Otteita tohtori Watsonin päiväkirjasta.
Tähän asti olen voinut esittää ne tiedonannot, joita tämän seikkailun
ensi aikoina lähetin Sherlock Holmesille. Nyt olen kumminkin tullut
kertomuksessani siihen kohtaan, jossa olen pakotettu luopumaan tästä
menettelytavasta ja jälleen luottamaan muistooni sekä tukemaan sitä
sen aikuisilla päiväkirja-muistoonpanoilla. Minä jatkan kertomusta
siitä aamusta, joka seurasi epäonnistunutta yritystämme ottaa kiinni
tuo karannut vanki ja ihmeellisiä kokemuksiamme nummella.
Lokakuun 16:na päivänä. -- Pilvinen, sumuinen päivä, tihkusadetta.
Taloa ympäröivät uhkuilevat pilvet, jotka silloin tällöin kohoutuvat
ylöspäin paljastaen nummen synkät, käyrät viivat, vuorenrinteitten
hopeanhohtavat suonet ja kalliot, jotka etäisyydessä kiiltävät, kun
valo sattuu niiden märkiin pintoihin. On synkkää sekä sisällä että
ulkona. Sir Henryn mielentilassa tuntuu vastavaikutus yön
jännitykselle. Minua itseäni vaivaa paino sydämen tienoilla ja tunne
lähestyvästä vaarasta -- vääjäämättömästä vaarasta, joka on sitä
kauheampi, kun sen laatua ei saata tietää.
Ja puuttuuko minulta sitten syytä sellaiseen tunteeseen? Minun
tarvitsee vaan ajatella niitä monia tapahtumia, jotka kaikki
osoittavat jonkun turmiollisen voiman toimivan ympärillämme.
Ensiksikin Baskerville Hallin entisen omistajan äkillinen kuolema,
joka niin täydellisesti vastasi tarun sisältöä, ja sitten kansan
kertomukset jonkun kummallisen olennon ilmestymisestä nummelle. Kaksi
kertaa olen omin korvin kuullut tuon äänen, joka muistutti kaukaa
kuuluvaa koiran ulvontaa. On uskomatonta, mahdotonta, ettei sitä
voitaisi luonnollisella tavalla selittää. Ei voi ajatella sellaista
kummituskoiraa, joka jättäisi hiekkaan jälkiä ja täyttäisi ilman
ulvonnallaan. Stapleton voi ehkä yhtyä sellaiseen taikauskoon,
Mortimer myöskin. Mutta jos mitään, niin järkeni terveyttä ja
selvyyttä voin kehua, eikä mikään saa minua uskomaan taikuuteen. Sen
kautta laskeutuisin samalle kannalle kuin ne köyhät talonpojat, jotka
eivät tyydy edes mihinkään ylimalkaiseen helvetinkoiraan, vaan
kertovat sillä olevan tultaleimuavan kidan ja silmät. Holmes ei
tahtonut kuulla noita kuvitteluja, ja minähän olen hänen edustajansa.
Tosiasioita ei kumminkaan voi kieltää, ja kahdesti olen kuullut tuon
kirkumisen nummella. Otaksukaamme, että joku äärettömän suuri koira on
päässyt siellä irti -- sehän tavallaan selittäisi paljon. Mutta missä
se sitten olisi piilossa, mistä se saisi ruokansa, mistä se tulisi ja
miksi ei sitä koskaan päivillä näkyisi? Täytyy myöntää, että tämä
luonnollinen selitys on yhtä vaikea kuin tuo toinenkin. Ja
lukuunottamatta koiraa, on aina jäljellä tuo inhimillisen kätyrin
esiintyminen Lontoossa, vaunuissa näkemämme mies, ja kirje, joka
varotti sir Henryä tulemasta nummelle. Se ainakin oli todellista,
mutta se saattoi yhtä hyvin tulla suojelevalta ystävältä kuin
vaaralliselta viholliselta. Missä oleskeli nyt tämä ystävä tai
vihollinen? Oliko hän jäänyt Lontooseen vai seurannut meitä tänne?
