Kuolleena nummella.
Minä istuin muutamia sekunteja aivan hengettömänä, tuskin saattaen
uskoa korviani. Mutta sitten tulin jälleen tajuihini, ja tuntui kuin
sieluni olisi vapautunut musertavasta vastuunalaisuuden taakasta. Tämä
kylmä, läpitunkeva, ivallinen ääni saattoi olla vain yhden ainoan.
"Holmes!" huusin minä, "Holmes?"
"Tule ulos", sanoi hän "ja varo kaikin mokomin revolveria."
Minä kumarruin matalan oviaukon läpitse ja siinä näin hänen istuvan
kivellä majan edessä. Hänen silmänsä säihkyivät iloisuutta minun
kasvoillani näkyvän hämmästyksen johdosta. Hän oli laihtunut ja näytti
hieman riutuneelta, mutta eloisalta ja valppaalta kuten aina. Hänen
teräväpiirteiset kasvonsa oli aurinko ruskehduttanut ja tuuli
kovettanut. Karkeassa villapuvussaan ja verkalakissaan näytti hän
tavalliselta matkailijalta, ja hänelle ominaisella puhtauden
rakkaudellaan oli hän pitänyt huolta siitä, että parta oli yhtä
huolellisesti ajeltu, ja liinavaatteet yhtä tahrattomat kuin Baker
Streetillä.
"Kenenkään ihmisen kohtaaminen ei koskaan ole tehnyt minua näin
iloiseksi", sanoin minä puristaen lämpimästi hänen kättänsä.
"Eikä niin hämmästyneeksikään?"
"Ei, se kernaasti myönnetään."
"Minä vakuutan, että minäkin hämmästyin. Minä en aavistanutkaan sinun
keksineen minun tilapäistä asuntoani, vielä vähemmin sinun olevan
siellä sisässä, ennenkuin olin kahdenkymmenen askeleen päässä ovelta."
"Vai niin, tunsitko minun jälkeni?"
"En, Watson, en saata kehua pystyväni erottamaan sinun jälkiäsi
kaikista muista maailmassa. Mutta jos oikein tahdot minua joskus
petkuttaa, niin käytä jotakin toista tupakkakauppaa, kun nimittäin
löydän sigaretin-pätkän, jossa on merkki Bradley, Oxford Street, niin
tiedän ystäväni Watsonin olevan lähitienoilla. Tuolla se on polun
vieressä. Luultavasti viskasit sen kädestäsi vähää ennen kuin sukelsit
sisään pimeään majaan."
"Aivan oikein."
"Niinpä luulen, ja kun tunnen sinun kestävyytesi, pidin varmana, että
istuit siellä vaanimassa ase kädessä odottaen muukalaisen palaamista.
Vai niin, sinä luulit siis minua tuoksi rikoksentekijäksi?"
"Minä en sitä tiennyt, mutta olin päättänyt ottaa asiasta selon."
"Hyvä on, Watson! Ja kuinka sait selville minun olinpaikkani? Ehkä
näit minut tuona yönä, kun olit pyydystämässä vankia, ja minä
varomattomasti annoin kuun nousta takanani."
"Kyllä, minä näin sinut silloin."
"Ja sitten olet tutkinut jokaisen majan, kunnes osasit oikeaan?"
"En, sinun poikasi on huomattu, ja siitä sain johtoa."
"Minä ymmärrän, tuo ukko kaukoputkineen. Aluksi en voinut käsittää,
mitä se oli, kun valo kiilsi kiikarin lasista." Hän nousi ylös ja
katsoi majaan. "Kas, Cartwright on käynyt tuomassa eräitä tarpeita.
Mitä paperille on kirjoitettu. Vai niin, sinä olet ollut Coombe
Traceyssa?"
"Olen."
"Rouva Laura Lyonsin luona?"
"Aivan niin."
"Hyvä on. Tutkimuksemme näkyvät käyneen rinnakkain, ja kun vertaamme
tuloksia, niin otaksun saavamme jokseenkin selvän käsityksen asiasta
kokonaisuudessaan."
"Suoraan sanoen iloitsen sydämestäni siitä, että sinä olet täällä,
sillä vastuunalaisuus ja asian hämäryys alkoivat rasittaa minun
hermojani. Mutta kuinka maailmassa olet tullut tänne ja mitä sinä ole
puuhannut? Minä luulin sinun oleskelevan Baker Streetin varrella
kiintyneenä tuohon rahankiristysjuttuun."
