Arvoitus.
Minä tunnustan, että nämä sanat kuullessani kulki väristys pitkin
selkääni. Värähdys tohtorin äänessä osoitti, että hänkin oli syvästi
liikutettu kertomuksestaan. Holmes nojautui innokkaana eteenpäin, ja
hänen silmänsä säihkyivät tavalla, joka osoitti hänen suuresti
kiintyneen asiaan.
"Te näitte sen?"
"Yhtä selvästi kuin nyt näen teidät."
"Ettekä sanonut mitään?"
"Mitä hyötyä olisi ollut sanomisesta?"
"Ja kuinka ei kukaan muu sitä nähnyt?"
"Jäljet olivat noin kahdenkymmenen kyynärän päässä ruumiista, eikä
kukaan pannut niihin vähintäkään huomiota. Luultavasti en minäkään
olisi sitä tehnyt, ellen olisi tuntenut tarua."
"Löytyy kai paljon paimenkoiria nummella?"
"Kyllä, mutta siinä ei ollut kysymys paimenkoirasta."
"Te sanotte, että koiran täytyi olla suuren?"
"Tavattoman suuren."
"Mutta se ei ollut mennyt ruumiin luo?"
"Minkälainen oli ilma sinä yönä?"
"Kostea ja kolea."
"Mutta ei satanut?"
"Ei."
"Minkälainen tuo kuja on?"
"Sen muodostaa kaksi kahdentoista jalan korkuista läpipääsemätöntä
kuusiaitaa, ja niiden välinen käytävä on noin kahdeksan jalan
levyinen."
"Löytyykö mitään käytävän ja aitojen välissä?"
"Kuuden jalan levyinen ruohokaistale erottaa molemmin puolin käytävän
aidoista."
"Ettekö sanonut, että yhdessä kohden löytyy veräjä aidassa?"
"Kyllä, tavallinen veräjä, joka johtaa nummelle."
"Löytyykö muuta tietä kujasta?"
"Ei, ei löydy."
"Päästäkseen kuusikujaan täytyy siis joko tulla suoraan rakennukselta
tai veräjän kautta nummelta?"
"Voi myöskin kulkea kujan päässä olevan huvimajan kautta."
"Oliko sir Charles ehtinyt sen luo?"
"Ei, hän makasi noin viidenkymmenen kyynärän päässä siitä."
"Sanokaahan nyt, tohtori Mortimer, ja ajatelkaa tarkoin, sillä asia on
tärkeä -- löytyivätkö jäljet ruohossa vai käytävällä?"
"Ruohossa ei jälkiä näkyisi."
"Olivatko jäljet samalla puolen käytävää kuin veräjä?"
"Kyllä, ne olivat käytävän äärimmäisellä reunalla ja samalla puolen
kuin veräjä."
"Te herätätte mielenkiintoani mitä suurimmassa määrässä. Oliko veräjä
suljettu?"
"Se oli suljettu ja varustettu irtonaisella lukolla."
"Kuinka korkea se on?"
"Noin neljä jalkaa."
"Kuka tahansa siis olisi saattanut mennä sen yli?"
"Kyllä."
"Ja mitä merkkejä te löysitte veräjän luona?"
"En mitään huomattavampia."
"Mitä sanotte? Eikö kukaan niitä tarkastanut?"
"Minä tein sen itse."
"Ettekä huomannut mitään tavatonta?"
"En, siinä oli kaikki niin epäselvää. Sir Charles oli luultavasti
seisonut siinä viisi tai ehkä kymmenen minuuttia."
"Mistä sen tiedätte?"
"Koska tuhkaa kaksi kertaa oli pudonnut hänen sikaristaan."
"Erinomaista. Tässä meillä on mieleisemme ammattiveli, Watson. Mutta
merkit, jäljet?"
"Hän oli itse polkenut ristiin rastiin tuon pienen hietikon. Muita
jälkiä en voinut havaita."