Oliko hän -- oliko hän ehkä tuo outo mies, jonka näin kallion huipulla?
Tosin kyllä näin häntä vain hetkisen, mutta voisin vannoa, ettei hän
ollut kukaan niistä, joita täällä olen nähnyt, ja minä olen tavannut
kaikkia naapureita. Hänen vartalonsa oli pitempi kuin Stapletonin ja
paljoa laihempi kuin Franklandin. Barrymore olisi se ehkä voinut olla,
mutta hän oli jäänyt kotiin, ja minä olen vakuutettu siitä, ettei hän
ollut mennyt ulos sittemminkään. Joku tuntematon vartioi siis meitä
yhä edelleen, samoin kuin Lontoossa. Me emme ole päässeet hänestä. Jos
saisin sen miehen käsiini, niin olisimme lähellä kaikkien
vaikeuksiemme ratkaisua. Tähän ainoaan päämäärään täytyy minun nyt
kohdistaa koko kykyni.
Ensimmäinen aikeeni oli ilmoittaa sir Henrylle kaikki tuumani. Toinen,
viisaampi päätös oli olla näyttämättä korttejani muille ja puhua niin
vähän kuin mahdollista puuhistani. Sir Henry on äänetön ja
hajamielinen. Hänen hermoihinsa on tuo nummella kuulemansa ääni
omituisesti vaikuttanut. Minä en aio sanoa mitään, joka hänen
levottomuuttaan voisi lisätä, mutta aion ryhtyä toimenpiteisiin
tarkotukseni saavuttamiseksi.
Tänään aamiaisen jälkeen sattui täällä pieni tapaus. Barrymore pyysi
saada puhutella sir Henryä, ja he sulkeutuivat hetkeksi tämän
työhuoneeseen. Minä istuin biljardihuoneessa ja kuulin monta kertaa,
että heidän äänensä kiihottuivat, sekä sain jokseenkin selvän
käsityksen asiasta, josta oli kysymys heidän kesken. Äkkiä aukeni ovi
ja sir Henry huusi minua.
"Barrymore luulee saaneensa syytä valittaa", sanoi hän. "Hänen
mielestään teimme väärin lähtiessämme tavoittamaan kiinni hänen
lankoansa, kun hän vapaaehtoisesti oli ilmottanut salaisuuden."
Hovimestari seisoi edessämme kalpeana mutta tyynenä.
"On mahdollista, että olen puhunut liian kiivaasti", sanoi hän, "ja
siinä tapauksessa pyydän anteeksi. Minun täytyy kumminkin toistaa,
että hämmästyin suuresti, kun te, hyvät herrat, aamulla tulitte kotiin
ja sain kuulla, että oli ollut kysymys Seldenin vangitsemisesta. Onhan
tuolla raukalla kyllin vastustajia muutenkin, ilman että minä yhä
useampia yllytän häntä vastaan."
"Jos olisitte sen meille vapaaehtoisesti kertonut, olisi asianlaita
toinen", sanoi sir Henry, "mutta nyt puhuitte te, tai oikeammin
vaimonne, asiasta vasta sitten, kun olitte siihen pakotettuja ettekä
muuta voineet."
"Minä en kumminkaan voinut uskoa, että sitä käyttäisitte hyväksenne,
sir Henry, sitä en voinut uskoa."
"Tuo mies on vaarallinen yleiselle turvallisuudelle. Nummella
sijaitsee useita yksinäisiä asumuksia, eikä hän juuri arkaile mitään.
Ei tarvinnut kuin nähdä hänen kasvonsa ymmärtääkseen sen. Ajatelkaa
esimerkiksi Stapletonia, joka yksin saisi puolustaa kotiansa. Ei,
kukaan ei ole turvassa, ennenkuin se mies on lukkojen takana."