"Sitä tahdoinkin sinua luulemaan."
"Siis sinä käytät minua palveluksessasi luottamatta minuun!" huudahdin
minä hieman katkerasti. "Parempaa luulin ansainneeni, Holmes."
"Hyvä Watson, tässä asiassa, samoin kuin monessa muussakin, olet ollut
minulle korvaamattomaksi hyödyksi, ja minä pyydän anteeksi, että olen
sinua johonkin määrään pettänyt. Osaksi tein sen itsesi vuoksi, ja
aavistus siitä vaarasta, joka sinua uhkasi, sai minun matkustamaan
tänne oloja tutkimaan. Jos olisin ollut yhdessä sir Henryn ja sinun
kanssa, niin olisi minun käsitykseni aivan sama kuin teidän, ja minun
läsnäoloni olisi varottanut pelottavaa vastustajaamme. Nyt sitävastoin
olen saattanut kuljeksia täällä aivan toisin kuin siinä tapauksessa,
että olisin asunut Baskerville Hallissa. Ja minä olen nyt
jonkunlaisena tuntemattomana tekijänä, jonka merkitys määräävänä
hetkenä käy selväksi."
"Mutta miksi et siitä minulle ilmoittanut?"
"Siitä ei olisi ollut hyötyä kummallekaan meistä, ja sen kautta olisi
mahdollisesti minun täällä oloni tullut ilmi. Ehkä olisit tahtonut
ilmoittaa minulle jotain tai hyväntahtoisuudessasi jollakin tavoin
huolehtia minun mukavuudestani, ja siitä olisi ollut kovin suurta
vaaraa. Otin mukaani Cartwrightin --muistathan tuon asioimis-toimiston
pojan? -- ja hän on hankkinut minulle tarpeeni: leipää ja puhtaita
kauluksia. Voi tulla kylläkin vähällä toimeen. Poika on sitäpaitsi
käytettäväkseni antanut kaksi silmää lisää ja nopean jalkaparin, joita
en voi kyllin kiittää."
"Ja minun tiedonantoni ovat olleet aivan arvottomia!" Minä vapisin
ajatellessani sitä huolta ja ylpeyttä, jolla ne olin kirjoittanut.
Holmes otti taskustaan paperikäärön.
"Tässä ovat sinun kirjeesi, kunnon veliseni, ja niitä olen kyllä
huolella tutkinut. Hyvästi järjestämällä asiat olen saanut aikaan,
että ne ovat viipyneet vain yhden päivän liikaa. Minä en voi muuta
kuin mitä lämpimimmin kiittää sitä intoa ja viisautta, jota olet
osoittanut tässä niin tavattomassa asiassa."
Vieläkin tuotti minulle jonkun verran tuskaa se ajatus, että Holmes
oli tällä tavoin pettänyt minua, mutta hänen kiitoksensa lämpö
karkotti kaiken suuttumuksen. Sisimmässäni tunsin myöskin hänen olevan
oikeassa siinä, mitä sanoi, ja että tarkoituksemme saavuttamiseksi
kyllä oli ollut viisainta pitää minua tietämättömänä hänen
oleskelustaan nummella.
"Niin oli kyllä parasta", sanoi hän huomatessaan minun mieleni
kirkastuvan. "Kerro nyt minulle, kuinka käynnistäsi rouva Laura
Lyonsin luona suoriuduit -- minun ei ollut vaikea arvata sinun matkasi
Coombe Traceyyn tarkoittaneen häntä, sillä siellä ei ole ketään muuta,
joka voisi olla meille hyödyksi tässä asiassa. Ellet sinä olisi mennyt
sinne tänään, niin on hyvin luultavaa, että minä olisin tehnyt sen
huomenna."
Aurinko oli laskenut, ja nummi verhoutui hämärään. Ilma kävi
viileäksi, ja me etsimme suojaa majasta. Siellä kerroin hänelle
keskusteluni Laura Lyonsin kanssa. Se herätti hänen huomiotaan niin,
että minun joskus täytyi toistaa kahdesti samat seikat, ennenkuin hän
tyyntyi.
