Baskerville Hall.
Sir Henry Baskerville ja tohtori Mortimer olivat määrättynä päivänä
valmiit ja sopimuksemme mukaan lähdimme matkalle Devonshireen. Herra
Sherlock Holmes ajoi minun kanssani asemalle ja antoi erotessamme
minulle viimeiset määräyksensä ja neuvonsa.
"Minä en tahdo vaikuttaa sinun arvosteluihisi esittämällä ja
ilmoittamalla omat arveluni sinulle, Watson", sanoi hän. "Minä pyydän
sinua vain niin täydellisesti kuin mahdollista kertomaan minulle
kaikki eri seikat ja jättämään arvelujen kyhäämisen minun huolekseni."
"Mitä seikkoja sinä tarkoitat?"
"Kaikkia, jotka voivat olla vähimmässäkään yhteydessä kysymyksessä
olevan asian kanssa, varsinkin kaikkea, mitä tapahtuu nuoren
Baskervillen ja hänen naapuriensa välillä, sekä niitä sir Charlesin
kuolemaa koskevia yksityisseikkoja, jotka myöhemmin ovat voineet tulla
ilmi. Minä olen itse viime päivinä toimeenpannut muutamia tutkimuksia,
mutta, kuten pelkään, ilman tulosta. Vain yksi seikka näyttää aivan
varmalta, se nimittäin, että lähin perijä herra James Desmond on
vanhanpuoleinen, lauhkea-luonteinen herra, ja että hän ei ole pannut
toimeen tätä vainoamista. Minä melkein luulen, että voisimme jättää
hänet kokonaan pois laskuistamme. Jäljellä ovat kumminkin sir Henry
Baskervillen 'naapurit nummella'."
"Eiköhän ensiksikin olisi viisainta lähettää pois Barrymore-puolisot?"
"Ei missään tapauksessa. Suurempaa erehdystä ei voida tehdä. Jos he
ovat syyttömiä, niin olisi se julma vääryys, ja jos he ovat syyllisiä,
niin senkautta luopuisi jokaisesta mahdollisuudesta saada se
todistetuksi. Ei, antakaamme heidän edelleen olla epäiltyjen
luettelossa. Ellen muista väärin, on talossa vielä tallirenki, ja
sitten asuu nummella kaksi talollista. Sitten ystävämme tohtori
Mortimer, jota uskon täysin kunnialliseksi mieheksi, ja hänen
vaimonsa, josta en mitään tiedä. Vielä huomaamme luonnontutkija
Stapletonin ja hänen sisarensa, jonka sanotaan olevan hyvin
viehättävän nuoren naisen, ja herra Franklandin Lafter Hallissa --
hänkin aivan tuntematon -- ja pari naapuria vielä. Kaikkia näitä
henkilöitä tulee sinun huolellisesti tutkia."
"Minä teen parastani."
"Otit kai aseita mukaasi."
"Otin, pidin sitä viisaimpana."
"Luonnollisesti. Pidä revolveri käsillä yöllä ja päivällä, ja ryhdy
kaikkiin mahdollisiin varovaisuustoimenpiteisiin."
Ystävämme olivat jo valinneet erään ensi luokan vaunun ja odottivat
meitä asemasillalla.
"Meillä ei ole minkään laatuisia uutisia kerrottavana", sanoi tohtori
Mortimer vastaukseksi ystäväni kysymyksiin. "Sen kumminkin voin
vannoa, että viime päivinä ei kukaan ole vakoillut meidän toimiamme.
Emme koskaan ole menneet ulos katselematta tarkoin ympärillemme, eikä
kukaan olisi voinut välttää meidän huomiotamme."
"Te olette kai aina olleet yhdessä?"
"Aina, paitsi eilen iltapäivällä. Minä omistan aina Lontoossa
ollessani yhden päivän yksinomaan huvituksille, ja minä vietin sen
kirurgi-kollegion museossa."
"Ja minä katselin kansaa puistossa", sanoi Baskerville. "Mutta ei
meille mitään pahaa tapahtunut."
"Varomatonta se oli joka tapauksessa", sanoi Holmes hyvin vakavasti ja
pudisti päätään. "Minä pyydän teitä, sir Henry, älkää menkö yksin
ulos. Teitä kohtaa suuri onnettomuus, jos sen teette. Saitteko takasin
saappaanne?"
"En, se kyllä näyttää ijäksi menneen."
