Hilu tekee työtä niin pitkälle kuin jaksaa, lepää vain sen, mikä
välttämätöntä on, ja jatkaa sitten taas. Alussa tuntuu jäsenissä hiukan
pakotusta, työn päätyttyä ne joskus tuntuvat lopen puutuneilta, mutta
se johtuu vain tottumattomuudesta. Jonkun ajan kuluttua käy kaikki kuin
itsestään, hän ei huomaa, kuinka aika kuluu ja kun hän sen viimein
huomaa, ei hän malta lopettaa. Se on nyt sellaista.
Vähitellen, hän ei huomaa itsekään kuinka, valtaa hänet samanlainen
into kuin silloin kerran Mäntyniemen raiviomaalla. Innostuksen
tunteessa on nyt kuitenkin se ero, että se tällä kertaa on selvempää,
tyynempää ja määrätietoisempaa. Tähän intoon liittyy ohut annos
pelkoakin jonkun seikan väliintulemisesta ja siitä, että jokin nyt
voisi lopettaa kaikki kun juuri ollaan päästy käsiksi. Mutta se tunne
väistyy kuitenkin kaikkivoittavan innon edestä, ja yhä navakammin iskee
kirves puun kylkeen.
- On se kruunu sentään... ajattelee Hilu, - antaa köyhälle pirullekin
tilaisuuden tällaiseen...
Niin, onhan se kruunu ja on aina ollut. Yhdenveroisia, sanottakoonpa
mitä tahansa, ovat sen edessä herrat ja jätkät, työmiehet ja
asessoorit, poliisit ja kruununvoudit. Ja puulaakitkin. Tietenkin
ne herrat krateerailevat ihmiset oman mielensä mukaan ja hyvinkin
kohtelevat eri tavalla herroja, talonpoikaa ja työmiehiä, mutta ne nyt
ovat vain herroja. Mutta kun oikein kruunun eteen joudutaan, niin saman
arvoisiapa ollaan, siitä ei päästä yli eikä ympäri.
Rippikouluajoista Hilu muistaa, että kaikki valta on lähtöisin
Jumalasta.
— Jumalasta, Jumalastapa hyvinkin, päättää hän sydämen vakaumuksella
ja hartaudella. - Ei toisin voisi ollakaan, tietenkään. Ja Jumala
on antanut osan maallista valtaansa keisarille ja keisari taas on
luovuttanut valtaansa, mitä metsiin tulee, metsäherralle ja metsäherra
osaltaan metsänvartijalle. Onhan se metsänvartijakin olevinaan joku
herra, mutta tuskin se tosiasiallisesti on puulaakin kymppiä kummempi
eikä ainakaan ukkoherraa parempi...
Ja hän, Hilu siis on keisarin maalla ja keisarin metsässä perustamassa
uutistaloa. Tietää hän keisarin, on kuvissa monastikin nähnyt.
Sellainen vähän pujopartainen, hiukan pystynokkainen mies. Iho kuin
samettia ja muutenkin mies mukavan näköinen. Mitähän sanoneekaan kun
paperit näkee, jos nuo nyt sinne asti menevät. Majesteetti...
Hilu pyyhkii hikeä otsaltaan, huoahtaa hetkisen ja siirtyy seuraavan
puun juurelle.
Niin, ja nyt sitä ollaan yhdessä Iinan kanssa. Iinalla on kyllä lapsi
jonkun rakennusmestarin kanssa, mutta se nyt on sen lapsenkin kohta
niinkuin se on. Alkujaankaan ei ole syytä Iinaa moittia ja sitäpaitsi
se asia on jo niin moneen kertaan sovittu. Oli syytä hänessäkin,
Hilussa, ja mikä tietää, vaikka hänestäkin olisi siinnyt lapsi
jonnekin... Mutta mitäpäs näitä, turhaan tulevat mieleen. Ollaan nyt
tässä, mihin ollaan pyrittykin. Siellä, kotona, Keinuvaaran kupeella,
on Iina. Aurinko paistaa tällä hetkellä suoraan ikkunoista sisään ja
pölyhiutaleet leijailevat valojuovissa. Iina odottaa häntä kotiin
myöhään lauantai-iltana, saattaa siksi tehdä juustonkin. Heittäydytään
levolle yhdessä... Ja kun heille lapsiakin tulee, niin ei Kalle sen
huonommalle osalle joudu. Ei tahdo aina muistaakaan, ettei se ole omia,
on päässyt siitä pitämäänkin niin... No, joko se taas!
Kun ihmiset kyläpaikoissa ovat jo aikoja sitten menneet levolle
kaikuvat Hilun kirveen iskut vielä autiossa erämaassa, saavuttavat
vaaran seinämän, ponnahtavat takaisin ja kantautuvat moninkertaisena
kaikuna huokailevaan, varjottomaan yöhön.
