Työ on juuri vähän vailla loppumistaan, kun Hilu saa aatteen. Ensin se
aate häntä säpsähdyttää, mutta sitten se alkaa hyväilevästi lämmittää
mieltä ja sydäntä.
Kun olisi omaa maata!
Mutta mistä sitä? Velaksiko? Kukaan viisas ihminen ei antaisi.
Torppariksiko? Olisihan sekin jotakin, mutta verot ovat nykyisin
niin suuret, eikä se olisi ollut kummempaa kuin nykyisinkään. Olihan
isälläkin oma tönö ja hiukkasen perunamaata ympärillä, mutta jos pää
kesken kaatui, niin siinä oltiin. Ei muuta kuin kunnan vieraiksi niin
kauaksi, että kakarat tulivat työkuntoon.
Katseleppas Vitikan isäntää, Mäntyniemen isäntää, Kuokan herastuomaria
tai vaikka mitä pikku-isäntää tahansa. Eikö ollut heti eri meininkiä
kävelyssä ja kaikessa, piipunlataamiseen asti. Minkä töitä tekivät,
olipa se vaikka rahdinvetoa kauppiaille, niin omaan pussiinsa päin
tekivät, lehmät lypsivät, niityt ja pellot kasvoivat ja jos nuusapaikka
tuli, niin myy rojahduta vähän metsää — sillä siitä pääset. Samat
ominaisuudet siirtyvät lapsiin. Kirkonkylään tullessaan he ovat
vaiteliaita ja vähän tollon näköisiä, mutta eiköpä olekin heissä
toisenlaista varmuutta ja kilahdusta kuin kirkkokankaan takaliston
pojissa, jotka tekemättä suoranaisesti mitään laihanaamaisina ja
paljaskinttuisina luikkivat pitkin nurkkia ja kauppiaitten pihan
perillä.
Hilu iski lujemmin kirveensä koivun kylkeen ja huokasi. Lentojätkän osa
oli sittenkin parempi kuin hänen, tekee ja suunnittelee niinkuin itse
tahtoo, ei kumartele ketään ja jos on niitä miehiä, niin panee rahaakin
säästöön. On niitä sellaisiakin. Ja toiset naivat taloista, jätkällä
kun on luonnostaan sellainen puoleensaveto.
Mutta kun olisi oma maa! Tämä mielikuva ei antanut Hilulle nyt
pahaistakaan rauhaa.
Eri tavalla siellä kirves heiluisi ja raiviomaat puhdistuisivat.
Asuinrakennuksessa olisi tupa ja kaksi kamaria, edessä olisi joki ja
takana huokailisi kuusikko. Joo, ja sunnuntaisin tulisi joku vieras,
Iina keittäisi kahvia ja ylikuohuvasta pannusta leijailisi kahvinlemu
yli koko tuvan. Saisi ottaa vaikka Santun ja Aapin avuksi ensi aluksi
ja vaikka Pirjetan ja Eevankin, nuorimman. Eiväthän ne tiellä olisi,
töitäkin vain tekisivät ja olisivat avuksi, ja kotiväellekin olisi
helpompi. Äiti kertoisi akoille kahvia juodessa: - Meidän Hilemooni,
jolla on talo...
Hilun mielikuvitus loi ja rakenteli. Hän unohti nykyisyyden ja unohti
lopuksi työnsäkin raskauden. Joskus hänellä oli sellainen tunne kuin
heiluisi omalla niityllään, mutta kun hän siitä havahtui, täytti hänet
raskas, kalsea tunne.
Viikkoa ennen juhannusta työ loppui ja Hilun mieleen tuli, että hänellä
on ahdas, väkeä täynnä oleva, ummehtunut koti siellä kirkkokankaan
takana, jossa lyödään korttia, juodaan, tapellaan ja käytetään naisia.
Siellä oli hänen kotinsa ja siellä oli Iinakin ja sinne oli nyt
palattava ja ruvettava etsimään uutta souvia.
Siinä se nyt sitten oli, se oma talo.
* * * * *
Nyt sattuikin niin, ettei Mäntyniemen isäntä ollut Hilun työhön oikein
tyytyväinen ja tahtoi vähentää palkkiosta kaksikymmentäviisi markkaa.
— No näyttäkää, missä vika on, niin kyllä se tulee korjatuksi.
Mutta Mäntyniemi katseli ikkunasta ulos ja sanoi, että mitäpä siitä nyt
enää, kun juhannuskin on näin lähellä.
Hilua rupesi pistämään vihaksi. Vaikka lyhty kädessä hakisit, niin
liian pitkiä kantoja et löytäisi.
— Kyllä minä sen arvasin, sanoi Mäntyniemi, - että kun tottumattoman
miehen otan, niin ei siitä hyvä tule. Mutta kun olit työtä vailla, niin
ajattelin, että menköön. Tuleepahan autetuksi.