"Tämä on hyvin tärkeää", sanoi hän päästyäni loppuun. "Se täyttää
erään aukon, joka on näyttänyt minusta aivan selittämättömältä tässä
mutkikkaassa jutussa. Ehkä tiedät, että tämän naisen ja Stapletonin
suhde on hyvin läheinen?"
"En sitä todellakaan tiennyt."
"Niin on asia kumminkin. He tapaavat toisiaan, ovat kirjeenvaihdossa,
ymmärtävät toisensa täydellisesti. Tästä saamme mahtavan aseen
käsiimme. Jos vaan voisin sen avulla vapauttaa hänen vaimonsa -- --"
"Hänen vaimonsako?"
"Niin, nyt lienee minunkin ilmoitettava sinulle jotain vastaksi
kaikelle sille, mitä sinä olet kertonut minulle. Se nainen, jota on
pidetty neiti Stapletonina, on itse asiassa hänen vaimonsa."
"Suuri Jumala, mitä sanot? Oletko varma siitä? Kuinka hän sitten on
sallinut sir Henryn rakastua häneen?"
"Sir Henryn rakastuminen ei oikeastaan voi vahingoittaa muita kuin
häntä itseään. Stapleton piti kyllä huolta siitä, ettei hän tullut
liian tunkeilevaksi, niinkuin itse olet nähnyt. Sanon vielä kerran,
että tämä nainen on hänen vaimonsa eikä sisarensa."
"Mutta mitä hyötyä sellaisesta petoksesta olisi?"
"Stapleton ymmärsi, että hän vapaana naisena saattoi olla suuremmaksi
hyödyksi."
Kaikki minun salaiset aavistukseni ja häilyvät epäluuloni saivat äkkiä
muodon ja kohdistuivat luonnontutkijaan. Tämä välinpitämätön ja
väritön mies olkihattuineen ja hyönteishaavineen tuntui nyt minusta
kammottavasta olennosta, jolla oli ääretön kärsivällisyys ja ääretön
kavaluus, hymyilevät kasvot ja verenhimonen sydän."
"Hänkö siis on vihollisemme -- hänkö meitä Lontoossa vakoili?"
"Niin minä ainakin selitän arvoituksen."
"Ja varoitus -- tuliko se hänen vaimoltaan?"
"Tuli kyllä."
Olin näkevinäni halpamaisen konnantyön alkavan häämöttää esiin siitä
pimeydestä, joka niin kauan oli minua ympäröinyt.
"Mutta oletko varma siitä, Holmes? Kuinka tiedät, että tuo nainen on
hänen vaimonsa?"
"Sen tiedän, sillä ensi kerran kohdatessaan sinua antoi hän sattumalta
entisestä elämästään oikeitakin tietoja, joita hän kyllä on monta
kertaa katunut sen jälkeen. Hän on todellakin ollut opettajana
Pohjois-Englannissa eikä mikään ole helpompaa kuin ottaa selvä
jostakin opettajasta. Löytyy koulutoimistoja, jotka voivat antaa
tietoja kaikista sillä alalla toimivista henkilöistä. Jonkun aikaa
asiaa tutkittuani sain selville, että eräs koulu oli joutunut häviöön
mitä räikeimmistä syistä, ja että koulun hoitaja vaimoineen oli
kadonnut. Kuvaus näistä henkilöistä sopi Stapletoneihin, ja kun vielä
sanottiin, että tuo mies oli ollut hyönteistieteen harrastaja, niin
oli yhteys selvä."
Asia alkoi todella näyttää vähemmän pimeältä, mutta paljon siinä vielä
oli hämärää.
"Mutta jos tämä nainen todella on hänen vaimonsa, niin mikä osa sitten
on rouva Laura Lyonsilla?"
"Siihen kohtaan ovat omat tutkimuksesi tuottaneet selvyyttä. Käyntisi
hänen luonaan on huomattavassa määrässä yksinkertaistuttanut oloja.
Minä en tiennyt, että oli ollut kysymys laillisesta erosta hänen ja
hänen miehensä välillä. Luullen Stapletonia naimattomaksi toivoo hän
luonnollisesti pääsevänsä hänen vaimokseen."
"Ja kun hän saa tietää erehdyksensä?"
"Niin tulee hän arvattavasti olemaan meille hyödyksi. Ensi tehtävämme
huomenna on käydä hänen luonaan. Mutta etkö nyt ole ollut liiankin
kauan poissa sen miehen luota, jota olet luvannut suojata, Watson?
