IX

Eiväthän ne, Kankkus-Hilemoonin tapaiset eläjät, joilla on

ränsistynyt mökkirähjä vuokralla jossakin Keinuvaaran kupeella,

kaksi lehmänkantturaa ja vanha akka hoitamassa taloutta, eiväthän

ne, sellaiset eläjät, lähde matkoille tärkeissäkään asioissa sillä

tavoin kuin suuremmat eläjät. Annappas, että intikseen lähtevät:

ensinnäkin kuluvat rahat, toiseksi menetetään pitkiä työpäiviä ja

kolmanneksi saattaa sillä aikaa mikä paikka tahansa joutua rempalleen.

Kauan, kovin kauan, oli Kankkus-Hilemoonikin tätä matkaa aikonut ja

oinastellut, mutta vaikka kuinka oli sisua polttanut, niin ei passannut

kolmattasataa markkaa heittää menemään kun ei hengenhätää ollut.

Taivaan Jumalakin siitä olisi ollut pahoillaan. Mutta nyt sattui Mutkan

Eerolle, jonka ammattina oli kuljettaa puulaakin kuormia edes ja

takaisin, että hän sai poltteen sydänalaansa ja tarvitsisi etulaisen.

Hilemooni tarjoutui lähtemään, viitonen päivältä, eikä siitä sen

enempää.

Ei osannut syrjäinen arvata, mitkä tunteet Hilemoonin täyttivät, hänen

lähtiessään tälle matkalle, jolla yhtä mittaa sai ajaa kolme päivää ja

kolme yötä, ennenkuin oli perillä. Tuskin sitä täysin tajusi Hilemooni

itsekään, tuntui melkein kuin olisi liikkunut unissaan.

— On sillä jotakin meininkiä, tuolla Kankkus-Hilemoonilla, sanoivat

kyläläiset, — mökin vuokraa ja lehmiä laittaa. Sanovat sen yrittävän

uutistaloa Liinahatun tienoille, ei sitten tiedä...

— Hulluja! vastasivat suurivaraiset. - Ei sitä kaikenlaisille anneta

ja sitäpaitsi akaton mies. Muuten vain koettanee saada elämäänsä

paremmalle kannalle kuin muut jätkät.

Mutteivät hekään voineet Hilemoonissa sanottavia vikoja keksiä. Ei

kulkenut ryssän puolella viina-asioissa, ei pelannut korttia, ei

kärsinyt pahaa elämää. Ihmisiksi oli elänyt koko sen ajan, minkä

täällä oli ollutkin, työmiehen penskoja kuului olevan. Ei edes

Kannanlahtiyhtiön ison lakon aikana ollut mihinkään muiden mukana

erehtynyt, oli vain yksinkertaisesti siirtynyt Kurtin töihin. Niin,

ettei sen puolesta... Mitä tuohon mökkiin tuli, jonka oli Sallansuun

Santerilta vuokrannut, niin kaipa ei viihtynyt muitten pirtin loukossa.

Mikäpä sitä esti, kun hiljainen ja työtätekeväinen mies oli lisäksi.

Aina jotakin souvia keksi. Nyt se mökki oli sillä ollut vuoden verran,

kaksisataa kuului olevan vuokraa niittyineen kaikkineen, ja hyvin se

oli sitä korjannut ja laitellut.

Mutta, - ja tässä metsänmyyjät ja poronomistajat menivät tärkeän

ja ymmärtäväisen näköisiksi, korottivat äänensä, sylkäisivät ja

naurahtivatkin hiukan, - ei sitä vain joka pekasta talokkaaksi ole, ei

edes uutistalokkaaksikaan, jos lie perää muuten koko jutussa. Tarvitaan

siihen muutakin kuin hyvää tahtoa. Ei sitä jätkästä, se on jo koettu

asia! Hyvä että talokkaat saavat, kovasti auttelemalla, uutistaloja

asuvat omaisensa pysymään kintuillaan.

Jo karkaisi Saijan Aarieli luontonsa ja tiedusteli asiaa

metsäherra-paroonilta. Mutta parooni sattui olemaan synkällä

tuulella, tuoksahti hiukan väkeville ja sanoi, ettei häntä saa

vaivata sellaisilla kysymyksillä. Metsäherran puustelli ei ole mikään

tietotoimisto, se piti kerta kaikkiaan olla selvillä.

