(Tohtori Watsonin toinen tiedonanto).
Valo nummella.
Baskerville Hall, lokakuun 15:nä päivänä. Hyvä Holmes!
Jos minulla ei ollutkaan niin erittäin paljoa kerrottavaa sinulle täällä
oloni ensi viikkoina, niin tuskin voit väittää, etten nyt korvaa sinulle
menetettyä aikaa ja etteivät tapaukset seuraa toisiaan nopeasti. Viime
tiedon-annossani kerroin sinulle Barrymoresta ikkunan luona, ja nyt on
minulla paljon sellaista kerrottavaa, joka sinua tulee suuresti
kummastuttamaan. Asiat ovat saaneet aivan odottamattoman käänteen.
Tavallaan ovat ne viimeisinä kahdeksanaviidettä tuntina paljon
entisestään selvinneet, tavallaan taasen tulleet monimutkaisemmiksi.
Mutta minä kerron kaikki, niin saat itse päättää.
Ennen aamiaista, seikkailuani seuraavana päivänä, menin minä tutkimaan
sitä huonetta, jossa Barrymore oli käynyt edellisenä yönä. Vasemmalla
ikkunalla, jonka edessä hän oli seisonut niin innokkaasti
tähystämässä, huomasin nyt olevan erään ominaisuuden, joka erottaa sen
kaikista muista talon ikkunoista -- siitä voi nimittäin parhaiten nähdä
nummelle. Tästä paikasta saattaa kahden puun välissä olevan aukon
kautta nähdä nummen suoraan allansa, kun se sitävastoin muihin
ikkunoihin vain etäisyydessä häämöttää. Tästä seuraa, että Barrymore
varmaankin oli mennyt tänne nähdäkseen jonkun tai jotakin nummella. Yö
oli hyvin pimeä, niin että hän tuskin oli saattanut todella toivoa
ketään näkevänsä. Oli tosiaankin johtunut mieleeni, että tässä oli
voinut olla kysymys jostakin rakkausseikkailusta. Siinä tapauksessa
olisi voinut ymmärtää, miksi hänen liikkeensä olivat niin salaperäisiä
ja miksi hänen vaimonsa oli näyttänyt niin levottomalta. Hän on
jokseenkin komea mies ja hyvin sopiva valtaamaan jonkun maalaistytön
sydämen, niin ettei tämä arvelu minusta tuntunut aivan mahdottomalta.
Oven avaaminen, jonka kuulin palatessani huoneeseeni, oli voinut
merkitä sitä, että hän lähti salaiseen yhtymykseen. Niin tuumailin
itsekseni aamulla ja kerron nyt sinulle mihin suuntaan epäluuloni
kävivät, vaikka tulos osottikin kuinka huonosti perusteltuja ne
olivat.
Kuinka Barrymoren liikkeet olivatkaan selitettävissä, pidin kumminkin
liian edesvastuullisena salata niitä, kunnes olisin saanut selvyyttä.
Aamiaisen jälkeen menin siis sir Henryn työhuoneeseen ja kerroin
hänelle mitä olin nähnyt. Hän ei hämmästynyt niinkuin olin luullut.
"Minä tiesin Barrymoren olevan liikkeellä öisin ja aioin juuri puhua
hänelle siitä", sanoi hän. "Pari tai kolme kertaa olen kuullut hänen
askeleittensa käytävässä menevän ja tulevan, suunnilleen teidän
mainitsemaanne aikaan."
"Ei ole mahdotonta, että hän joka yö menee tähystämään tuon ikkunan
luo", huomautin minä.
"Se voi kyllä olla mahdollista. Siinä tapauksessa voimme seurata häntä
ja ottaa selvää hänen puuhistaan. Mitä mahtaisi ystävänne Holmes
tehdä, jos hän olisi täällä?"
"Luulen että hän tekisi juuri niinkuin ehdotatte", sanoin minä. "Hän
menisi Barrymoren perässä ja ottaisi selville mitä hän tekee."
"Sitten voimme yhdessä tehdä sen."
"Mutta hän kuulisi varmaan meidän askeleemme."
"Hän on hieman huonokuuloinen, ja joka tapauksessa täytyy meidän
alistua siihen mahdollisuuteen. Tänä yönä odotamme minun huoneessani
kunnes hän on mennyt ohitse." Sir Henry hieroi tyytyväisenä käsiään ja
oli aivan selvää, ettei pieni seikkailu ollut hänelle vastenmielinen
vähäisenä vaihteluna hieman yksitoikkoisessa elämässämme nummella.
Sir Henry on ryhtynyt neuvotteluihin sen arkkitehdin kanssa, joka oli
valmistanut piirustukset sir Charlesille, ja keskustellut erään
Lontoolaisen urakoitsijan kanssa, joten suuri rakennustyö luultavasti
pian alkaa. Täällä on ollut koristemaalareita Plymouthista, ja
selvästi näkyy, kuinka suurenmoisia tuumia ystävällämme on, ja ettei
hän aio säästää vaivaa eikä rahaa, kun on kysymys suvun suuruuden
elvyttämisestä. Kun talo on korjattu ja uudelleen kalustettu, ei puutu
muuta kuin emäntä, jotta kaikki olisi täydellistä. Meidän kesken
sanoen osoittavat jokseenkin selvät merkit, että se puute pian
poistuisi, ellei tuolla nuorella naisella itsellään ole jotain sitä
vastaan, sillä harvoin olen nähnyt kenenkään miehen olevan niin
naiseen ihastuneen kuin hän kauniiseen naapuriimme, neiti
Stapletoniin. Siitä huolimatta ei asia näy käyvän niin helposti kuin
olisi syytä odottaa. Tänäkin päivänä esimerkiksi kohtasi ystäväämme
este, joka teki hänet sekä surulliseksi että levottomaksi.
Äsken kertomani Barrymorea koskevan keskustelun jälkeen pani sir Henry
hatun päähänsä ja valmistautui lähtemään ulos. Luonnollisesti seurasin
hänen esimerkkiään.