Sinun pitäisi pysyä Baskerville Hallissa."
Viimeiset punaiset valojuovat lännessä olivat vaalenneet ja nummi oli
pimeässä. Muutamia heikosti välkkyviä tähtiä ilmeni taivaalle.
"Vielä yksi kysymys, Holmes", sanoin minä nousten seisomaan. "Eihän
meidän kesken pitäne olla salaisuutta. Mitä tämä kaikki merkitsee?
Mikä on hänen tarkoituksensa?"
Matalalla äänellä vastasi Holmes:
"On kysymys murhasta, Watson -- hienosta, kylmäverisestä, hyvin
suunnitellusta murhasta. Älä kysy minulta yksityiskohtia. Verkkoni
alkaa kiertyä hänen ympärilleen samoin kuin hänen paulansa sir Henryn
ympärille, ja sinun avullasi saan hänet pian kiinni. Yksi vaara uhkaa
meitä, se nimittäin, että hän ehtisi iskeä uhriinsa, ennenkuin me
olemme valmiit. Minä tarvitsen vielä päivän -- korkeintaan kaksi, mutta
sillä aikaa tulee sinun hoitaa sir Henryä, niinkuin äiti sairasta
lastaan. Sinun tämänpäiväinen retkesi on tullut oikeutetuksi
menestyksensä kautta, mutta kumminkin olisin valmis toivomaan, ettet
olisi poistunut hänen luotaan. Kuulehan vain tuotakin!"
Kauhistava huuto -- pelon ja kauhun pitkällinen ulvonta kajahti nummen
äänettömyydessä. Veri hyytyi suonissani.
"Hyvä Jumala!" huudahdin minä. "Mitä tuo on? Mitä se merkitsee?"
Holmes oli hypähtänyt seisomaan, ja minä näin hänen tumman, voimakkaan
vartalonsa majan ovella. Hän seisoi hartiat kumarassa, pää eteenpäin
ojennettuna, tuijottaen pimeään.
"Vaiti!" kuiskasi hän. "Vaiti!"
Huuto oli tuntunut niin kovalta äkillisyytensä vuoksi, mutta se oli
kumminkin tullut kaukaa nummelta. Nyt se kuului korviimme lähempää,
kimakammin, läpitunkevammin kuin ennen.
"Missä se on?" kuiskasi Holmes ja äänen värähdyksestä ymmärsin, että
hänkin, tuo rautainen mies, oli sisimpäänsä myöten kauhistunut. "Missä
se on, Watson?"
"Varmaankin tuolla", sanoin minä ja viittasin pimeyteen.
"Ei, tuolla!"
Taaskin vihlasi hätähuuto äänettömässä yössä, vielä kovemmin ja paljoa
lähempänä meitä. Ja siihen sekaantui syvä, kumea jyminä, joka oli
soinnukas ja kumminkin uhkaava, nouseva ja laskeva kuin meren
lakkaamaton kohina.
"Koira!" huusi Holmes. "Tule, Watson! Kunpa ei olisi myöhäistä!"
Hän oli lähtenyt kiivaasti juoksemaan nummelle ja minä seurasin hänen
kintereillään. Äkkiä kuului kiviseltä maalta aivan edessämme viimeinen
epätoivon huuto, ja sitä seurasi kumea, raskas ääni ikäänkuin jonkun
putoamisesta. Me pysähdyimme kuuntelemaan. Tyyneen illan raskasta
äänettömyyttä ei yksikään ääni enää häirinnyt.
Minä huomasin, kuinka Holmes suunniltaan epätoivosta vei kätensä
otsalleen.
"Hän on voittanut, Watson. Me tulemme liian myöhään."
"Ei, ei, älä niin sano!"
"Mikä hullu minä, kun en ajoissa iskenyt! Ja sinä, Watson, kun jätit
vartiopaikkasi! Mutta, Jumalan nimessä, jos onnettomuus on tapahtunut,
niin me kostamme hänen kuolemansa!"
