Stapletonin sisarukset Merripit Housessa.
Seuraavana päivänä oli ilma niin kaunis, että se johonkin määrin
paransi sitä synkkää vaikutusta, jonka Baskerville Hall molempiin
meihin oli tehnyt. Istuessamme aamiaisella, paistoi aurinko huoneeseen
goottilaisista ikkunoista, ja niitä peittävät värillisestä lasista
sommitellut vaakunakilvet loivat sisään vilkkaita väripilkkuja.
Kultaiset säteet saivat tumman paneelin kiiltämään pronssin hohteella,
joten oli melkein vaikea käsittää tämän suuren huoneen edellisenä
iltana vaikuttaneen meihin niin kaameasti.
"Se oli luultavasti oma vikamme eikä huoneen", sanoi sir Henry. "Me
olimme matkasta väsyneitä, viluisia ja kiusaantuneita. Kun nyt olemme
levähtäneet ja voimme jälleen hyvin, näyttää kaikki valoisalta ja
hyvältä."
"Kokonaan se kumminkaan ei ollut kuvittelua", vastasin minä. "Ettekö
yöllä kuullut jonkun -- luultavasti naisen -- itkevän ja nyyhkivän?"
"Sepä ihmeellistä, että teette minulle sen kysymyksen! Puolinukuksissa
olin todella jotain sellaista kuulevinani. Minä makasin ja odotin,
että äänet uudistuisivat, mutta kun niin ei käynyt, luulin vain
uneksineeni."
"Mutta minä kuulin sen selvään, ja olen aivan varma siitä, että se oli
jonkun naisen nyyhkimistä."
"Sitä asiaa on heti tutkittava." Hän soitti, ja kun Barrymore tuli
sisään, kysyi hän, voiko tämä sanoa, kuka oli itkenyt. Olin
huomaavinani hovimestarin kalpeiden kasvojen yhä kalpenevan, kun hän
kuuli isäntänsä kysymyksen.
"Löytyy vain kaksi naista talossa, sir Henry", sanoi hän. "Toinen on
keittäjätär, jonka huone on toisessa sivurakennuksessa. Toinen taasen
on vaimoni, ja minä voin vakuuttaa, että hän ei itkenyt."
Ja kumminkin hän valehteli sillä kertaa, sillä aamiaisen jälkeen
tapasin sattumalta rouva Barrymoren pitkässä käytävässä, ja aurinko
paistoi suoraan hänen kasvoillensa. Hän oli suurikasvuinen nainen,
hänen piirteensä olivat karkeat, hänen ulkomuotonsa eloton ja suun
ympärillä oli hänellä jotain ankaraa ja kovaa. Hän katsoi minuun,
jolloin punaiset silmät ja ajettuneet luomet ilmottivat hänen
itkeneen. Hänen itkunsa siis olimme yöllä kuulleet, ja sen oli hänen
miehensä täytynyt arvata. Tämä oli kumminkin kieltänyt sen, vaikkakin
saattoi pitää hyvin mahdollisena, että asia tulisi ilmi. Miksi hän sen
oli tehnyt? Ja miksi hänen vaimonsa oli itkenyt niin katkerasti? Tuon
kalpean, kauniin, mustapartaisen miehen ympärille alkoi jo kertyä
synkkää salaperäisyyttä. Hän oli ensiksi löytänyt sir Charlesin
ruumiin, ja vain hänen sanaansa täytyi luottaa, kun oli kysymys niistä
seikoista, jotka johtivat vanhuksen kuolemaan. Oliko mahdollista, että
todella olimme nähneet hänet vaunuissa Regent Streetillä? Parta oli
kyllä samankaltainen. Ajuri oli tosin kuvaillut miehen hieman
lyhemmäksi, mutta sellaisessa pikkuseikassa oli hän helposti voinut
erehtyä. Kuinka voisin saada asian selville? Ensiksi oli minun
otettava selville Grimpenin postinhoitajalta, josko se sähkösanoma,
jolla koetettiin tutkia, oliko hovimestari kotona, todella oli annettu
Barrymorelle itselleen. Mikä tulos tästä tulisikaan olemaan, niin joka
tapauksessa saisin jotain Sherlock Holmesille ilmotettavaa.
Sir Henryn oli aamiaisen jälkeen tarkastettava lukuisia papereita,
joten minun sopi lähteä tiedusteluretkelleni. Hauskan kävelymatkan
jälkeen pitkin nummen reunaa, saavuin neljän engl. penikulman päässä
olevaan pieneen harmaaseen kauppalaan, jonka rakennuksista kaksi --
ravintola ja tohtori Mortimerin asunto -- kohosivat korkealle muiden
yli. Postinhoitaja -- joka samalla oli kylän tai kauppalan
maustetavarankauppias -- muisti hyvin tuon sähkösanoman.
