Baskervillen suvun vainooja.
"Minulla on eräs käsikirjoitus taskussani", sanoi tohtori James
Mortimer.
"Niin, minä näin sen, kun tulitte sisään", sanoi Holmes.
"Se on vanha käsikirjotus."
"Seitsemännentoista sataluvun alkupuoliskolta, ellei se ole väärennetty."
"Kuinka voitte sen tietää, herra Holmes?"
"Koko ajan kun olette puhunut, olen ollut tilaisuudessa näkemään pari
tuumaa tuota paperia. Minä olisin kelvoton ammatissani, ellen yhden tai
parin vuosikymmenen tienoille voisi määrätä jonkun asiakirjan ikää. Ehkä
olette lukenut minun pienen kirjotukseni tästä aineesta. Tuo on ehkä
vuodelta 1730?"
"Se on merkitty 1742", sanoi herra Mortimer ja veti paperin
povitaskustaan. "Tämän suku-asiakirjan uskoi minun haltuuni sir
Charles Baskerville, jonka odottamaton ja sangen surkea kuolema noin
kolme kuukautta sitten sai aikaan sellaisen hämmingin Devonshiressä.
Minä uskallan sanoa olleeni hänen personallinen ystävänsä yhtä paljon
kuin hänen lääkärinsäkin. Hän oli tarmokas mies, teräväjärkinen,
käytännöllinen ja yhtä suuressa määrässä vailla mielikuvitusta kuin
minä itsekin. Tämä asiakirja oli kumminkin hänen mielestään hyvin
vakavaa laatua, ja hän oli valmistautunut päättämään päivänsä juuri
siten kuin kävikin."
Holmes ojensi kätensä saadakseen käsikirjotuksen, avasi sen ja asetti
polvelleen.
"Katsohan, Watson! Huomaa, että tässä on vuorotellen lyhyt ja pitkä s.
Paitsi muita merkkejä, auttoi sekin minua kirjotuksen ijän
määräämisessä."
Minä kumarruin hänen olkansa yli ja katselin kellastunutta paperia ja
sen vaalentunutta kirjotusta. Ylimmäksi oli kirjotettu: "Baskerville
Hall" ja alhaalle suurilla ohuvilla numeroilla "1742."
"Se näyttää olevan kertomus jostakin tapahtumasta."
"Niin on, siinä kerrotaan eräästä tarinasta, joka koskee Baskervillen
sukua."
"Mutta kai te sentään tahdoitte kysyä minun neuvoani jostakin enemmän
käytännöllisestä ja nykyaikaan kuuluvasta asiasta?"
"Kyllä, jos mikään, niin se koskee nykyhetkeä. Kysymys on niin
kiireellinen, että se on ratkaistava neljänkolmatta tunnin kuluessa.
Käsikirjotus on kumminkin aivan lyhyt ja on läheisessä yhteydessä
asian kanssa. Teidän luvallanne luen sen ääneen."
Holmes nojautui taaksepäin tuolissaan, pani sormenpäät vastakkain ja
sulki kärsivällisen näköisenä silmänsä. Tohtori Mortimer käänsi
käsikirjotuksen päivänvaloa kohden ja luki kovalla, terävällä äänellä
seuraavan omituisen, vanhanaikaisen kertomuksen:
"Paljon on riittänyt puhetta Baskervillen suvun koirasta, ja siitä
tilaisuudesta, jolloin se ensin näyttäytyi, mutta kun minä suoraan
polveudun Hugo Baskervillestä ja olen kuullut tämän tarinan isältäni,
joka myöskin on kuullut sen isältään, niin olen merkinnyt sen muistoon
täysin vakuutettuna siitä, että asia on sellainen, kuin nyt ryhdyn
kertomaan. Minä tahtoisin kumminkin kernaasti saada teidät, poikani,
uskomaan, että sama oikeus, joka rankaisee synnin, voi myöskin sen
anteeksi antaa, ja ettei mikään tuomiopäätös ole niin ankara, ettei
sitä rukouksen ja katumuksen kautta saisi peruutetuksi. Oppikaa siis
tästä kertomuksesta, ei pelkäämään menneisyyden seurauksia, vaan
ennemmin torjumaan niitä tulevaisuudesta, jotta ne häpeälliset
intohimot, jotka ovat tuottaneet meidän suvullemme kärsimyksiä, eivät
jälleen meidän turmioksemme valloilleen pääsisi.
