Keskikesän kuumin aika, heinäkuun jälkipuolisko, on menossa, ja
Kankkus-Hilu on juuri riisunut vettyneet pieksunsa ja asettanut
ne varjoisaan paikkaan kuivamaan. Sääsket ovat nyt illan tullen
pahimmillaan, pitää tämän tästäkin lyödä saamaansa pikiöljyä eikä
sittenkään tahdo saada pahaista rauhaa. Tunkeutuvat hihan- ja
kaulantiestä vaatteiden alle ja siellä takertuvat pistimineen ihoon.
Hilu on linjahakkuussa ja työt ovat juuri loppu. Mittanauhat on
kääritty kokoon, öljykankaiset teltat levitetty ja miehet ovat
äskettäin saaneet kuntoon rakovalkean. Nyt toiset jo oijentelevat
telttakatoksen alla, antaen tulen hohtaa vettyneisiin koipiinsa, toiset
karistelevat Amerikan läskiä vartaan nokassa tai keittävät kaurapuuroa
kauhassa, elleivät kerta kaikkiaan ole saaneet päähänsä paistaa
itselleen vehnäjauhoista, vedestä ja sokerista valmistettuja ohukaisia
eli "plättyjä". Ilma on edelleenkin raskas ja tyyni. Savu leijailee
alhaalla sekoittuen haihtuvaan pikiöljyn- ja paistetun ruuan tuoksuun.
Insinööri Trampenfelt makaa pitkin pituuttaan kankaalla ja parantelee
millimetripaperille päivemmällä piirtämiään karttakuvioita. Hänellä on
likaantunut, olkapäille asti ulottuva sääskilakki päässään, kädenselkä
yltyleensä pikiöljyssä ja tuontuostakin hän kohentelee nenäkakkuloitaan
samalla jahdaten pois tunkeilevia sääskiä. Se on mukava mies ja
alhainen mies, tämä insinööri Trampenfelt, koettaa kaikessa mukaantua
ympäristönsä kanssa ja jäljitellä heidän puhetapaansa, vaikkeihän se
tahdo onnistua. Herruus siinä kuitenkin lopuksi pistää esiin, vaikka
kuinka koettaisi olla vertainen.
Hilu on nyt toista kesää insinööri Trampenfeltilla teodoliitinkantajana
ja on häneen jollakin tavalla kiintynyt. On ollut puhetta siitäkin
talohommasta, mutta insinööri on sanonut, ettei jätkästä ole
talokkaaksi. Paras kun pysyy lestissään. Eikä hänen naamastaan voinut
päättää, puhuiko leikkiä vai totta, mutta masentanut se Hilua ainakin
oli. Tässä nyt mukamas yrittää koota rahaa ja muutenkin kekkuloida,
mutta kai se köyhän osa on sellainen. Tuskin kuolinpäiväänsä mennessä
saisi talon hintaa kokoon. Perhana, parasta olisi ollut ruveta
viinakauppiaaksi, ei sitä rehellisellä työllä kuitenkaan koskaan talon
hintaa saa irti. Selväähän se on.
Aurinko pohottaa vielä kuumasti. Ei pilven hattaraakaan näy
Puitsitunturin takana. Kuivana kohisee valkoinen jäkäläkangas ja
Sankariojan läpikuultava, kirkas vesi on haalea. Puolisokea, surkean
näköinen räkkäporo ilmestyy kankaanlaitaan sääskien ja paarmojen
ajamana, hyppelee hetkisen edestakaisin niinkuin hullu ja painuu sitten
takaisin metsään.
Ajatus, joka Hiluun iskeytyi joskus Mäntyniemen niittymaalla, ei
ole häntä jättänyt. Joskus se on unohtunut, mutta sitten se taas
on palannut entistä voimakkaampana. Kuta enemmän hän sai rahoja
säästetyksi, sitä selvemmäksi tuo ajatus hänessä kävi. Mutta toisinaan
sattui niin, että hän oli oivaltavinaan sen mahdottomuudenkin. Mitäpä
sitä, hänenlaisestaan! Eiväthän ne toki paremmatkaan. Sitten se
kuitenkin aina ja yhäti tuli uudelleen. Johan hän tunsi tämän jätkän
elämän, ei sitä tästäkään mihinkään. Ja jonkunlaisella kammolla hän
ajatteli kirkkokankaan takaisia asumuksia, sellaiseen sitä loppuiäkseen
joutuu, ellei kohtalo määrää niin, että kellistyy metsään jonkun puun
juurelle. Iinakin voi pitkäksyä ja ottaa jonkun toisen. Ellei jo ole...
