Nummella oleskeleva muukalainen.
Se ote päiväkirjastani, joka muodosti edellisen luvun, on vienyt
kertomuksen lokakuun kahdeksanteentoista päivään saakka, josta asiat
alkavat nopeaan lähestyä kamalaa loppuansa. Seuraavien päivien
tapahtumat ovat tulikirjaimilla muistiini piirretyt, ja minä voin
kertoa ne tarvitsematta turvautua silloin tekemiini muistiinpanoihin.
Alan nyt siitä päivästä, jonka edellisenä olin saanut määrätyksi kaksi
tärkeää seikkaa, ensiksikin, että rouva Laura Lyons Coombe Traceysta
oli kirjottanut sir Charles Baskervillelle ja sopinut yhtymyksestä
hänen kanssaan sillä paikalla, jossa hän oli tavattu kuolleena, ja
sinä aikana, jolloin kuolema oli tapahtunut, toiseksi, että nummella
vaaniva mies oleskeli vuorenrinteen kivimajoissa. Näiden kahden seikan
avulla tunsin pian voivani saattaa valoa pimeyteen, ellei minulta
huomattavassa määrässä puuttuisi ymmärrystä tai rohkeutta.
En ollut tilaisuudessa heti ilmoittamaan sir Henrylle, mitä edellisenä
iltana olin saanut selville rouva Lyonsista, sillä Mortimer pelasi
korttia hänen kanssaan myöhäiseen yöhön. Vasta aamiaisella seuraavana
päivänä kerroin siitä hänelle, ja kysyin, tahtoiko hän seurata minua
Coombe Traceyyn. Ensin oli hän siihen hyvin halukas, mutta sitten
päätimme, että oli viisainta minun mennä sinne yksin. Kuta enemmän
muodolliselta käynti näyttäisi, sitä vähemmän tietoja luultavasti
saisimme. Hieman pahalla omallatunnolla jätin sir Henryn ja lähdin
uudelle tiedusteluretkelleni.
Kun saavuin Coombe Traceyyn, käskin Perkinsin viedä hevoset talliin ja
tiedustelin sitä naista, jonka luo aioin. Helposti löysin hänen
asuntonsa. Se sijaitsi kaupungin keskuksessa, ja huoneet olivat hyvin
kalustetut. Palvelustyttö pyysi minua heti astumaan sisään, ja kun
tulin vastaanottohuoneeseen, nousi eräs nainen äkkiä kirjoituskoneen
luota ja kääntyi ystävällisesti hymyillen minun puoleeni. Hänen
kasvojensa ilme muuttui kumminkin, kun hän näki tuntemattoman miehen
edessään. Hän istuutui jälleen ja kysyi minun asiaani.
Ensi vaikutukselta oli rouva Lyons ensimmäisen luokan kaunotar. Hänen
silmänsä ja tukkansa olivat pähkinänruskeat, ja vaikka hänen
kasvoillaan oli kesakoita, oli hänen ihonsa erittäin hieno ja sillä
oli tuo harvinainen, kaunis puna, jonka näkee vaaleanpunaisten
ruusujen terä-lehdillä. Ihailu oli, kuten sanottu, ensi tunteeni,
mutta sitten alkoi arvostelu. Näissä kasvoissa oli jotain, joka ei
ollut täysin sopusointuista, jotain karkeaa ilmeessä, jotain kovaa
silmissä ja velttoa suun luona, joka häiritsi piirteitten kauneutta.
Mutta tämä selveni minulle vasta myöhemmin. Tällä hetkellä tiesin
vain, että seisoin tavattoman kauniin naisen edessä ja että hän kysyi
aihetta käyntiini. Vasta silloin huomasin kuinka arkaluontoinen asiani
oli.
"Minulla on ilo tuntea teidän isänne", sanoin.
Se oli kömpelö alku, ja rouva Lyons ilmaisikin olevansa sitä mieltä.
"Isälläni ja minulla ei ole mitään tekemistä toistemme kanssa", sanoi
hän. "Minä en ole hänelle mitään velkaa, ja hänen ystävänsä eivät ole
minun. Ellei sir Charles Baskerville ja muutamat muut hyväntahtoset
ihmiset olisi tulleet avukseni, olisi isäni kyllä antanut minun kuolla
nälkään."