* * * * *
Muutamana päivänä Hilun työ äkkiä keskeytyy.
— No, mies! Mitäs sinä jyystät?
Hilu nostaa katseensa. Hänen edessään seisoo lihavahko mies,
punanokkainen, sänkipartainen, ja miehen takana laukunkantaja ja muuan
toinen mies. Mitä lienevät ohikulkijoita.
— Päivää, vastaa Hilu. — Talon tapaistahan tässä koetetaan rustata.
— Vai talontapaista!
Mies naurahtaa eikä näytä lainkaan ystävälliseltä. Saattaa olla joku
yhtiön herroista.
— Entä kenen luvalla? Hilu suutahtaa.
— Ei kenenkään maantienkulkijan luvalla, vastaa hän tiuskaisemalla. —
Eikä ainakaan teidän luvallanne.
Vastaus näyttää hiukan ällistyttävän puhujaa ja hän miettii hetken,
mutta kokoaa sitten koko mahtipontisuutensa.
— Kyllä sen kuulee, että entinen jätkä on puhuttelemassa ihmisiä, hän
sanoo sitten levollisesti. — Mutta sitä ei pidä mennä peukaloimaan
yhtiön lanssimaita.
Hilu tarttuu kirveeseensä.
— Se on vale.
— Se on totta, vastaa vieras. - Ja paras, että lopetat tähän paikkaan.
Veri nousee Hilun päähän ja viha taistelee ällistyksen ja nousevan
epätoivon kanssa. Tähänkö sen nyt sitten piti loppua!
— Lupa on paremmasta paikasta, sanoo hän näennäisesti rauhassa. - Eikä
työtä jokaisen kulkijan käskystä lopeteta.
— No lähde kysymään metsäherralta.
Nyt Hilu jo saa naurahtaa. Jos vain siitä on kysymys, niin lähdetään
vain. Mutta synti on heittää työtä kesken, sillä nyt on vasta tiistai.
Tulee melkein päivän tappio.
— Kyllä se asia on jo sovittu, naurahtaa hän tyyntyneenä. - Jos
metsäherra tahtoo kieltää, niin kyllä hän lähettää sanan kun ilmoitatte.
Mutta samalla hän ajattelee, että jos tässä sittenkin on koira
haudattuna ja epäilyksen aavistus täyttää hänen mielensä. Saattaa
tuolla toisella sittenkin olla jotakin pontta puheilleen tai sitten on
hän erehtynyt paikasta.
— Saatan minä teidän kanssanne lähteä metsäherrallekin, jatkaa Hilu
mietittyään, - mutta sillä ehdolla, että maksatte ajan hukan, jos
olette väärässä.
— Olkoon niin sitten.
— Se on sitten sata markkaa.
— Vaikkapa!
— Kuulkaa tarkasti, vieraat miehet, sanoo Hilu herran takana seisoville
miehille. Ei häntä vain niin juoksuteta.
Hilu oli huomannut, että ihmisten luonteenomainen korskeus, pöyhkeys ja
itserakkaus väheni sitä mukaa kuta lähemmäksi he tulivat metsäherran
puustellia ja kun he viimein astelivat verkalleen portaita ylös, olivat
he nöyriä poikia. Mutta kauhukseen hän pani merkille, että tämän
herran luonto ei ottanut laskeakseen edes sittenkään kun portti oli
auennut, vaan käski vielä miehensäkin sisään. Jospa sittenkin... Ajatus
väristytti Hilua.
Metsäherran työhuone on varjon puolella, mutta huonekalujen kiiltävät
pinnat välkähtelevät. Viipyy aikoja ennenkuin metsäherra tulee näkyviin.
— Keitä te olette?
Metsäherran katse pysähtyy ensin mieheen, jota Hilu luulee yhtiön
herraksi, viivähtää sitten molemmissa seuralaisissa ja pysähtyy oven
suussa seisovaan Hiluun.
— Kankkunen istuu, hän sanoo Hilulle.
Mies alkaa selittää asiaansa. Hän on yhtiön päälliköitä ja on tavannut
tämän Kankkusen kaatamassa puita yhtiön lanssimaalla.
— Mitä asiaa näillä toisilla on? kysäisee metsäherra vastaamatta yhtiön
herralle vielä mitään.
— Me olemme vain tämän Kotkasen, tämän ukkoherran, saattomiehiä...
— Vai niin. Sittenhän teillä ei ole täällä mitään tekemistä.
Se oli niin metsäherran-paroonin tapaista. Ei olla tekemisissä
ihmisten kanssa muissa kuin asioissa. Mutta ukkoherran kasvot lensivät
tulipunaisiksi. Ei nyt taidettu tulla oikealle asialle.
— Jaha, lanssimaa, sanoi metsäherra sitten kääntyen yhtiön miehen
puoleen. — Mihin te tahdotte tulla?
