II

Kirkkokankaan takalistolla todettiin yksimielisesti, että se Kankkusen

väki on sikiävää sorttia. Kun Hilemooni, esikoinen, jota nyt yleisesti

sanotaan Hiluksi, on kymmenvuotias, on Kankkusen perheeseen siunautunut

kuusi nuorempaa. Siinä on Väinöä, Santtua ja Aapia, on Marjaa, Liisaa

ja Pirjettaa. Ja uutta odotetaan.

Kankkus-Sakari kulkee edelleenkin töissä Sörensenin sahalla ja kun

hän iltaisin tulee kotiin, hän kiroilee itsekseen. Ei silti, että

hän luonnostaan olisi paha, vaan siksi, että elämän helle, niin

sanoaksemme, tuntuu hänen kohdallaan auttamattomasti liian tukalalta,

ja tukeva kiroileminen tuntuu tuottavan ohutta virkistystä ja

ikäänkuin keventävän painetta. Koti on sitäpaitsi ainoa paikka, missä

Kankkus-Sakarin tapaisten eläjäin kiroilemiset ja mielenpurkaukset

pääsevät täysiin oikeuksiinsa. Maailmalla ne hukkuvat ilmaan niinkuin

sääsken surina, ellei niille yksinkertaisesti naureta ja sanota:

Tukihan jo toki turpas!

— Pirkule, sanoo Kankkus-Sakari, pistettyään kokonaisen perunan

suuhunsa, - pirkule, kun sinä osaisit tehdä muutakin kuin lapsia.

Hilta kuulee tämän sadannen, ellei tuhannennen kerran, ja toivomus on

niin ollen menettänyt kärkensä. Ei se vaikuta tuvassa vallitsevaan

mielialaankaan: kukaan lapsista ei vetäydy ovelle, Hilta häärää vatsa

pingoittuneena puuhissaan kuten ennenkin, kärpäset pörräävät kilpaa

sääskien kanssa ja keitetyn ruuan lemu sekoittuu pirtin ummehtuneeseen

hajuun.

— Kolme ja hilkku, jatkaa Kankkus-Sakari ja jokainen arvaa, että hän

puhuu palkastaan. - Kolme ja hilkku päivältä ja seitsemän kakaraa. Jos

ei kunta auttaisi, niin elävä saatana veisi...

Tänä iltana painaa elämän taakka kovin raskaasti Kankkus-Sakaria, mutta

Hilta vaikenee yhä. Hän on jo siihen tottunut eikä vaivaudu vastaamaan.

- Aikansa marisee, sitten lopettaa, hän ajattelee.

Kankkus-Sakari syö kuin mies, röyhtäisee ja etsii uutta sanomisen

aihetta. Mutta hän on jo kymmeniin kertoihin sanottavansa sanonut eikä

tällä kerralla keksi tuoreita käänteitä.

— Kun tuo Hilu jo kelpaisi rimojen kärräykseen, sanoo viimein Hilta. —

Saisihan siitäkin jo markan tai toista.

— Niin kun kelpaisi, mutta kun ei kelpaa vielä. Ja tuommoinen

unimestari.

Hilemoonilla on valkoinen, pörröinen tukka, kalvakka iho ja pyöreät,

avonaiset silmät, joiden ilme vaikuttaa pelästyneeltä. Hän istuu oven

suussa ja vuoleskelee tikkuja Liisu-siskolleen. Kun tulee puhe hänestä,

hän näyttää pelästyvän ja heittää vuoleskelemisen. Pienempänä ollessaan

häntä on paljon kuritettu aiheellisesti jos aiheettomastikin.

— Jos minä menisin kysymään pehtoorilta... hän sanoo, silmissään sama

pelästynyt ilme ja sen näköisenä kuin tuossa paikassa kapaisisi ovesta

ulos.

— Kysymään, virkahtaa isä ylenkatseellisesti. - Niinkuin ei tässä

paremmat osaisi kysellä, jos siinä mitään kysymistä olisi.

Hilu vaikenee ehdotuksineen ja jatkaa vuolemistaan, mutta hetken

kuluttua hän hiljaa painuu ovesta ulos. Kankkus-Sakari huomaa sen

kuitenkin ja ajattelee, että tiedä häntä vaikka menisikin pehtoorille

häpäisemään itsensä.

— Meneppäs siitä vaan! huutaa hän mennen portaille ja heristäen

nyrkkiään.

