"Tuo miesparka oli puettu teidän vaatteisiinne, ja minä pelkään, että
hovimestarinne, joka ne on antanut hänelle, joutuu tekemisiin poliisin
kanssa."
"Se ei ole luultavaa, sillä mikäli tiedän eivät ne olleet merkittyjä."
"Se oli onneksi hänelle -- niin, onneksi teille kaikille, koska te
siinä asiassa olette toimineet vastoin lakia. Tunnollisena
salapoliisina olisi ehkä minun velvollisuuteni vangita teidät kaikki.
Watsonin kirjeitä voi pitää hyvin raskauttavina papereina."
"Mutta antakaa toki minun kuulla jotain itse asiasta. Mitä Watsoniin
ja minuun tulee, emme ole nyt paljoa viisaampia kuin tänne
tullessamme."
"Minä toivon pian saavani tilaisuuden selittää teille koko asian. Tämä
tapaus on kokonaisuudessaan ollut hyvin vaikea ja monimutkainen.
Muutamista kohdista puuttuu vielä selvyyttä, mutta se saadaan pian."
"Watson on luultavasti puhunut teille eräästä tärkeästä havainnosta,
jonka olemme tehneet. Me olemme kuulleet koiran ulvovan nummella,
joten voin vannoa, ettei sen olemassa olo ole vain taikauskoista
luulottelua. Minulla on ollut paljon tekemistä koirien kanssa tuolla
Amerikassa, niin että minä kyllä tunnen koiran ulvonnan. Jos voitte
saada sille pedolle suukopan ja sitoa sen, niin tulen pitämään teitä
suurimpana salapoliisina, mitä koskaan on ollut."
"Minä uskon kyllä voivani hankkia sille sekä suukopan että ketjut, jos
te autatte minua."
"Minä teen kaikki, mitä tahdotte."
"Hyvä on; ja minä aion pyytää teitä tekemään sen ehdottomasti ja
kysymättä minulta syitä."
"Kuten suvaitsette."
"Jos siihen suostutte, niin pidän hyvin luultavana, että tämä arvotus
pian tulee ratkaistuksi. Minä en epäile --."
Hän vaikeni äkkiä ja hänen katseensa suuntautui pääni ylitse seinään.
Lamppu valaisi hänen kasvojaan, jotka olivat niin jännittyneet ja
liikkumattomat, että ne olisivat voineet kuulua johonkin
klassilliseen, personoitua valppautta ja odotusta esittävään
veistokuvaan.
"Mitä se on?" huudahdimme molemmat.
Kun hän jälleen käänsi katseensa alas, huomasin minä, että hän
tukehdutti ankaran mielenliikutuksen. Piirteet hänen kasvoissaan
olivat yhä hillityt, mutta silmät loistivat tyytyväisyydestä.
"Älkää hämmästykö tuntijan vilkasta ihailua", sanoi hän viitaten
kädellään muotokuvasarjaan, joka täytti häntä vastapäätä olevan
seinän. Watson ei tahdo myöntää, että minulla olisi taideaistia, mutta
se on vaan kateutta, ja meillä on erilaiset mielipiteet. Tuo on
todella erinomainen muotokuvakokoelma."
"On hauskaa, että olette sitä mieltä", sanoi sir Henry katsoen hieman
hämmästyneenä ystäväämme. "Minä en tahdo väittää ymmärtäväni paljoa
siinä suhteessa. Minä osaan paremmin arvostella hevosta kuin taulua,
enkä tiennyt että teillä on aikaa semmoiseen."
"Kun näen jotain kelvollista, niin ymmärrän sen, ja nuo muotokuvat
ovat hyviä. Tuo siniseen silkkiin puettu nainen on Kellerin maalaama,
sen voin vannoa, ja tuon lihavan, peruukkipäisen herran täytyy olla
Reynoldsilta. Kaikki ne ovat suvun jäsenten muotokuvia, eikö niin?"
"Joka ainoa."
"Tunnetteko nimet?"