"On aivan varmaa, hyvä herra, että minä määräyksen mukaan lähetin sen
suoraan herra Barrymorelle", sanoi hän.
"Kuka sen vei?"
"Minun poikani vei sen; James, veithän perille sähkösanoman herra
Barrymorelle Baskerville Halliin viime viikolla?"
"Kyllä, isä, sen tein varmasti."
"Ottiko hän itse sen vastaan?"
"Ei, hän oli vinnillä sillä hetkellä, niin etten voinut antaa sitä
hänelle itselleen, vaan jätin sen rouva Barrymorelle, joka lupasi heti
antaa sen miehelleen."
"Näitkö herra Barrymoren?"
"En, sanoinhan teille, että hän oli vinnillä."
"Kuinka voit tietää hänen olleen vinnillä, jos et häntä nähnyt?"
"On aivan selvää, että hänen oma vaimonsa tiesi, missä hän oli", sanoi
postinhoitaja hieman suuttuneena. "Eikö hän sitten saanut
sähkösanomaa? Jos joku erehdys on tapahtunut, niin herra Barrymorella
siitä lienee valittamista."
Näytti toivottomalta jatkaa tutkintoa, mutta selvää oli, että Holmesin
viekkaudesta huolimatta emme voineet olla varmoja siitä, ettei
Barrymore saattanut silloin olla Lontoossa. Mutta vaikka hän olisikin
ollut siellä, vaikka hän viimeksi olikin nähnyt sir Charlesin elossa,
ja vaikka hän ensimmäisenä olisikin ollut vakoilemassa uutta omistajaa
tämän saapuessa Englantiin -- mitä sitten? Oliko hän muiden kätyri, vai
oliko hänellä itsellään onnettomuutta tuottavia tarkotuksia? Minkä
vuoksi hän vainoisi Baskervillen sukua? Minä muistin tuon omituisen
varotuksen, joka oli leikattu Timesin johtavasta kirjotuksesta. Oliko
se hänen työtänsä, vai jonkun toisen, joka tahtoi ehkäistä hänen
yrityksensä? Ainoa mahdollinen syy oli se, josta sir Henry oli
huomauttanut: jos omistaja olisi saatu pelotetuksi pois talosta, niin
Barrymorella ja hänen vaimollaan olisi mukava ja hauska koti
loppuijäkseen. Sellainen selitys oli kumminkin aivan riittämätön, kun
oli torjuttava se syvällinen ja viekas juoni, joka näkymättömillä
langoillaan tuntui kutovan verkkoaan nuoren omistajan ympärille.
Holmes itse oli sanonut, ettei kaikkien niiden jännittävien ja
vaihtelevien tapausten joukossa, joita hän oli käsitellyt, ollut
yhtään monimutkaisempaa kuin tämä. Kun kävelin takaisin harmaata,
yksinäistä tietä toivotin itsekseni, että ystäväni saattaisi
riistäytyä tehtävistään kaupungissa ja saapua tänne nostamaan
edesvastauksen raskasta taakkaa minun hartioiltani.
Äkkiä mietteeni häiriytyivät siitä, että joku lähestyi juosten ja
huutaen minun nimeäni. Käännyin ympäri luullen näkeväni tohtori
Mortimerin, mutta hämmästyksekseni huomasin että eräs vieras henkilö
oli kiiruhtanut jälkeeni. Se oli pieni, hento mies, jonka kasvot
olivat sileiksi ajellut, jolla oli pellavan värinen tukka ja kapea
alaleuka, ijältään oli hän noin kolmenkymmenen ja neljänkymmenen
vuoden välillä, pukunsa oli harmaa ja päässään olkihattu. Hänen
olkapäällänsä riippui nelikulmainen kasvikannin ja toisessa kädessä
oli hänellä hyönteishaavi.
"Minä pyydän anteeksi rohkeuteni, tohtori Watson", sanoi hän,
kiiruhtaessaan hengästyneenä minun luokseni, "mutta me olemme
yksinkertaista väkeä täällä nummella emmekä odota muodollista
esittelyä. Ehkä olette kuullut minun nimeni yhteiseltä ystävältämme
tohtori Mortimerilta. Minä olen Stapleton Merripit Housesta."
"Haavinne ja kantimenne olisivat saaneet minut sitä otaksumaan",
vastasin minä, "sillä tiesin, että herra Stapleton on luonnontutkija.
Mutta kuinka saatoitte tietää minun nimeni?"
"Minä olin käymässä tohtori Mortimerin luona, ja kun te menitte hänen
työhuoneensa ikkunan ohi, sanoi hän sen minulle. Koska meillä on sama
tie, niin ajattelin juosta jälkeenne ja esittää itseni teille. Minä
toivon, että sir Henry voi hyvin matkan jälkeen?"
"Kyllä, kiitos, hän voi sangen hyvin."