"Todellako? Sepä merkillistä. Hyvästi, hyvästi!" huusi hän, sillä juna
oli jo alkanut lähteä liikkeelle. "Älkää unohtako, sir Henry, eräitä
tuossa vanhassa, tohtori Mortimerin meille lukemassa paperissa olevia
sanoja: älkää kulkeko nummella 'niinä pimeinä hetkinä, jolloin pahan
valta on korkeimmillaan'."
Lähdettyämme asemasillalta kumarruin ulos ikkunasta ja näin pitkän
aikaa vielä Holmesin kookkaan, vakavan muodon katselevan meidän
jälkeemme.
Matka kului nopeaan ja oli hauska. Vietin sen tutustumalla
matkatovereihini ja leikkimällä tohtori Mortimerin koiran kanssa.
Muutamissa tunneissa oli ruskean värinen maa muuttunut punertavaksi,
tiilet olivat muuttuneet graniitiksi, ja punaisia lehmiä näkyi
laitumella aidatuilla niityillä, joiden mehukkaampi ruoho ja rikkaampi
kasvullisuus todisti ilmaston muuttuneen lempeämmäksi vaikka myös
kosteammaksi. Baskerville katseli innokkaasti ulos ikkunasta ja
huudahti äänekkäästi ihastuksesta huomatessaan Devonshiren maiseman
omituisuuksia.
"Minä olen jokseenkin paljon nähnyt maailmaa sittenkuin täältä lähdin,
tohtori Watson", sanoi hän, "mutta mitään tämän veroista en ole
nähnyt."
"En ole tavannut yhtään devonshireläistä, joka ei olisi ihastunut
kreivikuntaansa", huomautin minä.
"Se riippuu rodusta yhtä paljon kuin seudusta", sanoi tohtori
Mortimer. "Eihän meidän tarvitse kuin katsahtaa tähän ystäväämme
huomataksemme hänellä pyöreän keltiläispään, johon sisältyy
keltiläistä innostusta ja ihailemisen kykyä. Sir Charlesin pää oli
muodoltaan hyvin omituinen, puoleksi geliläinen puoleksi
irlantilainen. Mutta te olitte luultavasti hyvin nuori, kun viimeksi
näitte Baskerville Hallin?"
"Isäni kuollessa en ollut vielä ehtinyt äänenmurrokseenkaan, enkä
ollut koskaan nähnyt sukutilaamme, sillä me asuimme pienessä huvilassa
etelärannikolla. Sieltä lähdin suoraan Amerikkaan. Tietäkää, tohtori
Watson, että tämä kaikki on yhtä outoa minulle kuin teille, ja minä
olen selittämättömän utelias näkemään nummea."
"Niinkö olette? Siinä tapauksessa uteliaisuutenne tyydyttyy pian,
sillä tuolta se jo häämöttää", sanoi tohtori Mortimer viitaten ulos
ikkunasta.
Viheliäisten ketojen ja vierteellä kasvavan matalan metsän yli kohosi
etäisyydessä harmaa, surumielisen näköinen kumpu omituisine
sahahuippuineen, epäselvänä ja häipyvänä niinkuin unessa nähty sadun
maisema. Baskerville istui kauan sitä katsellen, ja hänen tutkivasta
katseestaan saatoin huomata, kuinka tärkeä hänelle oli sen paikan
ensimmäinen näkeminen, jossa hänen sukunsa miehet niin kauan olivat
hallinneet, ja johon he olivat jättäneet niin pysyviä merkkejä. Siinä
hän istui tweed-pukuineen ja amerikalaisine murteineen, mutta
katsellessani hänen tummia ilmekkäitä silmiään tunsin selvemmin kuin
ennen, kuinka täydellisesti hän polveutui tuosta pitkästä sarjasta
ylimyksellisiä, tulisia ja vallanhimoisia miehiä. Ylpeyttä, rohkeutta
ja voimaa todistivat nuo paksut kulmakarvat, nuo herkkätuntoiset
sieraimet, nuo suuret, ruskeat silmät. Jos tuohon vastenmieliseen
nummeen kätkeytyi joku vaikea ja vaarallinen arvoitus, niin oli tämä
mies todella sellainen toveri, jonka puolesta saattoi jotain uskaltaa,
varmana siitä, että hän rohkeasti ottaisi osaa taisteluun.