Saijan Aarieli laputti mitä kiireimmiten tiehensä. Ota siitä sitten

selvä.

* * * * *

Ja hiukan niinkuin unenäöltää tuntui Hilusta vaellus kirkolta

kirkkokankaan taakse. Talvinen päivä alkaa hämärtää, joelta päin

puhaltelee vieläkin jäätävä viima. Sörensenin saha on maalattu

punaiseksi ja entisen, rautaisen savupiipun sijaan on rakennettu

uusi, huimaavan korkea, tiilinen. Sahan ympärillä on asutus tihennyt,

isännöitsijän talo on saanut kerroksen lisää, uusia valkeita taloja on

ilmestynyt ympärille, nyt tuikkivat kaikista tulet. Jossakin kankaan

takana huikkaa juna, siitä ei ollut tietoa lähtiessä...

Kankaan taakse vievää tietä on ehkä laitettu uuteen uskoon, se tuntuu

leveämmältä kuin ennen ja puita on kaadettu tien molemmin puolin, mutta

tien takana häämöttää mökkiläisasutus samanlaisena kuin ennenkin;

muutamia, muita varakkaammilta näyttäviä tönöjä on ehkä tullut lisää,

muuten on kaikki aivan samanlaista kuin ennenkin. Sinervon tönöstä

kantautuu tielle hanurinsoittoa ja ikkunat ovat vetiset hiestä; niin,

siellä juodaan kaljaa ja pannaa ehkä jotakin muutakin sekaan. Hanuri

soi, yön päälle saattaa tulla pientä nahinaa. Aivan niin, se on niin

tuttua sinervolaisille. Mistä lienevät itselleen keksineet sellaisen

korean nimen!

Mutta — nyt ei Hilu tahdo uskoa silmiään — Kankkusen mökkiä on

jatkettu. Hän pysähtyy katselemaan tätä merkillistä näkyä. Mökkiä on

tosiaankin jatkettu. Katto on liitekohdasta kupera kuin kissan selkä ja

kaksi pientä ikkunaa on tullut lisää. No niin, Hilu ei ehdi muistamaan,

että aika on kulunut ja nuorimmatkin tulleet työkykyisiksi. Mutta

minuutin kuluttua hän sen muistaa ja hätkähtää, kun Kaisan-Sohvin

mökki, muinoin punaiseksi sivuttu, tienpolvesta päästyä pilkistäiksen

esiin Kankkus-Sakarin mökin takaa. Aika on tosiaankin kulunut ja on

kulunut myöskin Iinan ja hänen kohdallaan.

Pitkän aikaa seisoo hän ja katselee molempia asumuksia ja jos olisi

valoisa, saattaisi huomata, että hänen kasvonsa värähtävät oudosti.

Lopuksi hän ikäänkuin tekee päätöksensä ja kävelee hiljaa ja

epävarmasti Kaisan-Sohvin mökkiin sydämen ankarasti takoessa.

Lämmin ilma lyö tulijaa vasten kasvoja. Kirkkaasta valosta silmät

hetkeksi huikaistuvat. Ompelukoneen ääressä, selin tulijaan, istuu

nainen. Neljän tai viiden vuoden vanha lapsi leikkii lattialla.

— Iltaa.

— Iltaa.

Nainen ompelee palteen loppuun ennenkuin kääntyy.

— Herra... Eikö se ole Hilu?

— On.

Iinan kasvot eivät ole sanottavasti muuttuneet, varsi on ehkä käynyt

entistä täyteläisemmäksi. Silmien alle on tullut tuskin huomattavia,

hiuksen hienoja uurteita.

— Nytkö sinä sitten tulit?

— Nyt.

Iina kävelee kohti, hänen kasvonsa alkavat vertyä ja huulet vapisevat.

Hilun valtaa omituinen, poissaolevan mielentila. Hän huumaantuu, mutta

kuitenkin on hänessä joku aisti kylmästi ja huomiokykyisesti vireillä.

Tällä hetkellä on hänen elämänsä eräässä ratkaisevimmista kohdistaan.

Hän tuntee, kuinka Iinan kädet kiertyvät hänen kaulansa ympärille ja

kuinka Iinan povi lämmittää hänen poveaan ja hetkeksi hän menettää koko

tajuntansa ja, jos niin voi sanoa, uppoaa onnentunnelmaan, mutta pian

alkaa taas virkeänä oleva aisti kylmästi toimia ja hän huomaa taas mitä

tapahtuu. Saavutettu lämmin, kodikas tunnelma ei kuitenkaan häntä jätä.

