Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Oy,
1921.
I
Kankkus-Hilemoonille sattui sellainen onni ja ylellisyys, että hän
syntyi saunassa.
Tämä ei suinkaan edellytä, että häntä millään tavalla olisi
valmistauduttu tähän maailmaan juhlallisuuksin ja menoin
vastaanottamaan, että hänelle edeltäkäsin olisi ommeltu flanellisia
vaippoja, mantteleita, kapaloita ja napavöitä tai että hänen isänsä,
Kankkus-Sakari, olisi ollut peloissaan vaimonsa Hiltan terveydentilasta
ja kieltänyt häntä ahertamasta liiaksi. Suoraan sanoen sattui
Kankkus-Hilemoonin tulo hiukan liian aikaisinkin, niinkuin herra
pastori vihillä käydessä oli ennustanut. Minkäpäs sille! Ne eivät, ne
Hilemoonin tapaiset tulijat, ennenkään olleet katsoneet tulonsa aikaa
ja paikkaa eivätkä odottaneet sopivaa hetkeä. Kun olivat tullakseen,
niin tulivat.
Kankkus-Hilemoonin syntymä sattui syyskesän loppupuolella tukinuitonkin
ollessa loppumaisillaan. Häntäpää oli vielä Javaruksella, mutta kun
tänne, Kirkkoniemen kohdalle, ehti, silloin oli kaikki näiltä seuduin
tälle vuodelle loppunut. Alusta kesää oli Sakarikin ollut kovassa
puuhassa lähteä tukkijoelle, mutta Hilta oli sanonut, että se nyt
tältä kesältä saa jäädä. Ja jäihän se. Sakari meni töihin Sörensenin,
norjalaisen, sahalle, vaikka päiväpalkka siellä olikin kuuttakymmentä
penniä pienempi kuin joella. Vaistosi Hiltan ajatukset ja vastaan
mukisematta jäi.
Kankkusilla oli velkainen mökki Kirkkoniemen takalistolla. Sakari oli
hankkinut sen viikkoa myöhemmin kuin Hiltan, ja Sörensenin konttorissa
pidätettiin sen hintaa kymmenen markkaa tilissä. Tuntuihan se, kympin
poisvetäminen, mutta toiselta puolen tuli pidetyksi tönöä melkein
omanaan ja sitäpaitsi siihen kymmenen markan menettämiseen tottui.
Kuuden vuoden kuluttua vetäminen loppuisi ja mökki olisi oma saunaa ja
puuvajaa myöten.
* * * * *
Esikoinenhan se Hilemooni tuli olemaan, esikoinen hyvinkin, mutta
ei ollut arvannut Kankkus-Sakari enemmän kuin Hiltakaan, niinkuin
alussa mainittiin, sen vastaanottamiseksi mihinkään toimenpiteisiin
ryhtyä. Elämisen puolikin vei aikaa ja eivät he olleet oikein asiasta
selvilläkään. Sakari marssi kuudetta käydessä aamulla töihin kuten
aina muulloinkin. Aurinko oli jo noussut, mutta ohutta usvaa oli
vielä ilmassa ja jätkät hoilasivat joella. Ja mitä lienee ollut
tunteellisuutta: Sakarista tuntuivat nämä joka-aamuiset kolmatta
kilometrin marssimiset jollakin tavoin mukavilta ja hauskoilta.
Aurinkonsäteet leikkivät vaarojen laella ja mäntymetsä tuoksui. Kulki
siinä vain ja killisteli niinkuin mikäkin inspehtoori ja tuntui,
niinkuin kaikki olisi ollut maailmassa hyvin ja oikein eikä huolia
lainkaan. Korkalon vaiheilla jo sitten alkoi nokkaan tuntua kuivamassa
olevien lankkujen ja sahamuhien tuttu, kostea haju, ja Sakarikin alkoi
muistella, että töihinhän tässä oltiinkin menossa. Kaksi ja hilkku
päivältä. - Niin käveli Sakari töihin sinäkin lauantaisena aamupäivänä,
joka oli määrätty Hilemoonin syntymäpäiväksi.
Hilta joi vielä kahvia Sakarin lähdettyä ja siistaili ja lakaisi vähän
huonetta. Piti ovea auki pihalle asti niinkuin oli metsäherralla
palveluksessa ollessaan oppinut. Syödä nutuutteli sitten porstuassa ja
ajatteli asioita. Ei ollut tästäkään avioliitosta mitään nautintoa,
kun oli tässä kunnossa ollut koko sen neljä kuukautta, mitkä yksissä
leivissä oli asuttu. Milloinkahan tuo sitten on puhjetakseen? No,
mitäpä minä hänestä, kylläpähän tulee, kun aikansa on täysi.