Juna pysähtyi pienelle, vaatimattomalle asemalle ja me astuimme ulos
vaunusta. Matalan, valkoisen aidan takana seisoi kahden hevosen vetämä
char-à-bancs. Tulomme herätti jonkun verran huomiota, sillä
asemapäällikkö ja asemamiehet tunkeilivat ympärillämme kantaakseen
matkatavaroitamme. Paikka oli soma ja miellyttävä, mutta ihmeekseni
huomasin veräjällä kaksi tummaan univormuun puettua vahtia, jotka
nojaten lyhykäisiin pyssyihinsä katselivat meitä tarkasti, mennessämme
heidän ohitseen. Ajuri, joka oli ruma, ikävän näköinen, pienikokoinen
mies, teki piiskallaan kunniaa sir Henry Baskervillelle, ja muutaman
minuutin päästä ajoimme hyvää vauhtia leveällä, Valkosella maantiellä.
Molemmin puolin näkyi laajoja laidunmaita, vanhoja, teräväpäätyisiä
taloja pisti esiin tiheästä, viheriästä lehdikosta, mutta rauhallisen,
aurinkoisen maiseman yläpuolella näkyi alituiseen synkän nummen tumma,
pitkähkö ääriviiva pelottavan näkösten vuorien taittamana.
Käännyimme pois maantieltä, ja sitten kuljettiin pitkiä kyläteitä,
joita rattaat vuosisatoja olivat kuluttaneet ja joita rajoitti
sammaleiset korkeat vallit. Kellahtavat kuoleman-kourat ja täplikkäät
karhun marjapensaat loistivat laskevassa auringossa. Tie kulki yhä
ylöspäin. Ajoimme kapean kivisillan yli ja sitten pitkin erään
valtavien kivien välissä kuohuen ja kihisten alaspäin syöksyvän puron
rantaa. Sekä tie että puro kulkivat erään laakson läpi, jossa kasvoi
runsaasti vaivaistammea ja kuusta. Joka käänteessä huudahti
Baskerville äänekkäästi ihastuksesta, katseli ympärilleen ja teki
lukemattomia kysymyksiä. Hänen silmissään oli kaikki kaunista, mutta
minä olin näkevinäni jotain surumielistä maisemassa, jossa selvät
merkit osoittivat vuodenajan jo olevan myöhäsen. Teitä peitti
keltainen lehtimatto ja puista putosi päällemme kellastuneita lehtiä.
Pyörien ääntäkään ei kuulunut mätänevillä lehdillä. Minusta näytti
luonto valmistaneen surulliset tervetuliaiset Baskervillen
perilliselle, hänen ensi kertaa saapuessaan sukutilalleen.
"Mitä ihmettä tuo on?" huudahti tohtori Mortimer.
Edessämme oli terävä, nummesta esiinpistävä, kanervainen jyrkänne. Sen
huipulla näkyi ratsastava sotilas tummana ja ankarana, pyssy
käsivarrella, ja niin terävä-piirteisenä, että hän näytti jalustalla
seisovalta kuvapatsaalta. Hän vartioi tietä, jota me kuljimme.
"Mitä tuo merkitsee, Perkins?" kysyi tohtori Mortimer.
Ajuri kääntyi istuimellaan.
"Muuan rangaistusvanki on karannut Princetownista, herra tohtori. Hän
on ollut irrallaan kolme päivää, ja vaikka kaikille asemille ja
kaikille teille on asetettu vahteja, ei häntä kumminkaan ole löydetty.
Maanviljelijät näillä seuduin eivät ole siitä hyvillään, se on varma."
"Mutta eivätkö he tavallisesti saa viiden punnan suuruista rahasummaa,
jos voivat antaa tietoja karkurista?"
"Niin on kyllä, mutta viisi puntaa on huono palkkio, kun on vaarassa
saada puukon kurkkuunsa. Tämä vanki ei ollutkaan mikään tavallinen
mies. Hän on niitä, jotka eivät pelkää mitään."
"Kuka hän sitten on?"
"Selden, Notting Hillin murhaaja."