"Sir Charles Baskerville-vainajasta tahtoisinkin puhua kanssanne",
sanoin minä.
Kesakot näkyivät selvemmin hänen kauniilla kasvoillaan.
"Mitä minä saattaisin kertoa teille hänestä?" kysyi hän hypistellen
hermostuneesti sormillaan kirjoituskoneen koskettimia.
"Te tunsitte hänet -- eikö niin?"
"Olen jo sanonut teille olleeni suuressa kiitollisuuden velassa
hänelle. Minä voin nyt elättää itseni, ja se riippuu suureksi osaksi
siitä hyvyydestä, jota hän osoitti minulle, kun minulla oli kaikkein
vaikeinta."
"Olitteko kirjeenvaihdossa hänen kanssaan?"
Kaunis nainen katsoi minuun vihasta leimuavilla silmillä.
"Mitä tarkoittavat nämät kysymykset?" huudahti hän kiivaasti.
"Ne tarkottavat estää julkista häväistysjuttua. Parempi on, että minä
ne teen tässä, kuin että asia siirtyy julkisuuteen."
Hän vaikeni ja tuli hyvin kalpeaksi. Viimein katsoi hän ylös ja hänen
käytökseensä tuli jotain rohkeaa ja uhkamielistä.
"No niin", sanoi hän, "minä vastaan. Kysykää mitä tahdotte!"
"Olitteko kirjeenvaihdossa sir Charlesin kanssa?"
"Kyllä, kirjoitin hänelle pari kertaa, kiittääkseni häntä hänen
hienotunteisesta jalomielisyydestään."
"Oletteko merkinnyt muistiin, koska nuo kirjeet lähetettiin?"
"En."
"Tapasitteko itse häntä?"
"Kyllä, kerran tai pari, hänen käydessään Coombe Traceyssa. Hän oli
sangen vaatimaton luonne ja teki mieluimmin hyvää hiljaisuudessa."
"Mutta jos tapasitte häntä niin harvoin ja kirjoititte hänelle niin
harvoin, kuinka saattoi hän sitten kylliksi tuntea teidän olojanne
auttaakseen teitä mainitsemallanne tavalla?"
Hän vastasi väitteeseeni epäröimättä hetkeäkään.
"Useat herrat tunsivat surullisen tarinani ja yhtyivät minua
auttaakseen", sanoi hän. "Niihin kuului herra Stapleton, joka oli sir
Charlesin naapuri ja läheinen ystävä. Hän oli tavattoman hyvä minua
kohtaan ja hänen kauttaan sai sir Charles tietää minusta ja vaikeasta
asemastani."
Minä tiesin ennestään, että herra Stapleton useissa tilaisuuksissa oli
toiminut sir Charlesin avunannon välittäjänä ja rouva Lyonsin sanat
tuntuivat tosilta.
"Kirjoititteko koskaan sir Charlesille sopiaksenne yhtymyksestä hänen
kanssaan?" jatkoin minä.
Taaskin punehtui rouva Lyons suuttumuksesta.
"Minusta tuntuu todellakin kysymyksenne hieman tunkeilevalta", sanoi
hän.
"Se on ikävää, mutta minun täytyy uudistaa se."
"Siinä tapauksessa vastaan -- sitä en suinkaan tehnyt."
"Ettekö tehnyt sitä juuri sir Charlesin kuolinpäivänä."
Punehdus katosi ja hän tuli kalman kalpeaksi. Hänen kuivat huulensa
muodostuivat sanomaan "En", jonka paremmin näin kuin kuulin.
"Muistinne varmaan pettää", sanoin minä. "Minä voin sanoakin kuinka
pari riviä kirjeessänne kuului: 'Minä pyydän teitä ehdottomasti
polttamaan tämän kirjeen ja saapumaan veräjän luo kello kymmenen, jos
olette gentlemanni'."
Minä luulin hänen pyörtyvän, mutta voimakkaalla ponnistuksella
hillitsi hän itsensä.
"Eikö siis todellakaan maan päällä löydy yhtään gentlemannia!" sanoi
hän hiljaa.
