Oli niinkuin miehet tänä yönä olisivat villiintyneet, vaikka tuskin oli
sivuutettu viikon puoliväli. Olivat eilen illalla saaneet pirtua ja nyt
joivat, rähisivät, pelasivat korttia ja pitivät pahaa elämää.
Hilu oli jo vaipunut uneen, mutta heräsi siihen, että muuan pari ryhtyi
tappelemaan. Menivät toki ulos, mutta unesta ei enää tullut mitään.
Ja nyt Hilu makasi laverilla ja mietti. Yö oli jo melkein puolivälissä,
mutta jokseenkin kaikki olivat vielä jalkeilla. Siellä täällä näkyi
vain joku mies pitkällään, useimmat häärivät valkean ääressä, toiset
istuivat ritsien reunoilla silmillään ja koko sielullaan seuraten remua
ja silloin tällöin huudahtaen jonkun kiihotus- tai hyväksymissanan;
vain parilla kolmella oli luontoa nukkua, mutta vähän väliä he
heräsivät, mutisivat jonkun tukahdutetun kirosanan ja käärivät sitten
päänsä yhä tiukemmin huppuun.
Seinän takaa, herrain puolelta, kuului äänekästä melua, naurua ja
puheensorinaa. Kuulosti, niinkuin olisivat yrittäneet tanssiakin, mutta
kesken se aina jäi. Henelli, ukkoherra, koetti aloittaa laulua, hänen
rämisevä äänensä hukkui kuitenkin muitten nauruun ja metakoimiseen ja
hän heitti kesken, mutta aloitti taas uudelleen. Eilen, ruokakuormien
mukana, olivat kämpälle tulleet Raahen Iita ja Kulppi-Tiltu. Ne olivat
nyt herrain puolella.
— Viitsii sekin, Henelli, ajatteli Hilu, - akka ja kakaroita kyllä
kotona...
Muutamat käristelivät pannuissa silavaa ja silavan lemu leijaili yli
kostean huoneen sekoittuen hien ja märkien vaatteiden hajuun. Oven
reunat olivat jäässä, enimmin alhaalta, kynnyksen kohdalta, ja jää teki
ikuista sulamistaan muodostellen suuria vesilammikolta lattialle oven
eteen, mutta loppuun se ei pääsisi ennenkuin keväthankien aikana.
Hilu tiesi millaista oli ulkona. Tähdet kiiluvat korkealla taivaalla,
pakkanen tuntuu kiljuvan ja paukahtelee kuusikossa, äskeinen pari
tappelee pihamaalla kirkkaassa kuutamossa, mutta kukaan ei viitsi edes
mennä heitä katsomaan. Moinen välien selvittely kuuluu jokaviikkoisiin,
ellei jokapäiväisiin asioihin. Kaikkeenhan sitä tottuu, kaikkeen.
Ovi paukahtaa seljälleen, oven edusta on hetkisen harmaan, kylmän
huurun vallassa, mutta hetken kuluttua näkyvät huurun takaa Penttilän,
kirjurin, juopuneet, punakat kasvot. Viimein hän astuu toisella
jalallaan sisään ja kääntyy valkean edessä istuvan synkännäköisen
jätkän puoleen.
— Hei, Suutarinmäki! Tuleppas tuonne toiselle puolelle hetkeksi
soittelemaan.
Mutta Suutarinmäeksi puhuteltu on nyt saanut päänsä täyteen eikä ole
soittotuulella.
— Kyllä te sen konstin osaatte musiikittakin, hän tokaisee päätään
kääntämättä.
— Mitä sinä kenkkuilet, Suutarinmäki. Tule pois, se tekee kaksikymmentä
kruunua.
— En, vastaa Suutarinmäki itsepintaisesti ja tuijottaa tuleen.
Penttilä uskoo nyt ja painaa oven kiinni jälkeensä. Hän ymmärtää, ettei
jätkää tänä yönä komennella. Mutta nurkat paukahtelevat ja pakkanen
kiristyy. Porolauma tolvaa ohitse, koparat napsahtelevat, ja intohimot
ovat päässeet valloilleen keskellä erämaata.