"Hän ei murtaudu mihinkään, sen voin pyhästi vakuuttaa, eikä hän
koskaan enää tule tekemään kenellekään vahinkoa tässä maassa. Minä
vakuutan teille, sir Henry, että muutamassa päivässä on kaikki
valmista, ja hän lähtee matkalle Etelä-Amerikaan. Älkää, Jumalan
nimessä, ilmottako poliisille, että hän vielä on nummella. He ovat
lakanneet häntä hakemasta; antakaa hänen olla rauhassa kunnes hänen
laivansa on valmis lähtöön. Ette voi antaa häntä ilmi saattamatta
minua ja vaimoani huoliin ja vaikeuksiin."
"Mitä te sanotte asiasta, Watson?"
Kohautin olkapäitäni. "Jos hän onnellisesti pääsisi maasta pois, niin
helpottaisihan se veronmaksajain taakkaa", sanoin.
"Mutta ajatelkaa, että hän ennen lähtöään saattaa käydä jonkun
kimppuun."
"Kuinka hän voisi sellaiseen järjettömyyteen ryhtyä, sir? Olemme
varustaneet hänet kaikella, mitä hän tarvitsee. Tekemällä jonkun
rikoksen, ilmaisisi hän olinpaikkansa."
"Se on totta", sanoi sir Henry. "No olkoon, rakas Barrymore..."
"Jumala teitä siunatkoon, herra, ja kiitos kaikesta sydämestä. Olisi
ollut kuolemaksi minun vaimolleni, jos hän jälleen olisi joutunut
kiinni."
"Minä pelkään auttavamme rikollista tekoa Watson, vai kuinka? Sen
jälkeen, mitä nyt kuulimme, en mielestäni kumminkaan voi ilmiantaa
tuota raukkaa. Hyvä on, Barrymore, voitte mennä."
Muutamin syvää kiitollisuutta ilmaisevin sanoin lähti hovimestari,
mutta näytti epäröivän ja palasi takasin.
"Te olette ollut niin hyvä meille, sir", sanoi hän, "että kernaasti
tahtoisin tehdä teille vastapalveluksen. Minä tiedän jotain, jonka
minun ehkä olisi pitänyt sanoa ennemmin, mutta vasta kauan
tutkintotilaisuuden jälkeen huomasin sen, enkä ole sanallakaan siitä
kenellekään hiiskunut. Se koskee sir Charlesin kuolemaa."
Sir Henry ja minä kavahdimme pystyyn tuoleiltamme. "Tiedättekö kuinka
hän kuoli?" kysyi edellinen.
"En, sir Henry, sitä en tiedä."
"Mitä teillä sitten on sanottavaa?"
"Minä tiedän, miksi hän meni veräjän luo juuri silloin. Hän meni
tapaamaan erästä naista."
"Tapaamaan erästä naista! Hänkö?"
"Niin."
"Ja tuon naisen nimi?"
"Minä en tiedä hänen nimeänsä, mutta sen alkukirjaimet voin sanoa. Ne
olivat L. L."
"Kuinka sen tiedätte, Barrymore?"
"Nähkääs, sir Henry, setänne oli saanut kirjeen saman päivän aamuna.
Tavallisesti tuli hänelle joukottain kirjeitä, sillä olihan hän
julkinen mies ja laajalti kuulu hyvästä sydämestään, niin että ne,
joiden elämä oli vaikea, mielellään kääntyivät hänen puoleensa. Mutta
sinä aamuna ei sattumalta tullut muuta kuin yksi kirje, ja senvuoksi
se jäi mieleeni. Se tuli Coombe Traceysta, ja osoite oli kirjoitettu
naisen käsialalla.
