"Niin on aikomukseni."
"Minä toivon, että teidän käyntinne on tuottanut selvyyttä niihin
asioihin, joista me emme ole voineet saada selkoa?"
Holmes kohautti olkapäitään. "Joskus pettyy menestyksen toiveissaan,
kun minun tavallani täytyy perustua tosiseikkoihin eikä taruihin ja
epävarmoihin huhuihin. Tämä tapaus ei ole ollut tyydyttävä."
Ystäväni puhui sujuvimmalla ja luontevimmalla tavallaan. Stapleton
iski silmänsä häneen ja kääntyi sitten minuun.
"Minä kernaasti ehdottaisin, että ruumis kannettaisiin minun talooni,
mutta sisareni säikähtyisi siitä niin, etten sitä uskalla. Jos
peitämme hänen kasvonsa, niin luulen, että vaaratta voimme jättää
hänet tänne huomiseen."
Ja niin tehtiinkin. Kieltäytyen Stapletonin meille tarjoamasta
vieraanvaraisuudesta lähdimme, Holmes ja minä Baskerville Halliin,
samalla kun luonnontutkija sai yksin palata kotiinsa. Kun katsoimme
taaksemme, näimme hänen hitaasti kulkevan laajalle nummelle päin, ja
hänen takanaan näkyi musta pilkku terävästi kuvastuvan hopean
hohtavalle rinteelle. Siinä makasi tuo miesparka, jota niin kamala
kuolema oli äkkiä kohdannut.
"Nyt on kamppailu alkanut meidän kesken", sanoi Holmes, kun kuljimme
nummen yli. "Minkälaiset hermot tuolla miehellä ovatkaan! Kuinka hän
onnistuikaan hillitsemään itsensä, kun äkkiä sai tietää sen masentavan
totuuden, että väärä henkilö oli joutunut hänen vehkeittensä uhriksi.
Sanoin jo Lontoossa, Watson, ja toistan sen nyt, että me emme koskaan
ole tavanneet vihollista, joka olisi suuremmassa määrässä miekkamme
arvoinen."
"Ikävää oli, että hän sai nähdä sinut."
"Niin minustakin tuntui ensin. Mutta ei ollut mahdollista päästä
pakoon."
"Mitä luulet tiedon sinun täällä olostasi vaikuttavan hänen
aikeisiinsa?"
"Joko se lisää hänen varovaisuuttaan tai sitten ajaa hänet heti
äärimmäisyyksiin. Samoin kuin monet muut viekkaat rikoksentekijät,
luottaa hänkin ehkä liiaksi viisauteensa ja luulee täydellisesti
pettäneensä meidät."
"Miksi emme vangitse häntä heti?"
"Hyvä Watson, sinä olet syntynyt toiminnan mieheksi. Sinun vaistosi
käskee sinua aina toimimaan tarmokkaasti. Otaksukaamme kumminkin, että
olisimme vanginneet hänet tänä iltana, niin mitä siitä olisimme
hyötyneet? Emme olisi voineet todistaa mitään häntä vastaan. Siinä
ilmenee hänen pirullinen viekkautensa. Jos hänellä olisi joku
inhimillinen kätyri, niin kävisi se ehkä päinsä, mutta vaikka
voisimmekin tuoda esiin tuon suuren koiran, niin ei sen omistaja silti
joutuisi hirteen."
"Mutta ovathan ainakin syytöskohtamme varmat."
"Ei, kaikki on vain arvailuja ja otaksumisia. Me joutuisimme
naurunalaisiksi, jos toisimme oikeuden eteen sellaisen jutun ja
sellaisilla todistuksilla."
"Mutta sir Charlesin kuolema sitten?"
"Hänessä ei ollut merkkiäkään ulkonaisesta väkivallasta. Me kaksi
tiedämme hänen kuolleen säikäyksestä ja tiedämme myöskin, mitä hän
säikähti, mutta kuinka voisimme saattaa kaksitoista tunteetonta
jurymiestä siitä vakuutetuiksi? Mikä osoitti, että koira oli siinä
jutussa osallisena? Missä näkyi sen hampaiden jälkiä? Me tiedämme
luonnollisesti, että koira ei pure kuollutta ihmistä, ja että sir
Charles oli kuollut, ennenkuin koira ehti hänen luokseen. Mutta se on
todistettava, ja me emme pysty siihen."
"No, mutta tämäniltanen juttu?"
"Sen laita ei ole paljoa paremmin. Mitään suoranaista yhteyttä ei ole
koiran ja miehen kuoleman välillä. Me emme nähneet koiraa. Me kuulimme
sen äänen, mutta emme voisi todistaa, että se ahdisti tuota miestä.
Tässä ei ole minkäänlaisia varmoja perusteita. Ei, ystäväni, meidän
täytyy tyytyä siihen tosiseikkaan, että todistuksemme eivät vielä ole
selviä, ja että kannattaa antautua mihin tahansa saadaksemme ne
päteviksi."
"Ja kuinka se kävisi päinsä?"
"Minä toivon paljon rouva Laura Lyonsin menettelystä, kun hän saa
kuulla miten asiat ovat. Sitäpaitsi ovat minulla omat aikeeni. Joka
päivällä on oma vaivansa, ja minä toivon päässeeni voittopuolelle
ennen huomispäivän loppua."
Enempää en häneltä saanut kuulla, hän kulki vain eteenpäin ajatuksiin
vaipuneena. Kun tulimme Baskervillen portille, sanoin minä.
"Tuletko mukaani tänne?"
"Tulen; minä en tiedä, mitä enää vakoilisin. Vielä sana, Watson. Älä
puhu sanaakaan sir Henrylle koirasta. Anna hänen olla siinä luulossa,
että Seldenin kuolema tapahtui sillä tavoin, kuin Stapleton tahtoi
meitä uskomaan. Hän on siten pystyvämpi kestämään sen tulikokeen,
johon hän joutuu huomenna, koskapa hän silloin, jos oikein muistan
tiedonantosi, aikoo syödä päivällisen Stapletonin luona."
"Niin teen minäkin."
"Sinun täytyy jollakin tekosyyllä kieltäytyä kutsusta. Se käy helposti
päinsä. Ja jos nyt myöhästymmekin päivälliseltä, niin lupaan, että
illallinen maistuu meille molemmille sitä paremmalta."