* * * * *
Tätä kaikkea seuraa Hilu silmät puoliummessa laveriltaan. Kun joku
tulee lähelle, hän painaa silmänsä kiinni ollen nukkuvinaan, mutta
raottaa ne sitten taas. Ei tule enää uni, kun se kerran on mennyt, ei
ainakaan tällä kuulumalla. Viinapulloja avataan, Suutarinmäki ottaa
esiin hanurinsa, pian alkaa kaikua laulunrenkutus. Korttien läiskettä
säestävät navakasti lausutut kirosanat. Tänä yönä vaihtavat viikkojen
ja kuukausien ansiot nopeasti omistajaansa. Aamulla alkaa taas toinen
laulu ja saa tarpeekseen nähdä synkkiä naamoja. Viimein Suutarinmäki,
synkkä katsannoltaan, kertomusten mukaan paljon kokenut, laskee
hanurinsa pois ja yltyy laulamaan.
Eikä ollut mulla ulsteria yllä
niinkuin paremmilla sälleillä...
Laululla on Hiluun oma, lämmittävä vaikutuksensa. Sitähän se lauloi, se
puominvahti, neljättä vuotta sitten. Hilu nostaa päänsä ja kuuntelee,
vähältä pitää, ettei pyydä ryyppyä noilta toisilta. Innostuttaa niin ja
tuo muistiin Iinan. Mutta ei, olkoon nyt tällä kertaa.
Annappas olla, vai oli siitä jo neljättä vuotta. Senjälkeen ei ollut
tullut kotipuolessa käytyä, kirjatkin oli viime kesänä siirrättänyt
Sallaan, ties sitten, mitä oli meinannut. Rahakipeneen oli silloin
tällöin lähettänyt.
Hilu ei kernaasti ajatellut niitä aikoja, jotka olivat menneet. Tai
jos väkisinkin tulivat mieleen, koetti hän palauttaa muistiinsa vain
mieleiset tapaukset ja antaa muiden mennä sen tiensä.
Vaikka eihän niitä, joita mieleensä saattoi hyvillä mielin palauttaa,
ollut monta. Miten olikin niin sattunut. Ensin oli ollut arka, oli
niinkuin kaikkia olisi pitänyt pelätä, piileksinyt, väijynyt, vahtinut
rahojaan ja tehnyt naurettavuuteen asti ylitöitä.
— Kapitalistiksiko meinaat tulla, oli hänelle sanottu. - Älä sinä
luule, että sitä näillä palkoilla... Hyvä, että henki naukuu luitten
välissä...
Ja muutenkin oli haukuttu. Akaksi ja nahjukseksi. Kyllä sitä
kirkkokankaan takalistolla olisi pitänyt oppia.
Sitten oli vähitellen alkanut tottua ja lopuksi oli kaikki alkanut
aivan kuin nousta päähän. Tämä reilu meininki ja tämä vapaus! Teki mitä
itse tahtoi. Saisi nyt kotiväki olla katselemassa. Ja Iina.
Kemissä, kun miehiä löysättiin, meni kaikki jo niinkuin vähän sekaisin.
Tuntuivat hymyilevän ihmiset ja naureskelevan kalsea, pikku kaupunki.
No nyt, Kankkus-poika, ryypylle. Joo, sehän kuuluukin asiaan, vaikka
onkin vain tämmöinen Kankkus-Sakarin poika kirkkokankaan takaa,
harmajasta töllistä. Ja sitten Tornioon, siellä kuuluu olevan töitä
tiedossa jossakin Korpilompolon takana, Ruotsin puolella.
Muutamana iltana istutaan Haaparannan krouvissa ja aamulla herätään
putkassa. Eikä äyriäkään, ei yhtään penniä. Siinä olivat neljättä
kuukauden ansiot ja reilusti oli luvattu lähettää kotiinkin. Vesi,
vesipä oli pyrkinyt vertyneeseen silmään.