Sherlock Holmes löi kädellä polveensa nähtävästi tyytymättömänä.
"Olisinpa vain ollut siinä!" sanoi hän. "Tämä tapaus on aivan
tavattoman merkillinen ja tarjoaa runsaita mahdollisuuksia
tieteelliselle asiantuntijalle. Tuota pientä hietikkoa olisin lukenut
kuin avattua kirjaa, mutta nyt on sade sen turmellut ja joukko
uteliaita talonpoikia puukengillään sitä polkenut. Tohtori Mortimer,
tohtori Mortimer, miksi ette kutsunut minua? Te saatte vastata
paljosta."
"Minä en olisi voinut kutsua teitä ilmaisematta koko asiaa, ja minä
olen sanonut teille, miksi en sitä tahdo. Sitäpaitsi -- niin,
sitäpaitsi --"
"Miksi epäröitte?"
"Löytyy ala, jossa terävinkin ja kokeneinkin salapoliisi joutuu
ymmälle."
"Tarkoitatte, että asia on ylenluonnollinen."
"Sitä en juuri sanonut."
"Ette, mutta niin mahtanette kumminkin ajatella."
"Koskapa tämän onnettoman tapauksen jälkeen olen saanut kuulla useita
seikkoja, joita on vaikea sovelluttaa luonnon tavalliseen
järjestykseen."
"Esimerkiksi?"
"Minä olen kuullut kerrottavan, että ennen tuota kamalaa tapausta
useat henkilöt olivat nähneet nummella kuleksimassa erään eläimen,
joka ei voinut olla tavallinen, ja kuvailujen mukaan oli se täydelleen
ollut Baskervillen suvun vainoojan näköinen. Kaikki kertoivat samalla
tapaa, että se oli ollut suuri, hehkusilmäinen, aavemainen ja kauhea
eläin. Olen kuulustellut näitä ihmisiä, yksi heistä on reipas ja
kunnollinen maanviljelijä, toinen hevosenkengittäjä ammatiltaan ja
kolmas on karjanhoitaja, ja kaikki kolme ovat kuvailleet tuota kauhun
ilmiötä siten, että se hyvin sopii sukutarun mainitsemaan
helvetinkoiraan. Minä vakuutan, että koko seutu on kauhun vallassa. Ja
rohkean pitää sen miehen olla, joka uskaltaa kulkea nummen yli pimeän
tultua."
"Ja te, oppinut mies, tiedemies, te luulette, että tässä on jotain
ylenluonnollista?"
"Minä en tiedä mitä uskoisin."
Holmes kohautti olkapäitään.
"Toistaiseksi ovat tutkimukseni rajottuneet tähän maailmaan", sanoi
hän. "Hyvinkin vaatimattomalla tavalla olen vastustanut pahuuden
voimaa, mutta ryhtyä tekemisiin itse pahuuden isän kanssa on ehkä
hieman rohkeaa. Teidän täytynee kumminkin myöntää, että jäljet olivat
aineellisia?"
"Tarunkin mainitsema koira oli kyllin aineellinen repiäkseen kurkun
esiin ihmisen kaulasta, ja kumminkin se samalla oli helvetillinen."
"Minä huomaan, että te olette täydellä todella siirtynyt
ylenluonnollisia uskovain joukkoon. Selittäkää kumminkin yksi seikka,
tohtori Mortimer. Jos mielipiteenne ovat sellaisia, niin miksi sitten
olette kääntynyt minun puoleeni? Te sanotte minulle, että on
hyödytöntä koettaa tutkia syytä sir Charlesin kuolemaan, ja samalla te
pyydätte minua sitä tekemään."
"Minä en ole teiltä sitä pyytänyt."
"Mitenkä muuten voisin teitä sitten auttaa?"