Me juoksimme umpimähkään pimeässä, loukaten itseämme kiviin,
tunkeutuen pensaikkojen läpi, läähättäen kukkuloita ylös, syöksyen
rinteitä alas, alituiseen siihen suuntaan, josta nuo kamalat äänet
olivat kuuluneet. Holmes katseli silloin tällöin ympärilleen, mutta
varjot nummella olivat tiheitä, eikä sen autiolla pinnalla mitään
liikkunut.
"Voitko nähdä mitään?"
"En, en mitään."
"Vaiti, mitä se on?"
Hiljainen valitus kuului korviimme ja uudistui pari kertaa meidän
vasemmalla puolellamme. Pitkähkön selänteen oli siinä katkassut jyrkkä
kallioseinä ja sen vieressä oli kivinen rinne. Tämän rosoisella
pinnalla näkyi joku tumma esine, jonka muoto meidän lähestyessämme
esiintyi yhä selvemmin. Siinä makasi mies silmillään, pää kamalasti
taipuneena ruumiin alle, olkaluut pystyssä ja ruumis ikäänkuin
valmiina vyörymään yliniskoin. Niin omituinen oli tämä asento, etten
heti ymmärtänyt noiden valitus-huutojen merkinneen sielun eroa
ruumiista. Ei kuiskausta, ei ääntä tullut enää tuolta tummalta
olennolta, jonka yli me kumarruimme. Holmes kosketti häntä kädellään,
mutta tempasi sen heti pois huudahtaen kauhusta. Hänen sytyttämänsä
tulitikku valaisi ruumista, ja me näimme nyrkkiin puristuneet kädet ja
laajenevan lätäkön, jonka pääkallon murskaantuminen oli synnyttänyt.
Me näimme enemmänkin, ja se sai sydämemme seisahtumaan, nimittäin sir
Henry Baskervillen ruumiin.
Molemmat tunsimme me aivan hyvin sen punaruskean puvun, joka hänellä
oli ollut yllään, kun ensi kerran näimme hänet Baker Streetin
varrella. Ehdimme nähdä sen nyt vain vilahdukselta, ennenkuin
tulitikku sammui ja toivo hävisi meidän sieluistamme.
"Mikä hirviö!" huudahdin minä ja puristin kädet nyrkkiin. "Oh, Holmes,
en voi koskaan antaa anteeksi itselleni, että jätin hänet yksin."
"Minä olen enemmän moitittava kuin sinä, Watson. Saadakseni koko jutun
valmiiksi ja täydelliseksi, olen uhrannut minuun turvanneen miehen
hengen. Sen kovempaa iskua en ole saanut koko elämässäni. Mutta kuinka
saatoin aavistaa, että hän panisi henkensä alttiiksi lähtemällä tähän
aikaan yksin nummelle?"
"Ajattelehan, että saimme kuulla hänen huutonsa -- oi, hyvä Jumala,
niitä huutoja! -- ja kumminkaan emme voineet häntä auttaa! Missä mahtaa
olla tuo koirahirviö, joka hänet tappoi? Ehkä se vielä hiiviskelee
täällä kallioitten välissä. Ja missä on Stapleton? Hän saa vastata
tästä teosta."
"Niin saakin, siitä aion minä pitää huolen. Setä ja veljenpoika ovat
murhatut -- toinen pelästynyt kuoliaaksi vain nähdessään eläimen, jota
hän piti ylenluonnollisena, toinen kuollut hurjasti paetessaan samaa
eläintä. Nyt on jäljellä vain todistaa yhteys miehen ja tuon eläimen
välillä. Tämän viimemainitun olemassa olon voimme vannoa vain sen
nojalla, mitä kuulimme, sillä sir Henryn kuolema on aiheutunut
putoamisesta. Kuinka kavala tuo konna liekin, tulee hän kumminkin
olemaan minun vallassani, ennenkuin vielä yksi päivä on mennyt."
Sydän täynnä katkeruutta seisoimme molemmin puolin kuolleen ruumista,
kokonaan huumaantuneina tästä äkillisestä ja auttamattomasta
onnettomuudesta, joka antoi niin surkean lopun meidän pitkällisille ja
vaivaloisille ponnistuksillemme. Kuu oli jo noussut taivaalle, ja me
kiipesimme sille kalliolle, josta ystävä raukkamme oli syöksynyt alas,
ja sen huipulta katselimme me varjoisaa nummea, jossa vaihteli
hopeainen valo ja pimeys. Kaukana, Grimpenillä päin, loisti yksi ainoa
tasainen, keltainen tuli. Se ei voinut tulla muualta kuin Stapletonin
yksinäisestä asunnosta. Hiljaa kiroten pudistin nyrkkiäni sitä kohden.
