Kolme katkennutta lankaa.
Sherlock Holmesilla oli harvinaisessa määrässä kyky milloin vaan
tahtoi irrottaa ajatuksensa siitä, mikä oli ne kokonaan vallannut.
Kahden tunnin ajalla näytti hän tykkänään unohtaneen sen omituisen
jutun, johon olimme joutuneet, ja hän oli kokonaan antautunut
katselemaan uudenaikaisten belgialaisten mestarien tauluja. Hän ei
tahtonut puhua muusta kuin taiteesta -- jota hän muuten hyvin vähän
ymmärsi -- sittenkään, kun lähdettyämme näyttelystä jo olimme matkalla
Northumberlandin hotelliin.
"Sir Henry Baskerville odottaa herroja huoneessaan", selitti
portieeri. "Hän pyysi minua kehottamaan teitä heti menemään sinne."
"Onko teillä mitään sitä vastaan, että minä katselen
matkustajaluetteloa?" kysyi Holmes.
"Ei missään suhteessa."
Kirjaan oli merkitty kaksi nimeä Baskervillen jälkeen. Toinen oli:
Theophilus Johnson perheineen Newcastlesta, toinen: rouva Oldmore
kamarineitsyeineen High Lodgesta Altonista.
"Varmaankin minä tunnen tämän Johnsonin", sanoi Holmes portieerille.
"Eikö hän ole lakimies, harmaatukkainen ja hieman ontuva?"
"Ei, tämä herra Johnson on hiilikaivosten omistaja, hyvin reipas ja
vilkas mies, eikä ole teitä vanhempi."
"Etteköhän erehdy hänen ammatistaan?"
"En; hän on useana vuonna asunut tässä hotellissa, ja me tunnemme
hänet hyvin."
"Vai niin, se muuttaa asian. Entä rouva Oldmore? Luulen tuntevani sen
nimen. Anteeksi uteliaisuuteni, mutta sattuu usein, että jonkun
tuttavan luo mennessään tapaakin useampia."
"Hän on hyvin sairaalloinen. Mies on ollut pormestarina
Gloucesterissa. Hänkin asuu täällä aina kaupungissa käydessään."
"Kiitos tiedoista. Minä en kyllä tunne häntä. -- Näillä kysymyksillä,
Watson, olemme saaneet varmuuden eräästä hyvin tärkeistä asiasta",
jatkoi hän matalalla äänellä meidän mennessä portaita ylös. "Tiedämme
nyt, että ne henkilöt, jotka niin suuresti pitävät huolta
ystävästämme, eivät ole asettuneet asumaan samaan hotelliin kuin hän.
Se todistaa, että he tahtovat pysyä poissa hänen näkyvistään yhtä
innokkaasti kuin he häntä vakoilevat. Tämä seikka on hyvin tärkeä."
"Missä suhteessa?"
"Se sisältää mutta mistä on kysymys herraseni?"
Kun samalla olimme tulleet portaiden yläpäähän ja kääntyneet
käytävään, tapasimme sir Henry Baskervillen itsensä. Hän oli punakkana
vihasta ja piti kädessään vanhaa, tomuttunutta saapasta. Hän oli niin
kiukuissaan, että tuskin sai sanoja suustaan, ja kun hän viimein alkoi
puhua, tapahtui se melkoista murteellisemmin kuin aamulla.
"Luulenpa että tässä hotellissa pidetään minua poika-nulikkana", sanoi
hän. "Elleivät varo itseään, niin saavat kyllä nähdä, ettei minun
kanssani ole leikkimistä. Jos ei tuo lurjus löydä minun saapastani,
niin tulee tästä toista. Minä kyllä osaan sietää leikinkin, herra
Holmes, mutta tämä on melkein liikaa."
"Yhäkö te haette saapastanne?"
"Yhä, ja minä kyllä sen löydänkin."
"Mutta ettekö sanonut sen olleen uuden ja väriltään ruskean?"
"Niin se olikin, mutta nyt se on vanha ja musta."
"Mitä? Ettehän tarkoittane --?"
"Sitä juuri tarkoitan. Minulla ei ollut enempää kuin kolme paria
jalkineita -- uudet ruskeat, vanhat mustat ja kiiltonahkasaappaat,
jotka minulla ovat jalassa. Eilen illalla otettiin minulta toinen
ruskeista saappaistani, ja tänään on varastettu musta saapas. --
Kuulkaa, oletteko löytäneet sen? Puhu suusi puhtaaksi, nahjus, äläkä
siinä murjota?"