"Vai niin, tuletteko mukaan, Watson?" sanoi hän omituisesti katsahtaen
minuun.
"Se riippuu siitä, aiotteko nummelle päin", sanoin minä.
"Niin aion."
"Siinä tapauksessa tiedätte minun saamani ohjeet. En tahdo näyttää
tunkeilevalta, mutta te kuulitte kuinka vakavasti Holmes kielsi minua
teistä eroamasta ja varsinkin antamasta teidän yksin mennä nummelle."
Sir Henry laski hymyillen kätensä olalleni.
"Rakas ystävä", sanoi hän, "Holmes ei voinut edellyttää eräitä
seikkoja, jotka ovat tapahtuneet minulle tänne tultuani. Te
ymmärrätte, mitä tarkoitan. Minä uskon varmaan, että kaikista vähimmin
tahtoisitte olla minulle vaivaksi. Minun täytyy nyt mennä yksin."
Olin todellakin hämilläni enkä tiennyt mitä sanoisin tai tekisin, ja
ennenkuin olin ehtinyt päättää, oli hän ottanut keppinsä ja mennyt.
Mutta kun olin asiaa tuuminut, alkoi omatuntoni ankarasti soimata
minua siitä, että millään syyllä olin laskenut hänet näkyvistäni. Minä
kuvittelin miltä tuntuisi, jos minun täytyisi palata sinun luoksesi
kertomaan, että joku onnettomuus oli tapahtunut sen vuoksi, että olin
poikennut sinun määräyksistäsi. Arvelin mahdolliseksi vielä saavuttaa
hänet, ja niin lähdin heti kulkemaan sille suunnalle, jossa Merripit
House sijaitsee.
Kiiruhdin eteenpäin kaikin voimin näkemättä vilahdustakaan sir
Henrystä, ennenkuin tulin sille paikalle, missä nummelle vievä polku
eroaa maantiestä. Peläten sittenkin kulkeneeni harhaan, nousin eräälle
kummulle, josta saatoin nähdä läheisen seudun yli -- samalle kummulle,
jonka toisessa kyljessä kivilouhimo on. Silloin hänet heti huomasin.
Hän näkyi polulla, noin neljännes penikulman päässä minusta, ja hänen
rinnallaan näin naisen, joka ei voinut olla kukaan muu kuin neiti
Stapleton. Aivan selvään näkyi, että heidän välillään oli jo
tapahtunut selitys, ja että he olivat sopineet kohtaavansa täällä. He
kulkivat hitaasti eteenpäin keskusteluunsa syventyneinä ja minä
huomasin tytön tekevän pieniä vilkkaita liikkeitä käsillään, ikäänkuin
antaakseen enemmän painoa sanoilleen, samalla kun sir Henry kuunteli
hyvin tarkkaavaisesti ja pari kertaa pudisti päätään, ikäänkuin olisi
hän kokonaan toista mieltä. Minä seisoin paikallani kivien välissä
tietämättä oikein, mitä tekisin. Mennä heidän jälkeensä ja keskeyttää
heidän tuttavallinen keskustelunsa oli vasten tavallisia ihmistapoja,
ja kumminkin oli selvä velvollisuuteni olla laskematta häntä
hetkeksikään näkyvistä. Ei juuri ollut hauska vakoilla ystäväänsä,
mutta eihän minulle todellakaan ollut mahdollista tehdä muuta, kuin
tarkata häntä kummulta ja rauhoittaa omaatuntoani sillä, että
myöhemmin tunnustaisin hänelle tekoni. Tosin kyllä olin liian kaukana
voidakseni auttaa, jos joku vaara äkkiä olisi häntä uhannut, mutta
lienet kumminkin yhtä mieltä minun kanssani siitä, että asemani oli
jokseenkin tukala ja että en voinut muuta?
Ystävämme sir Henry ja tuo nuori nainen olivat pysähtyneet polulle ja
seisoivat keskusteluunsa syventyneinä, kun äkkiä keksin, etten ollutkaan
heidän kohtauksensa ainoa näkijä. Minä huomasin jotain viheriää liehuvan
ilmassa ja seuraavassa hetkessä näin, että tätä liehuvaa esinettä kantoi
kepin päässä muuan mies, joka kulki eteenpäin epätasaisella maalla. Se
oli Stapleton hyönteishaavineen. Hän oli rakastavaisia paljoa lähempänä
kuin minä ja näytti kulkevan heihin päin. Samassa veti sir Henry nuoren
naisen luokseen. Hän oli pannut kätensä tytön vyötäisille, ja tämä
käänsi pois kasvonsa ja näytti pyrkivän irralleen. Sir Henry vei päätään
lähelle hänen kasvojaan ja hän nosti torjuen kätensä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä tempautuivat he erilleen toisistaan ja kääntyivät
äkkiä ympäri. Stapleton sai tämän aikaan. Hän tuli kovaa vauhtia juosten
heitä kohden. Hän teki liikkeitä käsillään ja melkein hyppeli
kiihtymyksestä, kun oli ehtinyt heidän luokseen. En luonnollisesti
voinut tietää, mitä tämä merkitsi, mutta minusta näytti siltä, että
Stapleton kiivaasti moitti sir Henryä, joka puolestaan koetti selittää
asiaa ja tulistui yhä enemmän, kun tuo toinen ei tahtonut häntä
kuunnella. Tyttö seisoi ylväänä ja äänettömänä vieressä. Lopuksi
käännähti Stapleton ympäri ja viittasi käskevästi sisarelleen, joka
katsahdettuaan epäröivästi sir Henryyn poistui veljensä seurassa.
Luonnontutkijan suuttuneet eleet osottivat, että hän oli tyytymätön
myöskin sisareensa. Sir Henry seisoi hetken heidän jälkeensä katsellen
ja lähti sitten pää kumarassa ja huomattavasti masentuneena palaamaan
samaa tietä kuin oli tullut.