"Barrymore on opettanut ne minulle, ja minä luulen suunnilleen
osaavani läksyni."
"Kuka on tuo herra, jolla on kaukoputki kädessään?"
"Se on vara-amiraali Baskerville, joka palveli Rodneyn alapäällikkönä
Intiassa. Siniseen takkiin puettu mies tuossa, jolla on paperikäärö
kädessään, on sir William Baskerville, joka oli puheenjohtajana
monessa alihuoneen valiokunnassa, Pittin aikana."
"Ja tuo, joka on minua vastapäätä -- puettuna mustaan samettiin ja
pitseihin?"
"Oh, hänestä on teillä täysi syy saada kuulla jotain. Hän on koko
onnettomuuden syy, tuo ilkeämielinen Hugo, joka tuotti maailmaan
Baskervillen koiran. Häntä ainakaan emme koskaan unohda."
Minä katsoin muotokuvaa, uteliaisuudella ja hieman hämmästyneenä.
"Kas vaan", sanoi Holmes, "hän näyttää jokseenkin hiljaselta ja
siivolta, mutta hänen silmissään piili kyllä jotain saatanallista.
Minä olin kuvitellut hänet jäykkä-rakenteiseksi mieheksi, jolla oli
oikeat roistonkasvot."
"Ei voi epäilläkään, ettei se olisi hänen kuvansa, sillä kankaan
takapuolella löytyy sekä nimi että vuosiluku 1647."
Holmes ei enää sanonut paljoa, mutta tuon vanhan elostelijan kasvot
näyttivät vaikuttavan häneen suurella vetovoimalla, sillä koko aterian
ajan siirtyi hänen katseensa alituisesti muotokuvaan. Vasta myöhemmin
illalla, kun sir Henry oli mennyt huoneeseensa, sain tiedon ystäväni
ajatuksista. Hän pyysi minua tulemaan ruokasaliin, ja siellä hän
valasi kynttilällään tuota seinällä olevaa vanhaa muotokuvaa.
"Huomaatko jotain?" kysyi hän.
Minä katsoin leveää, töyhdöllä varustettua hattua, ohimoille kiertyviä
kiharoita, valkoista pitsikaulusta ja näiden ympäröimiä kapeita kasvoja.
Ne eivät olleet raa'at, mutta jäykät, kovat ja ankarat ohuine huulineen
ja suvaitsemattomine silmineen.
"Onko se kenenkään sinun tuttavasi näköinen?"
"Kasvojen alaosassa on jotain, joka muistuttaa sir Henryä."
"Kyllä, ehkä vähän. Mutta odota, niin saat nähdä!" Hän nousi seisomaan
tuolille ja pitäen kynttilää vasemmassa kädessään, peitti hän oikealla
käsivarrellaan kuvasta hatun ja pitkät kiharat.
"Hyvä Jumala!" huudahdin minä aivan hämilläni.
Stapletonin piirteet ilmenivät selvään kuvassa.
"Vai niin, sinä huomaat nyt. Minun silmäni ovat tottuneet tarkastamaan
kasvoja, eikä mitä niiden ympärillä on. Välttämätöntä on sille, jonka
tulee tutkia rikosasioita, osata nähdä valepuvunkin läpi."
"Mutta tämähän on aivan ihmeellistä. Se voisi olla hänen
muotokuvansa."
"Niin, tämä on hyvin merkillinen esimerkki toisinnosta, joka näyttää
koskevan sekä ruumiillista että henkistä puolta. Sukumuotokuvien
tutkiminen antaa tukea uusiutumisteorialle. Tuo mies kuuluu
Baskervillen sukuun siinä ei ole epäilemistä."
"Tilan salainen perillinen."
"Aivan niin. Tämä muotokuva on antanut meille yhden kaikkein
tärkeimpiä puuttuvia todistuksia. Hän on käsissämme, Watson, hän on
käsissämme, ja minä tahtoisin vannoa, että hän ennen huomista iltaa
pyristelee haavissamme yhtä avuttomana kuin hänen omat perhosensa.