Eräs pelästynyt saksalainen tarjoilija oli lähestynyt.
"En, herra", sanoi tämä, "olen tiedustellut kaikkialta, mutta sitä ei
kukaan ole nähnyt."
"Vai niin. Sitten minä sanon teille, että menen isännän luo ja sanon
ilman muuta lähteväni koko hotellista, ellei saapas löydy ennen
iltaa."
"Se löytyy varmaan, minä lupaan, että haen sen, jos vaan olette hieman
kärsivällinen."
"Se on kyllä parasta, sillä en aio enää menettää mitään tässä
varaspesässä. Mutta suokaa anteeksi, herra Holmes, on tyhmää vaivata
teitä sellaisella pikkuseikalla."
"Minä en suinkaan pidä sitä pikkuseikkana."
"Te näytte pitävän asiaa jokseenkin tärkeänä."
"Kuinka te itse sen selitätte?"
"Minä en sitä ensinkään selitä. Se on hulluinta ja omituisinta, mitä
minulle on koskaan sattunut."
"Ehkä kyllä omituisinta", sanoi Holmes ajatuksissaan.
"Mitä johtopäätöksiä siitä teette?"
"Minä en luule sitä vielä täysin ymmärtäväni. Koko tämä asia on hyvin
monimutkainen. Yhteydessä setänne kuoleman kanssa luulen sen melkein
olevan sekavimman ja merkitsevimmän kaikista niistä viidestäsadasta
merkillisestä jutusta, joita olen käsitellyt. Meillä on kumminkin
useita johtolankoja käsissämme, ja on hyvin luultavaa, että joku
niistä vie totuuteen. Voi olla, että hukkaamme aikaa seuraamalla
väärää lankaa, mutta ennemmin tai myöhemmin löydämme kyllä oikean."
Ateriamme oli jokseenkin hupainen, eikä sen kestäessä paljoa puhuttu
siitä asiasta, joka oli saattanut meidät yhteen. Vasta kun olimme
siirtyneet pieneen yksityiseen salonkiin, kysyi Holmes Baskervillelta,
mitä hän aikoi.
"Minä aion matkustaa Baskerville Halliin."
"Koska?"
"Viikon lopulla."
"Itse asiassa luulen, että teette siinä oikein", sanoi Holmes.
"Minulla on selviä todistuksia siitä, että teitä vartioidaan
Lontoossa, ja tämän suuren kaupungin miljoonain asukasten joukosta on
vaikea saada selville ketkä teitä vainoovat, ja mitä he tarkottavat.
Jos he pahaa aikovat, niin voisivat he teitä vahingoittaa, ilman että
me pystyisimme sitä estämään. Luultavasti te ette tiedä, tohtori
Mortimer, että lähtiessänne aamulla minun talostani, joku vakooja
teitä seurasi?" Tohtori Mortimer säpsähti.
"Mitä sanotte? Kuka sitten?"
"Ikävä kyllä emme sitä tiedä! Onko teidän naapurienne ja tuttavienne
joukossa Dartmoorissa ketään tuuhea- ja mustapartaista miestä?"
"Ei -- odottakaa, niin mietin. Barrymorella, sir Charlesin
hovimestarilla, on tuuhea, musta parta."
"Todellako? Missä on Barrymore?"
"Hän hoitaa Baskerville Hallia."
"Sitten on parasta, että otamme selville, onko hän todellakin siellä,
vai onko hän ehkä Lontoossa."
"Kuinka se käy päinsä?"
"Antakaa minulle sähkösanomapaperi. 'Onko kaikki kunnossa sir Henryä
varten?' Enempää ei tarvita. Ja sitten osoite: Herra Barrymore,
Baskerville Hall. Mikä on lähin sähkösanoma-asema? Grimpen. Se on
hyvä. Ja sitten sähkötämme Grimpenin postinhoitajalle: 'Barrymorelle
tullut sähkösanoma on annettava hänelle itselleen. Ellei kotona,
palautettakoon sähkösanoma sir Henry Baskervillelle. Northumberlandin
hotelliin!' Tällä tavoin saamme tietää, onko Barrymore Devonshiressä,
vai eikö."
"Se on totta", sanoi Baskerville. "Kuulkaahan, tohtori Mortimer, mikä
hän oikein on miehiään, tämä Barrymore?"