"Neuvomalla mihinkä suhteeseen minun on asettuminen sir Henry
Baskervilleen, joka saapuu Waterloo-asemalle" -- tohtori Mortimer
katsoi kelloansa -- "täsmälleen tunnin ja neljänneksen päästä."
"Hän on perillinen, eikö niin?"
"Kyllä. Heti sir Charlesin kuoltua annoimme tiedustella tätä nuorta
miestä ja saimme tietää hänen viljelevän maata Kanadassa. Sen mukaan,
mitä meille on kerrottu, lienee hän kaikissa suhteissa kunnon mies.
Minä en nyt enää puhu lääkärinä vaan sir Charlesin testamentin
tallettajana ja toimittajana."
"Minä otaksun, ettei löydy muita, jotka vaatisivat perintöä
itselleen?"
"Ei varmaankaan. Vain yhden sukulaisen olemme vielä löytäneet,
nimittäin Rodger Baskervillen, nuorimman niistä kolmesta veljestä,
joista sir Charles oli vanhin. Keskimmäinen veljeksistä kuoli nuorena
ja oli tämän Henryn isä. Kolmas, Rodger, oli perheen surunlapsi. Hän
oli perinyt noiden vanhojen, hurjien Baskervillein luonteen ja oli,
mikäli olen kuullut sanottavan, ihmeteltävästi vanhan Hugon muotokuvan
näköinen. Hänelle tuli lopulta mahdottomaksi jäädä Englantiin, hän
karkasi Keski-Amerikaan ja kuoli siellä keltakuumeeseen, vuonna 1876.
Henry on viimeinen Baskerville. Tunnin ja viiden minuutin päästä on
minun oltava häntä vastassa Waterloo-asemalla. Aamulla sain
sähkösanomalla tiedon, että hän oli noussut maihin Southamptoniin.
Mihin neuvotte, herra Holmes, minua ryhtymään hänen suhteensa?"
"Miksikä hän ei lähtisi sukutaloonsa?"
"Te pidätte sitä luonnollisimpana. Ajatelkaa kumminkin, että jokaista
Baskervilleä siellä tapaa onnettomuus. Minä olen vakuutettu siitä,
että sir Charles, jos hän olisi voinut puhua minun kanssani ennen
kuolemaansa, olisi varottanut minua sallimasta suvun viimeisen vesan,
suuren omaisuuden perijän matkustaa niin onnettomaan paikkaan.
Toiselta puolen aivan varmasti seudun koko köyhä, puutetta kärsivä
väestö on riippuvainen siitä, että omistaja asuu tilalla. Kaikki sir
Charlesin hyvät toimenpiteet häviävät ja menevät tyhjiin, jos tila jää
asumattomaksi. Minä pelkään toimivani puolueellisesti ja personallisen
edun mukaan. Sen vuoksi olen esittänyt asian teille ja pyytänyt
neuvoanne."
Holmes istui hetkisen hiljaa ja mietti.
"Yksinkertaisesti sanoen on asianlaita tämä", sanoi hän. "Teidän
arvelunne mukaan paha henkivoima tekee Dartmoorissa asumisen
Baskerville-suvun jäsenelle vaaralliseksi, eikö niin?"
"Myönnän kernaasti, että monet seikat viittaavat siihen."
"Hyvä. Mutta jos nyt teidän ylenluonnollinen teorianne on oikea, niin
luultavasti tuo paha henkivoima voisi vahingoittaa tätä nuorta miestä
Lontoossa yhtä hyvin kuin Devonshiressä. Tuskin voi ajatella pahaa
henkeä, jonka valta yhtä tarkkaan olisi sidottu määrättyyn alueeseen
kuin jonkun kirkonvartijan."
"Te esittäisitte asian suuremmalla vakavuudella, jos tulisitte
personallisesti senkaltaisten seikkojen kanssa tekemisiin. Jos olen
teitä oikein käsittänyt, olette siis sitä mieltä, että tämä nuori mies
on yhtä hyvässä turvassa Devonshiressä kuin Lontoossa. Hän tulee
viidenkymmenen minuutin kuluttua. Minkä neuvon annatte minulle?"