Hilu vaipui alakuloisiin mietteisiin. Niin, ellei jo tosiaankin ole.
Se on sellainen terveverinen nainen, se Iina. Kyllä sillä ottajia on.
Eikä kirjettäkään ole tullut pariin vuoteen. Mutta vikahan oli hänessä,
Hilussa. Oli joskus vähän niinkuin kirjoituttanut, mutta oli ajatellut,
että mitäpä sitä töhertämään. Ja mitä ansioihin tulee, niin kyllä ne
pysyvät säiliössä täälläkin. Nykyisin.
Tänne tullessa oli taloasia taas tullut puheeksi insinööri
Trampenfeltin kanssa. Liinahatun tällä puolen oli sivuutettu hyvä
luonnonniitty.
— Kumma, kun ei sitä kukaan ole huomannut, oli insinööri sanonut.
Sitten hän oli pysähtynyt ja silmällään mittaillut aluetta.
— Joo, vietävä, ainakin viidelle lehmälle, oli hän jatkanut. —
Ja tarpeellinen peltomaa kankaanlaidassa. Onkohan tuo kenenkään
nautinnossa? Mitä vielä, liian kaukana on kirkonkyläläisille ja
korjalaisille.
Insinööri oli puhunut enemmän itselleen kuin muille — insinööri
Trampenfelt suunnitteli usein ääneen itsekseen ja nautti jo senkin
takia jätkäkansan erikoista kunnioitusta, mutta Hilu seisoi aivan hänen
takanansa. Hänen rintaansa oli pistänyt omituisesti, hän oli melkein
hengästynyt ja hän olisi kovin kernaasti ottanut asian puheeksi, muttei
uskaltanut. Ei toistenkaan takia.
Ja yhä se sama asia häntä kiusasi ja vaivasi.
Insinööri Trampenfelt laski nyt pois ylöspanonsa ja heittäytyi maahan
pitkin pituuttaan antaen auringon paahtaa itseään. Voiteli kasvonsa
ja kätensä kokonaan pikiöljyllä ja sulki silmänsä. Saipahan nyt edes
hetken olla rauhassa. Mutta kauan hän ei siinä viihtynyt. Ensin hän
aikoi koota paperinsa ja mennä juttelemaan miesten kanssa, mutta jäi
nyt, niinkuin monasti ennenkin, tarkastelemaan heitä syrjästä. Häntä
huvitti etsiä heidän joukostaan tyyppejä.
Eniten häntä oli miellyttänyt ja miellytti Kankkus-Hilu. Kookas,
vaaleaverinen, reipas meiningeissään, mutta hiukan omituisella tavalla
sulkeutunut. Mahtoikohan silläkin olla joku historia takanaan? Ei
sitä oikein uskoisi, kasvot olivat liian avoimet ja sitäpaitsi: kyllä
hän olisi jotakin vihiä saanut. Insinööri Trampenfeltin nuoruuden
heikkoutena olivat olleet naiset ja kun hän tarkasteli Hilua
syrjästäpäin, tuli hän ajatelleeksi, että Hilulla saattaisi olla laulun
arvoinen menestys kyläpaikoissa, mutta mitään sellaista hän ei ollut
huomannut eikä sellaisesta kuullut. Ei ollut tärkeä suustaankaan,
siisti suunsa ainakin ihmisten kanssa puhuessaan.
— Hilu, hän huusi, — tulepas tänne hiukan.
— Mitenkä sen sinun talojuttusi kanssa oikein on? Tarkoitatko sinä
täyttä totta?
— Kyllähän minä olen sellaista itsekseni aprikoinut.
— Mutteihän sinulla ole edes akkaakaan.
— Kaipa tuon sellaisen saisi.
Insinööri Trampenfelt vaikeni. Vai niin, vai sillä tavalla.
— Juotko sinä? hän tiedusteli hetken kuluttua.
— Enpä nykyisin. Olen pannut viina- ja korttirahat säästöön.
Insinööri Trampenfelt paransi silmälasiensa asentoa ja vaikeni taas
hetkiseksi.
— Enhän minä mikään kyselijä ole, jatkoi hän sitten, - mutta paljonko
sinulla niitä säästörahoja oikein on?
— Saattaa olla kahdeksan-, yhdeksänsadan markan vaiheilla.
— Ja nekö ovat pankissa?
— Ei, vaan omissa hoteissani. Ja sitten...
— No, mitä sitten? Laula ulos vaan.