"Hän on tilan entisen päällysmiehen poika. Neljän miespolven ajan on
tuo toimi kulkenut isältä pojalle. Mikäli tiedän ovat sekä hän että
vaimonsa hyvin kunnioitettavia ihmisiä."
"Toiselta puolen", huomautti Baskerville, "on kieltämätöntä, että
noilla ihmisillä on hyvin komea koti, eikä työtä mitään, ellei
omistaja asu tilalla."
"Se on totta."
"Oliko Barrymorea jollakin tavalla otettu huomioon sir Charlesin
testamentissa?" kysyi Holmes.
"Kumpikin, sekä mies että vaimo, saivat viisisataa puntaa."
"Vai niin. Ja tiesivätkö he ennakolta saavansa sen summan?"
"Kyllä. Sir Charles puhui mielellään määräyksistään."
"Sepä oli huvittavaa kuulla."
"Minä toivon", sanoi tohtori Mortimer, "että te ette epäile jokaista,
joka on saanut lahjan sir Charlesin testamentin kautta, sillä minäkin
sain tuhat puntaa."
"Todellako. Ja vielä useammatkin, luultavasti?"
"Useita vähäpätöisiä summia oli määrätty yksityisille henkilöille ja
suurempia määriä monelle hyväntekeväisyyslaitokselle. Jäännös siirtyi
kokonaisuudessaan sir Henrylle."
"Paljonko sitä oli?"
"Seitsemänsataaneljäkymmentä tuhatta puntaa."
Holmes kohotti hämmästyneenä kulmakarvojaan. "En voinut aavistaakaan,
että niin tavaton summa oli kysymyksessä."
"Sir Charlesin huhuttiin olevan hyvin rikkaan, mutta me emme tienneet
kuinka rikas hän oli, ennenkuin tarkastimme hänen paperinsa. Koko
hänen omaisuutensa nousi noin miljoonaan puntaan."
"Kas vaan! Siinä on voitto, joka kannattaa epätoivoisenkin pelin.
Mutta vielä yksi kysymys, tohtori Mortimer. Otaksukaamme, että jotain
tapahtuisi tälle nuorelle ystävällemme -- pyydän anteeksi tämän ikävän
otaksuman! -- kuka silloin perisi tilan?"
"Koska Rodger Baskerville, sir Charlesin nuorempi veli, kuoli
naimattomana, siirtyisi tila Desmond-suvulle, joka on etäistä sukua
Baskervilleille. James Desmond on vanhanpuoleinen mies ja on pappina
Westmorelandissa."
"Kiitos. Kaikki nämä yksityisseikat ovat tärkeitä. Oletteko nähnyt
herra James Desmondin?"
"Olen, hän kävi kerran tervehtimässä sir Charlesia. Hän on arvokkaan
näkönen, hurskas mies. Muistan hyvin, että hän kieltäytyi
vastaanottamasta elinkorkoa, jota sir Charles innokkaasti hänelle
tarjosi."
"Ja tämä vaatimaton mieskö perisi sir Charlesin omaisuuden?"
"Hän perisi tilan, joka on sukukartano, ja hän perisi myöskin rahat,
ellei nykyinen omistaja, joka luonnollisesti tekee niille, minkä
tahtoo, olisi toisin määrännyt."
"Oletteko tehnyt testamenttinne, sir Henry?"
"En, herra Holmes, en ole. Minulla ei ole ollut aikaa siihen, sillä
vasta eilen sain kuulla, kuinka asiat ovat. Joka tapauksessa olen sitä
mieltä, että rahojen on jouduttava sille, jolle arvonimi ja tilakin.
Se oli setävainajani mielipide. Kuinka voisi omistaja elvyttää suvun
entisen suuruuden, ellei hänellä ole rahaa tilan ylläpitämiseksi?
Talo, maa ja rahat saavat kuulua yhteen."
"Aivan oikein. Olen samaa mieltä kuin te, sir Henry, ja viisainta on,
että viipymättä matkustatte Devonshireen. Ainoastaan yhden neuvon
antaisin teille. Te ette saa missään tapauksessa lähteä sinne yksin."
"Tohtori Mortimer palaa sinne minun mukanani."
"Mutta tohtori Mortimerilla on sairaansa hoidettavanaan, ja hän asuu
usean englannin penikulman päässä teistä. Parhaimmallakaan tahdolla
maailmassa ei hän voisi auttaa teitä. Ei, sir Henry, teidän täytyy
ottaa mukaanne joku luotettava mies, joka aina voi olla teidän
läheisyydessänne."