Se oli uskovainen mies, tämä Mäntyniemi, piti joskus seurojakin ja
osasi asettaa sanansa sulavasti.
— Ja pian sinä sieltä jouduitkin. Minä heti ihmettelemään, että jopa
nyt.
— Joutuu kai sitä kun tekee yötä päivää, vastasi Hilu äkäisesti. — Ja
eri tavallahan sitä urakkamies tekeekin kuin päiväpalkkalainen.
— Enpä eri. Ota nyt ne kaksisataaviisikolmatta niin ollaan kuitit.
Sittenkin olet ansainnut kuin senaattori.
Hilu puri hampaitaan. Vikaa ei voinut osoittaa, mutta kitsaudessaan
vain piti yrittää vähentää sovittua palkkaa. Ahnehti ja kadehti kun
köyhä ansaitsi. Vai sellaista se nyt oli, sekin Mäntyniemen huudettu
kristillisyys. Teki melkein mieli sanoa vasten naamaa, mutta kun vie,
niin vieköön. Toista viikon palkan. Kun Hilu tätä ajatteli, niin veri
pakeni kasvoista. Viidelläkolmatta markalla sai jo hyvät, pohjatut
saappaat.
— No, ellei teillä ole sitä viittäkolmatta markkaa, niin antakaa sitten
se loppu!
Mäntyniemen punertavat kasvot tulivat entistä punaisemmiksi.
— Kyllä se on parasta, että hillitset suusi, hän tiuskasi. - Ensin
ihmiset koettavat sinua auttaa ja sitten rupeat vielä suukoilemaan.
Hilu ei vastannut mitään, istui vain paikallaan tuijottaen isäntään
jäntevä ruumis vavisten.
— Se on nyt sillä tavalla, isäntä, sanoi hän viimein, nousten
seisomaan, - että joko te osoitatte minulle vian tai maksatte sen, mikä
on sovittu. Ja se on siitä poikki.
Mäntyniemi vavahti. Mies seisoi tuossa aivan hänen edessään, silmät
kiiluen ja kirves kädessä. Kuka käski kutsua sitä kamariin, mutta hän
luuli, että asia selviäisi parhaiten viisaasti puhumalla. Kun tuli
luvatuksikin liikoja.
— Ota Herran nimeen rahasi, päätti hän, työntäen setelitukun Hilun
kouraan, - ota ja mene matkaasi, mutta älä vasta tule kyselemään töitä.
— Kun löydätte vian, niin lähettäkää sana, vastasi Hilu mennessään
ulos, mutta Mäntyniemi naurahti katkeran ivallisesti.
— Mene, mene veikkonen, sanoi hän vain painaen oven kiinni.
* * * * *
Mäntyniemestä kuljetaan kesäisin kirkolle kapeata polkua pitkin.
Milloin se seuraa jokitörmää tai vie jonkun kohdalle sattuvan talon
pihan läpi tai ikkunoitten alitse, milloin se, omia oikkujaan
noudattaen, työntyy vahvaan havumetsään vaaran juurelle etsiäkseen
sieltäkin jonkun talon, jota voisi palvella, milloin se taas halkaisee
jonkun vetisen luonnonniityn, kunnes se niillä tienoin, missä joki
levittäytyy Apukan seläksi, yltyy kulkemaan pitkin metsäistä harjua,
sivuuttaa harjulta laskeuduttuaan viimeisen taloryhmän ja päättyy
yhtäkkiä jokirantaan, mistä kulkija lautturilla saa soudattaa itsensä
kirkonkylän puolelle.
Tätä polkua kulkee nyt Hilu kotiinsa. Alussa hän on sadatellut
tämän maailman menoa ja Mäntyniemen uskovaista isäntää, mutta jo
Konelonojalla on hän unohtanut molemmat. Mitäpä hyödyttikään niitä
oikeastaan ajatella. Sellaista voi sattua itsekullekin ja täytyy
vain pitää varansa, että tulee toimeen. Vaikka, suoraan puhuen, ei
Jumala liene antanut Mäntyniemen isännälle erikoisvapautta vääryyden
tekemiseen, vaikkapa joskus pitikin seuroja ja kävi vanhurskaasta.
Kesä alkaa nyt olla kukkeimmillaan ja Hilu laskee, että nyt on
tiistai-ilta. Ensi maanantaina on sitten juhannus. Sääsket ovat jo
vironneet elämään, mutta kulkijaa ne eivät paljoa pysty häiritsemään.
Toista on jos istuu tai on seisovassa työssä... Tukinlaskukin on
jo alkanut. Puut soluvat verkalleen suvantopaikoissa eteenpäin
kasaantuakseen koski- ja nivapaikoissa sumiksi tai ruuhkiksi. Silloin
tällöin saattaa jokitörmältä tai puiden lomista erottaa joella
soutelevan venekunnan.