"Asiaa en sen enempää ajatellut silloin, enkä myöhemminkään olisi sitä
tehnyt ilman vaimoani. Muutamia viikkoja sitten siivosi hän perin
pohjin sir Charlesin työhuoneen, joka oli ollut suljettuna hänen
kuolemastaan saakka, ja löysi silloin tulisijan ristikon takaa melkein
tykkänään palaneen kirjeen. Suurin osa paperia oli hiiltynyt, mutta
kirjeen loppuosa pysyi koossa ja oli luettavissa, vaikka kirjaimet
olivat harmaita mustalla pohjalla. Mielestämme näytti se
jälkikirjotukselta ja siinä oli seuraavat sanat: 'Minä pyydän teitä
ehdottomasti polttamaan tämän kirjeen ja saapumaan veräjän luo kello
kymmenen, jos olette gentlemanni.' Sen alla olivat kirjaimet L. L."
"Onko teillä tuo paperipala tallessa?"
"Ei, se mureni meidän lukiessa kirjoitusta."
"Oliko sir Charles ennen saanut samalla käsialalla kirjoitettuja
kirjeitä?"
"En todellakaan pannut lähempää huomiota hänen kirjeisiinsä, enkä
olisi huomannut tätäkään, ellei se olisi ollut ainoa sinä päivänä."
"Ettekä voi aavistaakaan, kuka L. L. on."
"En, siitä en tiedä enempää kuin tekään. Luulen kumminkin, että
saisimme tietää lisää sir Charlesin kuolemasta, jos saisimme käsiimme
sen naisen."
"En voi ymmärtää, Barrymore, kuinka olette voinut salata meiltä näin
tärkeää asiaa."
"Niin, sir, heti sen jälkeen saimme tuon oman surumme. Ja sitäpaitsi
me pidimme paljon sir Charlesista, ja täydellä syylläkin, hän kun oli
tehnyt niin paljon meidän eduksemme. Ei voinut isäntäraukallemme olla
mitään hyötyä tuon jutun vetämisestä esiin, ja sitäpaitsi täytyy aina
olla varovainen, kun joku nainen on sekaantunut asiaan. Parhaatkin
miehet . . . ."
"Luulitteko, että se olisi voinut vahingoittaa hänen mainettaan?"
"Ainakaan en luullut, että siitä olisi voinut olla mitään hyötyä.
Mutta kun te nyt olette ollut niin hyvä meille, niin ei mielestäni
olisi oikein rehellistä, jos pitäisin salassa, minkä tiedän tästä
asiasta."
"Hyvä on, Barrymore, voitte mennä."
Kun hovimestari oli lähtenyt, sanoi sir Henry minulle: "No, Watson,
mitä ajattelette tästä uudesta tiedosta?"
"Minusta näyttää, että se tekee pimeyden entistään synkemmäksi."
"Niin minäkin ajattelen, mutta jos voisitte saada tuon L. L:n
käsiinne, niin olisi paljon voitettu, ja onhan edullista jo tietääkin,
että on olemassa joku nainen, joka tuntee asian oikean laidan, jos
vaan voimme saada hänet ilmi. Mitä arvelette nyt olevan tekeminen?"
"Heti ilmoittaa Holmesille tästä ja siten osoittaa hänelle kauan
hakemansa tie arvotuksen selittämiseen. Minä erehtyisin suuresti,
ellei se saisi häntä heti matkustamaan tänne."
Menin huoneeseeni ja kirjoitin kertomuksen äskeisestä
keskustelustamme. Holmesilla oli arvattavasti ollut paljon tekemistä
viime aikoina, sillä vain harvoin oli tullut kirjeitä Baker Streetiltä
ja nekin olivat lyhyitä eivätkä ensinkään koskeneet minun lähettämiäni
tietoja, tuskinpa sisälsivät viittaustakaan minulle uskottuun
tehtävään. Rahankiristysjuttu, jonka hän oli ottanut huolekseen,
arvattavastikin anasti koko hänen huomionsa. Se mitä nyt hänelle
saatoin kertoa, varmaankin herättäisi hänen huomiotaan ja kannustaisi
häntä uusiin yrityksiin. Minä toivon, että hän olisi täällä.