"Onkohan mahdollista, että te itse, herra Holmes, voisitte seurata
minua?"
"Jos asiat kärjistyisivät, koettaisin itse saapua, mutta
ymmärrättehän, että minun nykyään, kun minun neuvoani alituiseen
kysytään sekä suullisesti että kirjeellisesti joka taholta, on aivan
mahdoton epämääräiseksi ajaksi poistua Lontoosta. Juuri tätäkin nykyä
uhkaa muuan rahankiristäjä yhtä Englannin etevimmistä nimistä
häpeällä, ja minä yksin voin torjua uhkaavan häväistysjutun. Huomaatte
siitäkin, että minun on aivan mahdoton lähteä Dartmooriin."
"Ettekö voi suosittaa ketään muuta?"
Holmes laski kätensä minun käsivarrelleni.
"Jos ystäväni tahtoisi seurata teitä, niin ei kukaan voisi olla teille
niin suurena apuna vaikeina hetkinä. Minä sanon sen täydellä
vakaumuksella."
Ehdotus tuli aivan odottamatta, mutta ennenkuin ehdin vastata, oli
Baskerville tarttunut käteeni ja puristi sitä sydämellisesti.
"Siinä tekisitte ystävän työn, tohtori Watson", sanoi hän. "Te näette
kuinka laitani on, ja tiedätte melkein yhtä paljon asiasta kuin minä
itse. Jos tahdotte seurata minua Baskerville Halliin ja auttaa minua
vaikeuksissa, niin en sitä koskaan unohda."
Tilaisuudet outoihin seikkailuihin ovat aina olleet minulle
houkuttelevia, ja Holmesin sanat minua imartelivat yhtä paljon kuin se
into, jolla sir Henry otti vastaan tämän ehdotuksen.
"Tulen mielelläni", sanoin minä. "En todellakaan tiedä, kuinka voisin
aikaani paremmin käyttää."
"Ja sinä ilmotat minulle kaikki tarkkaan", sanoi Holmes. "Kun
ratkaiseva hetki saapuu, ja sen täytyy saapua, niin minä sanon
sinulle, kuinka sinun on menetteleminen. Lauantaina on luultavasti
kaikki valmiina lähtöä varten?"
"Sopiiko se tohtori Watsonille?"
"Kyllä."
"Siis kohtaamme me toisemme, ellei mitään odottamatonta tapahdu,
lauantaina kello 10:30 Paddington-asemalla."
Olimme nousseet ylös lähteäksemme, kun Baskerville huudahti ilosta,
hyökkäsi erääseen nurkkaan ja veti kaapin alta esiin ruskean saappaan.
"Kas tässä se on!" huudahti hän.
"Toivokaamme, että kaikki teidän vaikeutenne yhtä helposti selviävät!"
sanoi Sherlock Holmes.
"Mutta se on kovin kummallista", huomautti tohtori Mortimer. "Ennen
ateriaa hain joka paikan tässä huoneessa."
"Ja sen tein minäkin", sanoi Baskerville, "joka ainoan tuuman minä
tarkastin."
"Ja silloin ei saapasta täällä ollut."
"Siinä tapauksessa on tarjoilija luultavasti tuonut sen tänne meidän
syödessämme."
Saksalainen kutsuttiin sisään, mutta ei sanonut tietävänsä mitään
asiasta, joka pysyi selittämättömänä. Siten oli vielä yksi
salaperäinen tapaus liittynyt useihin entisiin samankaltaisiin, vaikka
näennäisesti arvottomiin seikkoihin, jotka olivat niin tiheään
toisiaan seuranneet. Lukuunottamatta kamalaa kertomusta sir Charlesin
kuolemasta, oli viime päivinä sattunut jakso selittämättömiä
tapauksia: ensin tuo painettu kirje, sitten mustapartainen urkkija
vaunuissa, sitten uuden ruskean saappaan katoaminen, sitten sama
kohtalo vanhalle mustalle saappaalle ja viimeksi edellisen löytyminen.
Holmes istui äänettömänä minun rinnallani ajaessamme takasin Baker
Streetille, ja hänen rypistetyt kulmakarvansa ja kasvojen terävä ilme
ilmottivat minulle, että hän, niinkuin minäkin, koetti sommitella
niitä puitteita, joiden sisään kaikki nämä näennäisesti hajanaiset
seikat sopisivat. Koko iltapäivän ja myöhäiseen iltaan istui hän
ajatuksissaan.