"Me pelkäsimme kaikki täällä, että uusi omistaja ei tahtoisi asettua
maatilallensa asumaan sir Charlesin surkean kuoleman vuoksi. Vaikeata
on vaatia rikasta miestä hautautumaan sellaiseen paikkaan, mutta minun
ei tarvitse sanoa teille, mikä merkitys sillä on tilalle ja
ympäristölle. Sir Henry ei mahtane tuntea mitään taikauskoista pelkoa,
vai kuinka?"
"Minä en luule sitä."
"Te tunnette luonnollisesti tarun tuosta koirasta, jonka väitetään
kummittelevan suvussa?"
"Olen kuullut siitä kerrottavan."
"On aivan kummallista kuinka herkkäuskoisia tämän seudun talonpojat
ovat. Tuskin tiedän kuinka monet olisivat valmiit vannomaan nähneensä
tuon eläimen täällä nummella." Hän sanoi tämän hymyillen, mutta minä
luulin hänen silmistään näkeväni, että hän piti asiaa jokseenkin
vakavana. "Tarina oli tehnyt syvän vaikutuksen sir Charlesiin ja minä
uskon varmaan, että se aiheutti hänen surullisen kuolemansa."
"Millä tavoin sitten?"
"Hänen hermonsa olivat niin kiihotuksissa, että luulen minkä koiran
näkemisen tahansa voineen vaikuttaa onnettomasti hänen sairaaseen
sydämeensä. Minä kuvittelen, että hän todella näki jonkun omituisen
eläimen tuona viimeisenä iltana kuusikujassa. Minä pelkäsin aina, että
joku onnettomuus tapahtuisi, sillä minä pidin paljon vanhuksesta ja
tiesin että hänen sydämensä toiminta oli heikontunut?"
"Kuinka saatoitte sen tietää."
"Olin kuullut sen ystävältäni tohtori Mortimerilta."
"Te luulette siis, että joku koira ahdisti sir Charlesia, ja että
tästä aiheutunut pelko tuotti hänelle kuoleman?"
"Onko teillä parempaa selvitystä annettavana?"
"Minä en vielä ole muodostanut omaa vakaumusta."
"Eikö myöskään herra Sherlock Holmes ole sitä tehnyt?"
Minä tulin sanattomaksi kummastuksesta, mutta silmäys seuralaiseni
tyyneisiin kasvoihin ja vakaviin silmiin vakuutti minulle, ettei hän
ollut tarkottanut saattaa minua hämilleni.
"Ei maksa vaivaa tekeytyä, ikäänkuin ei teitä tunnettaisi, tohtori
Watson", sanoi hän. "Teidän kertomuksenne ystävänne seikkailuista ovat
ehtineet meidänkin seuduillemme, ettekä voineet ylistää häntä,
tulematta itsekin tunnetuksi. Kun Mortimer sanoi minulle teidän
nimenne, ei hän voinut salata kuka te olitte. Teidän läsnäolonne
täällä osottaa, että herra Sherlock Holmes on ryhtynyt asiaan, ja
luonnollisesti tahtoisin hyvin kernaasti tietää, mitä hän siitä
ajattelee."
"En luule saattavani vastata siihen."
"Uskallanko kysyä, tuleeko hän itse kunnioittamaan meitä käynnillään?"
"Tätä nykyä ei hän voi lähteä Lontoosta. Hänellä on muita asioita,
jotka vaativat hänen huomiotaan."
"Mikä vahinko! Hän olisi ehkä voinut saattaa valoa siihen, mikä meistä
näyttää pimeältä. Mitä teidän omiin tutkimuksiinne tulee, niin asetun
täydellisesti teidän käytettäväksenne, jos nimittäin voin auttaa
teitä. Jos vaan tahtoisitte jossakin määrin ilmaista epäluulojenne
laatua tai tapaa, jolla aiotte asiaa tutkia, niin ehkä nyt jo voisin
antaa teille neuvoja."
"Minä vakuutan, että olen täällä vaan ystäväni, sir Henryn vieraana,
ja etten ensinkään ole avun tai neuvojen tarpeessa."
"Hyvä!" sanoi Stapleton. "Teette oikein ollessanne
varovainen ja vaitelias. Minä myönnän ansainneeni tämän nuhteen
anteeksiantamattomasta tunkeilevaisuudestani, ja minä lupaan
vastaisuudessa välttää tätä asiaa."
Me olimme nyt saapuneet sille paikalle, jossa kapea, ruohoinen polku
erosi tiestä kiemurrellen nummelle päin. Oikealla oli jyrkkä kumpu,
josta entisinä aikoina oli louhittu graniittia. Sen meihin päin olevan
sivun muodosti tumma kallioseinä, jonka railoissa kasvoi
kuolemankouria ja orjantappurapensaita. Etäisyydessä kohosi eräältä
kummulta ilmaan harmaa savupilvi.