Lokakuun 17:nä päivänä. -- Tänään on sade virtanaan valunut kahisten
seinien köynnöskasveissa ja tulvien alas kattoränneistä. Minä olen
ajatellut tuota karkuriraukkaa autiolla nummella. Mitä rikoksia hän
lieneekin tehnyt, niin on hän saanut niistä kärsiäkin! Ja sitten
olen ajatellut tuota toista -- vaunuissa näkemäämme miestä,
kuutamoilmestystä. Tässäkö rankkasateessa oli hänkin -- tuo näkymätön
vartija, tuo pimeyden mies? Illalla otin sadetakin ylleni ja lähdin
kauas märälle nummelle, joka oli niin täynnä salaperäisiä kauhukuvia.
Sade pieksi kasvojani ja myrsky vinkui korvissani. Jumala auttakoon
niitä, jotka nyt ovat tuolla suurella suolla, sillä kuiva maakin on
muuttunut vesiperäiseksi. Minä kuljin sen mustan kallion luo, jonka
huipulla olin nähnyt tuon yksinäisen vartijan, ja sen rosoiselta
kukkulalta katselin nyt itse synkkiä selännejonoja. Sadekuuroja kulki
niitä pitkin, ja raskaat, lyijynkarvaiset pilvet riippuivat maiseman
päällä ja kietoutuivat harmaina kiehkuroina aavemaisten kukkulain
ympäri. Vasemmalla olevasta alangosta kohosivat Baskerville Hallin
molemmat kapeat tornit puiden yli puoleksi usvan peitossa. Muuta
inhimillisen elämän merkkiä en voinut nähdä, lukuunottamatta niitä
historiantakaisia majoja, jotka tiheinä joukkoina peittivät rinteitä.
Missään en voinut nähdä jälkiäkään erakosta, joka pari iltaa sitten oli
näyttäytynyt tällä paikalla.
Paluumatkalla ollessani yllätti minut tohtori Mortimer, joka
"dog-cartissaan" ajoi etäisestä Foulmiren maakartanosta tulevaa
epätasaista tietä. Hän oli ollut hyvin huomaavainen, ja tuskin oli
päivääkään mennyt, ilman että hän olisi itse käynyt tiedustamassa
meidän vointiamme. Nyt tahtoi hän välttämättä minua ajamaan hänen
seurassaan. Hän oli hyvin huolissaan pienen koiransa katoamisesta. Se
oli luultavasti eksynyt nummelle. Minä lohdutin häntä niinkuin taisin,
mutta muistin hevosta Grimpenin suolla ja aavistin, mikä kohtalo
eläin-raukalle oli tullut.
"Kuulkaahan, hyvä Mortimer", sanoin minä jylkyttäessämme eteenpäin
epätasaisella tiellä, "te varmaan tunnette useimmat niistä, joita voi
pitää naapureina?"
"Kyllä, minä tunnen melkein kaikki."
"Voitteko sanoa jonkun naisen, jonka nimen alkukirjaimet ovat L. L.?"
Hän mietti asiaa muutaman minuutin. "En", sanoi hän. "Löytyy kyllä
muutamia mustalaisia ja työmiehiä, joita en tunne, mutta
maanviljelijäin ja säätyläisten joukossa ei ole ketään, johon ne
sopisivat. Odottakaapa", lisäsi hän hetken kuluttua. "Laura Lyons!
Siinähän ovat alkukirjaimet L. L., mutta hän asuu Coombe Traceyssa."
"Ja kuka hän on?" kysyin.
"Hän on Franklandin tytär."
"Mitä? Onko hän tuon vanhan riitapukarin tytär?"
