Herra Sherlock Holmes.
Herra Sherlock Holmes, joka tavallisesti nousi hyvin myöhään ylös
aamusin, paitsi niissä kylläkin useissa tapauksissa, jolloin hän oli
valvonut koko yön, istui aamiaisella. Minä seisoin matolla tulisijan
edessä pitäen kädessäni keppiä, jonka eräs edellisenä iltana luonamme
käynyt herra oli unohtanut. Se oli jokseenkin soma ja tukeva, se oli
varustettu sipulinmuotoisella kädensijalla ja näytti oikealta
"tuomarin sauvalta." 'M.R.C.S. [M.R.C.S. Member of the Royal College of
Surgeons = kuninkaallisen kirurgi-kollegion jäsen.] James Mortimerille
ystäviltänsä C. C. H:ssa' oli kaiverrettu tuuman-levyiselle, kädensijan
alapuolella olevalle hopealevylle, sekä vielä vuosiluku 1884. Juuri
sellaista keppiä käyttävät tavallisesti vanhat perhelääkärit -- se
näytti arvokkaalta, vakavalta ja luottamusta herättävältä.
"Kas niin, Watson, mitä johtopäätöksiä tuosta teet?"
Holmes istui selin minuun, enkä ollut sanallakaan ilmottanut mitä
toimitin.
"Kuinka tiesit, mitä minä tein? Luulenpa että sinulla on silmät
niskassakin."
"Ainakin minulla on kiillotettu hopeakannu pöydällä", sanoi hän.
"Mutta sanohan, Watson, mitä saat tietää tuosta kepistä? Koska emme,
ikävä kyllä, saaneet tavata sen omistajaa, emmekä voi aavistaakaan
hänen asiaansa, on tämä hänen käynnistään jäänyt pieni muisto meille
hyvin tärkeä. Muodosta nyt kuva miehestä, kun olet tätä hänen
omistamaansa esinettä niin tarkoin tutkinut."
"Minä luulen", sanoin minä, koettaen seurata toverini menettelytapaa
niin hyvin kuin taisin, "että tohtori Mortimer on vanhanpuoleinen
lääkäri, jolla on melkoinen käyttäjäjoukko, ja arvattavasti pidetään
hänestä, koska hänen tuttavansa ovat tahtoneet antaa hänelle tämän
todistuksen suosiostaan."
"Se on hyvä", sanoi Holmes, "erittäin hyvä."
"Minä otaksun vielä, että hän luultavasti tekee työtänsä maalla ja
usein, käy sairaittensa luona jalan."
"Miksi niin?"
"Koskapa tämä keppi, joka alkuaan on ollut jokseenkin soma, on
joutunut niin huonoon kuntoon, että tuskin voin uskoa sen kuuluvan
kellekään kaupunkilaiselle. Sen paksu rautakärki on niin kulunut, että
se näyttää olleen mukana pitkillä vaelluksilla."
"Tuo tuntuu hyvinkin oikealta", sanoi Holmes.
"Ja sitten tämä: ystäviltänsä C. C. H:ssa. Minä otaksun, että H
tarkoittaa jotain hevosurheiluseuraa. Ehkäpä hän kirurgina oli tehnyt
palveluksia paikallisen urheiluseuran jäsenille, ja nämä ovat
kiitollisuutensa osoitteeksi antaneet tämän pienen lahjan."
"Nytpä sinä, Watson, viet voiton itsestäsikin", sanoi Holmes työntäen
tuolinsa syrjään ja sytyttäen sigaretin. "Minä olen yhtä halukas kuin
velvollinenkin myöntämään, että sinä aina olet itse asettautunut
varjoon, kun olet ystävyydessäsi tehnyt selkoa minun teoistani. Ehkä
et kyllä olekaan omavaloinen, mutta olet hyvä valonjohtaja. Löytyy
ihmisiä, joilla, vaikka ei neroa, kumminkin on ihmeteltävä kyky
kiihottaa muita, ja minä myönnän, kunnon veliseni, että olen sinulle
hyvin kiitollinen."
Näinkään paljoa ei hän koskaan ennen ollut sanonut, ja minä tunnustan,
että hänen sanansa minua ilahuttivat, sillä minua oli usein suututtanut
hänen välinpitämättömyytensä minun ihailulleni ja koetuksilleni saattaa
hänen menettelytapojansa yleisön tietoon. Minä olin ylpeä, kun sain
uskoa päässeeni niin täydellisesti syventymään hänen järjestelmäänsä,
että voin sitä käyttää tavalla, joka saavutti hänen hyväksymisensä. Hän
otti nyt kepin minulta ja tarkasti sitä muutamia minuutteja paljaalla
silmällä.