"Seuraamalla tuota polkua tulemme pian Merripit Houseen", sanoi hän.
"Jos teillä on tunti aikaa, niin saisin ehkä ilon esittää teidät
sisarelleni."
Ensimmäinen ajatukseni oli, ettei minun pitäisi poistua sir Henryn
luota. Mutta sitten muistin sen kasan papereita ja laskuja, joka oli
ollut hänen kirjoituspöydällään. Niiden suhteen en ainakaan voinut
häntä auttaa. Myönnyin senvuoksi Stapletonin kutsuun, ja me käännyimme
polulle.
"Tämä nummi on merkillinen", sanoi hän katsellen ympärilleen vihreiden
laineiden kaltaisia selänteitä saha-reunaisine graniittiharjoineen,
jotka haaveellisen muotoisina kohoavat esiin. "Siihen ei koskaan väsy.
Ette voi aavistaa, mitä ihmeellisiä salaisuuksia siinä piilee. Se on
niin laaja, niin autio, niin salaperäinen."
"Te tunnette sen siis hyvin?"
"Olen asunut täällä vain kaksi vuotta, ja seudun vanhat asukkaat
pitävät minua uutena tulokkaana. Muutimme tänne vähän senjälkeen, kun
sir Charles oli ottanut tilan haltuunsa, mutta minun intoni
ulkoilmassa kuljeksimiseen sai minut tutkimaan koko ympäristön, enkä
luule monen tuntevan sitä paremmin."
"Onko se sitten niin vaikeasti selville saatavissa?"
"Niin se todella on. Näettekö esimerkiksi pohjosessa päin tuota suurta
tasankoa, jota nuo omituisen muotoset kalliot rajottavat? Huomaatteko
siinä jotain erikoista?"
"Minusta näyttää, että siinä olisi hauska kulkea ratsain hyvällä
hevosella."
"Siltä voi näyttää, ja se luulo on maksanut monelle hengen. Näettehän
nuo kirkkaan viheriät täplät, jotka pistävät silmään kaikkialla?"
"Kyllä, näyttää siltä, kuin maanlaatu niissä paikoin olisi viljavampaa
kuin muualla nummella."
Stapleton nauroi.
"Siinä on niinsanottu Grimpenin suo", sanoi hän. "Yksikin askel
syrjään tuottaa kuoleman ihmisille ja eläimille. Eilen viimeksi näin
yhden nummella käytetyistä pienistä hevosista vajoavan sellaiseen
reikään. Se ei päässyt enää ylös. Kauan näin sen pään kohoavan
liejukuopan yli, mutta sinne se lopuksi upposi. Kuivanakin
vuodenaikana on vaarallista kulkea suon yli, mutta syyssateitten
aikaan on vaara vielä paljoa suurempi. Minä voin kumminkin kulkea
siellä jokapaikassa ja päästä hengissä takasin. Mutta mitä tuo on?
Taaskin näkyy yksi noita onnettomia pieniä hevosia joutuneen
turmioon!"
Jotain ruskeaa kieri ja pyristeli pinnaltaan vihreässä liejussa,
sitten kohosi äkkiä esiin pitkä, tuskallisesti ojennettu kaula, ja
kamala huuto kaikui nummen yli. Se sai vereni jähmettymään kauhusta,
mutta seuralaiseni hermot olivat varmaankin lujemmat kuin minun.
"Nyt se on mennyt", sanoi hän. "Lieju vei sen. Kaksi parissa päivässä
ja ehkä useampiakin, sillä ne tottuvat menemään sinne kuivana aikana,
eivätkä tiedä mitään tapahtuneesta muutoksesta ennenkuin suo on ne
niellyt. Grimpenin suo on ikävä paikka."
"Ja tekö sanotte uskaltavanne sitä kulkea?"
"Niin, siinä on pari polkua, joita voi kulkea, jos on notkea ja
varovainen. Minä olen itse ne löytänyt."
"Mutta kuinka saattaa niin kammottava paikka teitä huvittaa?"
"Ettekö huomaa kallioita tuolla? Ne ovat itse asiassa saaria, joiden
ympärille tämä ylipääsemätön suo aikojen kuluessa on levinnyt. Sieltä
juuri löytää harvinaisimmat kasvit ja perhoset, jos osaa sinne
päästä."
"Aionpa koetella onneani jonakin päivänä."
Hän katsoi minuun hämmästyneenä.
"Jumalan nimessä, älkää sitä ajatelkokaan", sanoi hän. "Se olisi samaa
kuin itsemurha, sillä minä vakuutan, että teille ei olisi ensinkään
mahdollista päästä siitä hengissä. Ainoastaan pitämällä muistissa
hyvin monimutkaisia tienviittoja olen minäkin siinä onnistunut."