"Te teette sir Charlesille vääryyttä", huomautin minä. "Hän poltti
kyllä kirjeen, mutta toisinaan voi kirjeitä lukea poltettuinakin. Te
tunnustatte siis kirjoittaneenne tuon?"
"Kyllä, tottahan sen kirjotin", sanoi hän ja nyt seurasi oikea
sanatulva. "Kirjotinhan sen. Miksi sitä kieltäisin? Siinä ei ole
häpeämistä. Minä tahdoin häntä auttamaan itseäni, ja kun luulin
voivani taivuttaa hänet siihen, jos saisin puhutella häntä, niin
pyysin häntä kohtaamaan minua."
"Mutta miksi sellaiseen aikaan?"
"Koskapa juuri olin kuullut, että hän seuraavana päivänä aikoi
matkustaa Lontooseen viipyäkseen siellä ehkä useita kuukausia. Useista
syistä en voinut tulla aikasemmin päivällä."
"Mutta miksi pyysitte häntä kohtaamaan teitä veräjän luona, sen sijaan
että olisitte mennyt hänen kotiinsa?"
"Luuletteko, että nuoren naisen sopii yksin mennä käymään naimattoman
miehen luona?"
"Mitä tapahtui, kun te tulitte?"
"Minä en mennytkään."
"Rouva Lyons!"
"En, minä vannon sen kaiken pyhän nimessä. Minä en mennyt sinne, sillä
tapahtui jotain, joka teki sen tarpeettomaksi."
"Ja mitä se oli?"
"Se koski minua yksityisesti ja siitä en voi puhua."
"Te tunnustatte siis joka tapauksessa sopineenne yhtymyksestä sir
Charlesin kanssa sillä paikalla, missä hän kuoli ja sinä aikana,
jolloin se tapahtui, mutta kiellätte saapuneenne yhtymykseen?"
"Se on totta."
Minä tein hänelle mitä mutkikkaimpia kysymyksiä, mutta en koskaan
onnistunut pääsemään edemmäksi.
"Rouva Lyons", sanoin minä nousten seisomaan tämän pitkän ja
valaisevan keskustelun jälkeen, "te otatte päällenne suuren
edesvastuun ja joudutte valheelliseen asemaan, jos ette aivan suoraan
sano minulle, mitä tästä asiasta tiedätte. Jos minun täytyy pyytää
poliisia ryhtymään asiaan, niin saatte nähdä, missä määrin te olette
epäluulon alainen. Jos olette aivan viaton, niin tahtoisin ensiksikin
tietää, miksi te alussa kielsitte kirjottaneenne sir Charlesille
mainittuna päivänä."
"Sen tein siksi, että pelkäsin antavani aihetta vääriin
johtopäätöksiin ja tulevani sekoitetuksi johonkin häväistys-juttuun."
"Ja miksi tahdoitte niin välttämättä sir Charlesia hävittämään tuon
kirjeen?"
"Sen mahdatte ymmärtää, jos olette lukenut sen kokonaisuudessaan."
"Sitä en ole sanonut."
"Mutta tehän kertasitte osan kirjeestäni."
"Se oli ainoastaan jälkikirjoitus. Kirje oli, kuten sanottu, poltettu,
eikä sitä kokonaisuudessaan voinut lukea. Minä kysyn vielä kerran,
miksi niin välttämättä tahdoitte sir Charlesia hävittämään tuon
kirjeen, jonka hän sai teiltä kuolinpäivänään?"
"Asia on niin täydelleen yksityistä laatua."
"Sitä suurempi syy välttää julkista kuulustelua."
"No, sitten minun täytynee siitä puhua. Jos vähänkään tunnette minun
onnetonta tarinaani, niin tiedätte, että minä menin liian hätäisesti
avioliittoon, jota olen saanut katua."
"Sen olen kuullut."
