Juhannusaattona ilmestyy Alasuvannon Hilemooni pappilan pihamaalle.
Pappi on katselemassa perunamaataan, mutta nähdessään Hilun tulevan
pihaan, hän tulee kattelemaan.
— Mitäs sinne Alasuvantoon kuuluu?
— Eipähän tuonne erikoista.
— Hyvin mennään, sehän on hauska. Ristiäisten takiako Hilemooni tuli?
Se on kovin leikkisä ja mukava mies, tämä pappi.
— Eipähän taida meille ristiäisiä tulla, kun ei tähän mennessä ole
ollut...
— Eipä kai sitten, vaikka pitkäksihän se odottavan aika tulee, sanotaan.
— Taida kannattaa enää odottaakaan.
— Sitä ei koskaan tiedä. Käydäänpähän tuonne kanslian puolelle.
Pappi tarjoaa tupakkaa, vähän ajan kuluttua tuo palvelija kahvia.
— No mitä sillä Hilemoonilla nyt sitten on sydämellään?
— Tässä vain... Se koskisi sitä meidän poikaa, Kalle Alperttia.
Pappi käy tarkkaavaiseksi.
— No niin, hän sanoo.
— Se kai on kirkonkirjoissa jotenkin merkitty... se kai on merkitty
äpäräksi...
— Niin, niinhän se on. Pappi rykäisee.
— Mutta, hän sanoo arvokkaasti, — mikäli minä tiedän, on Hilemooni
ollut sille parempi kuin moni isä.
Hilu menee hämilleen.
— ... tiedä, virkahtaa hän. — Vähän läheinen itse sanomaan.
— Niin kai, jatkaa pappi äskeiseen tapaansa, - eihän se oma kiitos saa
olla lähellä. Mutta minä oletan, ettei lapsiraukalla ole ollut omatta
syyttään kärsimyksiä. Että Hilemooni, sanalla sanoen, on kohdellut
häntä kuin omaa lastaan.
Hilu istuu vaiti ja katsoo eteensä. Palvelija tuo toiset kupit kahvia.
— Hilemooni ottaa nyt toisenkin kupin, kehoittaa pappi.
— Nyt on asia niin, sanoo Hilu äkisti, — että se onkin minun lapseni.
Pappi ei pane pois kahvikuppiaan.
— Vai niin, hän vastaa vain hyvin pitkään ja katselee tyhjenevää kupin
pohjaa.
— Joo, niin se on, vahvistaa Hilu. — Olisi tarkoitus, että se kaiken
varalta merkittäisiin kirkonkirjoihin.
— Vai niin, sanoo pappi taas ja katsoo pitkään Hiluun. - Tarkoittaako
Hilemooni, että se nyt oikein tosiasiallisesti...
— Minä tarkoitan, että asia kyllä niin voisi olla.
— Niin — niin. Sitähän sattuu, ikävä kyllä.
— Ja ettei Kallelle, kun hän tulee siihen ikään, tule suotta kärsimystä.
— Minä ymmärrän kyllä. Tietääkö Hilemoonin emäntä tästä Hilemoonin
päätöksestä.
— Arvelen, että hän kyllä ehtii kuulla sen myöhemmin.
Pappi on nyt hyvin totisen näköinen, avaa suuren pulpettinsa laatikon,
ottaa esille paperia ja kirjoittaa sille jotakin.
— Jos Hilemooni sitten kirjoittaa tämän alle, sanoo hän. - Hilemoonihan
osaa kirjoittaa.
— Vähin.
— No, minä kyllä sitten järjestän tämän asian, virkkaa pappi, ottaen
paperin. - Hilemooni saa olla aivan huoletta.
— Tarkoitus olisi myöskin, ettei Kalle koskaan saa tietää.
— Ei saa.
Asia on nyt loppuun suoritettu ja Hilu nousee seisomaan ja hypistelee
takkinsa nappeja.
— Minulla olisi sitten vielä jotakin, lausuu hän epävarmasti ja
alkaa kaivaa povitaskuaan. - Tarkoitan, että seurakunnan hyväksi...
kirkkoherran harkinnan mukaan.
Hän laskee uuden viisisatasen pulpetin kannelle, ja pappi katselee
häntä ihmetellen ja kauan. Viimein hän kysyy:
— Tietääkö Hilemoonin vasen käsi nyt mitä oikea tekee? Hilun täytyy
punastua.
— En minä ainakaan omahyväisyydessäni, vastaa hän.
— Emme omista ansioistamme, vaan armosta saamme me syntien
anteeksiantamuksen, sanoo pappi.
— Niin, armosta, toistaa Hilemooni.