"Kuulkaahan!" huusin minä. "Mitä tuo on?"
Matala, pitkä, valittava ääni liehui surullisena uikutuksena nummen
yli. Se täytti koko ilman ja kumminkin oli mahdotonta sanoa, mistä se
tuli. Synkästä muminasta se paisui syväksi karjunnaksi ja vaipui
sitten jälleen surulliseksi, hiljaa väreileväksi ääneksi. Stapleton
katsoi minuun omituinen ilme silmissään.
"Tämä on merkillinen paikka", sanoi hän.
"Mitä tuo sitten oli?"
"Talonpojat sanovat Baskervillen koiran noin ulvovan saalista. Olen
kyllä kuullut sen pari kertaa ennenkin, mutta en koskaan niin
selvään."
Minä katselin kauhun ja vavistuksen tunteilla ympärilläni paisuilevaa
tasankoa vihreine täplineen ja mehukkaine vesikasvineen. Laajalla
aukealla ei liikkunut mitään muuta kuin pari korppia, jotka huusivat
äänekkäästi eräällä kallionkielekkeellä takanamme.
"Mutta te olette sivistynyt mies", sanoin, "ettekä mahtane ottaa osaa
sellaiseen taikauskoon? Minkä luulette saavan aikaan tuollaisen
äänen?"
"Omituisia ääniä kuulee joskus suoperäisillä seuduilla. Ne syntyvät
liejun laskeutumisesta, tai veden nousemisesta, tai jostakin muusta
senkaltaisesta syystä."
"Ei, ei, se oli elävä ääni."
"Niin, sekään ei ole mahdotonta. Oletteko koskaan kuullut
kaulushaikaran huutoa?"
"En koskaan."
"Se on hyvin harvinainen lintu, nyttemmin melkein hävinnyt
Englannista, mutta nummella on kaikki mahdollista. En todellakaan
kummastuisi, jos saisin tietää, että äskeinen ääni oli viimeisen
kaulushaikaran huuto."
"Koskaan elämässäni en ole kuullut mitään niin aavemaista ja
ihmeellistä."
"Koko nummi on kaamea ja aavemainen. Katsokaa esimerkiksi tuota
vuorenrinnettä. Mitä sen luulette olevan?"
Jyrkkä rinne oli suurten ympyränmuotoisten kivi-renkaitten peittämä --
niitä oli ainakin parikymmentä.
"Mitähän ne mahtanevat olla? Lammastarhoja?"
"Ei, arvoisain esi-isäimme asuntoja. Nummella on ennen asunut taajassa
esihistoriallisia ihmisiä, ja kun tuskin kukaan myöhemmin on
oleskellut noilla jyrkänteillä, niin ovat näiden ihmisten rakennukset
pysyneet jokseenkin entisessä kunnossaan. Nuo olivat heidän wigwamiaan
-- katot vain ovat hävinneet. Voi nähdä tulisijat ja makuupaikatkin,
jos viitsii niitä etsiä."
"Mutta sehän on oikea kaupunki. Milloin se oli asuttuna?"
"Kivikaudella. Lähemmin ei voi määritellä."
"Ja mitä nämä ihmiset toimittivat?"
"He paimensivat karjaa rinteillä ja oppivat maasta etsimään malmia,
kun pronssimiekka alkoi viedä voiton kivikirveestä. Katsokaa tuota
kivilouhimoa vastapäätä. Siihen he ovat jättäneet merkkinsä. Niin,
tohtori Watson, te kyllä tulette löytämään paljon huomattavaa
nummella. Mutta anteeksi, että jätän teidät hetkeksi! Tuo on varmaan
joku cyclopides."
Pieni kärpänen tai koiperhonen oli liehunut polun yli, ja paikalla
lähti Stapleton tavattomalla tarmolla ja nopeudella sitä takaa
ajamaan. Hämmästyksekseni lensi perhonen suoraan suurta suota kohden,
mutta uusi tuttavani ei hetkeäkään epäröinyt; hän hyppeli mättäältä
toiselle, ja viheriä haavinsa heilui ilmassa. Hänen harmaa pukunsa ja
säännöttömät, kulmikkaat liikkeensä tekivät hänet itsensäkin melkein
äärettömän suuren koiperhosen näköiseksi. Ihaillen hänen tavatonta
notkeuttaan ja peläten hänen astuvan harhaan petollisella suolla
katselin häntä, kun äkkiä kuului askeleita, käännyin ja näin erään
naisen aivan lähelläni polulla. Hän oli tullut siltä suunnalta, missä
savupilvi osotti Merripit Housen sijaitsevan, mutta nummessa oleva
alankopaikka oli kätkenyt hänet, kunnes hän oli ehtinyt aivan lähelle
minua.