Niin painelee Hilu verkalleen kotiansa kohden ja alkaa jo vähitellen
olla siinä mielentilassa, jolloin ei ajatella suoranaisesti mitään,
vaan nautitaan kuluvasta hetkestä. Taskussa on kaksisataaviisikymmentä
markkaa ja tukkijoellehan tästä taisi tulla meno. Varustuksiin voi
mennä viitisenkymmentä markkaa, vähän taskurahaa lisäksi ja lopun saa
kotiväki. Hyvän niittymaan se sai, mäntyniemeläinen, satoja, ehkä
tuhansia leivisköitä korjaa ja sittenkin viitsi... Mutta mitäpä siitä.
Karvon haavikosta erkauduttuaan polku tekee pienen mutkan Vitikan
ulkoniitylle, ja kun Hilu niityltä alkoi nousta harjulle, tuli Iina
vastaan. Hän kantoi pientä nyyttiä vasemmassa kädessään ja kenkiään
oikeassa eikä ollut huomatakaan Hilua ennenkuin melkein pahki töksähti.
Hilu värähti ja hän tunsi, että kasvoja alkoi polttaa, mutta hän
huomasi, että Iina oli käynyt leveämmäksi ja pyöreämmäksi ja että hän
koetti salata hämmentymistään.
— Minne sinä nyt? kysyi Hilu.
— Kraatariin. Lähettivät viime viikolla sanan. Ja sinäkö tulet
sieltäpäin?
— Niin.
— Oikein myötyriksi?
— Niin. Johan se lysti loppui.
— Vai jo loppui.
Siihen keskustelu pitkäksi aikaa taukosi.
— Eiköhän istuta vähän, ehdotti Hilu lopuksi.
— Mihinkähän tässä niin hengenhätä on. Istutaan vaan.
Ensi kerran Hilu istui näin lähellä Iinaa ja hänen hengityksensä
salpautui. Koetti keksiä asiallista sanottavaa, ei voinut. Veret vain
kävivät ja kohisivat, sydän löi. Hilu naurahti hämillään ja rykäisi.
— Tässä sitä nyt ollaan.
Iina ei vastannut mitään. Hilu näki, kuinka hän veti polvensa koukkuun
piiloittaakseen paljaat jalkansa. Ennen hän ei ollut niin tehnyt, nyt
hän sen teki, ja näky kiihotti Hilua vieläkin enemmän. Hän rupesi
hypistelemään Iinan hihaa, sitten hän tarttui häntä vyötäisiin ja veti
vieläkin lähemmäksi eikä Iina puhunut mitään. Lopuksi hän veti Iinan
puoleensa pitkäkseen ja painoi suunsa hänen suulleen.
— No, älähän nyt, hokee Iina hengästyneenä, mutta koettamattakaan
irtaantua. — Mikä sinuun nyt on mennyt?
— Kyllä minä tiedän, mitä sinä silloin tarkoitit, kuiskaa Hilu.
Iinan kasvot hohtavat.
— Anna olla. Joku saattaa tulla.
— Eikä tule.
— Niin, mutta... Eikä meistä kuitenkaan mitään tule.
— Etteikö tule! Varmasti tulee.
— Voi sinua kuitenkin...
Vastarannalla, Apukan selän toisella puolella, on kylä ja puomin täytyy
näillä paikoin olla vahdittu yötä päivää. Nykyisin ei muuten yöllä ja
päivällä suurta eroa olekaan. Aurinko peittyy hetkeksi, mutta taivas
romottaan punaisena niinkuin maailmanlopun edellä. Virta kimaltelee ja
vilkkuu kuvastaen taivaan kaikkia värejä ja näyttää kuin se keskiyön
hetkinä virtailisi hitaammin ja ikäänkuin juhlallisemmin, tuntien
oman, salaperäisen voimansa. Mutta puominvahtina on nuori poika ja
hänen tulee aika pitkäksi yön yksinäisyydessä. Hiljakseen hän kulkee
kaksoispuomilla ja työntelee syrjään venereiälle pakkautuvia puita.
Puiden tulo on kuitenkin tänä yönä hidasta ja ikäänkuin jollakin
tavoin vaivalloista eikä puominvahdilla ole juuri muuta tekemistä
kuin seisoskella ja katsella luontoa. Lopuksi hän ei malta olla
kajahduttamatta ilmoille laulua. Hänen äänensä ei ole lainkaan huono ja
laulussa on syvä, surunvoittoinen sävel.
Eikä ollut mulla ulsteria yllä
niinkuin paremmilla sälleillä,
vaan minä poika pikkutakkisilla,
lähdin maailmaa kiertelemään...
Laulu kuuluu selvästi Apukanselän molemmille rannoille.
— Niin sitä meilläkin lähdetään, sanoo viimein Hilu melkein kuin
itsetiedottomasti ja posket hehkuen.
— Tullaankos teillä takaisin kanssa? kysyy Iina.
— Tullaan ja tullaan rytinällä.
Ja ennen juhannusta Hilu lähti.