Yhtiön herra koettaa selvittää asiaansa. Hän on tavannut tämän
Kankkusen kaatamassa puita paikalla, jonka yhtiö on katsonut
lanssimaakseen. Yhtiö kai se sittenkin on suurin metsänostaja näillä
main.
— Ensinnäkään teillä ei ole mitään lanssimaata Liinahatun tienoilla,
vastaa metsäherra vähän ajan kuluttua. - Toiseksi ei Liinahatun
vartiopiiristä ainakaan viiteen vuoteen myydä runkoakaan, joten
on hyvin epävarmaa, tuletteko siellä koskaan mitään lanssimaata
tarvitsemaankaan. Ja kolmanneksi minä tulen kyllä neuvomaan tai
neuvottamaan teille lanssimaan, kun te sitä tarvitsette.
Yhtiön herra hikoili. Tällaiseksi hän ei ollut metsäherraa kuvitellut.
— Minä olen sieltä kulkenut katselemassa metsää, hän vastasi, oston
varalta. Ja minä ajattelin, että juuri siinä oli kaikkein parhaimpia
lanssimaita...
— Vai niin, sanoi metsäherra ilmeisen ylenkatseellisesti. - Vai
te ajattelitte, jaha. Ja sitten te juoksutatte tätä Kankkusta
peninkulmittain juuri silloin kun aika on tärkeintä. Se on kaunista ja
yhtiönne tapaista.
— Hän lupasi minulle sata markkaa, jos häviää, kiiruhti Hilu lisäämään.
— Olkaa hyvä ja maksakaa, lopetti metsäherra, - ja menkää sitten
tiehenne. Mutta Kankkunen tekee hyvin ja jää vähäksi ajaksi.
Yhtiön herran oli nuopean näköinen ja Hilun tuli häntä melkein sääli.
— Kyllä se puolikin sentään riittää, sanoi hän nähdessään edessään
sileän satamarkkasen.
— Antakaa olla vain, huomautti metsäherra kuivasti. — Ottakoon yhtiöltä
takaisin.
Ja Hilu otti satamarkkasen, jonka ansaitsemiseen häneltä tukkijoella
olisi mennyt kolme viikkoa ellei ylikin. Eihän hän muutakaan voinut,
kun kerran metsäherran oli käsky. Kumma mies tuo metsäherra,
tavalliselle ihmiselle ei tehnyt hyvää ellei pahaakaan, mutta yhtiötä
kohtaan oli kuin paholainen.
— Kai Kankkunen on hakannut osoitusteni mukaan? kysyi metsäherra yhtiön
miehen mentyä.
— Kyllähän minä olen koettanut.
— Hyvä on.
Metsäherra istui pöydän ääressä ja Hilu luuli, että hän katseli häntä,
mutta kun hän nosti silmänsä, huomasikin hän, että metsäherra katseli
ilmeettömin silmin ikkunasta ulos.
— Ja työt sujuvat hyvin, luonnollisesti? Kysymys tuli pitkän ajan
kuluttua ja aivan kuin ohimennen. Metsäherra nähtävästi ajatteli muita
asioita, ja Hilu odotti jännityksellä.
— Hyvinhän ne tietenkin menevät, myönsi hän.
— Rakennuksiin olisi pian päästävä, jatkoi metsäherra taas pitkän tovin
kuluttua.
Sitten hän nousi ja käveli muutaman kerran edestakaisin, pistäytyi
välillä toisessa huoneessa ja tuli taas takaisin.
— On paras, että Kankkunen laittaa hakemuspaperinsa kuntoon jo tänään,
sanoi hän melkein vilkkaasti ja katseli Hilua koko ajan kiinteästi
silmiin. — Hankitte tarpeelliset todistukset varallisuudestanne ynnä
muusta ja lähetätte sitten nimismiehen kautta kuvernöörille.
— Nytkö jo tänään?
— Nyt. Kankkus-Hilu teki lähtöä.
— Voi käydä niin, jatkoi metsäherra hiukan empien, että yhtiö muuten
haetuttaa jollakin juipillaan ellei samalle paikalle, niin ainakin
niille seuduin uutistalon ja siitä on sitten kaikenlaista ikävyyttä.
Niin että Kankkunen on hyvä ja toimii nopeasti nyt. Saatte ehkä
syksyksi katselmuksen.
Hilu sai mennä ja hän riensi sydän pamppaillen portaita alas. Vai
ovat asiat niin täpärällä. Hilu ei nimittäin tiennyt, että joskus
oli tapahtunut sellaistakin, että yhtiö oli jollakin jätkällään
haetuttanut uutistalon, auttanut kaikin puolin sen asianmukaiseen
kuntoon saamisessa niin että se mahdollisimman pian tuli perinnöksi ja
sukeltautui sitten metsään. Mutta metsäherra, hän oli kyllä tietoinen
konstista jos toisestakin, vaikka hän enimmäkseen piti suunsa kiinni.