Hilu istui paikallaan ja ihmetteli, mutta sitten hän otti lakkinsa ja
alkoi kävellä ovea kohden.
— No hyvästi nyt sitten.
Iina ehätti hänet.
— Jäisit nyt sitten, hän sanoi melkein kuin itsestään ja hänen äänensä
oli verhottu ja tukahtunut kun hän lisäsi: Ei ole sitä pelkoa, että
kukaan tulisi.
Tämä on Hilun juhlatunnelman korkein hetki, joka menee yli hänen
tajuntansa. Veri nousee päähän, suonet alkavat polttaa ja lukkoa
pitelevä käsi vavahtaa. Hän ei osaa eikä uskalla ajatella ajatusta
loppuun, mutta hän koettaa näyttää tyyneltä ja järkevältä, kun hän
katkonaisesti vastaa:
— En... en minä nyt tällä kertaa.
Ja painuu huumautuneena ovesta ulos.
V
— Kyllä minä olin koko nauta, ajattelee Hilu kokoellessaan yhteen
kasaan kaatamiaan koivurunkoja, - niinkuin siinäkin Iinan asiassa...
Toinen käski jäädä ja minä lähden niin vain kävelemään. Olisipa ollut
toinen poika...
Hiki valuu pitkin hänen kasvojaan ja tuontuostakin hän pyyhkäisee
otsaansa paidanhihaan. Kevätkesän aurinko paistaa kirkkaasti, muttei
vielä kuumasti eikä sääskienkään aika ole vielä tullut. Koivuissa on
jo pienet, vaaleanvihreät lehdet ja metsästä kantautuu ruohikkoiselle,
koivuja kasvavalle jokitörmälle voimakas havuntuoksu.
Hilu on käynyt pyrkimässä sahalle töihin, mutta kun ei sinne vielä ole
sopinut, hän on ottanut urakalla raivatakseen niittymaan Mäntyniemen
isännälle. Täällä hän on jo ollut parisen viikkoa ja kun hän tarkemmin
ajattelee niin paremmin tämä sopiikin. Pääsee paremmille palkoille ja
saa järjestää työnsä kuinka itse parhaaksi näkee. Saattaa vielä mennä
vajaa kuukausi ja sitten on kaksi ja puoli sataa irti. Harva sitä
nykysin sellaisille palkoille pääsee.
Raivattava koivikko on pari peninkulmaa kirkolta ylöspäin juuri niillä
seuduin, missä talot loppuvat. Lähin talo, Kraatari, on viitisen
kilometriä ylöspäin, sitten alkavat peninkulmien välimatkat. Alussa on
Hilu kävellyt yön seuduksi taloon, mutta viime yöt hän on viettänyt
rakonuotion ääressä ja syönyt laukustaan. Mikä sitä aikaa turhaan
haaskaamaan.
— Niinkuin sekin Iinan asia, hän jatkaa ajatuksiaan, istahtaa hetkeksi
ja panee tupakaksi. — Mikä sitä ne naisten meiningit arvaa. Saattoipa
hyvinkin tarkoittaa totta.
Siitä kohtauksesta oli nyt kulunut syksystä toista vuotta. Sen jälkeen
Hilu ei ollu Iinaa paljon nähnyt, mutta ajatus oli viime aikoina
ruvennut vaivaamaan ja kaikertamaan. Kun olisikin ollut puheisilla
pitemmältä, mutta melkein karttaa oli pitänyt. Luonto vaati niin. Ja
suurimman osan aikaansa Iina oli viettänyt ompelumatkoilla ympäri
kirkonkylää ja kaukaisemmissakin kylissä. Välistä meni kuukausia, ettei
kotona nähtykään. Töitä teki, ei ollut tullut Kaisan-Sohviin, äitiinsä.
Mitenkä se ajatus niin taas tällä kertaa sytyttikin. Oikein työstä piti
heretä, kun mietityttämään rupesi. Mokomakin asia.