"Tulkoon teidän tiedoksenne, että suuren kapinan aikaan (sen historiaa
on oppinut lordi Clarenden kuvaillut ja sitä suositan luettavaksenne)
omisti Baskervillen herraskartanon Hugo, samaa nimeä, eikä kukaan voi
kieltää ettei hän ollut villi, hurjisteleva ja jumalaton mies. Tämän
olisivat kyllä hänen naapurinsa antaneet hänelle anteeksi, sillä
pyhimyksiä ei koskaan viljalti versonut näillä seuduilla, mutta hän
oli huomattava julman, hillittömän luonteensa tähden, joka teki hänet
huonomaineiseksi koko länsiosassa maata. Sattui niin, että tämä Hugo
tunsi rakkautta -- jos niin musta intohimo voi saada niin valoisan
nimen -- erään, Baskervillen tilan läheisyydestä maata vuokranneen
maamiehen tyttäreen. Mutta tämä nuori tyttö, joka oli siveellinen ja
hyvämaineinen, teki kaikkensa häntä välttääkseen peljäten hänen pahaa
nimeänsä. Eräänä mikonmessuna tapahtui kumminkin, että Hugo, viiden
tai kuuden kevytmielisen ja pahantahtoisen toverinsa seurassa, hiipi
vuokratilalle ja ryösti tyttären, jonka isä ja veljet olivat
matkustaneet pois kotoa, minkä asianlaidan tilanherra kyllä tunsi. Kun
he olivat vieneet tytön herraskartanoon, pidettiin häntä teljettynä
erääseen huoneeseen yläkerroksessa, samalla kun Hugo ja hänen
ystävänsä asettuivat juomakemuja pitämään, niinkuin joka ilta heidän
tapansa oli tehdä. Tyttö-parka kamarissansa melkeinpä järkensä menetti,
kun laulujen, huutojen ja hurjien kirousten ääni kuului hänen korviinsa
alhaalta salista, sillä väitetään, että ne sanat, joita Hugo Baskerville
käytti, kun hän oli juovuksissa, olisivat voineet saada hänen oman
kielensä kuivumaan. Lopuksi joutui tyttö niin suunniltaan kauhusta, että
hän teki, mitä notkein mies olisi pelännyt, hän laski itsensä alas katon
rajalta niiden köynnöskasvien avulla, jotka ennen peittivät ja vieläkin
peittävät talon eteläistä seinää, ja lähti nummen ylitse yhdeksän
engl. penikulman päässä olevaan kotiinsa.
"Vähän myöhemmin jätti Hugo vieraansa viedäkseen ruokaa ja viiniä
vangille -- ehkä oli hänellä myöskin muuta mielessä -- mutta hän tapasi
häkin tyhjänä ja näki linnun karanneen. Silloin näytti paha henki
häneen menneen, sillä hän hyökkäsi alas portaita ja sisään
ruokasaliin, hyppäsi ylös suurelle pöydälle sellaisella vauhdilla,
että lautasia ja pulloja ryöppysi hänen ympärillään, ja huusi koko
seuran kuullen, että hän jo tänä yönä kernaasti antautuisi ruumiineen
ja sieluineen Paholaisen valtaan, jos hän vain onnistuisi tavottamaan
tuon heilakan. Juomasankarit seisoivat ensin hämmästyneinä hänen
hurjasta raivostaan, mutta yksi, luultavasti ilkeämpi tai enemmän
juovuksissa kuin muut, korotti äänensä ja sanoi, että olisi parasta
yllyttää koirat hänen jälilleen. Kun Hugo tämän kuuli, juoksi hän ulos
talosta, huusi tallirengille, että satuloitsisivat hänen tammansa ja
laskisivat irti koirat, ja kun tämä oli tapahtunut, antoi hän koirien
haistaa huivia, jonka tyttö oli pudottanut, näytti niille minne päin
hän oli mennyt, ja sitten lähdettiin vilkkaan haukunnan kaikuessa
nummen yli kirkkaassa kuutamossa.