— Antaisit mennä, sanoo Hilta.

— Joo, kun entisiäkin löysätään...

Hilu seisoo keskellä pihaa ja juoksee ulkohuoneen taakse nähdessään

isänsä, istuutuu siellä perunamaan laidalla olevalle kivelle ja

alkaa aprikoida asioita. Eiväthän ne hänen pienessä päässää selviä.

Pitäisi mennä sittenpähän sitäkin rähinää pääsisi kuulemasta, mutta

kun kiellettiin. Hän innostuu ajatellessaan, että hän olisi työssä

Sörensenin sahalla ja toisi kotiin rahaa. Iltaisin hän tulisi kotiin

muhaisena ja hikisenä, äiti laittaisi ruokaa yhtaikaa hänelle ja isälle

ja sanoisi pienemmille: - Olkaapa nyt hiljemmin, että isä ja Hilu

saavat nukkua. Hän olisi miehinen mies, aamulla hän lähtisi kuudetta

käydessä ja talvella hänellä olisi pitkävartiset saappaat. Joskus,

ruokatunnilla, tarjoaisivat miehet hänelle paperossin ja hän juttelisi

heidän kanssaan palkkojen huonoudesta. Rippikoulusta päästyä hänestä

tulisi jätkä, hänellä olisi morsian ja joskus hän lauantaisin kävisi

Kaisan-Sohvin mökillä ostamassa viinaa. Tarjoaisi isällekin, äitikin

ottaisi ryypyn, ja juttelisivat hauskasti asioita. - Kyllä se puulaaki

osaa köyhän hiellä elää, sanoisivat.

Kuta enemmän ja kuta pitemmälle Hilu asioita miettii sitä enemmän hän

innostuu ja lopuksi hän nousee kiveltään varmana päätöksessään mennä

pehtoorin puheille. Se on nyt, se Hilun luonto, sellainen.

Mutta Kaisan-Sohvin Iinan ilmestyminen hänen eteensä pysähdyttää

hetkeksi hänen suunnitelmansa. Iina on kahta vuotta vanhempi Hilua,

hänellä on virkeät siniset silmät ja hän on se Kaisan-Sohvin

tyttäristä, jonka isä kuuluu olevan Sörensenin puukhollari. Tällä

kerralla hänelle näyttää tapahtuneen jotakin aivan erikoista, sillä

silmät loistavat nyt tavallista sirkeämmin ja hän hypistelee viiden

kruunun seteliä.

— Sinäpä et tiedä, että minä olen herrallista lähtöä, hän sanoo Hilulle

suu veikeässä hymyssä.

Hilun kehittymätön ajatuskoneisto joutuu epäkuntoon ja toisen ylemmyys

loukkaa häntä.

— Kyllä meidän äiti on sanonut, että sinä olet huorilapsi, hän vastaa

töykeästi, - ja että sinun äitisi myy viinaa. Sakotettukin on.

Iina joutuu toisen ynseydestä ymmälle, muttei loukkaannu.

— Pörjeseeni, puukhollari, itse sanoi, vastaa hän hetken kuluttua

totisena ja asiallisesti. - Ja tämän antoi, tämän viisikruunusen. Se on

seitsemän markkaa, ettäs tiedät. Pöhnässä oli vähän. Sitten ne menivät

äidin kanssa kamariin.

Iinan jokapäiväisiin kokemuksiin kuuluu, että joku tulee ja menee

äidin kanssa kamariin. Se ei millään tavalla ole häirinnyt häntä eikä

häntä toistaiseksi hävetä siitä kertoa. Kirkkokankaan takalistolla on

vuosikymmenien kuluessa tapahtunut ja tapahtuu asioita, joille siellä

vain nauraa tirskahdutetaan.

Hilu kuuntelee Iinaa kädet housujentaskuissa ja pelokkaat silmät

tarkkaavaisesti narrillaan. Mutta tytön esittämiä tosiseikkoja hän

ei millään tavalla osaa kumota, eivätkä hänen tietämyksensä riitä

osoittamaan äpärän ja avioliitosta syntyneen lapsen oleellista

eroavuutta. Sitäpaitsi hän pitää Iinasta ja, kääntääkseen huomion omaan

itseensä, hän alkaa nyt puhua itsestään ja suunnitelmistaan.

— Minäpä menen kyselemään pehtoorilta töitä, ja sitten kun pääsen

rippikoulusta rupean jätkäksi.

— Liian hontelo sinä olet jätkäksi.