Vähän ennen päivällistä tuotiin meille kaksi sähkösanomaa. Ensimmäinen
kuului:
"Olen juuri saanut tietää, että Barrymore on Baskerville Hallissa.
-- Baskerville."
Toinen: "Määräyksen mukaan olen käynyt kolmessa-kolmatta hotellissa,
mutta ikäväkseni en ole löytänyt sellaista Timesin lehteä, josta olisi
jotain leikattu -- Cartwright."
"Siinä katkesi kaksi lankaa, Watson. Ei mikään ole niin kiihottavaa
kuin sellainen tapaus, jossa kaikki käy päinvastoin kuin on laskenut.
Meidän täytyy koettaa vainuta uusia jälkiä."
"Vielä on jäljellä ajuri, joka kuljetti urkkijaa."
"Aivan oikein. Minä olen sähkösanomalla kysynyt ajuriasemalta hänen
nimeänsä ja asuntoansa. Mahdollisesti on vastaus jo saapunut."
Kellon soiminen kuitenkin ennusti parempaa kuin sähkösanomavastausta,
sillä ovi aukeni ja sisään astui päivettynyt henkilö, joka luultavasti
oli juuri kysymyksessä oleva mies.
"Pääkonttorista on minulle ilmoitettu, että joku herra, joka asuu
täällä, on kysynyt numeroa 2,704", sanoi hän. "Seitsemän vuotta olen
ajanut vaunujani antamatta aihetta valituksiin, ja nyt tulen tänne
suoraan ajuriasemalta kysymään, mitä teillä on moittimista."
"Minulla ei ole pienintäkään moittimisen syytä teitä vastaan,
ystäväni", sanoi Holmes. "Päinvastoin annan teille puolen sovereigniä,
jos suoraan ja selvästi vastaatte minun kysymyksiini."
"Kas sepä on onnen potkaus tänä päivänä", sanoi ajuri vetäen suunsa
leveään nauruun. "Mitä herra sitten tahtoi kysyä?"
"Sanokaa minulle ensin nimenne ja osoitteenne, jos niin sattuisi, että
tahtoisin puhutella teitä useammin kuin kerran."
"John Clayton on nimeni, ja osoitteeni Turpey Street 3, the Borough.
Minun vaununi ovat Shipleyn Yardilta Waterloo-aseman läheltä."
Sherlock Holmes kirjoitti kaiken tämän muistiin.
"Kertokaa nyt, Clayton, kaikki, mitä tiedätte siitä herrasta, joka
istui vaunuissanne pitäen silmällä, mitä tapahtui tämän talon edessä
kello kymmenen aamupäivällä, ja joka sitten ajoi kahden herran perässä
pitkin Regent Streetiä."
Mies näytti kummastuvan ja joutuvan hieman hämilleen. "Ei tunnu
maksavan vaivaa minun puhua", sanoi hän, "sillä tehän jo tiedätte,
minkä minäkin. Asia on niin, että tuo herra sanoi olevansa
salapoliisi, ja että minä en saisi puhua hänestä kenellekään."
"Niin, mutta nyt sanon teille ystävällisesti, että on kysymys hyvinkin
vakavasta asiasta, ja että teille voi tulla ikävyyksiä, jos koetatte
salata jotain. Te sanotte tuon miehen väittäneen olevansa
salapoliisi?"
"Niin hän sanoi."
"Koska hän sen sanoi?"
"Jättäessään minut."
"Sanoiko hän muuta?"
"Kyllä, hän sanoi nimensä."
Holmes katsahti minuun voitokkaasti. "Vai niin, sanoiko hän nimensä.
Se oli varomatonta. No, mikä sitten oli hänen nimensä?"
"Hän sanoi olevansa Sherlock Holmes."
En ole koskaan nähnyt ystäväni hämmästyvän niin kuin nyt kuullessaan
ajurin vastauksen. Ensin istui hän ääneti ja hämillään, ja sitten hän
purskahti sydämelliseen nauruun.
"Sepä ei ollut huonosti, Watson, ei todellakaan!" sanoi hän. "Minä
huomaan että hänen miekkansa on yhtä sukkela ja notkea kuin minun.
Siinä osui hän niin että tuntui. Vai niin, oliko hän Sherlock Holmes?"