Minä muistin hyvin koko jutun, sillä se oli erityisesti herättänyt
Holmesin huomiota rikoksen harvinaisen julmuuden ja murhaajan kaikissa
toimissa ilmenevän epäinhimillisen raakuuden kautta. Kuolemantuomion
muuttaminen elinkautiseksi vankeudeksi oli johtunut siitä, että oli
epäilty miehen täysijärkisyyttä, sillä niin kamala oli hänen
menettelytapansa ollut. Olimme ehtineet mäen päälle ja edessämme
leveni nummi koko laajuudessaan, siellä täällä kiviröykkiöitten ja
rosoisten kallioitten peittämänä. Kylmä tuuli puhalsi vastaamme ja
pani meidät värisemään. Tällä autiolla ylätasangolla väijyi jossakin
tuo pirullinen mies petoeläimen tavoin, sydän kuohuen kiukkua koko
sille ihmissuvulle, joka oli hänet hylännyt. Tätä vaan tarvittiin
saattamaan täydelliseksi sitä kamalaa vaikutusta, jonka autio nummi,
viluinen tuuli ja pimenevä taivas tekivät. Näytti siltä kuin
Baskervillekin olisi tullut hieman kolealle mielelle, sillä hän veti
päällystakin ympärilleen.
Hedelmällinen seutu oli jäänyt taaksemme ja allemme. Me voimme sitä
katsella ylhäältäpäin. Aurinko oli matalalla, ja sen vinot säteet
muuttivat purot kultaisiksi langoiksi ja hehkuivat äsken kynnettyä
punertavaa maata ja leveän metsäkaistaleen lehtiryhmiä vasten.
Edessämme tuli tie yhä autiommaksi ja kulki pitkin punakellertäviä
rinteitä, joilla siellä täällä näkyi mahtavia kallioita. Tuon
tuostakin kuljimme asumusten ohi, joiden seinät ja katto olivat
kivestä ja ilman ainoatakaan köynnöskasvia, joka olisi voinut
lieventää niiden tekemää vastenmielistä vaikutusta. Äkkiä näimme
maljanmuotoisen laakson, jonka ryhmittäin kasvavat vaivaistammet ja
kuuset olivat vääntyneet kieroon vuosikausien taistelussa myrskyä
vastaan. Kaksi korkeaa, kapeaa tornia kohosi puiden yli. Ajuri osoitti
niitä piiskallaan.
"Baskerville Hall", sanoi hän.
Omistaja nousi seisomaan posket hehkuvina ja tuijottavin katsein.
Muutaman minuutin päästä saavuimme puiston portille, joka oli
omituinen, pakotetusta raudasta tehty ristikko, sekä molemmin puolin
varustettu korkeilla pylväillä ja koristettu Baskervillen vaakunan
villisianpäillä. Portinvartijan tupa oli ollut rakennettu mustasta
graniitista, mutta oli nyt rauniona; sitä vastapäätä kohosi kumminkin
uusi, vasta puolivalmis rakennus -- ensimmäinen hedelmä sir Charlesin
Etelä-Afrikkalaisista rikkauksista.
Kuljimme portin läpi ja tulimme kujaan, jossa rattaat taaskin pyörivät
lakastuneilla lehdillä, ja vanhat puut ojentelivat oksiaan muodostaen
synkän holvin päittemme yli. Baskervillea pudistutti, kun hän näki
edessään pitkän, pimeän ajotien, jonka päässä talo aavemaisesti loisti
meitä vastaan.
"Tässäkö?" kysyi hän matalalla äänellä "Ei, kuusikujassa rakennuksen
toisella puolen."
Nuori perijä katseli ympärilleen synkän näköisenä.
"Eipä ollut kumma, jos setäni aavistikin, että onnettomuudet
kohtaisivat häntä tällaisessa paikassa", sanoi hän. "Tässä voi kuka
tahansa ruveta pelkäämään. Puolen vuoden päästä tässä on sähkövalo
pitkin tietä ja eteisen ovella voimakas valonheittäjä."
Kuja johti suurehkolle ruohokentälle, ja talo oli edessämme. Hämärässä
näin sen keskiosan olevan suuren ja raskaan sekä varustetun
ulospistävällä pilaristolla. Rakennuksen koko etupuolta peitti
muurivihreä, jonka muodostamaan tummaan verhoon oli sinne tänne
ikkunoita tai jotain vaakunamerkkiä varten leikattu aukkoja. Tästä
mahtavasta keskiosastosta kohosi kaksi tornia, jotka näyttivät
vanhanaikaisilta, olivat huipuiltaan hammasreunaisia ja sitäpaitsi
varustettuja useilla ampumareijillä. Tornien oikealla ja vasemmalla
puolella olivat rakennuksen uudenaikaisemmat, mustasta graniitista
rakennetut sivustat. Himmeä valo tunkeutui esiin pielillä
varustetuista ikkunoista ja terävän, suippokulmaisen katon yli nousi
yksi ainoa musta savupatsas.