"Minä neuvon teitä ottamaan ajurin, kutsumaan koiranne, joka nyt
raapii oveani, ja kiirehtimään Waterloo-asemalle ottamaan vastaan sir
Henry Baskervilleä."
"Ja sitten?"
"Ja sitten olemaan sanomatta hänelle mitään, ennenkuin minä olen
saanut asiaan selvyyttä."
"Ja kauanko siihen kuluu?"
"Neljäkolmatta tuntia. Olen teille hyvin kiitollinen, jos kello
kymmenen huomenna aamupäivällä tulette tänne luokseni, ja minun
suunnitelmani tulevaisuutta varten helpottuisivat melkoisesti, jos
ottaisitte sir Henryn mukaanne."
"Sen teen, herra Holmes." Hän merkitsi määräajan kalvosimeensa ja
kiiruhti huoneesta omituisella urkkivalla, hajamielisellä tavallansa.
Holmes pysäytti hänet ennenkuin hän oli ehtinyt portaita alas.
"Vain yksi kysymys vielä, tohtori Mortimer. Te sanoitte, että muutamat
ihmiset ennen sir Charles Baskervillen kuolemaa näkivät tuon omituisen
eläimen nummella?"
"Kolme henkeä oli sen nähnyt."
"Ja onko joku nähnyt sitä myöhemmin?"
"Ei ole, mikäli minä olen kuullut."
"Kiitos tiedosta. Hyvästi, hyvästi."
Holmes palasi takasin ja istuutui tuolilleen tuolla tyyneen
tyytyväisyyden ilmeellä, joka osoitti, että hän oli saanut jotain
mielensä mukaista ajateltavaa.
"Aijotko lähteä ulos, Watson?"
"Aijon, ellen voi sinua jotenkin auttaa."
"Et, ystäväni, toiminnan hetkenä minä apuusi luotan. Tämä tapaus on
hyvin merkillinen, vieläpä muutamilta näkökannoilta aivan vertaa
vailla. Tahtoisitko Bradleyn ohi kulkiessasi pyytää häntä lähettämään
naulan väkevintä tupakkaansa tänne minulle? Kiitos. Ellei sinulle ole
sopimatonta, voit kernaasti viipyä iltaan asti, mutta silloin minä
sangen mielelläni tahtoisin keskustella kanssasi niistä vaikutuksista,
joita tämä äsken kuulemamme verrattoman huvittava kertomus on tehnyt."
Minä tiesin kuinka välttämätöntä ystävälleni oli saada jäädä
häiriytymättömään yksinäisyyteen siksi ankaran miettimisen ajaksi,
jolloin hän tutki jokaisen todistuksen tapaisenkin arvoa, rakensi
erilaisia suunnitelmia, vertaili niitä toisiinsa ja otti selville,
mitkä kohdat olivat tärkeitä, mitkä vähäpätöisiä. Vietin siis päivän
klubissani ja vasta illalla palasin Baker Streetille. Kello oli
melkein yhdeksän, kun astuin arkihuoneeseemme.
Ovea avatessani luulin ensiksi tulen päässeen irti, sillä huone oli
niin täynnä savua, että lampun valo himmeni. Kun olin tullut sisään,
tyyntyi levottomuuteni, sillä väkevän ja karkean tupakan pistävä savu
tunki kurkkuuni ja sai minut yskimään. Savun läpitse häämötti Holmes
yönuttuunsa puettuna, nojatuoliin painuneena ja musta savipiippu
suussaan. Joukko paperikääröjä oli hajallaan hänen ympärillään
lattialla.
"Oletko vilustunut, Watson?" sanoi hän.
"En, mutta se on tämän myrkyllisen ilman syy."