Mutta jätkien yhteistunto on eräissä tilanteissa suurenmoinen.
— Ei tässä auta, perrr...Tienaa uutta! Sillä siitä pääset.
Ja joku paremmin varustettu työntää hänelle kymmenkruunusen. Mutta
maksa se, piru vie, myöskin kun saat tai muuten, tavattaessa, niskat
nurin. Hä, että minnekö? Lähetä vaikka jonnekin puulaakin konttoriin,
käynpähän joskus tiedustelemassa.
Eikä muuten kuin apostolin kyydillä Korpilompoloon ja vähän äkäisesti
sittenkin ennenkuin nälkä yllättää. Mikäpä siinä, marssitaan vain,
säästöähän se on sekin. Insinöörit ja muut herrat kuuluvat erämaissa
saavan markan kilometriltä.
Rahoja alkaa taas kerääntyä, viisikolmatta kruunua on lähetetty
kotiinkin, ja ollaanpa jo helmikuussa. Saapa nähdä, eiköhän tässä
lopultakin päästä käsiksi rahoihin. Hilu on miehekäs mies, hän on
tullut puheliaaksi, ottaa ryypyn ja lyö "markan sättiä", mutta pitää
varansa, ettei menetä kaikkia rahojaan. Ei auta, kun on joutunut tähän
kelkkaan, vaikka takki menisi.
Maaliskuun puolella Hilu törrää päissään ja on pontevaa poikaa. Pistää,
kun sattuu, pieneksi tappeluksikin, ei anna periksi, ei vaikka henki
menisi. Ja sitten tulee muutamana päivänä, muonantuojain mukana,
niinkuin tavallisesti, joku nainen, joka mukamas pyrkii kahvikokiksi.
Hilu on aamupäivällä ollut poissa työstä ja pörrännyt Lars-Heikin,
viinakuskin, kanssa. Nyt hän nousee pystyyn ja lyö nyrkin pöytään.
— Se nyt on se, ettei tässä ruotupekan vuoroa tulekaan.
Mutta mikä ettei tule. Naisihminen tykkää hyvinkin Kankkus-Hilusta ja
viikkoa myöhemmin sanoo ruotsalainen järjestysmies, että "kun sine ole
Suomen alammaine, pärkkele, niin sinun pittä mennä Suomi tekemä ittes
tarve". Puhuu ja kiekuttaa niinkuin kukko laulaisi ja lisää vielä, että
"kuinkka jo helveta me voisis tuollaist kärssi".
Sairaalassa Hilu ikäänkuin herää. Siellä on monta samanlaista kuin
hänkin, siellä on sekin mies, joka on Hilulle lainannut kymmenen
kruunua.
— Et suinkaan sinä tullut velkaasi maksamaan?
Leikkipuheet, karskiudet ja viisastelut eivät nyt tehoa Hiluun. Hänestä
tuntuu melkein kuin olisi linnassa.
— Heitä pois vain tuo miini, poika. Kun kymmenennen kerran pääset
täältä, saat pitää jupileeumin.
— Että minkä?
— Jupileeumin. Etkös sitä tiedä? Yhdennellätoista kerralla ei tarvitse
lähteä pois lainkaan.
Muistuvat siinä mieleen kotitönö kirkkokankaan takana, muistuvat
isä ja äiti ja muistuu ennen kaikkea Iina. Mitähän sanoisivat, jos
tietäisivät? Mitäpä ne, kyllä kai ne käsittävät. Ja mikä sen Iinankin
tietää... Kovin oli valmis. Ja äitinsäkin sellainen. Eikä nuo
Iinallekin liene menneet näkemänsä veriin...
Mutta seuraavassa hetkessä Hilu katuu ja ajattelee Iinaa
kiihkonsekaisella hellyydellä. Eipä voineet syyttää Iinaa mistään, eikä
ollut Iina tehnyt itseään puheenalaiseksi niinkuin sisaret. Näki sen
silmistäkin, että eri maata oli.