Aivan varmaan saatoin arvata, että se oli neiti Stapleton, josta olin
kuullut puhuttavan. Seudun naiset olivat nimittäin helposti luetut, ja
tätä nuorta naista oli minulle kuvattu kaunottareksi. Ja nainen, joka
lähestyi minua, oli todellakin aivan tavallisuudesta poikkeava
kaunotar. Tuskin saattoi ajatella suurempaa eroavaisuutta veljen ja
sisaren välillä, sillä Stapletonin tukka oli vaalea ja silmät harmaat,
mutta hänen sisarensa oli niin tumma, etten ollut hänen kaltaistaan
Englannissa nähnyt, hän oli solakka, hieno ja kookas. Hänellä oli
ylevät, hienopiirteiset ja niin säännölliset kasvot, että niitä olisi
voinut pitää jäykkinä, ellei suun tuntehikkaisuus ja tummien silmien
eloisuus olisi sitä käsitystä evännyt. Tavattoman kauniine
vartaloineen ja hienoine pukuineen oli hän todella omituinen ilmiö
aution nummen yli vievällä polulla. Hänen katseensa oli suunnattu
veljeen, kun käännyin, ja hän kiirehti askeleitaan minua kohden. Olin
kohottanut hattuani ja aioin sanoa jotain selitykseksi, kun hänen omat
sanansa saattoivat ajatukseni toiselle reitille.
"Matkustakaa pois täältä!" sanoi hän. "Palatkaa heti takasin
Lontooseen!"
Minä tuijotin häneen mykkänä kummastuksesta. Hänen silmänsä
leimusivat, ja hän polki kärsimättömänä jalkaa maahan.
"Miksi matkustaisin täältä pois?" kysyin.
"Sitä en voi teille selittää." Hän puhui matalasti ja innokkaasti ja
omituisella murteella. "Tehkää kumminkin, Jumalan nimessä, niinkuin
sanon. Lähtekää täältä, ja älkää koskaan jalallanne astuko nummelle."
"Mutta minähän olen aivan äsken saapunut tänne."
"Lopettakaa toki vastaväitteenne", lausui hän. "Ettekö voi ymmärtää,
että tämä varoitus tarkottaa teidän etuanne? Palatkaa Lontooseen.
Lähtekää jo tänä iltana. Laittautukaa pois täältä mistä hinnasta
tahansa. Mutta vaiti, nyt tulee veljeni. Ei sanaakaan siitä, mitä minä
olen puhunut. Tahtoisitteko antaa minulle tuon kämmekän, joka kasvaa
tuolla kummulla? Nummella on runsaasti kämmekkäisiä, vaikka te olette
tullut vähän liian myöhään nähdäksenne, mitä kaikkea kaunista täällä
on."
Stapleton oli luopunut tavottamasta hyönteistä ja palasi takasin
hengästyneenä ja punakkana kasvoiltaan.
"Kas vaan Beryl!" sanoi hän, ja minusta tuntui, että ääni, jolla
tervehdys lausuttiin, ei ollut kaikkein sydämellisimpiä.
"Sinullahan on kauhean kuuma, Jack."
"Niin, minä ajoin takaa muuatta cyclopidestä. Se on hyvin harvinainen,
ja sitä ei usein tapaa näin myöhään syksyllä. Vahinko, etten saanut
sitä!" Hän puhui aivan luontevasti, mutta hänen pienet, vaaleat
silmänsä kulkivat lakkaamatta tytöstä minuun ja takasin.
"Minä huomaan esittelyn jo tapahtuneen", sanoi hän.
"Kyllä. Minä olen juuri ikään sanonut sir Henrylle, että hän on tullut
hieman myöhään saadakseen nähdä meidän kauniita kämmekkäisiämme."
"Keneksi luulet sitten tätä herraa?"
"Minä pidän varmana, että hän on sir Henry Baskerville."
"En suinkaan", sanoin minä. "Vain tavallinen aateliton, mutta hänen
ystävänsä olen. Olen tohtori Watson."
Harmin punehdus nousi hänen ilmehikkäille kasvoilleen. "Olemme sitten
puhelleet väärillä edellytyksillä", sanoi hän.
"Eihän tässä mielestäni juuri ole ollut kauan aikaa puhelemiseen",
huomautti hänen veljensä samalla kysyvällä katseella kuin ennen.
"Minä puhuttelin tohtori Watsonia ikäänkuin hän asuisi täällä, eikä
vaan olisi käymässä", sanoi tyttö.
"Ei voine teitä paljoa huvittaa, onko aika liian varhainen tai
myöhäinen kämmekkäin kukkimiselle. Tulette kai joka tapauksessa meidän
mukanamme Merripit Houseen?"
