Alasuvannossa eivät mitkään merkit osoita tipahtamista. Siellä tehdään
työtä syrjäisen mielestä melkein liikaakin. Kirkonkylän isännät alkavat
kohdella Hilua vertaisenaan, synkkä metsäherra pistäytyy parikin kertaa
talvessa talossa ja muutamana päivänä kysyy Nurmivaaran talokas Liisaa
pojalleen.
— Mitäpäs se minua liikuttaa, vastaa Hilu, - jos niillä sellaiset
puheet ovat olleet.
Liisan meno ei oikein sovellu Hilun tuumiin. Pitää ottaa uutta
työvoimaa, kalliisti palkattua. Nurmivaaralainen on neuvottoman
näköinen. Samalla Hilu kuitenkin muistaa jotakin ja jatkaa:
— Menköön vain minun puolestani, jos tahtoo. Mutta minä sanon
valmiiksi, ettei sitä sitten tarvitse köyhyydellä haukkua...
Mitä sitä haukkua! Eihän hän, Nurmivaaran isäntä, ollut tullut Rietille
rahoja naimaan. Olihan se tiedossa. Mutta jos asiat muuten sopeutuvat,
niin... Onhan sitä Nurmivaarassa olemista.
— Se on vain hampuusin tyttö, sanoo Hilu. - Minä ajattelen, että jos
tuhannen markkaa rahaa... on se sen palkoissakin ansainnut... ja sitten
lehmän ja nuoren...
Nurmivaaralaisen sänkinen naama paistaa ja ruskeahampainen suu on
virnallaan. Ajelee kirkonkylän kautta kotiin ja kertoo, että kyllä se
alasuvantolainen... On se kans...
Näin eletään Alasuvannossa päivästä päivään, mutta tapahtuu, että
siellä joskus vietetään unettomia öitä.
* * * * *
Kuudankirkkaana helmikuun yönä paukahtelevat nurkat ja susien ulvonta
kuuluu Astervaisen takaa. Ei saada taas nukutuksi. Pyssyt ovat
valmiiksi ladattuina ja koira ulvoo surkeasti pihamaalla. Sopii pysyä
vain porolaumojen kintereillä eikä tulla tänne, täällä pamahtaa... On
ennenkin pamahtanut. Tarvitsee vain laskea moninkertaiset tapporahat ja
räknätä nyljetyt nahat... Paras pysyä siellä Astervaisen takana!
— Hilu!
— Jaa.
Iina ei pitkään aikaan sitten puhu mitään. Painaa vain rehevän,
lihavuuteen taipuvan vartalonsa lähemmäksi miestään.
— Etkö sinä saa nukutuksi? hän kysyy sitten.
— Kuuntelen tuota ulvomista. Tuntuu lähenevän...
— Eihän ne toki tänne...
— ... tiedä niitä.
Pitkä hiljaisuus. Kuutamossa erottaa selvästi toistensa kasvot. Pitäisi
puhua, nyt viimeinkin, muttei oikein tiedä, kuinka aloittaisi.
— Luuletko sinä, kysyy Iina viimein epäröiden, -luuletko sinä, että
meille koskaan tulee mitään...?
Hilun on vaikea vastata.
— Eihän sitä tiedä... kuuluu lopulta hiljaisesti.
— Kyllä ei tule... kyllä minä tunnen sen... Iina rupeaa hiljaa
nyyhkimään.
— Ei tule, jatkaa hän, — synnit ovat liian suuret. Muistatko: silloin
kesällä, vähää ennen kuin lähdit, silloin kun se jätkä lauloi Apukan
selällä, — se oli ensimmäinen synti... Ja sitten tämä Kallen kohta...
Voi hyvä Jumala sentään...
— Älä nyt. Eihän se enää parane...
— Ei, mutta kamalaa se sittenkin on.
Tämä ei ole Alasuvannon kruununuutistalon ensimmäinen rauhaton yö.
Valvotaan ja pelätään eikä tiedetä, mitä pelätään.
Hilu puree hampaitaan yhteen. Pitäisi hänenkin puhua totuuden ja
rehellisyyden nimessä, pitäisi puhua, vaan kun sisu panee vastaan.
Liian paljon ottaa Iina yksin omalletunnolleen, mutta vikaa, ja paljon
enemmän vikaa on hänessä, Hilussa.
— Älähän nyt viitsi, saattaa renkipoikakin kuulla, hän sanoo, mutta
aivot ajattelevat toista.
Kuta pitemmälle hän ajattelee, sitä vaikeammaksi käy hänen olonsa,
ruumis alkaa hitaasti hiestyä ja vähä väliä täytyy muuttaa asentoa.
Mutta parempihan on puhua kuin saada iankaikkinen viha ja piina... Ja
Hilu tekee jyrkän päätöksen.
— Ethän sinä tiedä, Iina, hän aloittaa vaivalloisesti, — minunkaan
synneistäni, tuota...
— Eiväthän ne minuun kuulu, mutta omani...
— Varsinkin alkuaikoina, kun lähdin kotoa... Ei se ollut kunnon elämää.
Juoduksi tuli ja pelatuksi korttia ja muutakin... huorien kimpussa...
Sairaalassakin olin... Oli se sellaista, että kauhistuttaa, kun
jälkeenpäin ajattelee...
Hilun tunnustukset eivät näytä tekevän Iinaan mitään vaikutusta.
— Kyllä minä sen arvaan, hän sanoo, - että sellaista se kai on ollut.
Mitäs sinä siitä enää...
— Niin, että minussa se päävika on, puhuu Hilu edelleen välittämättä
Iinan keskeytyksestä, - ei muusta puhettakaan. Sairaalassakin ajattelin
kaikenlaista. Ja onhan sitä sitten ollut ahneutta ja jos mitäkin.
Vanhemmatkin melkein unohtuneet...
— Kyllä sitä armon tarpeessa ollaan. Voi sentään!
Tämä yö kuuluu Alasuvannossa tuskien ja vaivojen merkeissä, puhutaan,
valvotaan, Iina itkee, tehdään katumusta. Mieli on herkkänä ja
synnintunto on suuri.
— Pitäisi puhua jollekin, sanoo Iina, - papille tai saarnamiehelle.
— Ei kai se siitä parane, vaan tehdään vain niinkuin tahdot...
Eikä sinä yönä tule nukutuksi. Mutta kun alkaa sarastaa ja kun vihdoin
tulee aamu ja päivä valkenee, Hilusta tuntuu niinkuin kaikki olisi
valoisampaa, kevyempää ja toivorikkaampaa ja niinkuin ilmakin olisi
vapaampi hengittää.
* * * * *
Keväämmällä puhuttiin kirkonkylässä, että on se kanssa kummallista
väkeä, se Alasuvannon isäntäväki. Eivät ole kenellekään mitään
pahaa tehneet ja kuitenkin tullaan mukamas synnintuntoon ja mennään
Syväjärven saarnamiehen luo katumuksille, elleivät liene käyneet
papinkin luona. Katuisivat ja pitäisivät hairahduksensa omana
tietonaan. Ei lähde mitään hyötyä siitä, että rumpaa ne maailmalle.