"Tervetuloa, sir Henry, tervetuloa Baskerville Halliin."
Eräs pitkä mies oli tullut esiin pilariston hämärästä aukaisemaan
vaunun ovea. Joku nainen häämötti eteisen kellahtavaa valoa vasten.
Hänkin tuli ulos auttamaan miestä matkalaukkujemme kantamisessa.
"Minä toivon, sir Henry, että sallitte minun nyt ajaa kotiin", sanoi
tohtori Mortimer. "Vaimoni odottaa minua."
"Luultavasti kumminkin viivytte päivälliselle asti?"
"En, sitä en voi. Arvattavasti on minulla työtäkin siellä kotona.
Kernaasti jäisin näyttämään teille huoneita, mutta sen voi Barrymore
tehdä paremmin. Hyvästi toistaiseksi, ja lähettäkää arvelematta minua
noutamaan kun tarvitsette minua, joko yöllä tai päivällä."
Rattaat vierivät pois samalla kun sir Henry ja minä menimme sisään ja
ovi sulkeutui jälkeemme. Me tulimme kauniiseen etuhuoneeseen, joka oli
avara ja korkea ja jonka tammipalkit olivat vanhuudesta mustuneet.
Suuressa, vanhanaikaisessa takassa räiskyi pystyvalkea. Me
lämmittelimme molemmat käsiämme, sillä olimme hieman viluisia pitkän
ajomatkan johdosta. Ja sitten me katselimme ympärillemme ja ihailimme
korkeaa ja ohutta, vanhasta värillisestä lasista tehtyä ikkunaa,
tammipaneeleja, hirvenpäitä, seinillä olevia vaakunakilpiä, jotka
kaikki näyttivät himmeiltä ja synkiltä keskellä huonetta olevan lampun
verhotussa valossa.
"Aivan näin olin kuvitellutkin", sanoi sir Henry. "Onhan tämä oikea
esikuva vanhan suvun kodista. Kyllä on omituista ajatella, että tässä
samassa huoneessa minun sukuni jäseniä oleskeli viisisataa vuotta
sitten. On oikein juhlallista sitä kuvitella."
Hänen tummat kasvonsa loistivat nuorekkaasta innostuksesta. Hän seisoi
valossa, mutta pitkiä varjoja laskeutui seinille ja ne liehuivat
mustana verhona hänen ylitseen. Barrymore oli vienyt matkakapineet
huoneisiimme ja palannut takasin. Hän seisoi nyt edessämme tottuneen
palvelijan ryhdillä. Hänen ulkomuotonsa oli jokseenkin tavallisuudesta
poikkeava. Vartaloltaan hän oli pitkä, kasvoiltaan jokseenkin kaunis,
ja hänellä oli musta, tasaiseksi leikattu parta ja kalpeat, henkevät
piirteet.
"Onko päivällinen heti tuotava pöytään?" kysyi hän isännältään.
"Joko se on valmis?"
"Muutaman minuutin kuluttua. Huoneisiin on viety lämmintä vettä. Minä
ja vaimoni olemme mielellämme luonanne, sir Henry, kunnes olette
toimeenpannut uuden järjestyksen, mutta on itsestään selvää, että talo
näissä muuttuneissa olosuhteissa tarvitsee melkoisen palvelijakunnan."
"Missä muuttuneissa olosuhteissa?"
"Minä tarkoitin vaan, että sir Charles eli hyvin yksinkertaisesti, ja
me saatoimme pitää huolta siitä, mitä hän vaati. Teillä tulee
luonnollisesti olemaan laajempi seurustelupiiri ja senvuoksi tarvitsee
järjestää asiat toisin."
"Tarkoitatteko, että te ja vaimonne tahdotte muuttaa pois?"
"Vasta sitten, kun se sopii teille, sir."
"Mutta onhan sukunne palvellut täällä monta miespolvea, eikö niin?
Minulle olisi vaikeaa alkaa elämäni täällä, luopumalla vanhoista,
uskollisista palvelijoista."
Olin huomaavinani liikutusta hovimestarin kalpeilla kasvoilla.