Nähtävästi huvitettuna laski hän sitten sigaretin pois, meni akkunan
luo ja tutki esinettä suurennuslasilla.
"Kieltämättä merkillinen, vaikkakaan siitä ei saa juuri paljoa
tietää", sanoi hän. "Varmasti osottaa tämä keppi yhtä ja toista. Siitä
saa perusteen useampiin johtopäätöksiin."
"Onko jotain jäänyt minulta huomaamatta?" kysyin jommoisellakin
itseluottamuksella. "Toivon, etten ole mitään tärkeää laiminlyönyt."
"Minä pelkään, Watson kulta, että useimmat sinun johtopäätöksistäsi
ovat vääriä. Kun sanoin, että sinä minua kiihotat, tarkotin minä
suoraan puhuakseni, että sinun erehdyksiesi huomaaminen jonkun kerran
on saattanut minut oikealle tolalle. Ei niin, että olisit aivan
väärässä nyt kyseessä olevassa tapauksessa. Tämä mies suorittaa
kieltämättä työnsä maalla ja käy paljon jalan."
"Siis olen oikeassa."
"Kyllä siinä suhteessa."
"Ja enempää eikö ole sanottavaa asiasta?"
"Totta kai, on varmasti. Tahtoisin esimerkiksi huomauttaa, että
lääkärin saaman muistolahjan ennemmin voi otaksua tulleen jostakin
sairashuoneesta kuin urheiluseuran jäseniltä, ja kun kirjaimet C. C.
ovat ennen H:ta, niin johtuu aivan luonnollisesti mieleen Charing
Cross Hospital."
"Voi olla niin, siinä olet ehkä oikeassa."
"Aivan uskomatonta se kai ei ole. Jos perustumme edelleen tälle
otaksumalle, niin saamme uutta pohjaa arveluillemme tuosta miehestä,
joka eilen kävi meitä hakemassa."
"Mitä voisimme sitten johtaa siitä asianlaidasta, että C. C. H.
merkitsee Charing Cross Hospital?"
"Eikö mieleesi johdu mitään erikoista? Sinä tunnet minun
menettelytapani. Käytä niitä!"
"Minä en huomaa mitään muuta kuin sen, että mies toimi kaupungissa
ennenkuin muutti maalle."
"Vähän pitemmällekin voisimme ehkä päästä. Koettakaamme ajatella,
missä tilaisuudessa tämäntapainen lahja mahdollisuuden mukaan on
annettu. Koskahan hänen ystävänsä olisivat tulleet ajatelleeksi antaa
hänelle tämän todistuksen suosiostaan? Luultavasti juuri silloin, kun
hän oli aikeessa luopua paikastaan sairashuoneessa, ruvetakseen
työskentelemään omin päin. Tiedämme hänen saaneen lahjan. Luulemme
hänen vaihtaneen toimensa sairashuoneessa yksityiseen lääkärintyöhön
maalla. Olisiko silloin liian ennenaikaista otaksua, että lahjan
antaminen tapahtui vähää ennen muuttoa?"
"Ei, se kyllä tuntuu sangen luultavalta."
"Nyt on huomattava, että hänellä ei ole voinut olla vakinaista tointa
sairashuoneessa, sillä sellaisen paikan saavat vain Lontooseen
lopullisesti asettuneet henkilöt, jotka eivät muuta maalle, kun vaan
niin mieleen johtuu. Mikä hän sitten oli? Jos hän työskenteli
sairashuoneessa ilman vakinaista paikkaa, oli hän epäilemättä toisen
arvoluokan lääkäri, ehkä lääketieteen ylioppilas, joka ei ole
suorittanut täydellistä tutkintoa. Viisi vuotta sitten lähti hän
Lontoosta, sen voi nähdä kepin vuosiluvusta. Sinun vakava,
keski-ikäinen perhelääkärisi, rakas Watson, haihtuu kokonaan ilmaan,
ja hänen sijalleen ilmestyy nuori, alle kolmenkymmenen vuoden ikäinen
mies, joka on luonteeltaan ystävällinen, ilman kunnianhimoa,
hajamielinen, ja jolla on, umpimähkään kuvaillen, rottakoiraa suurempi
ja doggia pienempi koira."
Minä nauroin tuntematta itseäni vakuutetuksi. Sherlock Holmes nojautui
taaksepäin selkänojaa vasten ja puhalteli suustaan pieniä savupilviä,
jotka nousivat kattoa kohden.