"Hetken seisoivat iloiset veikot suu auki, ymmärtämättä oikein mitä
sellaisella kiireellä oli tapahtunut. Mutta niinpä vähitellen alkoi
päivä koittaa heidän pimittyneissä mielissään, ja he alkoivat ymmärtää
minkälaatuinen teko luultavasti tulisi tapahtumaan nummella. Nyt
syntyi yleinen hämminki, muutamat huusivat tahtovansa pistoolinsa,
muutamat hevosensa, toiset taasen pyysivät pulloa viiniä. Vähitellen
palasi kumminkin hiukkanen järkeä heidän hämmentyneisiin aivoihinsa,
ja kaikki, kolmetoista luvultaan, nousivat he ratsuille ja riensivät
nummelle.
"He olivat ehkä kulkeneet jonkun penikulman, kun he ratsastivat erään
paimenen ohi, joka yöllä vartioi karjaa. He huusivat hänet luokseen ja
kysyivät, oliko hän nähnyt ajoa. Mies, niin mainitsee kertomus, oli
niin suunniltaan kauhistuksesta, että tuskin saattoi puhua, mutta
viimein sanoi hän todella nähneensä onnettoman tytön koirien ajamana.
'Mutta minä olen nähnyt enemmänkin', sanoi hän, 'sillä Hugo
Baskerville ratsasti ohitseni mustalla tammallaan, ja hänen jälessään
juoksi aivan äänettömänä sellainen helvetinkoira, että minä rukoilen
Jumalaa varjelemaan minua saamasta senkaltaista seuraani!' Juopuneet
herrat kiroilivat paimenta ja ratsastivat edelleen. Mutta äkkiä
tunsivat he hyytyvänsä ytimiä ja luita myöten, sillä etäältä kuului
laukkaavan hevosen kavioiden kopse, ja sitten riensi musta tamma
valkoisen vaahdon tahraamana hurjassa laukassa heidän ohitseen
riippuvin suitsin ja tyhjin satuloin. Vaikka pelon valtaamina,
jatkoivat he ratsastustaan; kukin heistä olisi kumminkin, jos olisi
yksin ollut, mieluimmin kääntynyt takasin. Hitaasti ratsastaen
saavuttivat he vihdoin koirat, jotka olivat tunnetut rohkeudestaan ja
erinomaisesta rodustaan. Nyt ne kumminkin olivat vinkuen tunkeneet
yhteen aivan erään nummella olevan syvän alankopaikan yläpuolelle.
Pari koirista hiipi hiljaa pois, ja toiset seisoivat hännät koipien
välissä ja tuijottivat alas ahtaaseen laaksoon.
"Ratsastajat olivat pysähtyneet; niinkuin hyvin voi kuvailla itselleen,
olivat he nyt hieman selvempiä kuin matkansa alussa. Useimmat eivät
millään ehdolla tahtoneet ratsastaa edelleen, mutta kolme heistä, joko
he olivat rohkeimmat tai enimmän juovuksissa, lähti hevosillaan alas
laaksoon. Se laajeni, ja he näkivät kolme suurta kiveä, jotka ovat
siinä tänäkin päivänä muistomerkkeinä eräistä, aikoja sitten
unhotetuista kansoista. Kuu valaisi kirkkaasti laakson pohjaa, ja sen
keskipisteessä makasi tyttöraukka, joka oli vaipunut maahan ja kuollut
kauhusta ja väsymyksestä. Mutta eipä hänen eikä vähän matkaa siitä
makaavan Hugo Baskervillen ruumiin näkeminen saattanut hiuksia
nousemaan pystyyn noiden jumalattomien miesten päässä. Tämän sai
aikaan vielä kamalampi näky, se oli eräs kauhistuttava olento, joka
kurottautui Hugon yli ja raateli hänen kaulaansa, suuri, musta eläin,
muodoltaan koiran kaltainen, mutta paljoa suurempi kuin yksikään
koira, jonka ihmissilmä on nähnyt. Kun he katselivat koiraa, näkivät
he sen repivän kurkun esiin Hugo Baskervillen kaulasta, ja kun se
sitten leimuavin silmin ja verta tiukkuvin leuoin kääntyi heihin päin,
huusivat kaikki kolme kauhusta ja ratsastivat yhtä mittaa äänekkäitä
huutoja päästäen, kuin henkensä edestä takasin nummen yli. Yksi
heistä, niin kerrotaan, kuoli samana yönä sen johdosta, mitä oli
nähnyt, ja muut kaksi olivat koko loppuikänsä murtuneita miehiä.