Nuppineula, korkki ja nimilippu, ja niin me panemme hänet kokoelmiimme
Baker Streetin varrella." Hän puhkesi, outoa kyllä, nauramaan,
kääntyessään pois taulusta. En ole usein kuullut hänen nauravan, ja
joka kerran on se ennustanut tuhoa jollekin.
Minä olin varhain ylhäällä aamulla, mutta Holmes oli ollut vielä
varhaisempi, sillä pukeutuessani tuli hän kävellen pitkin käytävää.
"Niin tänään on meillä paljon tehtävää", sanoi hän hieroen käsiään
toimintahaluisella tyytyväisyydellä. "Verkot ovat jo viritetyt, ja
pian alamme niitä nostaa. Ennen päivän loppua saamme tietää olemmeko
saaneet suuren, terävänokkaisen haukemme, vai onko se livahtanut
silmukkain läpi."
"Oletko jo ollut nummella?"
"Minä olen Grimpenistä lähettänyt Princetowniin tiedon Seldenin
kuolemasta. Luulen voivani luvata, ettei ketään teistä tulla
vaivaamaan sillä asialla. Olen myöskin antanut tiedon uskolliselle
Cartwrightille, joka varmaan olisi jäänyt makaamaan majani ovelle ja
surrut itsensä kuoliaaksi, niinkuin koira isäntänsä haudalla, ellen
olisi vakuuttanut hänelle olevani turvassa."
"Mitä nyt on tehtävä?"
"Nyt puhuttelemme sir Henryä. Tässähän hän onkin."
"Hyvää huomenta, Holmes", sanoi tämä. "Te näytätte kenraalilta
suunnittelemassa taistelua esikuntansa päällikön kanssa.
"Siihen suuntaan onkin asia. Watson pyysi määräyksiä."
"Niin minäkin."
"Hyvä on. Ellen erehdy, olette tänä iltana luvannut syödä päivällistä
ystävienne Stapletonien luona."
"Minä toivon, että te tulette mukaan. He ovat sangen vieraanvaraisia,
ja uskon varmaan heidän ilahtuvan nähdessään teidät."
"Pelkäänpä, että Watsonin ja minun täytyy lähteä Lontooseen."
"Lontooseenko?"
"Niin, luulen meidän nykyään olevan enemmän hyödyksi siellä."
Sir Henryn kasvot osoittivat ilmeistä hämmästystä.
"Minä olin toivonut, että pelastaisitte minut tästä jutusta. Ei ole
juuri hauskaa olla yksin täällä kotona enemmän kuin nummellakaan."
"Hyvä ystävä, teidän täytyy ehdottomasti luottaa minuun ja tehdä aivan
niin kuin sanon. Voitte ilmoittaa Stapletoneille, että kernaasti
olisimme tulleet mukananne, elleivät tärkeät asiat olisi pakottaneet
meitä matkustamaan Lontooseen. Pian toivomme saavamme palata
Devonshireen. Lupaatteko sanoa sen heille?"
"Minä vakuutan, etten muuta voi."
Sir Henryn kasvoista huomasin hänen olevan kovin loukkaantuneen siitä,
että me, kuten hän luuli, lähdimme pakosalle.
"Koska tahdotte lähteä?" kysyi hän kylmästi.
"Heti aamiaisen jälkeen. Me menemme Coombe Traceyyn, mutta Watson
jättää tavaransa tänne, merkiksi siitä, että hän palaa takasin.
Parasta on, että sinä, Watson, kirjoitat muutaman sanan Stapletonille
pyytäen anteeksi poisjäämisesi."
"Minä haluaisin todellakin seurata teitä Lontooseen", sanoi sir Henry.
"Miksi pitää minuun jäädä tänne yksin?"
"Koska velvollisuutenne sitä vaatii ja koska kunniasanallanne
lupasitte totella minua, ja nyt vaadin minä teitä jäämään tänne."
"Hyvä, jään sitten."
"Vielä yksi määräys. Teidän tulee ajaa hevosella Merripit Houseen,
mutta lähettää vaunut takasin, ja ilmoittaa aikovanne palata jalan."