"Minua ahdistaa alituiseen mies, jota inhoan. Hänellä on laki
puolellaan, ja koska tahansa voi käydä niin, että minut pakotetaan
elämään yhdessä hänen kanssaan. Kirjoittaissani sir Charlesille, olin
juuri saanut tietää, että mahdollisesti voisin päästä vapaaksi, jos
muutamia maksuja suoritettaisiin. Siitä riippui kaikki -- minun
rauhani, onneni, oman arvon tuntoni, niin, kaikki. Minä tunsin sir
Charlesin jalomielisyyden ja luulin, että hän auttaisi minua, jos
omasta suustani saisi kuulla asian laidan."
"Mutta mistä johtui, että te ette tullutkaan?"
"Se johtui siitä, että ennen tuota määrättyä hetkeä sain apua toiselta
taholta."
"Miksi ette kirjottanut sir Charlesille ilmottaaksenne siitä?"
"Sen olisin tehnyt, jos seuraavana aamuna en olisi sanomalehdestä
saanut lukea uutista hänen kuolemastaan."
Kertomuksen yhtenäisyys oli niin selvä, etten kysymyksilläni voinut
sitä rikkoa. Ainoa keino asiaa tutkia oli ottaa selville, oliko hän
ryhtynyt toimiin saadakseen avioeroa miehestään niihin aikoihin kuin
onnettomuus sattui.
Oli selvää, ettei hän olisi uskaltanut kieltää käyneensä Baskerville
Hallissa, jos olisi siellä ollut, sillä hänen olisi täytynyt käyttää
ajuria, eikä olisi voinut ehtiä takasin Coombe Traceyyn ennen
puoltayötä. Sellaista retkeä ei olisi ollut mahdollista salata. Oli
siis luultavaa että hän oli puhunut totta, tai että asia ainakin
osaksi oli niin. Toiveissani pettyneenä ja raskain mielin lähdin hänen
luotaan. Taaskin olin kohdannut sen läpipääsemättömän seinän, joka
näytti rajoittavan jokaista polkua, jolla koetin päästä päämäärääni.
Kuta enemmän ajattelin tämän naisen kasvojen ilmettä ja olentoa, sitä
selvemmäksi kävi, että hän salasi minulta jotain. Miksi hän oli tullut
niin kalpeaksi? Miksi täytyi pakottaa hänet jokaiseen myönnytykseen?
Miksi hän oli ollut niin salaperäinen silloin kun tuo surullinen
tapaus sattui? Tuskin saattoi selitys kaikkeen tähän olla niin viaton,
kuin hän oli esittänyt. Tällä hetkellä oli minun mahdoton päästä
etemmäs siihen suuntaan, vaan minun täytyi hakea tuota toista johtoa,
joka oli löydettävissä kivimajoista nummella.
Ja ne ohjeet, jotka tästä olin saanut, olivat hyvin epämääräiset, sen
huomasin paluumatkalla, kun näin kummulla toisensa perästä jäännöksiä
muinaiskansan asumuksista. Barrymore oli sanonut vain, että tuo
muukalainen asui jossakin niistä autioista majoista tai luolista,
joita on satamäärin hajallaan pitkin nummea. Minä saatoin kumminkin
seurata omaakin kokemusta, sillä olinhan itse nähnyt miehen seisovan
mustan kallion huipulla. Siinä oli siis minun tutkittavanani olevan
alueen keskus. Siitä lähtien aijoin tarkastaa joka majan koko
nummella, kunnes löytäisin sen, josta oli kysymys. Jos kohtaisin
miehen majassaan, pakottaisin hänet vaikka revolverilla, jos niin
tarvittaisiin, ilmaisemaan nimensä ja syyn, miksi hän on seurannut
meidän jälkiämme. Hän oli kyllä luisunut käsistämme tungoksessa Regent
Streetillä, mutta autiolla nummella ei se niin helposti kävisi päinsä.
Jos taasen löytäisin majan, ilman että sen asuja olisi siellä sillä
hetkellä, niin täytyisi minun viipyä siellä kuinka kauan tahansa
odottamassa hänen tuloaan. Holmes ei ollut voinut saada häntä käsiinsä
Lontoossa. Olisi todella voitto minulle, jos tavoittaisin miehen, joka
oli päässyt livahtamaan mestariltani.
Onni oli ollut meille vastainen koko tämän salaisen tutkimisen ajan,
mutta nyt se vihdoinkin suosi minua. Sen lähettiläänä oli itse herra
Frankland, joka punakkoine kasvoineen ja valkosine poskipartoineen
seisoi puutarhansa portilla sen maantien vieressä, jota minä ajoin.