Hilu naurahti suuttuneesti ja kävi taas työhön käsiksi. Ei tässä auta.
Edessä virtaili joki leveänä, tyynenä ja rauhallisena. Vastapäätä
kohosi metsäinen hiekkaranta, jolla joku sortunut puu juurestaan
roikkui latva melkein vedessä, ympärillä muutaman tynnyrinalan raivio,
sitten taas metsää ja metsien takana tummat vaarat. Päivä alkoi
kallistua illaksi ja jossakin kukahteli käki. Kuulosti, niinkuin
metsässä olisi joku hiljaa hakannut kiveä, mutta se saattoi olla vain
harhakuuloa. Mikäpä siellä...
Kankkusen Hilu innostui taas työhönsä ja entistä runsaammin valui
hiki pitkin kasvoja. Ei malttanut keskenkään heittää, kun vielä hyvin
jaksoi. Kaksisataaviisikymmentä markkaa, sillä sitä jo saa aikaan
jotakin. Kotonakin tarvittiin kun ei, paitsi isää, ollut muita työhön
pystyviä kuin hän ja minkä Väinö vähän.
— Parissa viikossa minä tämän suoritan, jos vain repimään rupean, hän
päätti innostuneena. - Mutta mikä sitä suotta, ja saattaa jälkikin
tulla sen mukaista.
Kraatarista piti tyttären mennä Marjalaan miniäksi ja emäntä oli
sanonut, että jos Hilulla tulee käyntiä kirkolla, niin voisi kysyä
siltä Sohvin Iinalta, kerkiäisikö se heille neulomaan. Mutta Hilu oli
vastannut, että eipä taida tulla käytyä, ennenkuin tuo niittysouvi
loppuu. Miten lieneekin tullut niin ajattelemattomasti ja karskisti
vastatuksi. Emäntä oli silloin arvellut, että saattaisihan tuolle
lähettää sanan Autiokyläläisten mukana kun sattuisi huomaamaan, milloin
soutelevat ohi.
Niin kun huomaisi. Hilukin on varmuuden vuoksi peräillyt joelle, muttei
ollut huomannut muita kuin jonkun yhtiön venheen, eikä niiden mukana
voinut sanaa lähettää. Taisivat muuten pian ruveta laskemaan johtoja
ja puomeja. On se, tuo Kannanlahti-yhtiö, sentään vähän toista kuin
Sörenseni.
— Kun nyt Iina olisi Kraatarissa!
Hilua sykähdytti taas. Mutta kun ei ole, niin ei. Voitaisiin kuitenkin
jutella. Kävisi siellä aina kun päähän pistäisi ja kysyisi, että
mitä sinä silloin oikein ajattelit. Jos tuo nyt vastaisi muuten kuin
nauramalla. Ja parempi ehkä onkin, ettei ole. Puominlaskun kun alkavat,
niin jätkät kortteeraavat Kraatarissa ja nekö antaisivat olla rauhassa.
Taitaisi olla heistä hiukan vaikeampi selvitä kuin Vitikan Arviitista.
* * * * *
Muutamana päivänä puominlaskijat saapuvat. Niitä on monta
venekunnallista iloisia poikia, joilta työ käy kuin siimaa, joilla
aina on vastaus puheeseen valmiina ja joitten laulu ja hoilotus kaikuu
päivin ja öin. Mistä he tulevat ja minne he menevät, sitä ei kukaan
tarkalleen osaa sanoa. Lienevätkö lähimmät päällikötkään selvillä
monenkaan oikeasta nimestä. Kevät heidät tuopi ja syksy heidät vie,
mutta paennevatko sitten suuriin metsiin tai etelän lihavammille
talvimaille, sitäkään ei kukaan varmasti tiedä. Nämä ovat jätkiä,
sinipuseroisia, pitkävartisilla saappailla ja heiluvalla tuppihoidolla
varustettuja, samoja jätkiä, joista puhutaan ja kerrotaan niin paljon
hyvää ja huonoa, joita pelätään ja vihataan, mutta joita rakastetaan
myöskin ja joiden elämän lukemattomat nuorukaiset Pohjolan suurten
jokien varsilta asettavat ihanteekseen. Heissä on sentään tuulahdusta
suurista metsistä, he ovat rypeneet rantakaupunkien hämäräperäiset
kapakat, heillä on tuntemattomia seikkailuja takanaan ja on edessä
myöskin, heitä ympäröi romanttisuuden houkutteleva sädekehä.