— Niin, vielä. Mutta viiden tai kuuden vuoden kuluttua.

— Eivätkä sahalaiset kelpaa tukkijätkiksi, huomauttaa Iina

asiantuntevasti.

— Sitä sinä et pysty sanomaan.

— Niin, mutta kaikki ukkoherrat ja kympit ovat sanoneet...

— Päissään ovat törisseet, niinkuin teillä aina töristään, lopettaa

Hilu halveksivaisesti.

Iina ei todellakaan osaa kieltää Hilun väitteitä ja vaikenee. Ensin

hän aikoo sanoa, että juo se sinunkin isäsi, kun vain rahaa sattuu

liikenemään, mutta huomaa, ettei se vaikuttaisi mitään pääasiaan.

Iinalla on herkkä mieli ja nopeasti vaihtelevat ajatukset.

— Milloin sinä menet sinne pehtoorille? kysyy hän.

— Nyt tästä paikasta.

— Älä!

— Menen.

— Minä lähden sinun kanssasi.

Hilu katseli tyttöä epäillen ja miettiväisenä.

— Lähde nyt sitten, — päätti hän, — mutta sisälle et saa tulla.

— Miksen?

— Saattaa olla, ettei pehtoori hyvinkään siitä tykkäisi.

Hilemoonin ja Iinan iällä ei ole pitkä matka sanoista tekoihin.

Minuuttia myöhemmin he jo kapaisevat paksuhiekkaista kujaa myöten

isännöitsijän asuntoa kohden. Iinan ajatuksenjuoksu on vapautuneempi

ja keveämpi, hän on muutenkin vanhempi ja kehittyneempi ja hän alkaa

ajatuksissaan rakennella.

— Kyllä sinusta vainkin voi tulla jätkä, myöntää hän auliisti, - kunhan

vain vähän kasvat ja miehistyt.

— Mutta ensin minä ansaitsen paljon rahaa, ettei kotona tule nuusaa

sillä aikaa kuin olen joella.

— Niin. Ja sitten kun sinulla on jo tarpeeksi omaakin, niin sitten minä

tulen sinulle.

Hilu miettii hetkisen ja vastaa sitten lyhyesti:

— Niin.

— Ei sitä köyhistä ole mihinkään, jatkaa Iina innostuen ja toistaen

ajatuksia, joita harva se päivä on ympäristössään kuullut.

— Ei, vastaa Hilu myöntäen. - Rahaahan sitä pitää olla.

Iinan ajatukset jatkavat yhä leikkiään ja lopuksi hän, ikäänkuin

peläten rohkeuttaan, kuiskaa pojalle tosiasian, jonka hän,

kuulemistaan, tietää varmasti tapahtuvaksi.

— Sitten, sanoo hän, — nukumme me yhdessä.

Hiluun ei lause vaikuta lainkaan häkellyttävästä sillä Iinasta hän on

monessa asiassa jäljessä.

— Meillä nukkuvat isä ja äiti melkein aina yhdessä, hän vastaa

vilpittömästi ja melkein ylpeästi.

Silloin jo alkavatkin puiden takaa häämöttää kirkonkylän suuret

rakennukset ja isännöitsijän valkea talo saha-alueen toisella laidalla.

Sahan isännöitsijä ei huolinut Hilua töihinsä.

— Menehän kotiisi, poika-rukka, sanoi hän, - ja kasva vielä muuan vuosi.

Ja rouvalleen hän lisäsi:

— Pitäisihän niitä auttaa, mutta mitäpä tälläkin... Laittavat lapsia

enemmän kuin kykenevät kunnolla elättämään.

Viimeksimainittua lausetta Hilu ei kuullut, mutta muutenkin hän jo oli

pettynyt tarpeeksi. Tämä pettymyksen tunne tarttui Iinaankin.

— Arvasinhan minä, että hontelo olet, hän sanoi viisaasti, mutta

vaistosi samalla tehneensä Hilulle vääryyttä ja jatkoi lohdutellen:

— Välipä tuosta, kun kerran myöhemmin kelpaat.

Hilun silmät olivat kuitenkin entistä enemmän narrillaan ja naama

entistäkin valkeampi. Ei siinä kyllin, ettei töitä lähtenyt, mutta

lisäksi oli isä nyrkkiä puiden kieltänyt lähtemästä.

— Älä sano niille mitään, neuvoi Iina.

— Kyllä ne kuitenkin arvaavat.