"Niin kuuluu, poikani, kertomus siitä, kuinka koira, josta sitten on
tullut sukumme kiusanhenki, ensi kerran näyttäytyi yhdelle sen
jäsenistä. Syy, miksi olen tämän kertomuksen muistoon merkinnyt, on
se, että täysin tuttu asia aina synnyttää vähemmän pelkoa, kuin se,
josta tietää vain vähän, ja jota saa arvaamalla koettaa selittää. Ei
voida myöskään kieltää, että monet perheemme jäsenet ovat saaneet
onnettoman kuoleman -- äkillisen, verisen tai salaperäisen. Me voimme
kumminkin luottamuksella sulkeutua kaitselmuksen suojaan, sillä
kaitselmus ei aina rankaise viatonta kolmanteen ja neljänteen polveen,
vaikka tämä uhkaus on luettavana pyhässä kirjassa. Tämän kaitselmuksen
huostaan minä uskon teidät, poikani, mutta minä neuvon teitä samalla
varovaisuudesta välttämään kulkemista nummen yli niinä pimeinä
hetkinä, jolloin pahuuden voima on korkeimmillaan."
["Tämän kirjotuksen jättää Hugo Baskerville nuor. pojillensa Rodgerille
ja Johnille sillä ehdolla, etteivät he sano tästä mitään sisarellensa
Elisabethille.]"
Kun tohtori Mortimer oli lopettanut tämän omituisen tarinan lukemisen,
työnsi hän silmälasit ylös otsalle ja katsoi terävästi Sherlock
Holmesiin. Tämä haukotteli ja heitti melkein loppuun polttamansa
sikarin tuleen.
"No?" sanoi Holmes.
"Eikö se ollut jokseenkin mieltä kiinnittävä?"
"Oli, kummitusjuttujen kerääjälle."
Tohtori Mortimer otti kokoontaitetun sanomalehden taskustaan.
"Nyt, herra Holmes, voin tarjota teille tuoreempaakin. Tämä on Devon
County Cronicle tämän vuoden maaliskuun 14:ltä päivältä. Siinä on
lyhyt kertomus sir Charles Baskervillen kuolemasta, joka oli
tapahtunut muutamia päiviä aikasemmin."
Ystäväni kumartui eteenpäin ja valmistautui tarkkaavasti kuulemaan.
Vieraamme laski silmälasit paikalleen ja alkoi lukea:
"Sir Charles Baskervillen äkillinen kuolema on synkistyttänyt koko
kreivikuntaa. Hänen nimeänsä mainittiin yleisesti, kun oli kysymys
vapaamielisestä ehdokkaasta keski-Devonshireä varten tulevissa
vaaleissa. Vaikka sir Charles vain verrattain lyhyen ajan oli
asunut Baskerville Hallissa, on hän kumminkin personallisen
rakastettavaisuutensa ja suuren anteliaisuutensa kautta saavuttanut
kunnioitusta ja ystävyyttä kaikilta, jotka tulivat tekemisiin hänen
kanssaan. Tänä nousukkaitten aikana tuntee todellista tyydytystä, kun
tapaa vanhan, onnettomuuksia ja vahingoita kärsineen kreivikuntasuvun
jälkeläisen, joka on onnistunut kokoamaan oman omaisuuden ja tuomaan sen
kotimaahan, aikoen siellä uudistaa suvun hävinneen suuruuden. Sir
Charles on, kuten tunnettu, ansainnut suuria summia kauppayrityksillään
Etelä-Afrikassa. Viisaampana kuin ne, jotka eivät osaa pidättäytyä,
ennenkuin onnen pyörä heilahtaa takasin, muutti hän voittonsa rahaksi ja
matkusti kotiin Englantiin. Ei ole enempää kuin kaksi vuotta siitä, kun
hän asettui Baskerville Halliin, ja nyt jo puhutaan yleisesti niistä
suurista suunnitelmista uutisrakennuksiksi ja parannuksiksi, jotka hänen
kuolemansa keskeytti. Itse ollen lapseton, ilmotti hän julkisesti
tahtovansa, että koko seutu saisi hänen eläessään hyötyä hänen
onnestaan, ja monet saavat personallisista syistä valittaa hänen
ennenaikaista manalle menoaan. Hänen suurenmoisista lahjotuksistaan
lähimmän ympäristön ja koko kreivikunnan hyväntekeväisyyslaitoksille on
usein ollut puhetta tämän lehden palstoilla.