"Niin, se kyllä oli sen herran nimi."
"Hyvä. Tahdotteko nyt sanoa, missä hän nousi vaunuihinne ja mitä
sitten tapahtui?"
"Hän huusi minut luokseen kello puoli kymmenen aikana Trafalgar
Squarella. Niinhän se olikin, hän sanoi heti olevansa salapoliisi ja
tarjosi minulle kaksi guineaa, jos koko päivän ajaisin tarkoin hänen
määräystensä mukaan kysymättä mitään. Hyvilleni minä luonnollisesti
tulin. Ensin ajoimme Northumberlandin hotellin luo ja odotimme kunnes
sieltä tuli kaksi herraa, jotka ottivat yhden hotellin edustalla
olevista vaunuista. Me seurasimme heitä, kunnes he pysähtyivät näillä
tienoin."
"Tässä portin edessä."
"Niin, kas siitä minä en ollut niin varma, mutta sen hän luultavasti
tiesi. Me seisautimme puolitiessä kadulla ja istuimme siinä
odottamassa ainakin puolentoista tuntia. Silloin kulkivat nuo herrat
meidän ohitsemme, ja me seurasimme heitä pitkin Baker Streetiä ja
sitten --."
"Tuon tiedän", sanoi Holmes.
"Sitten edelleen kunnes he olivat kulkeneet kolme neljättäosaa Regent
Streetiä. Silloin tempasi hän auki vaunujen kattoluukun ja huusi, että
minun tulista vauhtia tuli ajaa Waterloo-asemalle. Minä iskin
hevostani ja vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa olimme siellä.
Silloin maksoi hän aivan komeasti kaksi guineaansa ja meni
asemahuoneeseen. Juuri vaunuista noustessaan, kääntyi hän sanomaan:
'Teitä ehkä huvittaa tietää, että olette kyydinnyt Sherlock Holmesia.'
Sillä tavoin sain tietää hänen nimensä."
"Ymmärrän. Ettekä häntä sittemmin nähnyt?"
"En sen jälkeen, kun hän oli mennyt asemahuoneeseen."
"Ja kuinka te kuvailisitte herra Sherlock Holmesin ulkomuodon?"
Ajuri raapi päätänsä. "Minä sanon, että häntä ei juuri ole niin helppo
kuvailla", sanoi hän. "Hän saattoi olla noin neljänkymmenen vuoden
ikäinen, ja sitten hän kai oli keskipitkä, noin pari tuumaa teitä
lyhempi, luulisin. Hän oli puettu kuin oikea keikari, hänellä oli
musta tasaseksi leikattu täysiparta ja hän oli kalpeanaamainen. En
minä luule voivani sanoa hänestä sen enempää."
"Minkä väriset hänen silmänsä olivat?"
"Kas sitä minä en tiedä."
"Ettekö muista mitään muuta."
"En muista."
"Tuossa on sitten rahanne. Saatte vielä toisen, jos voitte hankkia
minulle lisää tietoja miehestä. Hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, herra, ja kiitoksia!"
John Clayton meni matkoihinsa, tyytyväisenä myhäillen, ja Holmes
kääntyi minuun päin olkapäitään kohauttaen ja ivallisen surkeasti
hymyillen.
"Siinä katkesi kolmas lanka", sanoi hän, "ja nyt olemme joutuneet
takasin lähtökohtaamme. Mikä viekas lurjus! Hän tiesi meidän talomme
numeron, tiesi sir Henry Baskervillen pyytäneen minun neuvoani, urkki
selville kuka minä olin, ja kun sai nähdä minut Regent Streetillä,
otaksui hän minun panneen merkille ajurin numeron ja hakevan hänet
käsiini, ja lähetti minulle pilkalla tervehdyksen minun omalla
nimelläni. Sen sanon sinulle, Watson, että tällä kertaa olemme
tavanneet vertaisemme vihollisen. Minä olen kärsinyt täydellisen
tappion Lontoossa. Toivon sinun onnistuvan paremmin Devonshiressä.
Mutta minä en ole hyvällä mielellä."
"Miksi niin?"
"Minut tekee levottomaksi sinun lähtösi sinne. Se on ruma juttu,
Watson, ja vaarallinen juttu. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä
vähemmän siitä pidän. Niin, rakas veli, naura sinä vain, mutta iloinen
tulen olemaan saadessani kerran sinut terveenä ja raittiina takasin
Baker Streetin varrelle."