Ja kun pappi sitten puheli synnistä ja syntisistä ja armosta ja
lunastuksesta, kuunteli Hilu tosin asiallisen näköisenä, mutta
ajatukset olivat muualla.
— Kuinka tekin, noin siivon näköinen mies, eksytte syntiin, jolla on
tällaiset seuraukset jo ajallisuudessa?
Mitäpä sellaiseen kysymykseen osaa vastata? Kuinka sitä syntiin
ylimalkaan eksyy, hitto vie. Eikä Hilu osaa muuta kuin katsella
poispäin ja murista jotakin epäselvää toisten nauraa tirskahdellessa.
Ei se sentään sen vaarallisempaa ollut kuin että kuuden viikon kuluttua
sai lähteä kävelemään. Kevät teki silloin täydellä todella tuloaan
ja raitis ilma ja vapaus menivät päähän kuin viina. Miten lieneekään
niitä rahoja liiennyt ylijäämään asti, samana iltana hän jo toikkeroi
humalassa Rantakadulla. Ei se sentään teetättänyt typeryyksiä ja
seuraavana aamuna hän löysi itsensä erään toverin seurassa painelemassa
kairan poikki. Kotiinkin olisi voinut poiketa, mutta mitä iloa siitä
olisi ollut sen enempää toiselle kuin toisellekaan. Ehkä Iinan
vuoksi? Joo, pennittömänä, surkeana ja kertoen, että nyt sitä tullaan
lasareetista.
* * * * *
Näitä asioita Hilu mietiskeli maatessaan silmät puoliummessa
laverilla ja miesten temutessa lattialla. Yksi ja toinen alkoi jo
uupua, tappelupari oli jo aikoja sitten tullut pirttiin sulassa
sovinnossa ja huuto, laulu ja meteli olivat vaipuneet humalaisten
veljelliseksi, hyväileväksi puheenhyminäksi. Suutarinmäki nukkui
lopullisesti rahillaan suojelevasti kumartuneena hanurinsa yli,
jotkut olivat pitemmittä mutkitta pötkähtäneet kosteutta ja likaa
uhoavalle permannolle. Valkea oli hiipumassa, mutta joku muisti sentään
humalansakin keskellä käydä väliin lisäämässä puita.
Suri pappa ja suri mamma
ja molemmat suri.
Laululla ei ollut enää tehoa, yrittäjä torkahti ja heitti kesken,
päättäen laulunsa korahdukseen. Sitä oltiin jo sillä asteella. Päät
retkahtelivat, hymy, milloin se jonkun kasvoille ilmaantui, oli tylsää,
pingoitettua ja lähenteli irvistystä. Eikö ollutkin huoneessa lopulta
täysi hiljaisuus ja hiilloskin teki loppua.
Hilu ei kuitenkaan saanut unta.
Huonosti olivat asiat menneet senkin jälkeen. Joskus tuli työn puute,
niin että sai viikkokausia luppoilla Niemelän pirtin loukossa, joskus
taas... no niin, mitäpä siitä. Se oli nyt sillä tavalla, että siihen
joskus vastoin kaikkia päätöksiään sortui. Yhtä kaukana oltiin omasta
talosta kuin nelisen vuotta sitten ja mahtoiko tuo Iinakaan enää koko
juttua... Se nyt oli sellaista kuin se oli.
Hilu kääntää kylkeä ja päättää nukkua. Kyllä sitä saa alkaa eri
tavalla, jos mieli tulla johonkin. Mutta samalla hän havahtuu ja nousee
istumaan. Hänellähän on lompakossa viitisensataa. Jos lähettäisi ja
kysyisi, että muistatko? Ei suinkaan se Iina niitä turhaankaan...
Antaisi sitten takaisin, ellei passaisi pitää säästössä. Ajatus
innostuttaa Hilua, hän vetää takin ylleen ja nousee istumaan ritsin
laidalle.
Silloin naiset raoittavat ovea ja astuvat sisään. He joutavat nyt
herrain puolelta.