"Jalanko nummen yli?"
"Niin."
"Mutta siitähän juuri olette niin usein varottanut minua."
"Tällä kertaa voitte tehdä sen vaaratta. Ellen luottaisi niin suuresti
hermoihinne ja rohkeuteenne, niin en teitä siihen kehottaisi, mutta on
suurimmassa määrin tärkeää, että palaatte jalan."
"Teen sitten niin."
"Ja jos henki on teille kallis, niin älkää lähtekö mitään muuta
polkua, kuin sitä, joka johtaa suoraan Merripit Housesta Grimpen
Roadiin ja joka on suorin."
"Teen aivan niin kuin sanotte."
"Se on oikein. Tahdon kernaasti lähteä täältä niin pian kuin suinkin
aamiaisen jälkeen, ehtiäkseni Lontooseen jo iltapäiväksi."
Nämä aikeet hämmästyttivät minua suuresti, vaikka muistinkin Holmesin
edellisenä iltana sanoneen Stapletonille, että hän viipyisi täällä
vain päivän. En ollut kumminkaan tullut ajatelleeksi, että hän
tahtoisi ottaa minut mukaansa, enkä myöskään ymmärtänyt, kuinka oli
mahdollista, että me molemmat olisimme poissa tuosta tilaisuudesta,
jota hän itse piti niin tärkeänä. En voinut kumminkaan muuta kuin
sokeasti totella. Otimme senvuoksi jäähyväiset alakuloiselta
ystävältämme ja parin tunnin päästä olimme Coombe Traceyn asemalla,
josta palautimme vaunut. Muuan pieni poika odotti meitä asemasillalla.
"Käskettekö jotain?" kysyi hän Holmesilta.
"Sinä matkustat tällä junalla Lontooseen, Cartwright. Heti saavuttuasi
sinne, tulee sinun minun nimessäni sähköttää sir Henry Baskervillelle
ja kysyä, onko hän löytänyt minun kadottamani lompakon, sekä pyytää
häntä lähettämään se vakuutettuna asuntooni Baker Streetin varrelle."
"Kyllä, herra."
"Ja mene nyt toimistoon kysymään, löytyykö kirjettä minulle."
Poika palasi tuoden sähkösanoman, jonka Holmes ojensi minulle. Se
kuului: "Olen saanut ilmoituksenne. Tulen täydellä valtakirjalla
varustettuna kello 5:40. -- Lestrade."
"Tämä on vastaus minun varhain aamulla lähettämääni sähkösanomaan.
Lestrade on kunnollisin ammattitovereistaan, ja me tulemme luultavasti
tarvitsemaan hänen apuansa. Ja nyt luulen, Watson, että parhaiten
käytämme aikamme, jos menemme käymään rouva Laura Lyonsin luona."
Hänen taistelusuunnitelmansa alkoi käydä selväksi. Sir Henryn kautta
hän tahtoi saada vakuutetuksi Stapletonille, että me olimme lähteneet,
kun me sitävastoin olisimmekin paikalla juuri ratkaisevalla hetkellä.
Lontoosta tuleva sähkösanoma poistaisi Stapletonilta viimeisenkin
epäluulon, jos nimittäin sir Henry sattuisi siitä hänelle
mainitsemaan. Olin jo näkevinäni verkon kaikilta puolin alkavan
kiertyä saaliimme ympärille.
Rouva Laura Lyons istui työhuoneessaan, ja Sherlock Holmes alkoi
keskustelun niin avomielisesti ja suoraan että se häntä suuresti
hämmästytti.
"Minä tutkin parhaillaan niitä seikkoja, jotka olivat yhteydessä sir
Charles Baskervillen kuoleman kanssa", sanoi hän. "Ystäväni tohtori
Watson on kertonut minulle, mitä te olette ilmoittanut hänelle
asiasta, ja myöskin mitä te olette salannut häneltä."
"Mitäkö minä olen salannut häneltä?" kertasi rouva Lyons uhmailevasti.