Lyhyen kävelyn jälkeen olimme saapuneet jokseenkin vaatimattoman
näköisen talon luo, jossa entisinä hyvinä aikoina oli asunut joku
karjankasvattaja, mutta joka nyt oli korjattu ja muutettu
uudenaikaiseksi asunnoksi. Sitä ympäröi hedelmäpuutarha, mutta,
niinkuin saattoi odottaakin, olivat puut kuihtuneita ja vinoja, ja
koko paikka teki köyhän ja surullisen vaikutuksen. Meidät päästi
sisään omituinen, kuivettuneen näköinen vanha palvelija, jonka puku
oli niin kulunut, että se oli aivan sopusoinnussa talon ulkomuodon
kanssa. Huoneet olivat kumminkin suuria ja sisustettuja hienoudella,
jossa luulin näkeväni tuon nuoren naisen vaikutusta. Kun ikkunoista
katselin ääretöntä, graniittikallioiden ja suurten kivien peittämää
nummea, joka ulottui näköpiiriin saakka, niin en voinut olla
ihmettelemättä, mikä oli mahtanut saada tämän hienosti sivistyneen
miehen ja tämän kauniin naisen asettumaan sellaiselle seudulle.
"Omituinen kotipaikan valinta, eikö niin?" sanoi isäntäni ikäänkuin
vastaukseksi minun ajatuksilleni. "Ja kumminkin viihdymme täällä
hyvin, vai kuinka, Beryl?"
"Kyllä, hyvin viihdymme", vastasi tyttö, mutta sanoilla ei ollut
vakuuttavaa sointua.
"Minä pidin ennen koulua maan pohjoisosassa", sanoi Stapleton. "Se työ
oli minun luonteiselleni miehelle koneellista ja jokseenkin ikävää,
mutta pidin suurena etuna saada elää nuorison joukossa ja auttaa
heidän nuorien sielujensa muodostumista, kehittää heidän luonteitaan
omani mukaiseksi ja antaa heille korkeita ihanteita. Se tehtävä oli
minulle hyvin rakas. Mutta kohtalo ei meitä suosinut. Kouluun ilmestyi
vaarallinen kulkutauti, ja pojista kuoli kolme. Siitä iskusta ei
kouluni enää toipunut, ja sen häviössä menetin suuren osan pääomaani.
Ellen kaipaisi poikia ja heidän iloista seuraansa, niin voisin
kumminkin sanoa olevani hyvilläni omasta onnettomuudestani, sillä
minun suurelle eläin- ja kasvitieteen harrastukselleni on täällä laaja
työala, ja sisareni rakastaa luontoa yhtä paljon kuin minä. Ja tätä
kaikkea saatte nyt kuulla, tohtori Watson, sen johdosta, mitä luin
kasvoistanne katsellessanne ikkunastamme nummelle päin."
"En voi kieltää todella ajatelleeni, että täällä voisi olla hieman
yksitoikkoista asua -- ehkä ei teille niin paljon kuin sisarellenne."
"Ei, ei, niin ei minusta suinkaan ole", huomautti tämä.
"Meillä on huvittavia kirjoja, me lueskelemme, ja meillä on hauskoja
naapureita. Tohtori Mortimer on alallaan oppinut mies. Sir
Charles-vainaja oli myöskin hauska seuramies. Me tunsimme hänet hyvin
ja kaipaamme häntä enemmän kuin saatan kuvailla. Luuletteko, että
voitaisiin pitää tunkeilevana, jos iltapäivällä kävisin sir Henryn
luona saadakseni tutustua häneen?"
"Päinvastoin luulen, että hän suuresti ilahtuisi, jos sen tekisitte."
"Tahdotteko sitten olla hyvä ja sanoa, että aion tulla.
Yksinkertaisella tavallamme voisimme ehkä helpottaa hänen asumistaan
täällä, kunnes hän oikein kotiutuu olosuhteisiin ja asiain tilaan.
Tahtoisitteko te, tohtori Watson, tulla katsomaan perhoskokoelmaani?
Luulen sen olevan täydellisimmän koko lounais-Englannissa. Kun olemme
ehtineet käydä sen läpi, niin on kyllä ateriakin valmis."
Mutta minä tahdoin päästä takasin sen miehen luo, jota minun oli
seurallani suojeltava. Nummen synkkyys, hevosraukan kuolema, se
aaveellinen ääni, joka oli asetettu yhteyteen kamalan sukutarinan
kanssa -- kaikki tämä teki minut levottomaksi. Ja kaikkien näiden
enemmän tai vähemmän epämääräisten vaikutelmien lisäksi olin saanut
neiti Stapletonin selvän varotuksen, joka oli annettu niin ilmeisellä
vakavuudella, että en voinut epäillä sillä olevan jonkun varman
aiheen. Vastustin kaikkia yrityksiä saada minua viipymään, ja lähdin
heti paluumatkalle samaa ruohoista polkua, jota olin tullutkin.