En voinut tietää mitä tämä merkitsi, mutta häpesin sitä, että ystäväni
tietämättä olin ollut näkemässä niin tuttavallista kohtausta. Juoksin
senvuoksi alas kummulta ja tapasin hänet sen juurella. Hänen kasvonsa
olivat punaiset ja otsa rypyssä, ikäänkuin olisi hän hyvin
epätietoinen.
"Kas, Watson! Mistä te tulette?" sanoi hän. "Eihän liene mahdollista,
että sittenkin olette juossut jälkeeni?"
Minä selitin koko asian, sanoin, että minun oli ollut mahdoton pysyä
sisällä, että olin seurannut häntä ja nähnyt koko tapauksen. Hänen
silmänsä leimusivat ensin suuttumuksesta, mutta suoruuteni häntä
lepytti, ja hän puhkesi nauruun, joka ei suinkaan ollut iloinen.
"Luulisi tosin, että keskellä tällaista erämaata pitäisi saada olla
rauhassa", sanoi hän, "mutta, hitto vieköön, luulenpa koko seudun
lähteneen liikkeelle katselemaan minun kosimistani -- joka muuten ei
kyllä ollut mitään hauskaa nähtävää. Minne te olitte ostanut piletin?"
"Minä seisoin tuolla kummulla."
"Taustassa siis. Hänen veljensä taasen oli etupermannolla. Näittekö,
kuinka hän syöksyi meitä vastaan?"
"Näin kyllä."
"Oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, että hän on hullu -- tytön veli
nimittäin?"
"Sitä en juuri saata sanoa."
"Sen kyllä uskon. Itse olen aina pitänyt häntä viisaana, mutta nyt sanon
teille, että jompikumpi meistä olisi puettava pakkopaitaan. Mikä minua
vaivaa? Te, Watson, olette muutamia viikkoja elänyt yhdessä minun
kanssani, ja minä pyydän nyt teitä rehellisesti ilmaisemaan ajatuksenne.
Oletteko koskaan saanut aihetta luulla, ettei minusta tulisi hyvä mies
vaimolle, jota rakastan?"
"En suinkaan."
"Minun asemaanihan ei kukaan voi moittia, ja siksi täytyy hänellä olla
jotain minua itseäni vastaan. Mitä se mahtaa olla? Tietääkseni en
koskaan ole tehnyt pahaa pienimmällekään itikalle, ja kumminkaan ei
hän tahtoisi suvaita minun koskettavan tytön sormenpäitäkään."
"Niinkö hän sanoi?"
"Niin, ja vielä enemmänkin. Vaikka olen vasta muutaman viikon tyttöä
tuntenut, niin voin sanoa teille, tohtori Watson, että on jotain, joka
heti ilmoitti minulle hänen olevan kuin minua varten luodun, ja hänkin
-- niin, kyllä hän oli onnellinen minun läheisyydessäni ollessaan, sen
voin vannoa. Joskus näkyy naisen silmissä eräs valoisa ilme, joka
kertoo enemmän kuin sanat. Mutta veli ei ole koskaan antanut meidän
tavata toisiamme kahdenkesken, ja vasta tänään luulin saaneeni
tilaisuuden puhutella häntä yksin. Kernaasti hän suostui sopimaan
kohtaamisesta, mutta tultuaan paikalle ei hän tahtonut puhua
rakkaudesta, eikä olisi minunkaan sallinut sitä tehdä, jos olisi
saanut määrätä. Hän palasi alituisesti siihen, että täällä oli
vaarallista asua, ja sanoi tuntevansa itsensä onnelliseksi vasta
sitten, kun minä olin matkustanut pois täältä. Minä vastasin, että
hänet nähtyäni en suinkaan halunnut kiiruhtaa pois näiltä seuduilta,
ja että jos hän todella toivoi minun lähtevän, niin saattoi se toivo
täyttyä vasta sitten, kun hän itse voi minua seurata. Ja sillähän
kosinta oli jo tapahtunut, mutta ennenkuin hän ehti vastata syöksyi
tuo epäkohtelias veli esiin raivoten kuin hullu. Hän oli kalpeana
kiukusta ja hänen vaaleat silmänsä leimusivat vihasta. Mitenkä minä
käyttäydyin nuorta naista kohtaan? Kuinka uskalsin osottaa hänelle
huomaavaisuutta, kun se oli hänelle vastenmielistä? Luulinko voivani
tehdä mitä tahansa sen vuoksi, että olin ylhäistä sukua? -- Ellei hän
olisi ollut tytön veli, ei hän todellakaan olisi jäänyt ilman
ansaittua vastausta. Nyt sanoin hänelle, ettei minun tarvinnut hävetä
tunteitani tyttöä kohtaan, ja että toivoin hänen kerran tuottavan
minulle kunniaa rupeamalla vaimokseni. Tämä ei näyttänyt asiaa
parantavan, ja silloin minäkin suutuin ja vastasin hänelle kiivaammin
kuin olisi pitänyt, koska tyttö seisoi vieressämme. Lopputulos oli,
että hän, kuten näitte, marssi tiehensä vieden tytön mukanaan, ja
tässä minä nyt olen. Jos sanotte minulle, Watson, mitä tämä merkitsee,
niin en voi koskaan korvata kiitollisuuttani teille."
Minä koetin selittää asiata sekä niin että näin, mutta en itsekään
tiennyt, mitä ajattelisin. Sekä ystävämme arvonimi että rikkaus yhtä
hyvin kuin hänen ikänsä, luonteensa ja ulkomuotonsa ovat hänen
edukseen, enkä tiedä mitään muuta hänelle epäedullista kuin se onneton
kohtalo, joka sukua vainoo. Hyvin kummalliselta tuntuu, että hänen
yrityksensä niin epäkohteliaasti torjuttiin, ottamatta ensinkään
lukuun tytön omia toiveita, ja että tämä vastaansanomatta mukautui
siihen. Meidän arvailumme päättyivät kumminkin, kun Stapleton itse
meitä tyynnytti käymällä vielä samana päivänä sir Henryn luona. Hän
sanoi tulleensa pyytämään anteeksi aamuista tylyyttään, ja kun hän oli
pitkän aikaa keskustellut kahden kesken sir Henryn kanssa, sovittiin
riita ja sen merkiksi syömme me päivällistä Merripit Housessa ensi
perjantaina.
