Kuolema tapasi Alasuvannon isännän kuuman kirkkaana heinäkuun päivänä.
Aamulla pisti sydänalaan, ei siitä sen enempää. Kaipa tuo menee ohi,
onhan tuo ennenkin mennyt.
Mutta tällä kertaa ei mennytkään. Kymmenen korvissa piti mennä kamariin
maata ja vetää uutimet ikkunoiden eteen. Ei muu auttanut. Hengitys
kävi läähättäväksi, joskus piti oikein voihkaistakin. Kovallepa se nyt
ottikin, mutta kun pääsee uneen, niin ehkä se helpottaa. Siihen se
tavallisesti on asettunut.
Tällä kertaa ei kuitenkaan tule unikaan. Tuska tosin vaimenee lyhyiksi
hetkiksi, mutta palaa pian uudelleen. Ei enää kärsi maatakaan
pitkänään, täytyy ruveta istumaan. Kyllä se sittenkin niin on, että on
tullut jokin pysyväinen vika, on tullut joskus reuhdottua liikaa.
Silloin Hilussa herää ajatus, että hänen täytyy kuolla. Ajatus ei häntä
lainkaan kammota, päinvastoin tuntuu siltä kuin ruumiilliset tuskat
tyyten lakkaisivat, kun tuo ajatus hänessä selvenee ja kirkastuu.
Väet ovat heinäniityllä, ainoastaan palvelustyttö häärii pirtissä
ja emäntä istuu vuoteen vieressä levottomana seuraten isännän tilan
vaihteluita. Aurinko paistaa pohottaa kuumasti, mutta eteenvedetyt
uutimet estävät sen säteitä täydellä voimallaan tunkeutumasta
huoneeseen.
— Kuinka sinun nyt on? kysyy Iina.
Mies ei vastaa mitään. Hänen ajatuksensa harhailevat kaukana menneissä
ajoissa. Hän muistelee lapsuuttansa kankaan takana, muistelee Iinan
ja hänen suhteen alkua ja kehitystä, muistelee nuoruutensa päiviä,
jotka kuluivat tukkijoella ja suurissa metsissä, ja viimein hänen
ajatuksensa pysähtyy nykyisyyteen ja siihen, mistä se sai alkunsa. Hän
ei etsikään mitään kiinnekohtia eikä hän sellaisia löytäisikään, sillä
hänen kannustimenaan ovat olleet vain hänen omat ajatuksensa, joiden
alku on haettava Mäntyniemen raiviomaalta, eivätkä ulkonaiset seikat ja
esimerkit. Taitaa olla nyt pulska pelto sielläkin, mutta poissa mahtaa
olla Mäntyniemen isäntä, poissa monet muutkin. Siitä se sitten lähti
vyörymään ja Jumala antoi armonsa ja auttoi. Ei häntä sitä mitenkään
ollut ansainnut, mutta auttoi kuitenkin. Valmis hän nyt on lähtemään
täältä, on koettanut minkä voi, ja Jumala armossansa antaa kyllä
anteeksi sen, mitä ei ole voinut.
— Kuinka sinun nyt on, Hilu? kysyy emäntä toistamiseen.
— No, kyllähän se... vastaa isäntä vaivalloisesti. — Mutta kuulehan,
Iina.
— Sano vaan.
Isäntä luo vaimoonsa hymyilevän, sanomattoman lempeän ja kirkkaan
katseen.
— Ethän vain pelästy? hän kysyy puhuen helpommin kuin äsken.
— Älä nyt... En minä pelästy.
— Äläkä rupea itkemään. Sinä olet niin kärkäs itkemään eikä sitten saa
puhutuksi.
— No en...
— Olethan sinä jo sitäpaitsi siihen ajatukseen tottunut, itse tulet
pian jälessä... Mentävähän sitä on itsekunkin vuorolleen... Nyt on
sitten minun vuoroni...
Emäntä lentää kasvoiltaan kalman kalpeaksi, hänen kasvonsa jäykistyvät
ja hän heittäytyy itkuun purskahtaen isännän vuoteen yli. Siinä hän
lepää kauan aikaa ja Hilu silittelee hänen päätään niinkuin joskus
nuoruudessa.