"Miksi emme vangitsisi häntä heti?" kysyin.
"Todistukset eivät vielä ole täydelliset. Mies on suurimmassa määrin
viekas ja kavala. Tässä ei ole kysymys siitä, mitä me tiedämme, vaan
mitä voimme todistaa. Jos teemme erehdyksen, voi sattua että tuo konna
taaskin livahtaa tiehensä."
"Mitä teemme sitten?"
"Saamme kylliksi tekemistä huomenna. Tänä iltana voimme vaan tehdä
ystävä raukallemme viimeisen palveluksen."
Yhdessä ryömimme alas jyrkkää rinnettä ja lähestyimme kuollutta, jonka
ruumis mustana ja selvänä kuvastui hopealle hohtavia kiviä vasten.
Tuska, joka ilmeni tässä vääristyneessä ruumiissa, oli niin ilmeinen,
että minun silmäni täyttyivät kyynelillä.
"Meidän täytyy hankkia apua, Holmes. Me emme kahden voi kantaa häntä
kotiin. Mutta oletko järjiltäsi?"
Huudahtaen oli hän kumartunut ruumiin yli ja hyppeli nyt sen ympärillä
nauraen ja taputtaen käsiään. Oliko tämä mies todella minun vakava,
umpimielinen ystäväni? Siinäkin arvoitus!
"Parta! Parta! Miehellähän on parta!" huusi hän.
"Partako?"
"Niin. Se ei ole sir Henry -- se on -- niin, se on todellakin minun
naapurini, rangaistusvanki."
Kuumeisella kiireellä olimme kääntäneet ruumiin ja sen verta tippuva
parta viittasi nyt kylmään, kirkkaaseen kuuhun päin. Ei voinut erehtyä
tuosta matalasta otsasta, tuuheista kulmakarvoista ja kuopalle
painuneista, eläimellisistä silmistä. Ne olivat todellakin samat
kasvot, jotka olivat tuijottaneet minuun kallioon kiinnitetyn
kynttilän valossa -- Seldenin, murhaajan kasvot.
Samassa hetkessä oli kaikki selvää. Minä muistin, että sir Henry oli
sanonut minulle antaneensa vanhat vaatteensa Barrymorelle. Tämä oli
vuorostaan antanut ne Seldenille valepuvuksi pakoa varten. Saappaat,
paita, lakki -- kaikki oli sir Henryn. Tapaus oli sittenkin surullinen
kyllä, mutta tämä mies oli kumminkin maan lakien mukaan ansainnut
kuoleman. Minä ilmoitin Holmesille asian laidan ja minun sydämeni
paisui kiitollisuudesta ja ilosta.
"Siinä tapauksessa ovat vaatteet aiheuttaneet mies-raukan kuoleman",
sanoi hän. "On aivan selvää, että jotain sir Henrylle kuuluvaa
esinettä on käytetty koiran yllyttämiseen -- luultavasti tuota
saapasta, joka katosi hotellista, ja niin joutui tämä mies uhriksi.
Yksi ihmeellinen seikka jää vielä selittämättä: kuinka saattoi Selden
pimeässä aavistaa, että koira ajoi häntä takaa?"
"Luultavasti hän kuuli sen."
"Jos sellainen paatunut mies, kuin tämä vanki, kuuleekin koiran
haukuntaa nummelta, niin tuskinpa hän siihen määrään joutuu
suunniltaan kauhusta, että unohtaen kiinni joutumisen vaaran huutaa
hurjasti apua. Huudoista päättäen on hän juossut pitkän matkan sen
jälkeen, kun huomasi koiran. Kuinka saattoi hän sen huomata?"
"Minusta näyttää vielä merkillisemmältä, että tämä koira, edellyttäen
että otaksumamme ovat oikeita --"
"Minä en edellytä mitään."
"Vai niin -- no, että tämä koira on laskettu irti tänä iltana. Ei se
varmaankaan aina juoksentele nummella. Stapleton ei olisi laskenut
sitä irralleen, ellei hänellä olisi ollut syytä otaksua sir Henryn
tänä iltana olevan nummella."