"Niitä asianhaaroja, jotka olivat yhteydessä sir Charlesin kuoleman
kanssa, ei ole saatu täysin selvitetyiksi oikeudellisessa
tutkimuksessa, mutta varmaan on kumminkin tullut todistetuksi niiden
huhujen perusteettomuus, joita kansan taikausko on pannut liikkeelle.
Ei ole mitään syytä epäillä ilkeitä vehkeitä, tai luulla kuoleman
johtuneen muista kuin luonnollisista syistä. Sir Charles oli leski,
eikä voida kieltää, etteivät hänen tapansa olleet hieman omituisia.
Vaikkakin hän omisti suuren omaisuuden, oli hänen elämänsä hyvin
yksinkertainen, ja hänen lähimpänä palvelusväkenään Baskerville
Hallissa oli vaan muuan aviopari nimeltä Barrymore -- mies oli hänen
hovimestarinsa ja vaimo hänen taloudenhoitajansa. Heidän
todistuksensa, useain sir Charlesin ystäväin vahvistamana, osottaa,
että tämän terveys viime aikoina oli ollut hieman horjuva ja että
varsinkin sydämen toiminta oli ollut häiriytynyt. Hänen kasvojensa
väri oli usein vaihdellut, häntä oli vaivannut hengenahdistus ja
joskus ilmaantuva hermostunut raskasmielisyys. Tohtori James Mortimer,
vainajan lääkäri ja personallinen ystävä, on myöskin tämän todistanut.
"Asianlaita on lyhyesti seuraava: Sir Charles Baskervillen tapana oli
joka ilta ennen maatapanoa kävellä Baskerville Hallin kuuluisassa
kuusikujassa. Barrymore-puolisoiden todistus osottaa tämän. Maaliskuun
neljäntenä päivänä oli sir Charles sanonut aikovansa seuraavana
päivänä matkustaa Lontooseen ja käskenyt Barrymoren valmistaa hänen
matkakapineensa. Illalla meni hän tavallisuuden mukaan ulos ja
sytytti, niinkuin tapansa myöskin oli, sikarin yöllistä kävelyänsä
varten. Hän ei tullutkaan takasin. Kun Barrymore kahdentoista aikana
huomasi ovien olevan vielä auki, tuli hän levottomaksi, sytytti lyhdyn
ja lähti etsimään isäntäänsä. Oli satanut päivällä, joten maa oli
kostea, ja helposti saattoi huomata sir Charlesin askelten jälet
kujassa. Keskipaikoilla käytävää löytyy veräjä, joka vie nummelle.
Kaikista merkeistä päättäen oli sir Charles seisonut siinä hetken.
Sitten oli hän mennyt edelleen pitkin kujaa, ja läheltä sen loppupäätä
löydettiin hänen kuollut ruumiinsa. Yhtä seikkaa ei Barrymoren
todistuksen kautta saatu selitetyksi, sitä nimittäin, että hänen
herransa askelten laatu muuttui toisenkaltaiseksi, sittenkun hän oli
mennyt veräjän ohi, ja että näyttää siltä, kun hän sen jälkeen olisi
alkanut käydä varpaillaan. Eräs mustalainen nimeltä Murphy,
ammatiltaan hevoskauppias, oli ollut nummella, ei kovin etäällä
onnettomuuspaikalta, mutta hänen oman tunnustuksensa mukaan näyttää
mies olleen juovuksissa. Hän sanoo kuulleensa huutoa ja kirkumista,
mutta hän ei tiedä mistäpäin se oli kuulunut. Mitään väkivallan
merkkejä ei voitu huomata sir Charlesin ruumiissa, ja vaikka
lääkärintodistuksen mukaan vainajan kasvot olivat siihen määrään
vääristyneet, että tohtori Mortimer alussa ei voinut edes uskoa
entisen ystävänsä ja hoidokkaansa siinä makaavan edessään, niin
selitettiin tämän usein tapahtuvan, kun kuolema aiheutuu
hengenahdistuksesta ja sydänhalvauksesta. Tätä selitystä vahvisti
ruumiin tarkastus. On onnellista, että niin on asian laita, sillä
selvästikin on mitä suurimmassa määrin tärkeää, että sir Charlesin
perillinen asettuu asumaan tilalle ja jatkaa sitä hyvää työtä, joka
näin surullisella tavalla keskeytyi. Ellei kruununmiehen proosallinen
todistus olisi tehnyt tyhjiksi kaikkia niitä liioteltuja kertomuksia,
joita miehestä mieheen on kuiskuteltu tämän tapauksen johdosta, niin
olisi ollut vaikea löytää ketään, joka olisi tahtonut asua Baskerville
Hallissa. Vainajan lähin sukulainen lienee herra Henry Baskerville,
jos hän on elossa, ja tämä Henry on sir Charles Baskervillen nuoremman
veljen poika. Kun tästä nuoresta miehestä viimeksi kuultiin, oli hän
Amerikassa, ja on ryhdytty toimenpiteisiin tapahtuman saattamiseksi
hänen tietoonsa."