Kumminkin täytyi löytyä joku oikotie, vaikka en sitä tuntenut, sillä
ennenkuin olin ehtinyt maantielle, sain nähdä neiti Stapletonin
istumassa suurella kivellä polun vieressä. Hänen poskillaan oli
rasituksen tuottama helakka väri, ja hän painoi kättään kylkeensä.
"Minä olen juossut minkä voin, ehtiäkseni teidän tiellenne, tohtori
Watson", sanoi hän. "En joutanut edes panemaan hattua päähäni. Minä en
voi kauan viipyä täällä, sillä silloin huomaa veljeni, että olen
poissa. Tahdon vain sanoa, että valitan erehdystäni pitäessäni teitä
sir Henrynä. Unohtakaa, jos voitte, mitä silloin sanoin, sillä se ei
ensinkään koske teitä."
"Mutta minä en voi sitä unohtaa, neiti Stapleton", sanoin minä. "Olen
sir Henryn ystävä, ja hänen menestyksensä on minulle tärkeä. Sanokaa,
miksi niin innokkaasti tahdoitte, että sir Henry ensi tilassa palaisi
Lontooseen?"
"Se oli vain naisellinen mielijohde, tohtori Watson. Kun opitte
tuntemaan minut paremmin, huomaatte kyllä, etten aina voi selittää
syytä sanoihini tai tekoihini."
"Te ette minua eksytä. Minä muistan hyvin äänenne värähdyksen ja
silmienne ilmeen. Minä pyydän teitä, neiti Stapleton, olemaan suora,
sillä tulostani asti on kuin minua varjot ympäröisivät. Elämä on
tullut samanlaiseksi kuin tuo Grimpenin suo vihreine täplineen, joihin
voi upota, ellei joku neuvo tietä. Sanokaa nyt, mitä tarkoititte, ja
minä lupaan viedä varotuksenne sir Henrylle."
Epätietoisuuden ilme väikkyi hetken hänen kasvoillaan, mutta hänen
katseensa oli jälleen tullut kovaksi, kun hän vastasi.
"Te liiottelette asiaa, tohtori Watson", sanoi hän. "Veljeäni ja minua
liikutti suuresti sir Charlesin kuolema. Me tunsimme hänet hyvin,
sillä hän käveli usein ja mielellään nummen yli meidän luoksemme. Tuo
tarina sukua vainoovasta kirouksesta oli häneen syvästi vaikuttanut,
ja kun tuo surkea tapaus sitten sattui, luulin minä, niinkuin lienee
luonnollistakin, että jotain syytä ehkä sittenkin löytyi hänen
pelolleen. Tulin senvuoksi levottomaksi, kun vielä yksi suvun jäsen
aikoi asettua tänne; ja tunsin, että häntä pitäisi varottaa uhkaavasta
vaarasta. Sitä minä tarkotin -- en mitään muuta."
"Mutta mikä tämä vaara sitten on?"
"Tunnettehan te tarun koirasta?"
"Minä en usko sellaisia tuhmuuksia."
"Mutta minä uskon. Jos voitte jotain vaikuttaa sir Henryyn, niin
taivuttakaa hänet lähtemään pois paikalta, joka on niin onneton hänen
suvulleen. Maailma on suuri. Miksi hän asuisi siellä, missä on
vaarallisinta?"
"Juuri senvuoksi, että sitä pidetään Vaarallisena. Sellainen on sir
Henry, ja luulenpa, ettei häntä voi saada lähtemään täältä, ellette
voi lähemmin määritellä varotustanne."
"Minä en voi sitä lähemmin määritellä siitä yksinkertaisesta syystä,
etten mitään varmaa tiedä."
"Vielä tahtoisin tehdä teille yhden kysymyksen, neiti Stapleton. Jos
ensi kerran minun kanssani puhuessanne ette muuta tarkottanut, kuin
nyt sanotte, niin miksi niin välttämättä tahdoitte, ettei veljenne saa
sitä kuulla? Eihän varotuksessanne ole mitään, jota hän tai joku muu
voisi moittia."
"Veljeni pitää hyvin tärkeänä, että tilan omistaja asettuu siihen
asumaan, sillä hänen mielestään sillä on suuri merkitys nummella
asuville köyhille. Hän suuttuisi, jos saisi tietää minun sanoneen
jotain, joka voisi saada sir Henryn lähtemään täältä. Mutta nyt olen
tehnyt velvollisuuteni, enkä aio enempää sanoa. Minun täytyy kiiruhtaa
kotiin, sillä muuten hän minua kaipaa ja epäilee minun tavanneen
teidät. Hyvästi!" Hän lähti ja oli muutaman silmänräpäyksen kuluttua
kadonnut kallioitten taa, samalla kun minä, mieli täynnä levottomuutta
ja pelkoa, jatkoin matkaani Baskerville Halliin.