Liinahatun alajuoksuun perustetun väliaikaisen uutistalon nimeksi tuli
Alasuvanto ja sille määrättiin yksitoista verovapaata vuotta.
Ja eräänä päivänä huomasi Hilu, että hän perheineen oli muuttanut
asumaan Alasuvantoon. Silloin oli kirkas heinäkuun päivä ja ihmiset
olivat jo heinätöissä. Tavaroita ei ollut kesäisenä aikana käynyt
kuljettaminen maitse, ne oli täytynyt kuljettaa jokitietä ja se
oli tehnyt kuuden peninkulman mutkan. Ihmiset olivat kyläpaikoissa
pysähtyneet katsomaan venematkuetta.
— No nyt ne sitten muuttavat sinne Alasuvantoon, he olivat todenneet ja
taas syventyneet töihinsä.
— Joo, miten sitten tullevat toimeen.
— Mikäs niillä, nuorilla ihmisillä. Tekevä mieshän se Kankkus-Hilemooni
on aina ollut.
Viikatteet olivat taas ruvenneet heilumaan, haravat vetämään ja
uteliaat poistuneet ikkunoista. Ylimaissa oli sentään ennenkin nähty
tällaisia matkueita.
Tämän kaiken oli Hilu huomannut ja olivat sen huomanneet muutkin,
mutta nähneet sen kuin unessa tai läpi sumun. Toisinaan sentään oli
vapauduttu painostavasta, melkein juhlallisesta tunteesta ja ryhdytty
leikinlaskuun, mutta sitä oli kestänyt vain vähän aikaa. Hiljaisuus
oli palannut, rannat olivat hiljaa liukuneet ohitse ja airot olivat
tahdikkaasti nousseet ja taas hiljaa molskahtaen painuneet veteen.
Oltiin matkalla Alasuvantoon, sai sielläkin heti ryhtyä heinähommiin...
* * * * *
Nyt oltiin siis Alasuvannossa. Laaja pirtti tuoksui pihkalta ja
puhtaudelta. Pirtin takana oli lämmitettävä kamari ja kamarin takana
isohko tupa, joka vielä oli kylmillään. Mutta kai siihen jo ensi kesänä
saadaan ruveta muuraamaan uunia.
— On sitä nyt lääniä, vaikka sakkia tulisi vähän enemmältäkin, puhkesi
viimein Santtu puhumaan.
Iina keitteli kahvia takan ääressä, olikin ensi kerta kun kotona,
omassa kodissa, keitettiin kahvia. Takassa oli pidetty vain koevalkeita
ja minkä miehet olivat kerran tai pari kahvia keittäneet. Ulkona,
nuotiolla, he olivat sen enimmäkseen tehneet.
Hilu istui ikkunan luona ja katseli välkähtelevää ja kimaltelevaa
jokea ja auringonpaisteista niittyä. Oudolta, perin oudolta tuntui
istua tässä ja kutsua tätä omakseen. Santun lausuma jää pitkäksi aikaa
vastaamatta.
Viimein Hilu havahtui.
— On, onhan sitä, hän myönsi ja yritti laskea leikkiäkin: — Mikäpä
siitä sakistakaan vielä tietää.
— Pitäisi sitä jo vähän merkkejä näkyä, tokaisi Santtu kerkeästi.
— Älähän hätäile, poika. Kunhan tässä oman katon alla...
Puhe taukosi taas sillä kertaa. Rupesivat taas mietteet Hilua
ahdistamaan, oli olo niin onnellista ja samalla kuitenkin paha-enteistä.
Samanlainen oli tunne Iinallakin. Rajattomaan onneen ja tyytyväisyyden
tunteeseen sekoittui vierasta ja raskasta. Parempi ehkä olisi kun
elettäisiin pienessä tönössä jossakin kankaan takana, olisi silloin
omissa oloissaan, nyt tuntuu kuin olisi kiivennyt liian ylös, josta
pian oli tuomittu tipahtamaan. Kun hän sitten kuuli Santun puheet,
täytyi hänen mennä toiseen huoneeseen.
Heti kahvin jälkeen oli ryhdyttävä töihin.
— Tulehan nyt sinäkin, Iina, heinään, sanoi Hilu. - Kylläpä Liisa
täällä sillä aikaa järjestelee ja Kalle auttaa...
— Minä tulen myöskin niitylle, selitti Kalle hanakasti.
— No tule, tule veikkonen...
Viimeiset sanat kuullessaan tuli Iinan sanomattoman hyvä olla. Hän
olikin epäillyt, että kuinka se Hilu Kalleen pitemmän päälle suhtautuu,
kun muutetaan omaan kotiin ja kun Kalle aina on silmäin edessä.
Aurinko paistaa kirkkaasti ja uudet, valkeat seinät hohtavat. Mennään
heinään ensimmäistä kertaa...