"En kumminkaan tahdo väittää tuota miestä viisaaksi", sanoi sir Henry.
"En koskaan unohda hänen silmiensä ilmettä, kun hän aamulla syöksyi
minua vastaan, mutta sen myönnän, että hänen anteeksipyyntönsä oli
mallikelpoinen."
"Saattoiko hän jollakin tapaa selittää käytöstään?"
"Hän sanoi, että sisar on hänen kaikkensa maailmassa. Se on
luonnollistakin, ja minua ilahduttaa, että hän osaa antaa tytölle
arvoa. He ovat aina olleet yhdessä, ja kuvauksensa mukaan on hänen
täytynyt viettää hyvin yksinäistä elämää ilman muuta seuraa kuin
sisaren, joten ajatuskin tämän menettämisestä tuntui hänestä
kauhealta. Hän sanoi, ettei ollut ymmärtänyt minun alkaneen kiintyä
tyttöön, ja kun hän sen omin silmin näki, antoi se hänelle sellaisen
iskun, ettei hän aluksi ollut vastuunalainen sanoistaan tai teoistaan.
Hän valitti tapahtumaa suuresti ja myönsi tietävänsä, kuinka
lapsellinen ja itsekäs se luulo oli, että hän koko elämänsä saisi
pitää kauniin sisarensa itseään varten. Jos tämä kerran aikoi hänen
luotaan lähteä, niin oli hänelle mieluisinta, että tyttö menisi
naimisiin minun kanssani, koskapa olin läheinen naapuri. Joka
tapauksessa tulisi se olemaan hänelle kova koettelemus, ja aikaa kyllä
kuluisi ennenkuin hän voisi kohtaloonsa mukaantua. Hän lupasi olla
vähimmälläkään tavalla avioliittoa vastustamatta, jos minä tahtoisin
sitoutua jättämään asian kolmeksi kuukaudeksi ja koettamaan ainoastaan
saavuttaa hänen sisarensa ystävyyden, vaatimatta hänen rakkauttaan.
Minä lupasin, ja niin on asia nykyään."
Ja sillä on yksi meidän vähäisistä salaperäisistä jutuistamme
selvinnyt. On hauskaa, että olemme jollakinkaan taholla tavanneet
pohjaa siinä suossa, jossa me kahlaamme. Tiedämme nyt, miksi neiti
Stapletonin kosija oli hänen veljelleen niin vastenmielinen, vaikkakin
tämä kosija oli niin edullinen kuin sir Henry. Ja nyt tartun toiseen
lankaan, jonka olen saanut selvitetyksi tästä sotkuisesta vyyhdistä,
nimittäin siihen salaisuuteen, joka koskee noita öisiä nyyhkytyksiä,
rouva Barrymoren itkettyneitä kasvoja ja hovimestarin salaperäisiä
käyntejä läntisen ristikko-akkunan luona. Onnittele minua, hyvä
Holmes, ja myönnä, ettet ole erehtynyt lähettilääsi suhteen ja ettet
kadu sitä luottamusta, jota osoitit minulle lähettämällä minut tänne.
Kaiken äsken luettelemani on yhden yön työ täydelleen selvittänyt.
Sanoin "yhden yön työ", mutta siihen kului kyllä kaksi yötä, sillä
ensi yönä emme huomanneet yhtään mitään. Minä valvoin sir Henryn
kanssa hänen huoneessaan kello kolmeen aamulla, mutta emme kuulleet
mitään muuta kuin portaissa olevan kellon lyöntejä. Se oli jokseenkin
ikävä valvonta ja päättyi siihen, että me molemmat nukahdimme
tuoleihimme. Onnellista kyllä emme siitä masentuneet, vaan päätimme
yrittää toisen kerran. Seuraavana yönä taaskin pienensimme lampun
liekkiä ja istuimme tupakoimaan vähintäkään ääntä synnyttämättä.
Uskomattoman hitaasti kuluivat tunnit ja kumminkin elähytti meitä sama
into, jota metsästäjä tuntee riistalle virittämäänsä loukkua
tarkatessaan. Kello löi yksi, löi kaksi ja toisen kerran jo melkein
olimme luopuneet menestymisen toiveesta, kun äkkiä kavahdimme suoriksi
tuoleillamme, väsyneet aistit jännitettyinä uuteen toimintaan. Olimme
kuulleet askelten narinaa käytävästä.
Ne hiipivät edelleen ja hävisivät vähitellen. Silloin avasi sir Henry
hiljaa oven, ja me lähdimme vakoiluretkellemme. Mies oli jo ehtinyt
parvekkeen ympäri, ja käytävä oli pimeä. Hiljaa hiivimme eteenpäin
kunnes olimme ehtineet rakennuksen toiseen sivustaan. Ehdimme vielä
vilahdukselta näkemään pitkän, mustapartaisen miehen, selkä hieman
kumarassa, varpaillaan kulkevan käytävässä. Sitten meni hän sisään
samasta ovesta kuin edellisellä kerrallakin. Kynttilän valo hetken
valaisi ovenpieltä ja loi sitten yhden ainoan keltaisen valeviivan
pimeään käytävään. Varovasti hiivimme eteenpäin koetellen joka lautaa
ennenkuin uskalsimme siirtää sille koko painomme.
Olimme varovaisuudesta riisuneet saappaamme, mutta kumminkin narisivat
vanhat laudat allamme. Joskus tuntui aivan mahdottomalta, ettei hän
meitä kuulisi. Onneksi on hän hieman huonokuuloinen, ja sitäpaitsi oli
hän kokonaan kiintynyt omiin puuhiinsa. Kun vihdoin saavuimme ovelle
ja katsoimme sisään, näimme hänen nojaavan akkunaan kynttilä kädessä
ja kalpeat, tähystelevät kasvot lasissa kiinni, aivan samoin kuin minä
olin nähnyt hänet pari yötä ennemmin.