"Minun vaikeuteni ei kyllä ole niin helposti ratkaistavissa kuin
sinun, joka kyllä pian selviää. Kysymys on nyt: mihin me panemme tuon
raukan ruumiin? Emme voi jättää sitä tähän kettujen ja korppien
saaliiksi."
"Minä ehdotan, että kannamme sen johonkin noista kivimajoista, kunnes
olemme ilmoittaneet asian poliisille."
"Niin, se on kyllä parasta. Me kyllä varmasti jaksamme kantaa sen
sinne saakka. Mutta kuka tuo on, Watson? Kaiken pyhän nimessä,
siinähän on mies itse. Älä sanallakaan ilmaise meidän epäluulojamme!
Ei sanallakaan, sillä silloin on suunnitelmani karilla."
Eräs henkilö lähestyi meitä nummen yli ja minä saatoin nähdä sikarin
hehkun. Kuu valaisi häntä nyt, ja minä tunsin luonnontutkijan notkean
vartalon ja huolimattoman käynnin. Hän pysähtyi meidät nähtyään, mutta
tuli sitten lähemmäksi.
"Mitä, tohtori Watson, tekö todellakin? Teitäpä viimeiseksi saatoin
toivoa tapaavani nummella tähän aikaan. Mutta mitä tämä on? Onko joku
vahingoittunut? Ei -- eihän ole mahdollista, että se on ystävämme sir
Henry?"
Hän kiiruhti esiin ja kumartui ruumiin yli. Minä kuulin kuinka hän
tapaili henkeä, ja sikari putosi hänen kädestään.
"Kuka -- kuka tämä on?" sammalsi hän.
"Se on Selden -- Princetownista karannut vanki."
Stapleton oli tullut aivan kalman kalpeaksi, mutta voimakkaalla
ponnistuksella kukisti hän hämmästyksensä ja pettymyksensä. Hän katsoi
kysyvästi vuoroon Holmesiin ja minuun.
"Taivaan nimessä! Mikä tärisyttävä tapahtuma! Kuinka hän kuoli?"
"Luultavasti hän taittoi niskansa pudotessaan tuolta kalliolta.
Ystäväni ja minä olimme kävelemässä nummella ja kuulimme huutoa."
"Minä kuulin myöskin huutoa. Siksi tulinkin tänne. Minä olin levoton
sir Henryn vuoksi."
"Miksi juuri sir Henryn?" -- Minä en voinut pidättyä sitä kysymästä.
"Koska olin pyytänyt häntä tulemaan minun luokseni. Kun häntä ei
kuulunut, alkoi minua ihmetyttää ja kuultuani huutoa nummelta, aloin
luonnollisesti pelätä, että hänelle olisi jotain tapahtunut. Mutta
muuten" -- ja nyt siirtyi hänen katseensa taaskin minusta Holmesiin --
"kuulitteko mitään muuta kuin huutoa?"
"Emme", vastasi Holmes, "kuulitteko te?"
"En."
"Mitä tarkotatte sitten?"
"Oh, te kyllä olette kuullut kansan kertomuksia tuosta
kummituskoirasta ja sen retkistä? Sen huutoa voi usein kuulla öisin
nummella. Olisi hauska tietää, onko sellaisia ääniä kuulunut tänä
iltana?"
"Me emme kuulleet mitään", vastasin minä.
"Ja kuinka selitätte tämän miesraukan kuoleman?"
"Minä otaksun, että hätä ja vaivat ovat hämmentäneet hänen aivonsa.
Hän on hullun tavoin juossut edestakasin nummella, pudonnut kalliolta
ja taittanut niskansa."
"Se tuntuu kaikkein todennäkösimmältä otaksumalta", sanoi Stapleton
huoaten ikäänkuin helpotuksesta. "Ja mikä on teidän arvelunne asiasta,
herra Sherlock Holmes?"
Ystäväni kumarsi.
"Teidän on helppo tuntea ihmisiä", sanoi hän.
"Me olemme odottaneet teitä näille seuduin tohtori Watsonin tulosta
saakka. Te saavutte surullisena hetkenä."
"Kyllä, sitä ei voi kieltää. Minä otaksun, että ystäväni selitys
huomataan riittäväksi, ja kun huomenna palaan Lontooseen, on minulla
hauska muisto käynnistäni."