"Mitä sinun viimmeiseen väitteeseesi tulee, niin en voi sitä
tarkastaa", sanoin minä, "mutta erittäin vaikea ei ole ottaa selvä
miehen ijästä ja tutkinnoista." Pieneltä hyllyltä, jossa minulla oli
lääketieteelliset kirjani, otin lääkäriluettelon ja etsin nimen. Monella
tohtorilla oli nimi Mortimer, mutta vain yhden ansioluettelo sopi
kysymyksessä olevalle henkilölle. Minä luin sen ääneen.
"Mortimer, James, M.R.C.S. 1882 Grimpen, Dartmoor, Devon. Toiminut
apulaislääkärinä Charing Cross Hospitalissa vuodesta 1882 vuoteen
1884. Sai Jacksonin stipendin vertailevassa patologiassa erään
kirjotuksen johdosta nimeltä 'Tautien synnystä.' Ruotsin lääkäriseuran
kirjeenvaihtajajäsen. Kirjottanut: 'Muutamia mielijohteita
atavismista' (Lancet, 1882). Menemmekö eteenpäin?"
(Journal of Psychology, 1883). "Toimii lääkärinä Grimpenin, Thorsbyn ja
Higt Barronin kunnissa."
"Siinä ei sanota mitään hänen toimistaan jossakin urheiluseurassa,
Watson", sanoi Holmes kurillisella hymyllä, "mutta niinkuin aivan
oikein huomautit, toimii hän lääkärinä maalla. Ellen erehdy, sanoin,
että hän oli luonteeltaan ystävällinen, ilman kunnianhimoa ja
hajamielinen. Olen tehnyt sen havainnon, että vain ystävälliset ja
hyväntahtoiset ihmiset saavat muistolahjoja, että täytyy olla ilman
kunnianhimoa voidakseen lähteä Lontoosta ansaitsemaan elantoansa
maalla, ja että vain hajamielinen mies jättää keppinsä eikä
käyntikorttiansa, kun on tuntikauden istunut jonkun huoneessa
odottamassa."
"Ja koira?"
"On tottunut käymään herransa jälessä kantaen hänen keppiänsä. Keppi
kun on jokseenkin raskas, on koira kantanut sitä keskeltä, ja voi
selvään nähdä sen hampaiden jälet. Koiran leuka on, mikäli merkkien
etäisyys näyttää, minun luullakseni liian leveä ollakseen
rotta-koiran, eikä kyllin leveä ollakseen doggin. Mahdollisesti
on se -- niin, todella se onkin kiharakarvainen pelto-pyykoira."
Puhuessaan oli hän noussut ylös ja alkanut kulkea edestakasin
huoneessa. Viimeiset sanansa olivat niin vakuuttavat, että nostin
päätäni ja katsoin häneen.
"Veliseni, kuinka on mahdollista, että voit olla siitä niin varma?"
"Siitä yksinkertaisesta syystä, että koira juuri seisoo tuolla ulkona
portailla, ja sen omistaja soittaa kelloa päästäkseen sisään. Älä toki
mene, Watson. Tehän olette molemmat lääkäreitä, ja sinun läsnäolosi
voi olla minulle avuksi. Nyt on määräävä hetki käsissä, Watson; me
kuulemme askeleita portaissa, se on eräs mies, joka kohta on astunut
meidän elämäämme ja tulee vaikuttamaan siihen -- pahaksiko vai hyväksi,
emme tiedä. Mitä mahtaa tohtori James Mortimerilla, tiedemiehellä,
olla sanottavaa Sherlock Holmesille, rikosasiain erikoistuntijalle,
tai pyydettävää häneltä. Sisään!"
Tulijan ulkomuoto hämmästytti minua, minä kun olin odottanut saavani
nähdä tavallisen maalaistohtorin. Hän oli hyvin pitkä ja laiha mies;
hänen käyrä nenänsä pisti kuin nokka esiin kahden terävän, harmaan
silmän välistä, jotka olivat lähellä toisiaan ja loistivat eloisasti
kultasankaisten silmälasien alta. Pukunsa kyllä tosin osotti hänen
ammattiansa, mutta oli jokseenkin huolimaton. Hänen pitkä, musta
takkinsa oli tahrainen ja housut kuluneet. Vaikka mies oli nuori, oli
hänen selkänsä kumara, hän kulki hieman etunojoisena, ja hänen
olennossaan oli samalla kertaa jotain urkkivaa ja hyväntahtoista.
Tuskin oli hän ehtinyt sisään, kun hän huomasi kepin, jota Holmes piti
kädessään, ja ilosta huudahtaen riensi hän sitä ottamaan. "Sepä oli
hauskaa", sanoi hän. "En tiennyt varmaan, olinko unohtanut sen
höyrylaivakonttoriin vai tänne. Sitä keppiä en tahtoisi paljosta
kadottaa."