Olimme ennakolta suunnitelleet menettelymme, mutta sir Henry on mies,
jolle suorin tapa aina on luonnollisin. Hän meni sisään huoneeseen ja
samassa hyppäsi Barrymore tukahdetulla äänellä huudahtaen akkunan
luota ja seisoi edessämme kalman kalpeana ja vapisten. Hänen tummat
silmänsä, jotka pistivät esiin kalpeista kasvoista, ilmaisivat kauhua
ja kummastusta, hänen tuijottaessaan sir Henryyn ja minuun.
"Mitä te täällä toimitatte, Barrymore?"
"En mitään, sir." Hän oli niin kauhuissaan, että tuskin saattoi puhua
ja varjot huoneessa heiluivat rajusti, niin vapisi kynttilä hänen
kädessään. "Tulin vaan katsomaan, oliko ikkuna oikein kiinni. Käyn
toisinaan sitä tarkastamassa öisin."
"Toisessako kerroksessa?"
"Niin, minä tarkastan kaikkia ikkunoita."
"Kas niin, Barrymore", sanoi sir Henry ankarasti, "me olemme
päättäneet, että totuuden täytyy tulla ilmi, ja te säästätte aikaa,
jos ilmotatte sen heti. Vastatkaa paikalla! Älkää valehdelko! Mitä
teitte ikkunan luona?"
Mies katsoi meihin aivan avuttomana, väänteli käsiään ja ilmaisi
kaikin tavoin epätietoisuuttaan ja hämminkiään.
"Minä en tehnyt mitään pahaa, sen vakuutan. Minä pidin kynttilää
vasten ikkunaa."
"Ja miksi piditte kynttilää vasten ikkunaa?"
"Älkää kysykö minulta, sir Henry, älkää kysykö. Kunniani kautta
vakuutan, että tämä salaisuus ei koske minua Jos se koskisi vain
minua, en varmaan koettaisikaan sitä salata."
Äkkiä keksin minä, mitä oli tehtävä, ja otin kynttilän ikkunalaudalta,
johon hovimestari oli sen laskenut.
"Varmaan hän antoi sillä jonkun merkin", sanoin. "Katsotaanpa,
vastaako joku." Minä pidin kynttilää samalla tavoin kuin hän ja
tähystelin ulos pimeään yöhön. Heikosti saatoin nähdä mustat puuryhmät
ja hieman valoisamman nummi-aukean, sillä kuu oli pilvessä. Ja sitten
huudahdin ihastuksesta, sillä pimeydestä tunki äkkiä esiin pieni
keltainen valopiste ja kiilui nyt selvästi keskellä ikkunan rajottamaa
mustaa nelikulmiota.
"Kas siinä se on!" huudahdin.
"Ei, ei, herra tohtori, se ei ole mitään", sanoi hovimestari. "Minä
vakuutan teille --."
"Kuljettakaa kynttilää pitkin ikkunaa, Watson", huusi sir Henry.
"Katsokaa, nyt liikkuu tuo toinenkin. Nyt ette voine kieltää
antaneenne merkkejä, te kavala lurjus. Puhukaa suoraan! Kuka on
rikostoverinne tuolla ulkona, ja mitä konnantöitä te puuhaatte?"
Barrymoren kasvot saivat selvän uhman ilmeen.
"Se on minun asiani, eikä teidän", sanoi hän. "Minä en sano mitään."
"Silloin luovutte heti paikalla minun palveluksestani."
"Kuten käskette. Jos on pakko, niin en kai muuta taida."
"Ja huomatkaa, että minä ajan teidät pois. Mielestäni todellakin
saisitte hävetä. Teidän sukunne on elänyt tässä talossa yhdessä minun
sukuni kanssa enemmän kuin sata vuotta, ja nyt saan minä huomata
teidän ryhtyneen rikollisiin juoniin minua vastaan."
"Ei, ei, sir; ei teitä vastaan suinkaan!" Nämä sanat lausui naisääni,
ja samassa seisoi rouva Barrymore ovella vielä kalpeampana ja enemmän
liikutettuna kuin hänen miehensä. Hän oli puettuna hameeseen ja
laajaan huiviin, ja hän olisi leveine vartaloineen näyttänyt sangen
naurettavalta, ellei hänen kasvoillaan olisi ollut niin valtavaa
epätoivon ilmettä.
"Meidän täytyy lähteä täältä, Eliza. Se on jutun loppu. Teet
viisaimmin, jos alat heti panna tavaroita kokoon", sanoi hovimestari.
"Oi, John, John, siihenkö on tultu. Se on minun syyni, sir Henry,
kaikki on minun syyni. Se, mitä hän on tehnyt, on tapahtunut minun
tähteni ja siksi, että minä häntä siihen pyysin."
"No puhukaa sitten! Mitä tämä merkitsee?"
"Onneton veliraukkani on nälkään kuolemaisillaan tuolla nummella. Me
emme voi antaa hänen nääntyä ovemme eteen. Valolla ilmoitamme hänelle,
että hän saa ruokaa, ja hän sytyttää tulensa näyttääkseen, mihinkä
ruoka on vietävä."
"Teidän veljenne on siis --"
"Hän on tuo karannut rangaistusvanki -- Selden."
"Aivan niin, niin on asia, sir", sanoi Barrymore. "Minä sanoin teille,
ettei salaisuus koskenut minua ja etten voinut sitä teille ilmottaa.
Nyt sen kuulitte, ja nyt näette, ettei teistä ollut kysymys, jos
olikin jotain salajuonia tekeillä."
Sellainen oli siis selitys noille hiipiville yöllisille vaelluksille
ja akkunasta annetuille valomerkeille. Sekä sir Henry että minä
tuijotimme molemmat hämmästyneinä rouva Barrymoreen. Oliko
mahdollista, että tämä jäykkä ja kunnianarvoisa henkilö oli samaa
sukua kuin yksi maan kuuluisimmista rikoksentekijöistä?