"Kas, hyvää päivää, tohtori Watson", sanoi hän harvinaisen
hyväntuulisena, "nyt saatte antaa hevosten levähtää ja tulla juomaan
lasin viiniä minun kanssani sekä vielä sitäpaitsi onnittelemaan
minua."
Kuultuani äsken hänen tavastaan kohdella tytärtään, eivät tunteeni
häntä kohtaan suinkaan olleet ystävällisiä, mutta kiiruhdin kumminkin
käyttämään tilaisuutta hyväkseni ja päätin lähettää Perkinsin
hevosineen menemään edeltäpäin. Noustuani vaunuista pyysin sanomaan
sir Henrylle, että aioin tulla jalan kotiin ja että hän saisi odottaa
minua päivällisille, ja sitten menin herra Franklandin seurassa hänen
ruokahuoneeseensa.
"Tämä on merkillinen päivä minulle, sir", sanoi hän naurahdellen,
"kaikkein merkillisimpiä elämässäni, ja vieläpä kahdessa suhteessa.
Minä opetan näille täällä, mikä on laki ja oikeus, ja näytän heille,
että tässä on mies, joka ei pelkää. Minä olen todistanut, että tien
täytyy kulkea suoraan ukko Middletonin puiston läpi, tuskin sataa
kyynärää hänen omasta ovestaan. Mitä siitä sanotte? Me kyllä opetamme
noille herroille, ettei käy laatuun niin häikäilemättömästi kulkea,
mistä tahtoo, ja polkea kansan oikeudet jalkoihinsa. Ja sitten olen
lukinnut portin siihen metsähakaan, jossa Ternworthyn asukkaat
tavallisesti huvittelevat. Nuo kirotut tyhmeliinit ovat olevinaan
aivan tietämättömiä omistusoikeudesta ja luulevat, että he saavat
viskoa paperipalasiaan ja pullojaan, mihin suvaitsevat. Molemmat nämä
jutut ovat päättyneet minun edukseni, tohtori Watson. Niin hauskaa ei
minulla ole ollut sittenkuin onnistuin sakottamaan sir John Morlandia
siitä, että hän ampui omassa fasaanitarhassaan."
"Kuinka maailmassa se kävi päinsä?"
"Hakekaa se kirjoista, sir, sen se kyllä kannattaa. Se maksoi minulle
kaksisataa puntaa, mutta minä voitin."
"Ja oliko siitä teille hyötyä?"
"Ei suinkaan. Ylpeydellä voin sanoa, etten tehnyt sitä omanvoiton
pyynnöstä. Minä toimin yksinomaan yleisestä harrastuksesta. Minä olen
varma siitä, että esimerkiksi Ternworthyn asukkaat tänä iltana
polttavat minut in effigie. Kun he sen tekivät edellisellä kerralla,
sanoin minä poliisille että sellaiset häväistysjutut olisivat
estettävät. Minä väitän, että maapoliisi on aivan häpeällisessä
kunnossa, eikä anna minulle sitä turvaa, jota minulla on oikeus
vaatia. Franklandin juttu hallitusta vastaan tulee herättämään yleistä
huomiota. Minä sanoin heille että saisivat katua käytöstään minua
kohtaan, ja nyt jo ovat sanani toteutuneet."
"Millä tavoin?" kysyin minä.
"Siten, että minä saattaisin nyt sanoa heille, mitä he kaikista
mieluimmin tahtoisivat tietää, mutta mikään ei voisi saada minua
auttamaan noita lurjuksia oikealle tolalle."
Minä olin ajatellut, kuinka voisin päästä hänen käsistään, mutta
nyt halusin kuulla lisää. Niin paljon olin ymmärtänyt tuon vanhan
syntisen vastahakoista luonnetta, että tiesin jokaisen merkin
heräävästä harrastuksesta asiaan vaikuttavan ehkäisevästi hänen
avomielisyyteensä.
"Kysymys on kai jostakin salametsästyksestä, luulisin", sanoin
välinpitämättömästi.