Jätkä on jo poikasena lumonnut Hilun ja kykenee lumoamaan hänet nytkin.
Hän laskee kirveensä ja sahansa maahan ja jää katselemaan elämää
joella. Siinä on elämää, vilskettä ja ääntä. Kaikki käy eri tavalla
kuin sahalla, käy niinkuin luonnonvoiman pakosta. Nyt on vielä kevät,
ollaan toivorikkaita ja ollaan innostuneita, vielä ei olla syksyssä,
jolloin mahdollisimman hiljaisessa tahdissa soudellaan eteenpäin
pomojen veneitä.
— Älä mulkoile siellä, poika! huudetaan Hilulle. - Tule mukaan, jos
lystää.
Hilu poistuu rannasta ja ryhtyy työhönsä, mutta se käy nyt hitaammin
kuin aikaisemmin. Vähän ajan kuluttua soutaa muuan venekunta maihin ja
pari miestä astuu laukku kädessä hänen luokseen.
— Keitäs, poika, kahvia! Tulemme vähän ajan kuluttua juomaan.
Hilun luonto nousee eikä hän vastaa mitään. Hän ei ole mikään jätkien
kahvikokki.
— Mitäs katselet! tiuskaisee toinen miehistä. — Ei sinun sitä
ilmaiseksi tarvitse tehdä.
— Välipä tuolla, vastaa Hilu yksikantaan ja ottaa vastaan laukut.
Miehiä on kolmattakymmentä ja kahvia juodessaan ennättää yksi roikka
lyödä korttiakin.
— Omaa maapalastasiko sinä tongiskelet? kysytään Hilulta.
— Toisen se on.
— Eikö vähän kismitä rikastuttaa talonjussia? Hilu naurahti.
— Toistahan tekin rikastutatte, vastaa hän.
— Joo, mutta se on ero asialla ja asialla, poika. Hilu ei huoli jatkaa
keskustelua, sillä ellei hän tiedä, niin hän vaistoaa eroavaisuuden.
Erohan on aina ollut rengillä ja jätkällä.
— Paljonkos ollaan vaivoista velkaa?
— Ei mitään.
— No, onhan sinulla sisua, jos on suutakin. Muttei tästä maksamatta
lähdetä. Tuossa on viitonen.
— Ei se kannata.
— Ota pois kun käsketään.
Hilulta käy, kuten sanottu, työ nyt entistä hitaammin. Vähitellen
siirtyy jätkäjoukko alemmaksi, muutaman päivän kuluttua se on kokonaan
kadonnut näköpiiristä, mutta työn vauhti ei ota parantuakseen. Sen,
minkä saa tehdyksi, tekee kuin puoliväkisin, vängällä.
Eivät ne luvassaolevat puolenkolmattasataa markkaakaan häntä enää
innostuta. Saahan niillä jotakin, mutta menevät sen tien, jonka
tulevatkin ja saa taas alkaa miettiä, mistä uutta. Ja sitten taas
miettiä. Sillä tavalla elämän loppuun asti eikä kaiken lopuksikaan ole
tullut yhtään kummemmaksi. Perkele! On se köyhän osa kanssa yksi osa.
Ja entistä vihaisemmin, mutta vähemmällä voimalla iskee kirves puun
juureen. Työ tuntuu nyt taakalta.