"Niin sir, minun oma nimeni on Selden, ja hän on minun nuorempi
veljeni. Me hemmottelimme häntä poikana ja annoimme hänen kaikessa
saada tahtonsa täytetyksi, kunnes hän tuli siihen luuloon, että
maailma oli hänen huviaan varten olemassa ja että hän saattoi tehdä,
mitä tahtoi. Sitten joutui hän huonoon seuraan, ja perkele sai hänet
valtaansa, niin että äitimme suri itsensä kuoliaaksi hänen tähtensä,
ja meidän nimemme tahrattiin lokaan. Pian joutui hän rikoksesta
toiseen, hän vajosi yhä alemmas, ja ainoastaan Jumalan armo pelasti
hänet mestauslavalta. Minun mielessäni pysyi hän kumminkin aina samana
kiharatukkaisena poikana, jota olin hoitanut ja jonka kanssa olin
leikkinyt, niinkuin vanhempien sisarten tapa on. Senvuoksi hän karkasi
vankilasta. Hän tiesi, että minä olin täällä, ja että me emme voisi
kieltäytyä häntä auttamasta. Kun hän eräänä yönä oli paennut tänne
vahtimiehet kintereillänsä, niin mitä meidän oli tekeminen? Me
laskimme hänet sisään, annoimme hänelle ruokaa ja hoidimme häntä. Sitten
te, sir, palasitte kotiin Amerikasta, ja mieheni oli sitä mieltä, että
veliraukkani oli paremmassa turvassa nummella kuin missään muualla,
kunnes etsimiset olivat lakanneet. Mutta joka toisena yönä otimme me,
asettamalla kynttilän ikkunaan, selville oliko hän vielä täällä, ja jos
merkkiin vastattiin, vei mieheni hänelle lihaa ja leipää. Joka päivä
toivoimme, että hän olisi lähtenyt pois, mutta niin kauan kun hän oli
läheisyydessä, emme voineet häntä hylätä. Näin on asia, niin totta kuin
minä olen kristitty ihminen, ja jos ketään, niin ei ainakaan minun
miestäni ole moitittava, vaan minua, sillä minun tähteni on hän tehnyt
minkä teki."
Rouva Barrymore puhui sellaisella vakavuudella ja selvyydellä, ettei
voinut olla uskomatta hänen sanojaan.
"Onko se totta, Barrymore?"
"On, sir Henry, joka sana on tosi."
"En siinä tapauksessa voi moittia teitä siitä, että te olette auttanut
vaimoanne. Unohtakaa sanani! Menkää nyt molemmat huoneeseenne,
huomenna puhumme asiasta enemmän."
Heidän mentyään katselimme taaskin ikkunasta. Sir Henry oli avannut
sen, ja kylmä yötuuli tuntui kasvoillamme. Kaukana etäisyydessä kiilsi
vielä tuo pieni keltainen liekki.
"Hänen rohkeutensa on käsittämätön", sanoi sir Henry.
"Ehkä sille on valittu sellainen paikka, että sen voi nähdä ainoastaan
täältä."
"Se on luultavaa. Kaukanako luulette sen olevan?"
"Kaksoiskallion luona."
"Siis ainoastaan parin penikulman päässä täältä."
"Tuskin sitäkään."
"Kovin kaukana se ei voine olla, jos Barrymorella on ollut tapana
viedä sinne ruokaa. Ja tuon liekin luona nyt tämä roisto loikoo
odottamassa. Tuli ja leimaus, Watson! Melkeinpä menen ottamaan kiinni
tuon lurjuksen!"
Sama ajatus johtui minunkin mieleeni. Eiväthän Barrymore-puolisot
olleet vapaaehtoisesti ilmoittaneet meille salaisuuttansa, vaan heidät
oli siihen pakotettu. Mies oli yhteiskunnalle vaarallinen, ilmeinen
konna, jota ei voinut sääliä, ja jolla ei ollut mitään puolustusta. Me
teimme vain velvollisuutemme, jos käytimme tilaisuutta saattaaksemme
hänet sinne, missä hän ei voisi tehdä pahaa. Hänen raaka, raju
luonteensa oli sellainen, että muut saisivat kärsiä, jos me nyt
antaisimme myöten. Minä yönä tahansa saattoivat esimerkiksi
naapurimme, Stapletonin sisarukset joutua hänen uhrikseen, ja ehkä
juuri tämä ajatus sai sir Henryn niin innokkaasti tuumimaan hänen
kiinni ottamistaan.
"Minä tulen mukaan", sanoin minä.
"Noutakaa sitten revolveri ja vetäkää saappaat jalkaanne. Mitä
ennemmin lähdemme liikkeelle, sitä parempi, sillä muuten mies
luultavasti sammuttaa tulen ja lähtee tiehensä."
Viisi minuuttia myöhemmin olimme portin edessä valmiina lähtemään
retkellemme. Me kiiruhdimme pimeän puiston läpi, jossa syystuuli
hiljaa valitti ja putoilevat lehdet kahisivat. Yöilma oli täynnä
kosteita, katoavaisuudesta muistuttavia höyryjä. Silloin tällöin
pilkisti kuu esiin muutamiksi silmänräpäyksiksi, mutta pilvet kiitivät
taivaan laella, ja juuri kääntyessämme nummelle alkoi rankasti sataa.
Tuli paloi yhä edessämme.
"Onhan teillä aseita?" kysyin minä.
"Minulla on metsästysruoska mukanani."
"Meidän täytyy koettaa äkkiä yllättää hänet, sillä häntä väitetään
hyvin rajuksi. Jos aivan odottamatta hyökkäämme hänen päälleen, niin
saamme hänet kiinni, ennenkuin hän ehtii tehdä vastarintaa."
"Mitähän Holmes mahtaisi sanoa tästä", sanoi sir Henry. "Mitä
sanottiinkaan tuossa tarussa niistä pimeistä hetkistä, jolloin
pahuuden valta on korkeimmillaan?"