"Minä näen, että se on muistolahja", sanoi Holmes.
"Niin onkin."
"Charing Cross Hospitalista?"
"Minä sain sen parilta ystävältä siellä, kun menin naimisiin."
"Ai, ai, se ei ollut hyvä", sanoi Holmes pudistaen päätään.
"Miksi se ei ollut hyvä?"
"Siksi että se turmeli meidän johtopäätöksemme. Kun menitte naimisiin,
sanoitte?"
"Niin, herrani. Minä menin naimisiin ja erosin sairashuoneelta.
Samalla luovuin kaikista tilaisuuksista neuvotteluun muiden lääkärien
kanssa. Minun täytyi hankkia oma koti."
"Vai niin. Silloinhan emme kumminkaan olleet aivan väärässä. Ja nyt,
tohtori James Mortimer -- --"
"Sanokaa herra Mortimer -- minä en ole suorittanut korkeinta
tutkintoa."
"Te olette varmaan yhtä tarkka havainnoissanne kuin
tiedonannoissanne."
"Oh, minä olen vain yrittelijä tieteessäni, herra Holmes, näkinkenkien
kerääjä laajan, tuntemattoman meren rannalla. Luultavasti minulla on
kunnia puhua herra Sherlock Holmesin kanssa, eikä -- --"
"Ei, tuo herra tuossa on ystäväni tohtori Watson."
"Minua ilahuttaa tutustua teihin. Olen kuullut teidän nimeänne
mainittavan yhteydessä ystävänne nimen kanssa. Te, herra Holmes,
herätätte suuresti minun mielenkiintoani. Tuskin olin odottanut näkeväni
niin kapeaa pääkalloa tai niin voimakasta muodostusta silmäkuoppain
yläpuolella. Sallitteko, että koettelen kädelläni päälaenluun syvennystä?
Jäljennös teidän pääkallostanne olisi, kunnes se itse saadaan,
kaunistuksena jollekin antropologiselle museolle. Minä en suinkaan tahdo
olla tunkeileva, mutta teidän päänne minua houkuttelee."
Sherlock Holmes kehotti viittauksella tätä ihmeellistä miestä
istuutumaan. "Te olette innokas ammatissanne, sen huomaan, niinkuin
minä omassani", sanoi hän. "Etusormestanne päättäen teette itse
sigarettinne. Sytyttäkää, olkaa hyvä."
Mies otti esiin paperia ja tupakkaa ja kääräsi kummastuttavalla
nopeudella jonkunverran viimemainittua paperilehtiseen. Hänellä oli
pitkät, hyvin liikkuvat sormet, jotka olivat nopeat ja levottomat kuin
hyönteisen tuntosarvet.
Holmes vaikeni, mutta ne lyhyet, läpitunkevat silmäilyt, joita hän
heitti vieraaseen, osottivat kuinka häntä huvitti tämä merkillinen
ilmiö.
"Minä otaksun", sanoi hän lopuksi, "ettei vaan tarkotus tutkia minun
pääkalloani saattanut minulle sitä kunniaa, että tulitte tänne eilen
illalla ja taaskin tänään."
"Ei, niin ei todellakaan ollut, vaikka minulle kyllä tuotti huvia
saada tehdä sekin. Minä olen tullut luoksenne, herra Holmes, koska
tiedän olevani epäkäytännöllinen, ja koska äkkiä olen tavannut erään
vakavan ja tavallisuudesta hyvin poikkeavan arvoituksen. Kun tiedän,
että te ammatissanne olette toinen järjestyksessä Europassa --."
"Vai niin, niinkö olen? Uskallanko udella kenellä on kunnia olla
ensimmäinen?" sanoi Holmes hieman terävästi.
"Sille, joka ankarasti pitää kiinni puhtaasta tieteestä, täytyy herra
Bertillonin teoksen olla hyvin mieluisan."
"Miksi ette sitten kysy neuvoa häneltä?"
"Huomatkaa, minä mainitsin puhtaan tieteen. Kun on kysymys teorian
sovelluttamisesta käytäntöön, olette te verraton. Enhän vaan vasten
tahtoani liene --."
"Kyllä, sitä en voi kieltää", sanoi Holmes. "Minä luulen, tohtori
Mortimer, että tekisitte viisaimmin, jos ilman enempiä valmistuksia
aivan yksinkertaisesti ilmottaisitte minulle sen kysymyksen, jonka
johdosta aijotte pyytää minun apuani."