— Sinä olet vanhentunut, sanoo Iina. - Ja olet kai pulskistunutkin.

— Niinkö arvelet?

— Niin minusta näyttää.

Hilu istuutuu puusohvalle ja Iina alkaa puuhata hellan luona. Lattialla

leikkinyt lapsi katselee vierasta setää suurin, pyörein silmin,

seinäkello nakuttelee. Muuten on huoneessa odottava hiljaisuus.

— Minä tulin nyt sitten... niinkuin tiedät, pääsee viimein Hilulta.

Iinan kasvot jäykistyvät ja menevät valkeiksi. Pitkään aikaan hän ei

vastaa mitään.

— Olihan siitä puhetta, tulee lopuksi katkonaisesti, — mutta... eiköhän

se nyt ole myöhäistä...?

Veri pakkautuu Hilulla jäseniin, on kuin koko ruumis kauhusta

jäykistyisi.

— Mitä sinä tarkoitat?

Iina purskahtaa itkuun ja lyhistyy tuolille. Lapsi lattialla käy

levottomaksi, tuijottaa molempiin ja helähtää sekin itkuun. Se ei ole

tällaisiin tilanteisiin tottunut. Hilulle käy olo oneaksi, hän ei osaa

aluksi ajatella mitään. Tahtomattaan luo hän vihaisen katseen lapseen,

ja tämän itku käy entistä äänekkäämmäksi.

— No, älähän nyt, Iina, äännähtää hän, - puhellaan...

Mutta hänen olonsa käy entistä tylymmäksi ja oudommaksi. Vaisto sanoo,

mistä on kysymys ja ruumista alkaa jäädättää.

Iina koettaa hillitä itkuaan, mutta ajatukset ja tunteet ovat

ylivoimaiset. Piinallinen hiljaisuus ja epävarmuus jatkuu. Hilu koettaa

puhua uudelleen, muttei ole itsekään selvillä siitä, mitä sanoo. Se on

vain jotakin, jotakin epäasiallista.

Viimein Iina rauhoittuu, pyyhkii silmiään ja puhaltelee pesään.

— Kyllä se on parasta, että menet, Hilu, sanoo hän. — Ei siitä

kuitenkaan enää tule mitään.

Äkkiä Kankkus-Hilu tuntee itsensä odottamattoman tyyneksi ja

rauhalliseksi. On, niinkuin se merkillinen pelko, jota hän ajoittain

on tuntenut, nyt olisi toteutunut. Hän osoittaa Iinan luokse

turvautunutta, pelkäävää lasta.

— Onko se tuo?

Iinan valtaa taas itkunpuuska ja hän likistää lasta hermostuneesti

itseään vasten.

— On, vastaa hän.

Kuullessaan totuuden Iinan omasta suusta valtaa Hilun sittenkin raivo,

silmät pullistuvat ja kädet puristuvat nyrkkiin.

— Saatana! sähisee hän. - Ja kuinka helvetissä se on mahdollista...

Hänen tekisi mieli hyökätä Iinan kimppuun, rusikoida hänet kappaleiksi

ja nakata hänet talvipakkaseen. Hän nousee jo seisoalleen ja Iina

kyyristyy lapsineen pesäkulmaukseen.

— Minä aavistin jo sellaista, perkeleen... Tässäkö nyt sitten ovat

kaikki minun...

Iina ei puhu mitään ja Hilu seisoo kuin tiedoton keskellä lattiata,

mutta sitten hän peräytyy, menee ensiksi ovelle, vaan palaa sitten

takaisin ja näyttää kuin miettisi hän jotakin.

Niin, se on nyt vain muuan Kankkus-Hilu elämänsä ratkaisevimmassa

käänteessä. Hänen ajatuksensa juoksu ei ole niitä syvällisimpiä,

ongelmallisimpia, hermostuneimpia eikä monimutkaisimpia. Hän

muistelee vain entisiä aikoja ja varsinkin muuatta kohtalokasta

kesäiltaa, jolloin muun muassa eräs tuntematon puominvahti sattui

surunvoittoiselle tuulelle ja lauloi muutaman surunvoittoisen laulun.