Tohtori Mortimer käänsi sanomalehden kokoon ja pisti sen takasin
taskuun.
"Nämä ovat ne sir Charles Baskervillen kuolemaa koskevat seikat, jotka
ovat tulleet yleisön tietoon, herra Holmes", sanoi hän.
"Minä kiitän teitä paljon", sanoi Sherlock Holmes, "siitä että olette
kääntänyt minun huomioni tähän asiaan, jossa todella on yhtä ja toista
mielenkiintoa herättävää. Luin tosin heti tapahtuman jälkeen siitä
jotain sanomalehdistä, mutta minulla oli silloin niin paljon tekemistä
tuossa Vatikaanin jalokiviä koskevassa pikku jutussa, että
koettaissani hyödyttää paavia laiminlöin, useita hauskoja tapauksia
Englannissa. Tämä kirjotushan sisältää, sanoitte, kaikki yleisölle
tutut seikat."
"Niin tekee."
"Kertokaa minulle sitten yksityiset puolet asiasta." Hän nojautui
taaksepäin, pani sormenpäät yhteen ja antoi kasvoilleen
järkähtämättömän tuomari-ilmeen.
"Sitä tehdessäni", sanoi tohtori Mortimer, joka näytti joutuvan
ankaraan mielenliikutukseen, "kerron teille sellaista, jota en
kenellekään ole ilmaissut. Syy, miksi en puhunut siitä viranomaisten
toimeenpanemassa tutkinnossa, oli, että tiedemies arkailee julkisesti
joutua epäluulon alaseksi siitä, että hän muka ottaisi osaa yleiseen
taikauskoon. Minulla oli vieläkin yksi syy, se, johon sanomalehdessä
viitattiin. Baskerville Hall saisi varmasti jäädä asumattomaksi, jos
jollakin tavoin koetettaisiin lisätä sen jo ennestään huonoa mainetta.
Molemmat nämä syyt oikeuttivat minut, niinkuin luulen, pitämään jotain
salassa, koska ei mitään hyötyä olisi ollut täydellisemmästä
todistuksesta. Kun puhun teille, ei minulla ole mitään syytä salata
asian oikeata laitaa.
"Nummella on hyvin vähän asukkaita, ja naapurukset seurustelevat
siellä alituisesti keskenään. Siitä syystä tapasin usein sir Charles
Baskervillen. Paitsi herra Franklandia Lafter Hallissa ja herra
Stapletonia, tuota tunnettua luonnontutkijaa, ei siellä ole yhtään
sivistynyttä miestä monen peninkulman alalla. Sir Charles rakasti
yksinäisyyttä, mutta hänen sairaalloisuutensa saattoi meidät yhteen,
ja tieteelliset harrastukset olivat myöskin yhdyssiteenä meidän
kesken. Hän oli hankkinut melkoisen määrän tieteellistä sivistystä
Etelä-Afrikassa, ja me vietimme monta ihastuttavaa iltaa keskustellen
eroavaisuuksista bushmannien ja hottentottien ruumiinrakenteessa.
"Sir Charlesin elämän viimeisinä kuukausina kävi minulle yhä enemmän
selväksi, että hänen hermostonsa oli niin kiihotuksissa, että voi
pelätä täydellistä särkymistä. Tuo sukutarina, jonka juuri luin
teille, oli siihen määrin vallannut hänen mielensä, ettei mikään olisi
saanut häntä lähtemään nummelle pimeän tultua, vaikkakin hän kyllä
usein käveli omassa puistossaan. Kuinka järjettömältä se teistä, herra
Holmes, näyttäneekin, niin oli hän täydellisesti vakuutettu siitä,
että kamala kohtalo vainosi hänen sukuansa, ja varmaa on, etteivät
hänen kertomuksensa esi-isistään suinkaan olleet ilahuttavia.
