
päässytkään siihen turvapaikkaan, johon hän tuona sumuisena iltana
niin innokkaasti pyrki. Grimpenin suon salaisissa syvyyksissä, laajan
nevan nielevässä liejussa sai tämä kavala ja julma mies hautansa.
Suon ympäröimällä saarella, jossa hänen kamala välikappaleensa oli
ollut kätkössä, näkyi paljon jälkiä hänestä. Valtava vauhtiratas ja
puoleksi täyttynyt kaivanto osoittivat, missä kaivos oli ollut. Sen
läheisyydessä löytyi muutamia rappeutuneita majoja, niiden
kaivostyömiesten entisiä asuntoja, jotka epäilemättä olivat lähteneet
pakoon ympäröivän suon myrkyllisiä höyryjä. Yhdessä paikassa osoitti
seinään kiinnitetty ketju ja joukko jyrsittyjä luita koiran
kätköpaikkaa. Siinä oli muiden jäännösten joukossa myöskin luuranko
sekä tuuhea ruskea karvatukko.
"Tuo on koiran", sanoi Holmes. "Todellakin kihara-villaisen
peltopyykoiran! Mortimer parka ei koskaan saa nähdä lemmikkiään. En
voi huomata, että täältä löytäisimme yhtään salaisuutta, jota emme jo
olisi saaneet selville. Hän saattoi tosin kätkeä koiran, mutta ei
saanut sitä pysymään äänettömänä, ja siten selviävät nuo ulvonnat,
joita ei ollut hauska kuulla kirkkaalla päivälläkään. Hätätilassa
saattoi hän kyllä säilyttää sitä myöskin talonsa ulkohuoneissa, mutta
se oli aina vaarallista, ja vasta viimeisenä päivänä, kun hän jo
toivoi ponnistustensa saavuttavan menestystä, uskalsi hän tehdä sen.
Tämä voide tässä on varmaan se omavalonen seos, jolla hän maalasi
koiraa. Aatteen sai hän luonnollisesti tarun helvetinkoirasta
halutessaan saada sir Charlesin säikäytetyksi kuoliaaksi. Ei ole
ihmettelemistä, jos vankiraukkakin lähti pakoon ja huusi täyttä
kurkkua, aivan samoin kuin ystävämme ja me itsekin olisimme tehneet
nähdessämme sellaisen koiran syöksyvän esiin nummen pimeästä,
selvästikin päälle hyökkäämisen aikomuksella. Se oli kavala keksintö,
sillä lukuunottamatta sitä mahdollisuutta, että uhri pelästyisi
kuoliaaksi, ei kukaan maanmies olisi uskaltanut ruveta tutkimaan
sellaisen koiran oikeaa laatua, vaikka olisikin sen nähnyt. Minä
sanoin jo Lontoossa, rakas Watson, ja sanon sen täälläkin että me emme
koskaan ole ottaneet osaa vaarallisemman miehen takaa ajoon kuin se,
joka on tuolla haudattuna" -- hän viittasi kädellään sitä laajaa
vihreätäpläistä, vetistä tasankoa, joka ulottui avaralti ympärillämme
nummen kanervapeittoisiin kukkuloihin saakka.