Sitten hän muistelee niitä vuosia, jotka ovat siitä lähtien kuluneet

ja tapauksia, jotka niiden varrella ovat sattuneet, niiden joukossa

olemista eräässä sairaalassa. Edelleen hän ajattelee, että yhtä hyvin

tuo lapsi voisi olla muuatta vuotta vanhempi eikä sitä luonnollisesti

olisi kukaan muu vaalinut kuin Iina eikä tietysti kukaan muu kantanut

siitä häpeääkään. Ja vielä hän mielessään otaksuu, että onpa se Iina

mahtanut tuota samaista lasta vihatakin, mutta eipä ole tehnyt sille

mitään. Kun hän sitten näin melkein tiedottomasti on käynyt käräjää

itsensä kanssa, tapahtuu niin, että myrsky hänen mielessään ensin

tyyntyy, sitten se kokonaan lakkaa ja lopuksi sen sijaan astuu rajaton,

melkein itkettävä hellyys ja sääli. Hän menee Iinan luo ja laskee

vavisten kätensä hänen olkapäilleen.

— Älähän nyt... Iina... tuota, hokee hän neuvottoman ja lapsellisen

näköisenä, — ei tuo... tosiaankaan... kannata. Itse olen paljon

huonompi...

Ja kun toisen nyyhkytykset yltyvät, yltyy hänkin, vaikka tarmokkaasti

pinnistelee vastaan, samantapaiseen ja eräässä välissä hän kysyy:

— Et suinkaan sinä... tuota... rakastanut häntä?

Sana rakastaa tuntuu hänestä liian juhlalliselta, on melkein vaikea

sanoa sitä.

Iina voittaa vähitellen mielenmalttinsa ja istuutuu Hilun viereen

sohvalle.

— Ei se sellaista ollut, vastaa hän ja sana sanalta hänen mielensä

keventyy. — Se oli rakennusaikana... muuan rautatien mestareita...

Tiedäthän kyllä, millaista täällä oli...

Itku valtaa Iinan taas.

— Kerro vaan, kyllä minä kestän, sanoo Hilu, vaikka ruumis vavahtelee.

— Tulen muutamana iltana kotiin... juovat täällä. Äiti ja se mestari

ja sisaret ja Väinö-veljesi. En tiedä, kuinka tulin minäkin, vaikka

olin aina pysynyt erilläni... Taisivat ikävätkin painaa. Sekosin kai ja

sitten... En tiedä itse mitään, vannon sen vaikka...

— Ei sinun vannoa tarvitse.

— Se sattui sitten sillä tavalla. Ei ole senjälkeen tässä mökissä

elämää pidetty. Kuollut on äitikin ja sisaret maailmalla. Mutta kun

sattui, eihän siitä minnekään päässyt...

— Eipä kylläkään, myönsi Hilu alistuvaisesti. Hetken kuluttua hän kysyi:

— Voisitko sinä nyt sitten keskiviikkona lähteä mukaan? Se on nyt sillä

mallilla...

— Miksenkäs, kun sinä kerran... Ja taas Iina pillahti itkuun.

— Eipähän tässä enää mitään itkemisiä näistä asioista, sanoi

Kankkus-Hilu. — Tulee uudet murheet.

* * * * *

Vuosien kuluessa ovat Kankkusen Hiltan kasvot saaneet ryppyjä ja

silmiin saattaa joskus asettua haljakka ilme, mutta Kankkus-Sakari on

melkein piristynyt, sillä elämän helle ei enää kuumota niin polttavana

hänen kohdallaan. Joskus hän ottaa ryypynkin ja jää päiväksi tai

pariksi pois työstä. Aletaan jo tulla vanhoiksi, vaikkei olla iällä

pilattuja. On niistä lapsistakin hyötyä, ei ole enää täysin saamattomia

muita kuin tuo Eeva.

— Väinö on maailmalla, meni kerran tukkijoelle ja sille reissulle

jäi. Mutta tulee kyllä, tulee kyllä niinkuin sinäkin. Viinanmyynnistä

olivat kerran sakottaneet, sahalaiset olivat lehdestä lukeneet,

ja minä ajattelin, että katsoppas poikaa. Kaipa tuo sentään oli

moninkertaisesti sakkonsa voittanut.

— Kaipa, vastaa Hilu jurosti.