Vastaukseksi hänen kysymykseensä kuului äkkiä nummen avarasta
pimeydestä sama kummallinen ääni, jonka jo kerran ennen olin kuullut
suuren Grimpenin suon laidassa. Tuuli kuljetti sitä äänettömän yön
läpi, ensin kuului hiljainen uikutus, joka kasvoi ulvonnaksi tai
karjunnaksi ja sitten hiljeni kumeaksi muminaksi. Se uudistui
ehtimiseen, koko ilman sai se väräjämään, nyt kuului se kimeänä,
villinä, uhkaavana. Sir Henry tarttui takkini hihaan, ja hänen
kasvonsa loistivat valkoisina pimeässä.
"Suuri Jumala, mitä tuo on, Watson?"
"Sitä en tiedä. Tämä ääni kuuluu toisinaan nummella. Olen kuullut sen
kerran ennen."
Se hävisi ja täydellinen hiljaisuus ympäröi meitä. Me seisoimme
paikallamme ja koetimme kuunnella, mutta emme voineet enää kuulla
mitään.
"Watson", sanoi hän, "tuo oli koiran ulvontaa."
Veri hyytyi suonissani, sillä hänen äänessään oli jotain, joka ilmaisi
hirveän kauhun vallanneen hänet.
"Miksi he tuota ääntä sanovat?" kysyi hän.
"Ketkä?"
"Ihmiset näillä seuduin."
"Oh, he ovat hyvin tietämättömiä. Mitä sillä on väliä, miksi he sitä
kutsuvat?"
"Kertokaa se minulle, Watson. Mitä he sanovat?"
Minä epäröin, mutta en voinut olla vastaamatta.
"He sanovat sen olevan Baskervillen koiran ulvontaa."
Hän pidätti huudahduksen ja oli muutamia silmänräpäyksiä vaiti.
"Varmaan se oli koira", sanoi hän viimein, "mutta ääni tuli kaukaa,
luultavasti tuolta taholta."
"On vaikea sanoa, mistäpäin se tuli."
"Se nousi ja laski tuulen mukaan. Eikö Grimpenin suo ole tuolla
suunnalla?"
"Siellä se on."
"Ja sieltä tuli äänikin. Sanokaa minulle suoraan, Watson, eikö se
teidänkin mielestänne tuntunut koiran ulvonnalta? Enhän minä toki ole
lapsikaan. Teidän ei tarvitse pelätä sanoa minulle totuutta."
"Minä olin Stapletonin seurassa, kuullessani sitä viimeksi. Hän sanoi,
että se hyvin saattoi olla erään sangen harvinaisen linnun huuto."
"Ei, ei, se oli varmasti koira. Onko mahdollista, että noissa
tarinoissa voi olla perää? Onko ajateltavissa, että minua todella
uhkaa joku vaara niin hämärältä taholta? Ettehän sitä saattane uskoa,
Watson?"
"En, en."
"Ja kumminkin oli kokonaan toista nauraa sille Lontoossa, kuin seisoa
täällä pimeässä kuunnellen tuollaista kirkunaa. Ja sitten sedän
muisto! Olihan maassa lähellä sitä paikkaa, jossa hän makasi, näkynyt
koiran jälkiä. Kaikki soveltuu niin ihmeellisesti yhteen. En
oikeastaan luule olevani pelkuri, mutta tuo ääni sai vereni hyytymään.
Tunnustelkaa kättäni."
Se oli kylmä kuin marmori.
"Huomenna olette kyllä entisellänne."
"En, minä en luule voivani vapautua tuosta ulvonnasta. Mitä neuvotte
minua tekemään?"
"Käännymmekö takaisin?"
"Emme hiidessä. Me olemme lähteneet ottamaan kiinni tuota miestä. Me
ajamme takaa vankia, ja on hyvin luultavaa, että joku pimeyden henki
ajaa takaa meitä. Eteenpäin vaan! Emme luovu aikeestamme, vaikka
helvetti olisi laskenut irralleen kaikki koiransa ja lähettänyt ne
nummelle."
Hapuilimme hitaasti eteenpäin pimeässä. Ympärillämme oli rosoisia
kivilohkareita, edessämme kiilsi tuo pieni valopilkku. Mikään ei ole
niin vaikeaa kuin arvata etäisyys jostakin valosta sysimustassa yössä,
ja joskus näytti tuo valo tulevan kaukaa näköpiirin reunalta, joskus
tuntui kuin olisi se vaan muutaman kyynärän päässä. Mutta vihdoin
saatoimme nähdä, mistä se tuli, ja silloin tiesimme olevamme sitä
aivan lähellä. Valuva kynttilä oli pistetty ylöspäin laajentuvaan
railoon muutamassa suuressa kivessä, jonka eri puoliskot suojasivat
sitä tuulelta ja estivät näkymästä muualle kuin Baskerville Hallin
suuntaan. Valtava kalliolohkare kätki meidät, kun me sen taakse
ryömittyämme katsoimme sen reunan ylitse merkkitulta. Oli omituista
nähdä tuon ainoan tulen palavan keskellä nummea, ilman että muuta
elonmerkkiä näkyi sen läheisyydessä -- liekki oli pieni ja keltainen ja
pisti esiin molempien kallioseinäin välistä valaisten niitä.
"Mitä me nyt teemme?" kuiskasi sir Henry.
"Odottakaa tässä. Hän tuskin on kaukana tulestansa. Katsotaanpa,
emmekö saa nähdä häntä vilahdukseltakaan."
Tuskin olin tämän sanonut, kun molemmat saimme nähdä hänet. Sen kiven
takaa, jonka railossa kynttilä paloi, pistivät esiin ilkeän näköiset,
rumat kasvot, inhoittavat, eläimelliset kasvot, joita alhaiset
intohimot olivat uurrelleet. Nämä lian peittämät kasvot, joita ympäröi
harjamainen parta ja pitkä tukka, olisivat hyvin voineet olla jonkun
niistä vanhoista villeistä, jotka ennen olivat asuneet maakuopissansa
vuorten rinteillä. Hänen edessään palava tuli heijastui hänen
kavalista silmistään, jotka vilkuivat oikealle ja vasemmalle
pimeydessä, niinkuin olisi hän ollut metsästäjän askeleita kuunteleva
petoeläin.