"Te olette tunnustanut, että pyysitte sir Charlesia kohtaamaan teitä
veräjän luona kello kymmenen. Me tiedämme, että hän kuoli siihen
aikaan ja siinä paikassa. Te olette salannut meiltä yhteyden näiden
kahden tapauksen välillä."
"Ei löydy mitään yhteyttä niiden välillä."
"Siinä tapauksessa on todennäköisyys hyvin harhauttava. Luulen
kumminkin, että onnistumme löytämään jotain yhteyttä. Tarkoitukseni on
menetellä aivan suorasti teitä kohtaan, rouva Lyons. Me olemme sitä
mieltä, että tässä on kysymys murhasta, ja todistukset tulevat ehkä
hyvin turmiollisiksi sekä ystävällenne herra Stapletonille että
myöskin hänen vaimolleen."
Rouva Lyons nousi kiivaasti tuoliltaan.
"Hänen vaimolleenko?" huudahti hän.
"Niin, se asia ei ole enää salaisuus. Se henkilö, jota on pidetty
hänen sisarenaan, onkin itse asiassa hänen vaimonsa."
Rouva Lyons oli jälleen istuutunut. Hän tarttui tuolin käsipuuhun, ja
minä huomasin, kuinka hänen ruusun-väriset kyntensä tulivat aivan
valkoisiksi, niin kovasti hän sitä puristi.
"Hänen vaimonsa!" kertasi hän. "Hänen vaimonsa! Hän ei ole
naimisissa."
Sherlock Holmes kohautti olkapäitään.
"Todistakaa se, todistakaa se, ja jos sen voitte, niin --!" Hänen
säihkyvä katseensa puhui enemmän kuin sanat.
"Olen kyllä varustettu todistuksilla", sanoi Holmes ottaen taskustaan
muutamia papereita. "Tässä on tuosta avioparista valokuva, joka on
otettu Yorkissa neljä vuotta sitten. Takasivulla on: herra ja rouva
Vandeleur, mutta helposti voitte tuntea molemmat, jos nimittäin olette
nähnyt tämän naisen. Tässä on kolme luotettavain henkilöitten antamaa
kuvausta herra ja rouva Vandeleurista siltä ajalta, jolloin he
johtivat St. Olivierin yksityiskoulua. Lukekaa ne, niin saatte nähdä
voitteko epäillä, etteivät he olisi samoja henkilöitä."
Rouva Lyons silmäili papereita ja katsoi sitten ylös toivottomuutta
osoittava jäykkä ilme silmissään.
"Herra Holmes", sanoi hän, "tämä petturi on pyytänyt minua vaimokseen,
jos nimittäin voin saada avioeron miehestäni. Tuo konna on valehdellut
minulle kaikin tavoin. Hän ei ole puhunut minulle yhtä totuuden sanaa.
Ja miksi -- miksi? Minä olin luullut hänen rakastavan minua, mutta nyt
huomaan olleeni vain välikappaleena hänen kädessään. Miksi koettaisin
suojella häntä hänen rikollisten tekojensa seurauksilta? Pyytäkää
minulta, mitä tahansa, minä olen valmis kaikkeen. Sen vakuutan
kumminkin pyhästi, että kirjoittaissani tuota kirjettä en
aavistanutkaan, että mitään pahaa tapahtuisi tälle vanhalle herralle,
joka oli näyttänyt olevansa luotettavin ystäväni."
"Minä uskon täydellisesti teitä, rouva", sanoi Holmes. "Näiden
tapahtumain kertominen on varmaan suurimmassa määrässä teille
vastenmielistä, ja ehkä on teistä helpompaa, jos minä kerron, mitä on
tapahtunut, ja te oikaisette minua, siinä tapauksessa että satun
tekemään tärkeitä erehdyksiä. Luultavasti Stapleton kehotti teitä
kirjottamaan tuon kirjeen?"
"Hän saneli sen."