— Kyllä minä sentään Väinöä joka päivä muistelen, pisti Hilta

huokaisten väliin.

— Ja minä sanon, että turhaan siinä naukuu. Kyllä miehinen mies hoitaa

itsensä.

— Kyllä se sentään, oma lapsi... aloittaa äiti taas, mutta isä on nyt

puheliaalla tuulella ja katkaisee.

Äiti menee keittämään uutta kahvia.

Kankkusella eletään nyt suhteellisen hyvin ja Kankkus-Sakari tahtoo,

että pidettäisiin pienet pidot. Hän kävisi Käpylässä hakemassa ainetta.

Kun tässä nyt kerran ollaan, niin otettaisiin, isä ja poika.

— Eiköhän jätetä toiseen kertaan, vastaa Hilu. - Tulee sitä käyntiä

vastakin ja asioillakin on pitkin päivää laukattava...

Kankkus-Sakari katselee ihmetellen poikaansa. Ei hän nyt saata

olla oikein tyytyväinen, ellei sanan varsinaisessa merkityksessä

tyytymätönkään. Vähän kummalta tuntuu. Ja Kankkus-Sakari istua

jurnuttaa pitkät ajat äänettömänä.

— Tuota noin... niin se naiminen, aloittaa hän taas, - kyllä kai sinä

olisit parempiakin saanut. Kun se teki sen lapsenkin.

Ei Hilua vihlaise. Häntä melkein huvittaa isän huolenpito.

— Kyllä se minulle kelpaa, hän toteaa yksikantaan.

Äiti pyyhkii astioita, mutta sekaantuu nyt hänkin keskusteluun.

— Kyllä se Iina hyvä ihminen on, sanoo hän. - Kenellepä ei tässä

maailmassa erehdystä sattuisi... Jos nyt tuon kerran... Ei ole

huudonalaisena ollut ennen eikä jälkeen.

Äidin sanat lämmittävät omituisesti Hilun mieltä.

— Joo, niin se on, että erehtyy, päättää hänkin.

Ja Kankkus-Sakarikin, joka tällä välin on hiukan muuttanut mieltään,

lisää:

— Niin, mitäpä se oikeastaan. Omassa vallassasihan on, tästä eteenpäin,

meinaan, vaikka pirtin täyteen kakaroita sorvaisit... he... On se Iina

sellainen, että kestää...

* * * * *

Niinpä sitten, keskiviikkona iltapuhteella, tekee Kankkus-Hilu

Iinoineen lähtöä. Iina on saanut mökkinsä myydyksi Juopperin Matille

ja tavaransa ympäri kankaantakaliston. Vain ompelukone ja pieni

laatikollinen pienempiä tavaroita nostetaan kuormalle.

Santtu ja Liisa lähtevät mukaan. Kankkus-Sakari on sitä mieltä, että

tarvittaisiin heitä kotonakin, mutta Hilta sanoo, että antaa niiden

mennä. Kylläpähän täällä sen puolesta toimeen tullaan ja osaavatpahan

takaisin, jos ikävystyttämään rupeaa.

Lähdön hetki on, kuten aina, hiukan nolo. Olisi sanomista, mutta

ei tule sanotuksi, puhellaan kaikkein jokapäiväisimpiä asioita,

kiinnitellään köysiä ja kukin odottaa itsekseen, että tämä nyt pian

ratkeaisi ja olisi ohi.

Ja viimein kuorma kitisten lähtee liikkeelle. Kalle, Iinan poika,

sijoitetaan kuorman päälle, muut taivaltavat jalkaisin jälessä.

Ihmiset menevät huoneisiin, Kankkus-Sakari ensimmäisenä, mutta Hiltan

haalistunut, kuiva katse seuraa lähtijöitä niin pitkälle kuin saattaa.

Kulkue ajaa jäätyneen joen yli, matkaa sitten vaarojen yli pari päivää

melkein suoraan pohjoiseen, kääntyy suurten järvien luona itään ja

kuljettuaan vielä kaksi päivää ohjaa se kulkunsa suoraan kolkkoa,

asumatonta koillista kohden. Eikä tämä ole ensimmäinen eikä viimeinen

tällainen kulkue korkeassa pohjolassa. Monta tällaista kulkuetta on

samaa tietä kulkenut aikaisemmin, monta tulee kulkemaan myöhemminkin ja

kaikkia niitä on elähdyttänyt sama toivo.