Ja sitten Hilemooni lähtee pappilasta, kulkee kujan kautta maantielle
ja kävelee majapaikkaansa. Eivät hänen askeleensa nytkään keveät ole,
mutta keveämmät sentään kuin pitkään aikaan. Eikö luullutkin hän äsken
olevansa parempi kuin muut, eikö pistänytkin ahneus nokkaansa väliin,
ennenkuin sen viisisataisen antoi ja eikö tuntenut ylpeyden henkeä kun
viimein sai sen annetuksi. Niin todellakin, armosta, armosta tulee
kaikki. Ja kun Hilu nyt ryhtyy ajattelemaan sitä armoa, käy askel
vieläkin keveämmäksi. - Mutta miten hän tällaiseen käänteeseen on
elämässä tullut, sitä hän ei ajattele. Se on tullut niin, ettei hän
sitä itsekään tiedä, hiljalleen ja vähitellen niinkuin kaikki muukin.
Toiset kääntyvät murheista ja vastoinkäymisistä, toiset myötäkäymisestä
ja kiitollisuudesta.
Pappi seisoo ikkunassa ja katselee kauan ja miettiväisenä hänen
jälkeensä. Alasuvannon isännän pitkä vartalo ja vahvat hartiat ovat
kumarassa, hänen silmissään on totinen, sisäänpainunut katse ja suun
ympärille on muodostunut kova ja jyrkkä piirre. Ennen ei pappi näin
selvään ole näitä ulkonaisia muutoksia huomannut. Ja vähitellen hänessä
herää ajatus, että kenties Alasuvannosta käsin joskus ohjaillaan
seutukunnan kohtaloita.
X
Kesä vaihtuu syksyksi ja syksystä talveksi, vuodet seuraavat
toisiaan ja ihmiset muuttuvat ja vanhenevat. Alasuvannon Kalle on
melkein täysi-ikäinen, kun Alasuvanto murretaan kruunun liikamaasta
ja muodostetaan perintötilaksi. Siitä on kustannuksia, mutta ne
kustannukset kestetään kyllä. Alasuvannossa ei enää kahdeksaan vuoteen
ole tarvinnut pelätä kustannuksia, asiat ovat menneet niin heidän
osaltaan. Niin kuluvat vuodet, päivä aina murheineen kerrallaan, ettei
huomatakaan, missä ollaan, ennenkuin jonakin päivänä ja jostakin syystä
havahdutaan, ikäänkuin herätään, ruvetaan katsomaan taaksepäin ja
ihmetellään: karja on lisääntynyt, hevosia on kaksittain, porojakin on
hankittu. Miten tähän on jouduttu?
Siihen ei osata vastata. On tehty ahkerasti työtä, pelätty ja
kärsittykin, mutta kun se on alkanut mennä, niin se menee kuin
luonnonvoiman pakosta. Väinö, se isännän hylkyheitto veli, linnassa
istunut, asuu pienessä tönössä talon takana, horisee itsekseen ja
toimittelee pieniä askareita. Joskus hän saa päähänsä mennä kyliin
juomaan, mutta hän palaa pian takaisin kohmeloisena, surkeana ja
katuvaisena, kunnes taas tulee se kiiri, että pitää lähteä. Kerrankin
oli pantu jauhojen ostoon, mutta rahat olivat menneet juomahommiin.
Senjälkeen ei oltu toista kertaa lähetetty.
Mutta heti Väinön tönön takana, kaitaisen metsäsaran erottamana, kohoaa
Santeri Kankkusen uutistalo, Korjanojaksi mainittu, vähäinen kyllä
Alasuvantoon verrattuna, mutta hyvin toimeentuleva. Oli sattunutkin
niin mukavasti, että Santeri oli saanut emännän Nurmivaarasta, samasta,
jossa sisko emännöi. Oli niitä Kankkus-poikia täällä lykästänyt, niin
että messingillä olisi Kankkus-Sakarin suu, jos hän eläisi.
— Mutta ne ovatkin niin helkutin itsepintaisia miehiä, sanoi nimismies,
- että mistä lienevät saaneetkaan sen hengen päällensä.
Sehän nyt täytyikin kaikkien myöntää, vaikka ei mitään ulkonaisen
karskiuden merkkejä näkynytkään, sillä eihän se muuten näin olisi
mennytkään.
Ja taas kuluvat vuodet. Sudet ovat nyt alkaneet kaikota näiltä main,
joskus voi kuitenkin tapahtua, että ne nälkätalvina ryntäävät suurissa
laumoissa Astervaisen takaa ja sattuu niinkin, että karhu kaataa
lehmän. Mutta Alasuvannossa on opittu ottamaan kaikki vastaan ja
ottamaan vahingotkin kaksinkertaisina takaisin. Ei nykyisin paljon
säikähdetä hallaakaan.
Yhä lyllyvämmäksi käy Iina ja yhä harvapuheisemmaksi Hilu, mutta
kuta enemmän vuosia kuluu, sitä kiinteämmästi he seuraavat toisiaan.
Annappa olla, että isäntä talvisin päivämatkalla kirkolla käydessään
myöhäisempään viipyy, niin eikö pidäkin emännän huokaista, että
"kauanpa siellä nyt viivytäänkin". Mutta kun yhteen tullaan, niin ei
ole paljon puhumista.