Selvästi näkyi jokin herättäneen hänen epäilystään. Ehkä oli
Barrymorella tapana käyttää jotakin merkkiä, jota me emme tienneet,
tai oli miehellä muuta syytä epäillä, ettei kaikki ollut niinkuin
piti, sillä hänen ilkeistä kasvoistaan saatoin nähdä hänen pelkonsa.
Koska tahansa voisi hän sammuttaa tulen ja kadota pimeyteen. Juoksin
senvuoksi esiin, ja samoin teki myöskin sir Henry. Samassa
silmänräpäyksessä päästi vanki suustaan kirouksen ja heitti suuren
kiven sellaisella voimalla, että se murskautui sitä kalliota vastaan,
jonka takana olimme olleet. Näin vilahdukselta hänen lyhyen,
nelikulmaisen, vahvarakenteisen vartalonsa, kun hän nousi ja käänsi
meille selkänsä juostakseen pakoon. Onnellinen sattuma oli, että kuu
juuri silloin tuli esiin pilvien välistä. Me juoksimme ylös kummun
huipulle ja sieltä näimme miehen syöksyvän alas sen toista sivua,
hypellen tiellään olevien kivien yli notkeasti ja nopeasti kuin
vuorikauris. Tarkka laukaus revolveristani olisi hänet haavottanut,
mutta minä olin ottanut sen mukaani vain puolustaakseni itseäni, jos
minun päälleni hyökättäisiin, enkä ampuakseni aseetonta miestä, joka
kaikin voimin juoksi meitä pakoon.
Me olimme molemmat nopeita juoksemaan, mutta huomasimme pian, ettei
meille ollut mahdollista saada häntä kiinni. Kauan saatoimme
kuutamossa nähdä hänet, kunnes hän lopulta näkyi vaan pienenä
pisteenä, joka nopeasti liikkui eteenpäin erään etäisen kummun
rinteellä olevien kivien välissä. Me juoksimme juoksemistamme, kunnes
melkein tukehduimme hengästyksestä, mutta meidän ja vangin väli tuli
yhä suuremmaksi.
Lopuksi pysähdyimme ja istuuduimme läähättäen parille kivelle, katsoen
kuinka hän vähitellen katosi.
Ja juuri silloin tapahtui jotain hyvin merkillistä ja odottamatonta.
Me olimme nousseet seisomaan ja aioimme juuri kääntyä kotiinpäin,
sillä luonnollisesti oli turhaa jatkaa ajoa. Oikealla puolellamme oli
kuu matalalla näkyvissä, ja erään graniittikallion sahankaltainen
huippu kuvastui sen hopeakaaren alareunaa vasten. Mustana kuin
ebenholtsi-patsas, näkyi erään miehen vartalo tämän kallion huipulla
kuvastuvan kiiltävää taustaa vasten. Älä luule sitä näköhäiriöksi,
Holmes. Minä vakuutan etten koskaan elämässäni ole nähnyt mitään
selvemmin. Mikäli näin seisoi siinä solakka, pitkä mies. Sääret
olivat hänellä hieman hajallaan, kädet ristissä rinnalla ja pää
kumarassa, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat raskaina liikkuneet
tällä sammal- ja graniittierämaalla, joka oli hänen edessään. Hän
saattoi hyvin olla tämän seudun ruumiillistunut henki, ja hän näyttäytyi
kaukana siitä paikasta, missä tuo toinen oli kadonnut näkyvistä. Muuten
oli hän viimemainittua paljoa pitempi. Huudahtaen hämmästyksestä käännyin
ympäri ja tartuin sir Henryä käsivarteen osottaakseni hänelle näkyä,
mutta silmänräpäyksessä oli se kadonnut ja mies oli poissa. Kallion
terävät huiput kuvastuivat edelleenkin kuun alaosaa vasten, mutta sen
korkeimmalla laella ei enää näkynyt tuota äänetöntä, liikkumatonta
hahmoa.
Minä halusin kernaasti mennä tutkimaan kalliota, mutta se oli jonkun
matkan päässä meistä. Sir Henryn hermot värisivät vielä kuulemamme
ulvonnan vaikutuksesta, eikä hän ollut halukas antautumaan uusiin
seikkailuihin. Hän ei ollut nähnyt tuota yksinäistä kalliolla seisojaa,
eikä tuntenut sitä väristystä, jonka tämä ihmeellinen ilmestys käskevine
asentoineen oli minussa synnyttänyt. "Se oli varmaan joku
vanginvartija", sanoi hän. "Niitä on vilissyt täällä nummella tuon
miehen karkaamisesta asti." Mahdotonta ei ole, että tämä selitys olisi
oikea, mutta paremmin tahtoisin saada sen todistetuksi. Vielä tänään
aiomme ilmottaa Princetowniin, mistä heidän on vankiaan etsittävä, mutta
oli kyllä ikävä, ettemme saaneet iloa viedä häntä mukanamme. Sellaisia
seikkailuja jouduimme viime yönä kokemaan, ja sinun täytynee myöntää,
hyvä Holmes, että tämä tiedonanto kelpaa.
Olen kyllä puhunut paljon sellaista, joka oikeastaan ei tähän kuulu,
mutta pidin viisaimpana ilmoittaa sinulle kaikki seikat ja jättää
sinun valittavaksesi ne, jotka parhaiten tuntuvat auttavan sinua
johtopäätöksiesi tekemisessä. Olemme kumminkin voittaneet jotain. Mitä
Barrymore-puolisoihin tulee, olemme keksineet syyn heidän
menettelyynsä, ja se on melkoisesti yksinkertaistuttanut asemaa. Nummi
salaisuuksineen ja asukkaineen pysyy kumminkin yhtä selittämättömänä
kuin ennenkin. Ehkä voin ensi kirjeessäni siihenkin hieman valoa
luoda. Parasta olisi, jos sinä voisit tulla tänne luoksemme.