"Aivan oikein, kun sanot, niin huomaan minäkin, että se ehkä on hieman
sakea."
"Sakeako? Se on sietämätön."
"Avaa sitten ikkuna, jos tahdot. Näen, että olet ollut koko päivän
klubissa."
"Mutta Holmes!"
"Enkö ole oikeassa?"
"Olet kyllä, mutta kuinka --?"
Hän nauroi minun ilmeiselle hämmästykselleni. "Sinä olet todellakin
hyvin yksinkertainen, rakas Watson, ja sehän juuri tuottaa minulle
iloa, kun harjoittelen vähäisiä kykyjäni sinuun nähden. Eräs herra
lähtee ulos sellaisena päivänä, jolloin kadut ovat likaset ja sataa
tiheään. Hän palaa illalla kotiin, ja hänen hattunsa ja saappaansa
ovat kiiltävän kirkkaat. Silloin ei pitäisi olla kovin vaikea
ymmärtää, että hän on ollut sisällä koko päivän. Kysymyksessä olevalla
herralla ei ole useita läheisiä ystäviä. Missä on hän sitten ollut?
Vastaus on selvä."
"Siinä olet todella oikeassa."
"Mutta paljon on sellaista maailmassa, joka on itsestään selvää, ja
jota kukaan ei huomaa. Missä luulet minun olleen?"
"Olet kai pysytellyt sisällä."
"Päinvastoin, minä olen ollut Devonshiressä."
"Hengessä, tarkotat."
"Niin, tietysti. Ruumiini on ollut täällä nojatuolissa, ja se on, sen
surulla tunnustan, kuluttanut kolme suurta kannua kahvia ja
uskomattoman paljon tupakkaa. Sinun mentyäsi, lähetin Stamfordilta
noutamaan pääesikunnan kartan tästä osasta nummea, ja sillä kartalla
ovat ajatukseni liikkuneet koko päivän. Minä kehun nyt tuntevani
jokseenkin hyvin tuon maakappaleen."
"Kartta on kai suurta kokoa."
"Hyvin suurta kokoa." Hän avasi siitä yhden osan ja laski sen
polvilleen. "Tässä näet sen alueen, joka oikeastaan koskee meitä.
Baskerville Hall on tuossa keskellä."
"Metsän ympäröimänä."
"Aivan niin. Otaksun että kuusikuja, vaikkakaan se ei ole sillä
nimellä merkitty, kulkee pitkin tätä viivaa, kuten näet, oikea sivu
nummea vasten. Nuo yhteen paikkaan tungetut rakennukset muodostavat
Grimpenin kylän, jossa ystävämme tohtori Mortimer asuu. Ympäristössä
löytyy, kuten näet, viiden peninkulman laajuisella alalla vain
muutamia harvoja, hajallaan sijaitsevia asumuksia. Tässä on Lafter
Hall, jota mainittiin kertomuksessa, ja sitten löytyy siellä tämä
merkillä varustettu rakennus, jossa asuu tuo luonnontutkija --
Stapleton lienee hänen nimensä, jos oikein muistan. Tuossa ja tuossa
on pari maakartanoa, High Tor ja Foulmire. Neljäntoista penikulman
päässä on rangaistusvankila Princetown. Näiden yksityisten pisteiden
ympärillä ja välissä on laaja, autio nummi. Tässä on siis näyttämö,
jossa murhenäytelmä on tapahtunut, ja siellä mekin saanemme näytellä
jotain osaa."
"Todellakin autio seutu!"
"Paikka on hyvin valittu. Jos paholainen tahtoisi sekaantua ihmisten
asioihin --"
"Olet siis itsekin taipuvainen ylenluonnolliseen selitykseen?"
"Paholaisella saattaa kai kätyrinä olla olentoja lihasta ja luusta,
vai kuinka? Kaksi kysymystä kohtaamme heti tutkimuksemme alussa.