"Ha, ha, ha! Ei, paljoa tärkeämmästä, poikaseni! Ajatelkaapa, että se
esimerkiksi koskisikin tuota vankikarkuria nummella."
Minä hämmästyin. "Ettehän tarkottane tietävänne, missä hän on?"
sanoin.
"En minä juuri tiedä, missä hän on, mutta voisin kyllä olla poliisille
apuna hänen vangitsemisessaan. Eikö koskaan ole johtunut mieleenne, että
oikea tapa hänen kiinni ottamisekseen olisi hankkia selko siitä, kuinka
hän saa ruokansa, ja siten päästä hänen jäljilleen?"
Hän näytti ikävä kyllä joutuvan jokseenkin lähelle totuutta. "Kyllä,
on tosin", sanoin minä, "mutta kuinka tiedätte, että hän vielä
oleskelee nummella?"
"Sen tiedän, sillä olen omin silmin nähnyt sen, joka vie ruokaa
hänelle."
Minä vapisin Barrymore-raukan puolesta. Ei ollut suinkaan vaaratonta
olla tämän häikäilemättömän vanhan hutiluksen vallassa. Mutta hänen
seuraavat sanansa nostivat painon sydämeltäni.
"Teitä kummastuttaa varmaan, kun kerron teille, että hänelle vie
ruokaa eräs lapsi -- eräs poika, jonka joka päivä näen kiikarillani
katolta. Hän kulkee aina samaa tietä samaan aikaan, ja kenen luo hän
menisi, ellei vangin."
Tämä oli todellakin onni! Ja kumminkin tukahdutin jokaisen merkin
harrastuksestani. Lapsi! Barrymorehan oli sanonut erään pojan tuovan
ruokaa muukalaiselle. Frankland oli aivan odottamatta päässyt hänen
jäljilleen eikä karkulaisen. Jos voisin saada urkituksi hänen
tietonsa, niin pelastaisi se minut pitkällisestä ja vaivaloisesta
etsimisestä. Mutta sitävarten täytyi minun teeskennellä epäilystä ja
välinpitämättömyyttä.
"Minä pidän paljon luultavampana, että se on jonkun paimenen poika,
joka vie päivällistä isällensä nummelle", sanoin minä.
Tuo vanha itsevaltias joutui aivan suunniltansa vähimmästäkin
vastustuksesta. Hän silmäsi minuun kiukkuisesti ja hänen harmaa
poskipartansa nousi pystyyn niinkuin ärsytetyn kissan karvat.
"Vai niin, niinkö sanotte?" huusi hän, viitaten nummelle päin.
"Näettekö tuota Mustaa kalliota? No, huomaatteko sitten tuon
matalamman kummun, jossa kasvaa orjantappurapensaita? Se on kallioisin
paikka koko nummella, ja luuletteko kenenkään paimenen valitsevan sitä
lepopaikakseen? Teidän otaksumisenne on suuressa määrin järjetön."
Minä vastasin aivan nöyrästi, että olin puhunut asiaa tuntematta.
Myöntyväisyyteni häntä miellytti ja houkutteli hänet uusiin
selityksiin.
"Voitte olla aivan varma siitä, että minun mielipiteeni perustuu
riittäviin havaintoihin. Minä olen nähnyt pojan tulevan kääröineen
kerta kerralta. Joka päivä ja toisinaan parikin kertaa päivässä --
mutta odottakaapa, tohtori Watson. Näenkö väärin, vai liikkuuko juuri
nytkin jotain tuolla rinteellä?"
"Se oli useamman englannin penikulman päässä, mutta näin selvään
liikkuvan pisteen kuvastuvan vihreän harmaata taustaa vasten.
"Tulkaa, sir, tulkaa!" huusi Frankland kiiruhtaen ylös portaita.
"Saatte itse nähdä ja sitten päättää."
Tasaisella levykatolla oli jalustalla varustettu kaukoputki. Frankland
katsoi sen läpi ja huudahti tyytyväisyydestä.
"Joutukaa, tohtori Watson, ennenkuin hän ehtii kummun yli!" sanoi hän.