— Ja sitten muutaman toisen takana. Vihellys. Asia selveni hiukan
insinööri Trampenfeltille.
— Mikset pidä pankissa?
— Ajattelin, että jos hyvinkin joutuvat hukkaan.
— Lorua! naurahti insinööri. - Sinulta itseltäsi ne saattavat joutua
hukkaan, mutta pankissa ne kasvavat korkoa.
Saattoihan se niinkin olla, mutta mikä pankkiiri hän, Kankkus-Hilu,
oli ja toisekseen hän ei ollut täysin selvillä tällaisista asioista.
Saattoi hyvinkin olla, niinkuin insinööri sanoi. Mutta mihinkähän
se näillä puheillaan oikein tähtäsi? Hilu paloi kuin odotuksesta ja
toivosta, muttei uskaltanut kysellä.
— Ja nyt sinä kuljet täällä kuin sadun orja, kuuli hän taas insinööri
Trampenfeltin äänen, - ja kokoot mukamas rahaa omaa taloa varten. Se on
kyllä periaatteessa kaunista, mutta se on pitkällistä ja pelkään, että
ennenkuin saat tarpeelliset rahat kokoon, saat vaatimattoman ristin
hautakummullesi.
Hilun sisässä jokin ikäänkuin loksahti. Vai tätä se olikin,
pilkantekoa. Äreä sana oli tulossa, mutta hän peruutti sen. Saahan sitä
suunnitella, ei se silti pilkkaa siedä.
— Kyllähän sinä olet työlläsi elävä ja varoistasi hyvin toimeentuleva,
niinkuin asetus edellyttää, jatkoi insinööri Trampenfelt, - mutta ei
sitä jätkästä ole maanviljelijäksi. Ei, saamari, irvikuva se on. Mene
nyt ensin maatöihin jonnekin. Mene vaikka Niemelään tai Sallansuuhun,
niissä tehdään jotakin muutakin kuin kärrätään rahtia ja tapetaan
poroja. Sitten hankit itsellesi mökin, pari lehmää ja akan. Lapsia voit
hankkia, jos itse tahdot. Senjälkeen olet valmis uutistalokasehdokas.
Hilu kuunteli kasvot hehkuen.
— Luuleeko insinööri tosiaankin, että...?
— Luulen. Käy juoneen vaan, mutta yritä oikein miehen tavalla, ettet
jää roikkumaan niinkuin monet, jotka eivät sitten koskaan saa talojaan
perintölunastetuiksi. Minä puhun kyllä heti, kun tullaan kirkolle,
metsäherran kanssa siitä Liinahatun paikasta. Se on sitten riivatun
hyvä paikka...
Nyt Kankkus-Hilu ei tiennyt, pitikö hänen itkeä vaiko nauraa. Häneen
meni innostuttava tunne, joka melkein lähenteli raivoa, hän olisi ollut
valmis melkein vaikka mihin. Yhtäkkiä tuntui taas kaikki niin selvältä
ja suoraviivaiselta, ettei muuta kuin käy käsiksi vaan.
— Viitsitkö vetää nuo saappaat koivistani, sanoi insinööri kuivasti,
- reumatismi, vietävä, se taas... Sanoinhan minä ettei se eilinen
yöpaikka ollut hyvä, siinä oli, pahuksessa, jotakin kosteutta alla.
Kyllä sitä pitää aina hakea kangaspaikkoja, vaikka olisi kymmenen
rakonuotiota...
Ilta oli jo myöhäinen ja miehet olivat jo aikoja sitten menneet
yöpuulle.
— Kuulehan, kysyi insinööri, köntystäessään telttakatoksia kohden, —
mikä se sinun morsiamesi oikein on?
— Se on vain sellainen... sen nimi on Iina Juovikas.
Insinööri, joka puolen miesikää oli viettänyt Lapissa, paljon
oleskellut Hilun kotipaikallakin, ja siis hyvin tunsi asiakkaansa,
rypisti hiukan kulmiansa.
— Juovikas, Juovikas, toisti hän itsekseen, -ei kai se ole Liisu tai
Agneeta Juovikas?
— Ei, vastasi Hilu hämmästyen, - samoja sisaruksia se kyllä on, mutta
ei... tuota... niin sanoakseni... ole sitä maata.
— No, hyvä on, ellei ole. Itsepähän parhaiten tunnet.
Mutta Hilun riemuun sekaantui nyt pieni pisara pelkoakin, pelkoa,
jollaista hän ei ennen ollut tässä määrin tuntenut.