"Minulle se myöskin on vaikeaa ja samoin vaimolleni. Mutta ollakseni
suora, olimme molemmat hyvin kiintyneet sir Charlesiin, ja hänen
kuolemansa koski meihin syvästi ja teki meille tuskalliseksi jäädä
tänne. Minä en luule, että me voimme saada lepoa Baskerville
Hallissa."
"Mutta mihin sitten aiotte ryhtyä?"
"Luultavasti perustamme jonkun kaupan. Sir Charlesin jalomielisyys
teki sen mahdolliseksi meille. Ja nyt saan ehkä opastaa herrat
huoneisiinne?"
Vanhasta etuhuoneesta vei kahdet portaat nelikulmaiselle, rintanojan
ympäröimälle parvelle, ja siitä kulki läpi koko talon kaksi käytävää,
joista päästiin makuuhuoneisiin. Minun huoneeni oli samassa käytävässä
kuin sir Henryn ja melkein sen vieressä. Nämä huoneet tuntuivat paljoa
uudenaikaisemmilta kuin talon keskiosa, ja iloiset tapetit sekä
lukuisat kynttilät poistivat jossain määrin sen synkän vaikutuksen,
jonka alussa olimme saaneet.
Mutta ruokasali, johon vei ovi etuhuoneesta, oli oikea synkkyyden
pesäpaikka. Se oli pitkä huone, ja yksi porras erotti siinä toisistaan
isäntäväen osaston ja sen, jossa palvelijakunta aterioi.
Toisessa päässä oli soittolava. Päittemme päällä oli ristiin asetettu
tummia palkkeja, ja niiden yläpuolella kohosi savuinen katto.
Leiskuvien tulisoihtujen valaisemana ja kajahdellen siitä
iloisuudesta, joka ennen vallitsi juhlaseurassa, saattoi huone olla
toisen näköinen, mutta nyt, kahden mustapukuisen herran istuessa siinä
valopiirissä, jonka varjostimella varustettu lamppu loi, aleni ääni ja
mieli masentui. Himmeä rivi esi-isiä kaikenlaisissa puvuissa,
kuningatar Elisabetin aikuisesta ritariasusta holhojahallituksen
pukinnahkaan saakka, tuijotti meihin lannistaen meidät äänettömyytensä
kaunopuheisuudella. Monta sanaa emme puhuneet, ja ainakin minä olin
iloinen päästessämme lopuksi ajanmukaiseen biljardihuoneeseen
tupakoimaan.
"Tämä paikka ei todellakaan ole hauska", sanoi sir Henry. "Otaksun
että siihen voi tottua, mutta vielä en ole sopusoinnussa sen kanssa.
Minua ei kummastuta, jos setäni tulikin hieman hermostuneeksi
asuessaan yksin tällaisessa talossa. Ellei teillä ole mitään sitä
vastaan, niin menemme varhain levolle tänä iltana, toivoen että kaikki
näyttää iloisemmalta huomenna."
Ennenkuin menin vuoteeseeni, vedin uutimet syrjään ja katselin ulos
akkunasta, joka avautui sisäänkäytävän edessä olevalle ruohokentälle
päin. Sen toisella puolen näkyi pari puuryhmää valittaen kiemurtelevan
yltyvän myrskyn käsissä. Puolikuu pilkisti esiin kiitävien pilvien
railoista. Sen kylmässä valossa näin puiden takaa muutamia
repeytyneitä kallioselänteitä ja surullisen näköisen nummen pitkän,
matalan kaaren. Vedin uutimet kiinni ja tunsin tämän viimeisen
vaikutuksen olevan sopusoinnussa edellisten kanssa.
Viimeinen se kumminkaan ei ollut. Olin tosin väsynyt mutta täysin
hereillä ja kääntyilin levottomasti vuoteessani. Jossakin etäisyydessä
ilmoitti kimeä kello tuntien joka neljänneksen, mutta muuten vallitsi
aavemainen äänettömyys koko talossa. Mutta äkkiä osui korvaani
keskellä yötä selvä, vihlova ja helposti tunnettava ääni. Kuulin
naisen tukahdettuja nyyhkytyksiä ja sitten katkeran surun
vastustamattoman purkauksen. Nousin istumaan vuoteessani ja kuuntelin.
Ääni ei tullut kaukaa ja aivan varmaan rakennuksen sisäpuolelta.
Puolen tunnin ajan odotin ankarassa jännityksessä kuulevani lisää,
mutta en enää kuullutkaan muuta kuin kellon lyönnit ja köynnöskasvien
kahinan seinää vasten.