Kuvittelu jonkunlaisen vainoojan läsnäolosta asui alituisesti hänen
mielessään, ja usein kysyi hän minulta, enkö matkoillani ja
sairaskäynneilläni öillä nähnyt jotain merkillistä tai kuullut koiran
haukuntaa. Tämän jälkimmäisen kysymyksen teki hän usein, ja hänen
äänensä vapisi silloin aina pidätetystä liikutuksesta.
"Muistan selvään erään illan, noin kolme viikkoa ennen hänen
kuolemaansa, jolloin saavuin ajaen Baskerville Halliin. Sattumalta
seisoi hän ovella. Minä olin astunut alas rattailta ja olin aivan
hänen edessään, kun huomasin hänen hirveän kauhun ilmeellä tuijottavan
olkani ylitse. Minä käännähdin nopeasti ympäri ja ehdin juuri
vilahdukselta huomaamaan suuren, mustan, vasikan näköisen eläimen
näyttäytyvän taloon johtavan ajotien päässä. Sir Charles oli siihen
määrään kauhuissaan ja peloissaan, että minun täytyi mennä paikalle,
jossa eläin oli näyttäytynyt, sitä hakemaan. Se oli kumminkin
hävinnyt, ja tämä tapaus teki häneen pysyväisen, ikävän vaikutuksen.
Minä jäin hänen luokseen koko illaksi ja tässä tilaisuudessa hän,
selittääkseen mielenliikutuksensa syytä, uskoi haltuuni sen
kirjotuksen, jonka äsken teille luin. Mainitsen tämän pienen
tapauksen, koska sillä on jotain merkitystä yhteydessä sittemmin
sattuneen surullisen tapauksen kanssa. Silloin kyllä pidin sitä hyvin
vähäpätöisenä ja arvelin sir Charlesin mielenliikutusta aivan
aiheettomaksi.
"Minun neuvostani aikoi hän sitten matkustaa Lontooseen. Minä tiesin,
että hänellä oli sydänvika, ja se alituinen pelko, joka häntä vaivasi,
vaikutti hyvin vahingollisesti hänen terveyteensä. Luulin pääkaupungin
vaihtelevan elämän muutamassa kuukaudessa vaikuttavan hänessä
täydellisen muutoksen. Herra Stapleton, joka oli molempien meidän
ystävämme, ja oli hyvin huolissaan hänen terveydentilastaan, oli yhtä
mieltä minun kanssani. Viime hetkessä tapahtui tuo kamala onnettomuus.
"Samana yönä, kun sir Charles kuoli, lähetti Barrymore, keksittyään
onnettomuuden, erään Perkins nimisen tallirengin hevosella minua
noutamaan, ja kun en vielä ollut mennyt levolle, niin ehdin
Baskerville Halliin tuntia myöhemmin tuota surullista tapausta. Minä
saatoin tarkastaa ja vahvistaa kaikki ne seikat, jotka merkittiin
pöytäkirjaan tutkintotilaisuudessa. Seurasin jälkiä kuusikujassa, näin
veräjän luona paikan, johon hän oli hetkeksi seisahtunut, huomasin
muutoksen jälkien muodossa, panin merkille, että pehmeässä hiekassa ei
ollut muita jälkiä kuin Barrymoren, ja lopuksi tutkin ruumista, jota
ei oltu liikutettu ennen tuloani. Sir Charles makasi silmillään
ojennetuin käsin, ja hänen kasvonsa olivat niin vääristyneet
mielenliikutuksesta, että tuskin taisin valallani vahvistaa tuntevani
hänet. Ulkonaista väkivaltaa ei hänelle missään tapauksessa ollut
tapahtunut. Mutta yhdessä ainoassa suhteessa poikkesi Barrymoren
todistus asian oikeasta laidasta. Hän sanoi, ettei mitään jälkiä
näkynyt maassa kuolleen läheisyydessä. Hän ei kyllä ollut mitään
nähnyt. Minä sitävastoin näin niitä -- vähän matkaa ruumiista, ja ne
olivat aivan vereksiä ja selviä."
"Näittekö todella jälkiä?"
"Kyllä, näin varmaan."
"Miehenkö vai naisen?"
Tohtori Mortimer sai omituisen ilmeen silmiinsä ja alensi äänensä
kuiskaukseksi vastatessaan:
"Herra Holmes, ne olivat tavattoman suuren koiran!"