I
Jonakin päivänä — se saattaa olla kirkas ja auringonpaisteinen, mutta
se saattaa yhtä hyvin olla kylmä, sateinen ja sumuinen — niin, jonakin
päivänä menee mies metsään. Hänellä on viikon muona laukussa ja kirves
pistettynä laukunkielen alle. Näky on niitä kaikkein jokapäiväisimpiä
eikä se siis herätä kenenkään huomiota. Ihmiset tulevat vastaan
niinkuin aina ennenkin, tervehtivät jos ovat tunnettuja, mutta
sivuuttavat toisessa tapauksessa luoden vain lyhyen silmäyksen
kulkijaan. Lehmiä viedään metsään tai laitumelle, varhaisessa
aamuilmassa kuulostaa niiden kellojen kalkatus tavallista kirkkaammalta
ja selvemmältä. Luonnossa ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa.
Ruohikko on märkänä aamukasteesta, tunturit seisovat harmaina ja
korkeina, niinkuin jo ovat seisoneet vuosituhansia, metsän kostea
lemu kantautuu kivisten vainioiden ja ahontapaisten yli maantielle.
Se on sellaista täällä päin. Jokainen näkee, että metsien, vaarojen
ja tunturien takana siintävät toiset vaarat ja tunturit, jokainen
tietää, että siellä levitteleivät silmänkantamattomat, vellovat aavat
ja että näitä maanmuodostuksia leikkaavat epälukuiset joet, purot
ja ojat, milloin leveinä, tyyninä ja hitaasti virtaavina, milloin
äkkiä kaventuen ja muodostuen kohisevaksi koskeksi tai pauhaavaksi
putoukseksi ja milloin levittäytyen siintäväksi järveksi, jota kapea,
matala suoranta reunustaa, mutta heti suorannan takana metsät, vaarat
tai tunturit.
Kirkonkylässä alkavat ihmiset jo olla valveilla. Ne kulkevat
aamuvarhaisina ja toimeliaina pihojen poikki kiuluineen ja sankoineen.
Jätkät alkavat kokoontua joelle ja jotkut heistä pesevät kasvonsa
jokirannassa. Mutta pappilassa ja metsäherran puustellissa ovat
uutimet vielä alasvedettyinä, sillä kirkonkylän aamujärjestys ei ulotu
pappilaan eikä metsäherran puustelliin.
Mies siis kulkee metsään, kulkee sinne aivan niinkuin jokapäiväiseen
leipätyöhön kuljetaan. Syrjäinen, jos sattuisi lähemmin tarkastelemaan,
ei saattaisi nähdä hänen kasvoissaan mitään tavallisuudesta poikkeavaa
intoa tai mitään erikoista tulevaisuudentoivoa tai elämänuskallusta.
Jos syrjästäkatselijassa heräisi joku vaikutelma kulkijan suhteen, niin
hän ajattelisi, että siinä nyt menee joku sallalainen jätkä töihinsä ja
varhainpa onkin liikkeessä.
Tämä kulkija saattaa olla jonkunverran yli kolmenkymmenen, hänellä
on pitkähkö, karaistunut vartalo, vaaleat, umpimieliset kasvot ja
hänen käyntinsä on etukumaraa, muttei raskasta. Juuri siitä huomaa,
että hän on kävellyt paljon ja tehnyt myöskin paljon raskasta työtä.
Hän on tavallisista jätkäeläjistä niitä kaikkein tavallisimpia eikä
sellaisella suurin piirtein ole mitään menetettävää, vaan sensijaan
hänellä saattaa olla koko joukon voitettavaa.
Tämä menee nyt raivaamaan itselleen uutistaloa.
* * * * *
Liinahatun koskelta on kuusi neljännestä lähimpään taloon. Sinne johtaa
vain kapea, vaarojen yli kiipeävä ja suopaikkoja kiertelevä polku.
Kosken alajuoksussa vie kapea porras yli virran. Kevättulvat ovat
sen monta kertaa hajoittaneet, mutta yhtä monta kertaa ovat ihmiset
rakentaneet sen uudelleen. Porrasta tarvitaan sentään kesäisin, vaikka
seutu näyttää autiuden juurikuvalta.