— Älä nyt, Iina. Eihän tästä minnekään päästä. Kuullessaan miehensä
puhuvan emäntä rauhoittuu ja tointuu.
— Jos minä lähettäisin tytön kirkolle hakemaan lääkäriä, hän ehdottaa
pyyhkien kyyneliä silmistään.
— Ei se auta, Iina hyvä, vastaa sairas, - anna olla vain.
— Mutta jos...
— Ei, anna olla. Tuota... niille köyhille siellä kotikankaalla...
— Kyllä-kyllä. Onhan siitä ollut monta kertaa puhetta.
Hilu makaa nyt pitkän aikaa hiljaa ja hänen katseensa harhailee pitkin
seiniä. Hän käy viimeistä taistelua itsensä kanssa, sanoako vai olla
sanomatta.
— Ja sitten yksi asia, puhuu hän vihdoin, -en ole tullut sitä ennen
sanoneeksi, en tiedä, miksi. Älä vahingossakaan sano Kallelle sitä...
tiedäthän?
— Herra Jeesus, Hilu, älä puhu... Saahan hän sen kuitenkin...
— Ei saa. Se on jo papereissa toisin. Iina alkaa taas nyyhkiä.
— Mikset ole ennen?
— Ei ole tullut... Mutta älä itke. Eihän meillä kummallakaan ole siihen
syytä. Hyvä muisto jää...
Taas makaa Hilu pitkän aikaa sanattomana. Emännän nyyhkytykset
vaimenevat ja hän pitelee miehensä kylmänkosteata kättä. Huoneessa
kuuluu vain kärpästen piittaamaton surina ja kahden ihmisen hengitys,
toisen puuskittainen ja läähättävä, toisen raskas ja tasainen, mutta
nyyhkytysten keskeyttämä. Aurinko alkaa jo kallistua länteen.
— Sinä olet ollut hyvä vaimo, sanoo Hilu, -ja armo on meitä kohtaan
ollut suuri. Mutta se tulee vielä suuremmaksi... Hyvä on lähteä, sinua
jää vain ikävä, vaikkei saisi....
Hilun katse lepää kirkkaana ja tyynenä Iinassa ja suu melkein
hymyilee, mutta Iinan valtaa taas nyyhkytysten puuska ja hän pusertaa
suonenvedontapaisesti kuolevan kättä.
— On se merkillistä ajatella, että oli lentojätkä, jatkaa Hilu kuin
itsekseen, - merkillistä... Ellei Jumalan armo ja hyvät ihmiset...
Tähän Hilu pysähtyi. Kouristuskohtaus tuli uudelleen entistä
voimakkaammin, ruumis vetäytyi kokoon, kasvot vääristyivät tuskasta ja
vapiseva ruumis peittyi kylmään hikeen.
— Vettä, Iina, vettä, läähätti hän. — Joudu! Vaimo kiiruhti ulos. Kun
hän puolen minuutin kuluttua palasi takaisin, lepäsi mies tyynenä
ja rauhallisena. Hengitys kulki tasaisesti, mutta se heikkeni hetki
hetkeltä. Käsi ei kyennyt ottamaan vesilasia, mutta se tarttui hiljaa
ja hellästi vaimon käteen, hellästi ja kömpelösti niinkuin käsi, joka
ei ole tottunut hyväilemään. Huulet yrittivät puhua, mutta ääni ei enää
kulkenut.
— Nyt hyvästi, Iina, kuului viimein kuiskaten, - ja rukoile...
Sitten pää retkahti ja henki oli lähtenyt.
Sisällä tyrskivät nyyhkytykset, mutta ulkona paistoi aurinko, metsät
tuoksuivat, niitty viheriöi, ja väet olivat kaukana yökunnissa. Joelta,
talon edestä kantautui sisään tukkilaisten surunvoittoinen laulu
samanlaisena kuin se kerran muutamana kesäiltana, kauan aikaa sitten,
oli kaikunut Apukanselällä.