— Nukkuvathan täällä kaikki, sanoo toinen, mutta huomaa samassa Hilun.
— No nyt, poika!
Hetkeksi menee Hilu sekaisin ja tuijottaa tyttöjä.
— Menkää helvettiin... loput, sähähtää hän sitten hampaittensa raosta
ja menee heidän ohitseen ulos.
— Etteikö kelpaa, kuulee hän takanaan. - Onpas siinä kopperaa poikaa,
saakuti.
Sekuntia myöhemmin hän koputtaa herrakamarin ovelle.
— No, mikä siellä nyt keskellä yötä, kuuluu äreä, uninen ääni
sisäpuolelta. — Sisään, perhana!
Vaisuvaloinen tuiju valaisee himmeästi höyryistä, viinalle tulevaa
huonetta. Penttilä, joka on kirjuri ja kasööri, istuu pää käsien
varassa pöydän luona. Silmät ovat vetisinä ja koko naama sairaan
näköinen. On tullut juoduksi liikaa.
— No? kysyy hän melkein vihaisesti.
— Olisin pyytänyt vähän paperia ja kynää... Kirje, tuota,
ruuankuljettajain mukana huomiseksi...
— Etkö tuota sitten aikaisemmin keksinyt! Ja osaatko sinä edes
kirjoittaa?
— Huonostihan se käy, mutta eikö tuota nyt senverran...
Penttilä on nyt melkoista ystävällisempi. Jos Hilu tahtoo, niin
kyllähän hän kirjoittaa. Taitaa käydä vähän nopeammin.
— Mikäs siinä.
— No anna kuulua sitten.
Se olisi vain neiti Iina Juovikkaalle. Siihen pitäisi panna, että tässä
nyt olisi kolmesataa markkaa sitä hommaa varten, jos muistaa. Kyllä se
sen siitä ymmärtää. Ja sen yhden satasen olisi hyvä ja antaisi kotiin.
Sitten vain että paljon terveisiä, muttei ole tietoa, koska käymään
pääsee. Alle ei tarvitse panna muuta kuin Hilu.
Penttilä oli vielä huomattavasti juovuksissa, mutta kirjoitti, niinkuin
näytti, mielellään.
— Onko se sinun morsiamesi? kysyi hän sitten.
— Mikä lienee.
Penttilä istui hetken vaiti, mutta sitten hän näytti muistavan jotakin
ja pudisti päätään.
— On tämä kanssa yhtä hornaa, hän sanoi ikäänkuin puoleksi itselleen. —
Minullakin on mukamas morsian, ja liian hyvä onkin, mutta eikös pidäkin
vain ruveta saikkaamaan kaikenlaisten naaraitten kanssa. Helvetti!
Mutta sitä tämä yksinäisyys ja villiytyminen tekee. Eikä siinä auta
katuminen sitten enää... Annas rahat, niin pistän ne sinne sisään.
Oli Penttilä totista poikaa ja ellei toinen olisi ollut paikalla, niin
eivät vedet olisi olleet kaukana.
— Tulivatko ne sinne teidän puolelle? kysyi hän sitten äkisti. — Ne
naiset, tarkoitan.
— Näkyivät tulevan.
— Käske niiden laputtaa hornan tuuttiin.
— Mikäpä käskijä minä olen.
Ulkona on nyt aivan pimeä ja pakkanen tuntuu hiukan lauhtuneen. Hilu ei
malta mennä sisään, eikäpä nukkumisen kanssa kiirettä olekaan, sillä
harva aamulla ehtii aikoinaan metsään. Hän seisoksii pihamaalla ja
menee sitten talliin katselemaan hevosia, vaikkei hänellä ole niiden
kanssa mitään tekemistä. Tuntuupa hänestä kuin olisi hän koko joukon
puhtaampi kuin ennen ja jossakin suhteessa melkein niinkuin parempi
ihminen. Oikein tuppautuu ajatuksenjuoksu käymään juhlalliseksi.