Ja minä näin todellakin pienen pojan käärö olka-päällänsä hitaasti
pyrkivän rinnettä ylös. Saavuttuaan laelle, kuvastui tuo repaleinen
pieni olento hetkisen sinistä taivasta vasten. Hän katsoi varovasti
ympärilleen, ikäänkuin olisi hän pelännyt takaa-ajajia ja sitten hän
katosi kummun taa.
"No, olinko oikeassa?"
"Kyllä, poika näytti olevan salaisilla asioilla."
"Ja nämä asiat saattaisi vaikka joka maapoliisikin arvata. Mutta en
sano heille sanaakaan ja teidänkin, tohtori Watson, täytyy luvata olla
vaiti. Ei sanaakaan -- kuuletteko!"
"Kuten tahdotte."
"He ovat kohdelleet minua aivan häpeällisesti. Kun näiden viimeisten
juttujen päätös tulee tunnetuksi, niin luulenpa väristyksen kulkevan
kautta koko kreivikunnan. Ei mikään saa minua vähimmälläkään tavalla
auttamaan poliisia, sillä ne olisivat mielellään antaneet heidän
polttaa roviolla minut itseni kuvani asemesta. Ettehän toki vielä
mene? Ensin tyhjennämme pullon yhdessä, vai kuinka?"
Mutta minä olin kuuro hänen pyynnöilleen ja onnistuin saamaan hänet
luovutetuksi aikomuksestaan saattaa minua kotiinpäin. Niin kauan kun
hän saattoi nähdä minua, pysyin tiellä, mutta sitten suuntasin kulkuni
nummen yli sille kummulle, jonka taakse olimme nähneet pojan katoavan.
Kaikki näytti yhtyvän minun edukseni, ja minä vannoin, ettei
kestävyyden ja tarmon puute saisi minua menettämään tätä kohtalon
minulle tarjoamaa tilaisuutta.
Aurinko oli jo alenemassa, kun ehdin kummun laelle, ja pitkät rinteet
minun allani olivat toisella puolen varjoisen harmaat. Taivaanrannalla
häämötti hieno usva-pilvi, ja siitä kohosivat esiin Belliverin ja
Noitakallion aavemaiset muodot. Koko laajalla aukealla ei kuulunut
ääntä, ei näkynyt liikettä. Joku suuri lintu, luultavasti lokki tai
kuovi purjehti korkealla sinisessä avaruudessa. Seudun jylhyys,
yksinäisyyden tunne ja yritykseni salaperäinen luonne saivat vereni
hyytymään. Poikaa ei missään näkynyt. Mutta minun alapuolellani oli
eräässä kuilussa joukko vanhoja kivimajoja, ja keskimmäisessä niistä
oli jälellä niin suuri osa kattoa, että siinä hyvin saattoi saada
suojaa ilman vaihteluja vastaan. Sydämeni löi ankarasti, kun sen näin.
Siinä täytyi muukalaisen asua. Viimein astuin hänen piilopaikkansa
kynnykselle -- hänen salaisuutensa oli melkein minun käsissäni!
Kun lähestyin majaa, hiipien eteenpäin yhtä varovasti kuin Stapleton
vaaniessaan haavi pystyssä perhosta, huomasin, että tätä paikkaa oli
todellakin käytetty asuntona. Tuskin huomattava polku vei kivien
välitse oviaukolle. Sisällä majassa oli aivan äänetöntä. Tuo
tuntematon mies oli ehkä siellä piilossa, vai kuljeksiko hän juuri nyt
nummella? Hermojani pudistutti seikkailun-tunne. Heitettyäni sigaretin
kädestäni puristin revolverin kouraani, menin ovelle ja katsoin
sisään. Maja oli tyhjä.
Mutta monet merkit osoittivat, etten ollut väärillä jäljillä. Varmaan
asui mies täällä. Sillä kivilevyllä, joka ennen oli ollut
historiantakaisten ihmisten makuupaikkana, oli muutamia sadetakkiin
käärittyjä huopapeittoja. Eräällä paksulla ristikolla näkyi tuhkaa.