Liinahatun rannat ovat korkeat ja kallioiset. Itäpuoli kasvaa
petäjikköä, jonka välistä polku kiemurteleikse, mutta länsipuoli on
kuusikkokangasta, paksusammaleista, kovasta pohjastaan huolimatta
hiukan kosteata. Näiden korkeiden rantojensa välissä pitää Liinahattu
iankaikkista kohinaansa. Valkoisena vaahtona ja jyrkästi laskien se
vyöryy eteenpäin kymmeniä syliä, mutta portaan tienoilla, siinä,
mihin yhtiö aikoinaan on rakentanut tukkipirtin, se vähitellen alkaa
tyyntyä, tyyntyen tyyntymistään, kunnes lopulta levittäytyy tasaiseksi
suvannoksi. Tämän suvannon länsiranta on rehevää heinikkoa, mutta
itäpuolella on kankaanranta ohuen mullan peitossa.
Kankkus-Hilu istuu kivellä ja antaa katseensa harhailla yli rehevän
heinikon. Hän on juuri saapunut perille, parin, kolmen tunnin kuluttua
on päivä puolessa. Hän on kävellyt runsaan kuusi neljännestänsä,
mutta häntä ei väsytä eikä hänellä myöskään ole nälkä. Jonkunlainen
herpaannus on kuitenkin vallannut hänen jäsenensä, hän istuu siinä vain
ja katselee ja antaa ajatusten toimia miten itse tahtovat.
Tuo, tuossa edessä, se tulee siis olemaan kotiniittynä, tässä,
kankaanlaidassa on rakennusten paikka ja tähän raivataan kotipelto.
Niin, niin se tulee olemaan, niin on suunniteltu.
Hän on nyt, tänä aamuna, tullut tänne lyödäkseen ensimmäiset
kirveeniskut ja iskut olivat seuraavat toinen toistansa, kunnes
suunnitelma oli toteutettu. Se voi kohdata vaikeuksia, voipa tulla
ylitsepääsemättömiä vaikeuksia, mutta niiden pelko ei estä yrittämästä.
Mitään hillitöntä riemua tai ylitsevuotavaa, teräksistä työintoa
Hilu ei tunne, sen sijaan on hänen mielensä tyyni ja rauhallinen,
ehkä toivorikas myöskin. Aivot ja mielikuvitus ovat jo niin paljon
ehtineet näissä asioissa askarrella, että nyt, kun suunnitelmat ovat
toteuttamisasteella, on kylmä järki ottanut ehdottoman ylivallan.
Kivet on jo talvella vedätetty paikalle, talolliset ja muutkin
kyläläiset ovat katsoneet pitkään, ajatteleeko se tosiaankin... Nuo
katseet ovat hiukan hätkähdyttäneet Hilua, mutta hän on jatkanut
niinkuin ei mitään olisi. Hänellä on nyt rahaa niin ja niin paljon,
vierasta voimaakin voisi palkata joksikin aikaa, mutta koettaa nyt
näinkin ensiksi; ruokaa on kotona niin ja niin pitkäksi aikaa. Kyllähän
sitä sentään koko kesän täällä heiluu ja menee sitten talveksi vaikka
metsiin vähäksi aikaa. Pitää vain pitää se vara, ettei välipäätä tule
rahan eikä ruuan suhteen. Mitähän syrjäinen nyt mahtaisi sanoa, kun
näkisi hänet näissä hommissa ja kuulisi hänen hiljaiset mietteensä...
Annappa olla ensi kesänä: eikö olekin kankaanranta erinäköinen ja
eivätköhän paistane valkeat salvokset polulle...
Hilu katkaisee mietteensä ja nousee seisaalleen, kasvoissaan omituinen,
hiljainen kirkkaus, nousee, riisuu takkinsa ja asettaa sen kivelle,
riisuu puseronsa ja asettaa sen takin päälle. Sitten hän huomaa, että
aurinko on jo miltei korkeimmillaan ja että se lämmittää ja paahtaa
eväslaukkua ja hän nostaa laukun varjopaikkaan, koettelee vielä
kirveensä terää ja astuu metsään. Iskut alkavat kajahdella ja pian
kaatuu räiskien ja jymisten ensimmäinen puu.
Hilemooni Sakarinpoika Kankkunen on alkanut luoda uutistaloa.