Ensiksikin: onko tässä ensinkään kysymys rikoksesta, toiseksi: mikä
tämä rikos on, ja kuinka se tehtiin? Jos tohtori Mortimerin otaksuma
on oikea, ja tässä siis olemme tekemisissä sellaisten voimien kanssa,
jotka ovat tunnettujen luonnonlakien yläpuolella, niin on
tutkimuksemme lopussa. Olemme kumminkin velvolliset koettelemaan
kaikkia muita otaksumisia, ennenkuin tähän turvaudumme. Luulenpa, että
pyydän sinua sulkemaan ikkunan, ellei, sinulla ole mitään sitä
vastaan. Merkillistä kyllä, olen minä huomannut, että tihennetty ilma
auttaa keskittämään ajatuksia. -- En ole ehtinyt niin pitkälle, että
sulkeutuisin kaappiin, vaikkakin sen pitäisi olla suoran
johtopäätöksen mielipiteestäni. Sinä olet luultavasti myöskin
miettinyt tätä?"
"Olen, se on ollut mielessäni koko päivän."
"Ja mitä luulet asiasta?"
"Se on hyvin merkillinen."
"On, ja laadultaan aivan erikoinen. Siinä on paljon huomioon otettavaa
-- esimerkiksi jälkien muuttuminen. Kuinka sen selität?"
"Mortimer sanoi, että mies oli alkanut kulkea varpaillaan, kun oli
ehtinyt veräjän ohitse."
"Hän kertoi vaan, mitä, joku narri oli sanonut tutkintotilaisuudessa.
Minkä ihmeen vuoksi hän olisi varpaillaan kulkenut?"
"Kuinka hän, sitten kulki?"
"Hän ei kulkenut, Watson, hän juoksi -- juoksi aivan epätoivoisesti,
juoksi henkensä edestä, juoksi kunnes sydän särkyi, ja hän kaatui
kuolleena maahan."
"Minkä vuoksi hän juoksi?"
"Niin, siinä on arvoitus. Muutamat merkit osoittavat, että mies oli
aivan suunniltaan pelästyksestä, alkaessaan juosta."
"Kuinka voit sen tietää?"
"Minä otaksun, että hänen pelkonsa aihe oli nummella päin. Jos niin
oli, mikä näyttää luultavalta, niin ainoastaan kaiken tajunnan
menettänyt mies voi juosta poispäin rakennuksesta, eikä sitä kohti.
Jos mustalaisen todistukseen voi uskoa, juoksi hän apua huutaen
taholle josta ei apua ollut saatavana. Voi myöskin kysyä, ketä hän
mahtoi odottaa tuona iltana, ja miksi hän mieluummin odotti
kuusikujassa kuin omassa talossaan."
"Vai niin, luulet siis, että hän odotti jotain?"
"Mies oli ijäkäs ja sairaalloinen. Voi helposti ymmärtää, että hän
meni ulos kävelemään, mutta maa oli kostea ja ilma huono. Onko
luonnollista, että hän olisi seisonut alallaan viisi tai kymmenen
minuuttia, niinkuin tohtori Mortimer, terävämmin kuin olisin voinut
odottaa, arveli sikarin tuhkan johdosta?"
"Hän kävi kumminkin joka ilta ulkona kävelemässä."
"Mutta en luule, että hän joka ilta meni seisomaan nummelle vievän
veräjän luo. Päinvastoin osottaa kaikki, että hän koetti välttää
nummea. Sinä iltana hän seisoi siinä odottamassa. Seuraavana aamuna
piti hänen matkustaa Lontooseen. Asia alkaa järjestyä, Watson. Siihen
tulee yhteyttä. Tahdotko ystävällisesti ojentaa minulle viuluni, niin
jätämme enemmän puhumisen tästä asiasta kunnes saamme tavata tohtori
Mortimeria ja sir Henry Baskervillea huomenna aamupäivällä."