"Minä otaksun hänen esittäneen syyksi, että käyttäisitte niitä rahoja,
joita sir Charlesilta pyysitte, avioeron yhteydessä oleviin menoihin?"
"Aivan niin."
"Kun olitte lähettänyt kirjeen, sai hän teidät olemaan menemättä
kohtauspaikalle?"
"Hän sanoi minulle, ettei hänen hienotunteisuutensa sallinut toisen
miehen antaa minulle rahaa sellaiseen tarkoitukseen, ja että hän,
vaikka itsekin köyhä, uhraisi viimeisen penninsä esteiden
hävittämiseksi väliltämme."
"Hän näyttää olevan hyvin johdonmukainen luonne. Ja sitten ette
kuullut asiasta mitään, ennenkuin sanomalehdestä luitte uutisen
kuolemantapauksesta?"
"En."
"Ja hän vaati teitä vannomaan, että te ette kenellekään sanoisi
pyytäneenne yhtymystä sir Charlesin kanssa?"
"Niin juuri hän teki. Hän sanoi, että tämä kuolemantapaus oli
täydelliseen pimeyteen verhottu, ja että minua varmaan epäiltäisiin,
jos tuo asia tulisi tunnetuksi. Hän pelotti minut vaikenemaan."
"Sen kyllä uskon. Mutta teillä oli epäilyksenne?"
Hän epäröi ja katsoi alas.
"Minä tunsin hänet", sanoi hän. "Mutta jos hän olisi ollut minua
kohtaan rehellinen, en koskaan olisi rikkonut hänelle antamaani
lupausta."
"Minusta te itse asiassa olette päässyt onnellisesti tästä jutusta",
sanoi Sherlock Holmes. "Hän on ollut teidän vallassanne, mutta hän on
sen tiennyt, ja te olette kumminkin elossa. Te olette muutamia
kuukausia kulkenut aivan kuilun partaalla. Ja nyt täytyy meidän jättää
hyvästi, rouva Lyons. Luultavasti ei kumminkaan viivy kauan, ennenkuin
taas saatte kuulla meistä."
"Tätä tapausta koskevat seikat alkavat keskittyä, ja vaikeudet haihtuvat
kuin sumu", sanoi Holmes minulle seisoessamme odottamassa Lontoon
pikajunan tuloa. "Piakkoin saatan yhtenäisessä kertomuksessa tehdä
selkoa tästä rikoksesta, joka on merkillisimpiä ja kauheimpia, mitä
meidän päivinämme on tehty. Rikosasiain aikakirjain tutkijat muistavat
samanlaisen tapauksen sattuneen Grodnossa Vähävenäjällä vuonna 1866, ja
sitäpaitsi ovat nuo Andersonin murhat Pohjois-Caroliinassa huomattavat,
mutta tällä on kumminkin aivan omituiset tuntomerkkinsä. Vielä ei meillä
ole mitään varmaa esitettävää tuota kavalaa miestä vastaan, mutta
erehtyisin suuresti, ellei meillä olisi sitä ennenkuin menemme levolle
tänä iltana."
Lontoon pikajuna syöksähti nyt asemalle, ja pieni, jäntevä mies, jonka
ilme hieman muistutti verikoiraa, tuli heti esiin eräästä ensi luokan
vaunusta. Puristimme hänen kättänsä, ja minä huomasin selvään
Lestraden tavasta katsella ystävääni, että hän nyt oli oppinut
tuntemaan hänen arvonsa.
"Onko asia merkillinen?" kysyi hän.
"Merkillisin moneen vuoteen", vastasi Holmes. "Vielä on jäljellä kaksi
tuntia ennenkuin meidän tarvitsee tuumia lähtöä. Me voimme kernaasti
käyttää niitä hankkiaksemme itsellemme päivällistä, ja sitten,
Lestrade, puhdistamme me teidän keuhkonne Lontoon sumusta antamalla
teidän hengittää Dartmoorin raitista yöilmaa. Vai niin, ettekö ennen
ole ollut täällä? Sitten luulen, että te ette koskaan tule unohtamaan
ensimmäistä käyntiänne."