— No jos lyövät, niin huuda. Aina kun äiti yltyy minua pieksämään, niin

nostan sellaisen melun, että kyllä heittää.

Kankkusen mökillä jäi kuitenkin sinä iltana Hilun asia tutkimatta.

Kaisan-Sohvin mökillä on nimittäin syntynyt pieni rytäkkä,

kirkkokankaan takaliston jokapäiväisimpiä ja tuskin mainitsemisen

arvoisia asioita. Usein ne päättyvät "perheen kesken", joskus, niinkuin

tälläkin kertaa, sekaantuu apulaisnimismies parin poliisin kanssa

asiaan.

Tällä kertaa on rytäkän aikaansaanut Joki-Pekan Lauri. Illansuussa on

hän viinalasteineen ja kaksine saattomiehineen tullut Kaisan-Sohvin

tönölle panemaan varastoaan kätköön. Poliisit, joilla on jo ennakolta

ollut vihiä asiasta, ovat kyttäämässä metsänreunassa ja kun huomaavat

aikansa tulleen, astuvat hekin näyttämölle. Tappelun kulku on niitä

kaikkein tavallisimpia: ensin kiihtyvää sananvaihtoa, sitten käsirysy,

jota Kaisan-Sohvi harjaantuneella sanatulvalla säestää, ja joka päättyy

siten, että Joki-Pekan Lauri livahtaa kuin livahtaakin seuralaisineen

veneelleen ja sitten tiehensä. On tunnettu tosiasia, ettei häntä joella

mikään tavoita, varsinkin kun uitto on parhaassa käynnissä. Hänellä on

liian paljon suojelijoita jätkien ja heidän pomojensa joukossa.

Kun Hilu ja Iina saapuvat paikalle, on asia jo loppuvaiheissaan.

Uteliaita ihmisiä seisoskelee aidanvierillä vilkkaasti vaihdellen

mielipiteitä ja Kaisan-Sohvi selittelee heille jotakin kimeällä

äänellä. Sahan kirjanpitäjä on punaisena ja pohmeloisena ilmestynyt

portaille, hän on nukkunut sisällä koko ajan ja tiedustelee nyt

ympärillä olevilta, mitä on tapahtunut. Kun hän saa sen kuulla, hän

köpittää hiljaa ja huomaamattomasti tiehensä. Toinen poliiseista istuu

kaivon kannella ja pesee veressä olevia kasvojaan tuon tuostakin

lausuen synkeitä uhkauksia, jotka eivät kuitenkaan näytä vaikuttavan

läsnäoleviin.

— Mitäs sitä pistää paitaansa toisen pyykkiin, vastataan hänelle.

— Mene perässä, jos uskallat, lisää toinen. — Kyllä ne vielä tavoitat.

Kankkus-Sakarilla on suu salaperäisessä hymyssä ja silmät viirullaan,

sillä hänelläkin on oma, tärkeä osansa juonessa: hän on nähnyt

poliisien kyttäävän metsänreunassa ja siitä hyvän sään aikana mennyt

ilmoittamaan Sohville. Kunhan tästä väki vähenee, niin se merkitsee

hänelle muutamia ryyppyjä ja mahdollisesti viisikruunusen tai

kymmenmarkkasen.

Ja asiat ovat selvät ja aurinko paistaa ja suuri sovinnollisuus ja

yksimielisyys vallitsee taas kirkkokankaan takalistolla.

— Kyllä se vain on mies, se Joki-Pekan Lauri, sanoo Iina syvällä

vakaumuksella päästyään selville tapahtumasta.

— On se, myöntää Hilu innostuksesta melkein hengähtämättä.

Vähän ajan kuluttua äiti vie hänet nukkumaan. Mutta Hilu valvoo

ja aprikoi kauan. Mielessään hän ylentää Joki-Pekan Laurin

saavuttamattomaksi sankariksi, suureksi maineeltaan ja verrattomaksi

voimiltaan. Sellaiseksi hän kuvittelee tulevaisuutensa: myy viinaa,

tienaa lujasti ja antaa poliiseja selkään. Näin hän valvoo ja

suunnittelee vielä kun isä puolen yön jälkeen hiukan keikahdellen ja

tuoksahdellen astuu sisään ja huomaa hänen valvovan.

— Piruakos siinä enää tirsotat, tiuskaisee hän. — Nuku!

Örähtää ja mässähtää sitten vaimonsa viereen.