Sen vieressä oli joitakin keittoastioita ja puolillaan vettä oleva
korvo. Joukko tyhjiä säilykelaatikoita osoitti, että maja oli ollut
asuttuna jonkun aikaa, ja kun olin hieman tottunut pimeyteen, huomasin
eräässä nurkassa tinamaljan ja pullon, jossa oli vähän konjakkia.
Keskellä majaa oli litteä kivi, jota luultavasti käytettiin pöytänä,
ja kivellä oli pieni käärö -- sama, jonka kiikarilla olin nähnyt pojan
selässä. Se sisälsi leivän, laatikon säilykekieltä ja pari laatikkoa
hillottuja persikoita. Kun olin sitä tarkastanut ja aioin panna sen
takaisin, sain nähdä käärön alla olleen paperin, johon oli jotain
kirjotettu. Otin sen käteeni ja luin seuraavat karkeasti piirretyt
sanat:
"Tohtori Watson on mennyt Coombe Traceyyn."
Minuutin ajan seisoin paperi kädessä miettien, mitä tämä lyhyt
tiedonanto mahtoi merkitä. Muukalaisen vakoilu tarkoitti siis minua
eikä sir Henryä. Hän ei ollut itse minua seurannut, vaan lähettänyt
jonkun toisen -- ehkä luon pojan -- minua vartioimaan, ja tässä oli
hänen tiedonantonsa. Ehkä oli vakoiltu ja ilmoitettu hänelle
jokaisesta minun askeleestani sittenkun olin tullut tälle seudulle.
Minut valtasi taaskin tunne näkymättömästä voimasta, hienosta
verkosta, joka ympäröi kaikkialla niin huomaamattomasti, niin
ilmavasti, että vain jonakin erittäin tärkeänä hetkenä sai tuntea
olevansa sen silmukoihin kietoutuneena.
Kun kerran löytyi yksi tiedonanto, niin saattoihan löytyä useampiakin,
ja minä aloin hakea joka paikan majassa. Mitään senkaltaista en
kumminkaan löytänyt, enkä myöskään mitään, joka olisi ilmottanut kuka
se mies oli, joka asui niin merkillisessä paikassa, tai mitä
aikomuksia hänellä oli. Ainoastaan sen saatoin päättää, että hänellä
täytyi olla oikein spartalaiset tavat, ja että hän halveksi kaikkea
elämän mukavuutta. Kun ajattelin rankkasateita ja rikkinäistä kattoa,
ymmärsin, että vain joku varma ja horjumaton tarkoitus saattoi
pidättää häntä niin epämukavassa asunnossa. Oliko hän meidän
vihamiehemme vai suojeleva enkelimme? Minä vannoin etten lähtisi
majasta, ennenkuin olin saanut selville sen asian.
Hitaasti laski aurinko, ja lännen taivas leimusi punasena ja
kultasena. Tämä hehku heijastui punasina täplinä etäisen Grimpenin
suon vesilätäköihin. Tuolla kohosivat Baskerville Hallin tornit, ja
savupilvi ilmaisi Grimpenin kylän asemaa. Näiden molempien välissä,
kallion takana oli Stapletonin talo. Kaikki oli hiljaista, suloista ja
rauhallista tässä kultasessa iltavalaistuksessa, ja kumminkaan ei
minun sieluni tätä katsellessani tuntenut illan rauhaa, vaan värisi
ajatellessani kohta tapahtuvaa kohtausta, jonka laatu minusta tuntui
niin epätietoiselta. Ankarassa jännityksessä istuuduin pimeään majaan
ja odotin kärsivällisesti, että sen asukas saapuisi.
Ja vihdoin huomasin hänen tulevan. Kaukaa kuulin saappaitten askeleita
kiviä vastaan. Ne lähestyivät. Minä ryömin sisimpään nurkkaan ja
viritin revolverin taskussani, päättäen olla ilmaisematta itseäni
ennenkuin olin saanut nähdä miehen. Pitkä hiljaisuus osoitti hänen
pysähtyneen tiellä. Mutta sitten lähestyivät askeleet jälleen, ja
miehen varjo näkyi ovella.
"Ihana ilta tämä, rakas Watson", huusi hyvin tuttu ääni. "Minä luulen
varmaan, että sinusta olisi hauskempaa täällä ulkona kuin siellä
sisällä."