"Juuri saman. Hän meni naimisiin erään Lyons nimisen taiteilijan
kanssa, joka tuli aiheita etsimään nummelta. Tämä olikin oikea lurjus
ja oli vaimolleen uskoton, mutta mahdollisesti ei syy ollut yksin
hänen. Vaimon isä ei tahtonut olla missään tekemisissä tyttärensä
kanssa, kun tämä oli mennyt naimisiin ilman hänen suostumustaan, ja
ehkä hänellä oli muitakin syitä, joten naisraukan asema ei ollut juuri
hauska ollessaan sellaisen miehen ja sellaisen isän välissä."
"Millä hän nyt elää?"
"Minä luulen ukko Franklandin antaneen hänelle pienen eläkkeen, mutta
kun tämän omat raha-asiat ovat huonossa kunnossa, niin on se
varmaankin aivan vähäpätöinen. Vaikka hän ei ollutkaan aivan
nuhteeton, niin ei voitu antaa hänen joutua auttamattomasti hukkaan.
Hänen kohtalonsa tuli tunnetuksi, ja useat henkilöt näillä tienoin
koettivat saattaa häntä tilaisuuteen ansaita leipänsä kunniallisella
tavalla. Niihin kuuluivat sekä Stapleton että sir Charles. Itsekin
avustin vähäpätöisellä summalla. Kysymys oli konekirjotusliikkeestä."
Hän tahtoi tietää, mitä näillä kyselyillä tarkoitin, mutta onnistuin
livahtamaan asiasta ilmaisematta liikaa, sillä mielestäni ei minun
pidä uskoa kenellekään salaisuuksiani. Huomenna varhain lähden Coombe
Traceyyn, ja jos saan tavata tuota rouva Laura Lyonsia, jonka maine
näyttää hieman epäiltävältä, niin on siten päästy tärkeä askel
eteenpäin tätä salaperäistä asiaa koskevain seikkojen selvittämisessä.
Alan todella tulla kavalaksi kuin käärme, sillä kun tohtori Mortimerin
kysymykset kävivät kovin tunkeileviksi, sanoin minä, että olisi hauska
tietää, mitä tyyppiä Franklandin pääkallo oli, ja sitten ei koko
loppumatkallamme ollut kysymys muusta kuin frenologiasta.
Yksi asia on minun vielä tältä myrskyiseltä ja ikävältä päivältä
pantava muistiin, nimittäin se keskustelu, joka minulla juuri on ollut
Barrymoren kanssa, ja jonka kautta sain vielä yhden kortin aikanaan
esiin lyötäväksi.
Mortimer oli jäänyt päivälliselle ja sen jälkeen istui hän pelaamaan
korttia sir Henryn kanssa. Hovimestari toi minulle kahvia kirjastoon
ja minä käytin tilaisuutta tehdäkseni hänelle muutamia kysymyksiä.
"No", sanoin minä, "onko rakastettava lankonne jo lähtenyt täältä, vai
vieläkö hän hiiviskelee tuolla nummella?"
"Sitä en tiedä, herra tohtori", vastasi hän. "Toivon hartaasti, että
hän olisi poissa, sillä hän on tuottanut meille vain huolta ja
ikävyyksiä. En ole kuullut hänestä mitään, senjälkeen kun kolme päivää
sitten vein hänelle ruokaa."
"Näittekö hänet silloin?"
"En nähnyt, mutta ruoka oli kadonnut, kun seuraavan kerran menin sinne
päin."
"Silloinhan hän oli siellä varmasti."
"Siltä näyttää, ellei tuo toinen ollut sitä vienyt."
Kahvikuppi puolitiessä suulleni tuijotin minä Barrymoreen.
"Te tiedätte siis, että siellä on toinenkin?"
"Kyllä, minä tiedän, että joku toinenkin kuleksii nummella."
"Oletteko nähnyt hänet?"
"En ole."
"Kuinka sitte saatatte hänestä tietää?"
"Selden puhui siitä kahdeksan päivää sitten. Tuo toinen välttelee
myöskin ihmisiä, mutta mikäli tiedän, ei hän ole vanki. Minä en voi
sitä sietää, minä en todellakaan voi sitä sietää, tohtori Watson, sen
sanon suoraan." Hän puhui innokkaasti ja suurella vakavuudella.
"Kuulkaa nyt, Barrymore", sanoin minä. "Minä en tarkoita muuta kuin
isäntänne etua ja tulin tänne yksinomaan siinä aikomuksessa, että
voisin häntä auttaa. Sanokaa minulle suoraan, mitä ette voi sietää?"
Barrymore epäröi, ikäänkuin olisi katunut sanojaan, tai olisi hänen
vaikea saada tunteensa ilmaistuksi.
"Koko sitä juttua, joka täällä tapahtuu", huudahti hän viimein ja
viittasi kädellään nummelle päin olevaan ikkunaan, jota sade huuhtoi.
"Täällä on petollinen peli kysymyksessä, ja mustia konnantöitä
tekeillä, sen voin vannoa. Suuresti minua ilahduttaisi, jos sir Henry
palaisi Lontooseen takasin."
"Mutta mikä teidät sitten tekee levottomaksi?"
"Ensiksikin sir Charlesin kuolema. Mitä virallinen tutkimusmies siitä
sanoikin, niin oli se jokseenkin kamala juttu. Ja sitten nuo vehkeet
nummella, heti kun on tullut pimeä iltasin. Ei kukaan enää maksunkaan
edestä uskaltaisi lähteä sinne auringon laskun jälkeen. Sitten vielä
tuo muukalainen, joka piilottelee nummella ja vartioi ja odottaa. Mitä
hän odottaa? Mitä se merkitsee? Ainakaan se ei merkitse hyvää
Baskervillen nimisille ja iloseksi tulen, kun pääsen koko asiasta ja
sir Henryn uudet palvelijat ovat valmiit muuttamaan Baskerville
Halliin."
"Mutta ettekö voi kertoa minulle jotain tuosta muukalaisesta?" kysyin
minä. "Mitä sanoi Selden? Oliko hän saanut selville tämän olinpaikan
tai puuhat?"
"Hän oli nähnyt hänet pari kertaa, mutta mies on viekas eikä ilmaise
mitään. Ensin luuli hän häntä poliisiksi, mutta sai pian selville,
että hänellä oli omat puuhansa. Herrasmieheksi Selden häntä luuli,
mutta ei voinut käsittää hänen aikeitaan."'
"Ja missä hän asui?"
"Vuorenrinteen luolissa -- tiedättehän nuo kivimajat, joissa entiskansa
on asustanut."
"Ja mistä hän sai ruokansa?"
"Selden oli huomannut, että hänellä oli palveluksessaan eräs poika,
joka toi hänelle kaikki, mitä hän tarvitsi. Luultavasti ostaa poika
sen hänelle Coombe Traceysta."
"Hyvä on, Barrymore. Ehkä vielä joskus puhumme asiasta." Sittenkun
hovimestari oli mennyt, astuin minä ikkunan luo ja katselin kiitäviä
pilviä ja myrskyssä kiemurtelevia puita. Ilta oli kyllin kaamea
sisälläkin -- minkälainen se sitten olisikaan jossakin nummen
kivimajassa? Mikä raju vihan intohimo saattaneekaan ihmisen
oleskelemaan sellaisessa paikassa sellaisella ilmalla? Ja mikä
syvällinen, musta tarkoitusperä voikaan vaatia häneltä sitä? Tuossa
nummen luolassa on siis sen arvoituksen ydin, joka on minut saattanut
niin ymmälle. Minä vannon ettei saa kulua enää päivääkään, ilman että
olen tehnyt, mitä ihmisvoimin saattaa, päästäkseni tämän salaisuuden
perille.