Sakari ei ehdi ruokatunneiksi kotiin. Vähitellen, itse tietämättä,
Hilta alkaa ajatella saunaa. Ja kun hän siinä aikansa on hämärästi
mietiskellyt, kääntyy ajatuksen aivoitus päätöksen kirkkaudeksi: saahan
tuon taas lämmittää pitkästä aikaa. Taitaisi Sakarikin siitä olla
mielissään. Ja Hilta alkaa ripeästi kantaa puita kiukaan alle, sytyttää
tulen ja alkaa sitten vintata vettä.
Silloin pistää rinnan alle ja vatsan pohjaan. Karmaisee noin oikein
niinkuin riivirauta ja yltyy sitten polttamaan.
— Jokohan se nyt... ajattelee Hilta vaisusti, istahtaa ja katselee
naapurin mökkiä.
Ei tainnut olla sen kummempaa. Polte häviää, ja Hilta jatkaa veden
vinttaamista.
Mutta hetken kuluttua polte yltyy taas. Taisi se sittenkin... Nyt Hilta
lopullisesti heittää vinttaamisen ja menee naapuriin.
Kaisan-Sohvi on toimelias ja ymmärtäväinen tällaisissa asioissa.
Hänellä on neljä lasta, joiden isästä ei ole tietoa, mutta huhuavat
sen viimeisen olevan Sörensenin puukhollarin. Sohvi edustaa siis
jonkunlaista asiantuntemusta näissä asioissa ja on heti juonessa kiinni.
— No jo minä sen olen aikaa huomannut, touhuaa hän, - vaikken ole
viitsinyt... Ajattelin, että jos suotta ennen aikojaan pelotan... No,
ei se niin kauheaa ole...
— Vai on sinulla saunakin lämminnä, jatkaa hän sitten. - No, sen
parempi. Mutta pompotahan nyt, Jumalan luoma, kotiisi... ei se tielle
tipahda. Tulen heti perässä, vyöliinan vain muutan...
Kello käy kolmatta ja ennen viittä on Kaisan-Sohvi tehnyt tehtävänsä.
Hilemooni näkee ensi kerran saunan pimeän, piukaisee vimmatusti, mutta
asettuu sitten aloilleen kuin miehinen mies ainakin.
* * * * *
Kun Sakari Kankkunen illalla palaa kotiin, on mökissä oudoksuttavan
hiljaista. Ruoka on pöydän nurkalla, mutta Hilta makaa valkeana ja
vaiteliaana yhteisessä sänkysohvassa.
Melkein pelottaa astua vaimon vuoteen viereen. Hän puhdistaa puseron
muhista ja jättää lakin tuolille.
— No, joko sinä nyt...? hän kysyy melkein arasti.
— Jo. Poika on.
— Vai poika.
Kankkus-Sakari melkein kuin ilostuu ja nostaa varovaisesti peitettä.
— Ka, niinpä on, hän sanoo hymyn väristessä suupielessä. — Onpahan
olleeksi... tuollainen... pääkin niinkuin kahvikuppi.
— Kyllä se siitä kasvaa, vakuuttaa Hilta.
— Mikä ettei. Kasvaahan se muittenkin. No on siinä...
Sakari rupeaa syömään. Kun hän on syönyt, hän aikoo mennä Nikulasta
ostamaan nisua ja keittää kahvit. Mutta kahvit on jo keitetty ja
nisutkin haettu, oikein sellaiset korvapuustit.
— Kas, kun hoksasitte, sanoo Sakari. - Mutta mitäs tuolle nimeksi,
pojalle...
— Ajattelin, että Hilemooni, vastaa Hilta.
— Älä nyt ylpisty... Vai Hilemooni. Aivanhan siitä tulisi pehtoorin
kaima.
Sakari nauraa hihittää. Hänen on hyvä olla. Aivan kuin lämmittäisi
jostakin. Se on hänen poikansa. Siitä tulee jätkä...
— Mitäs siitä, sanoo Hilta vuoteestaan. -Ei se kuulu keneenkään, vaikka
sille panisi nimeksi Nikolai tai Heertinanti. On siinä vähän osaa
minullakin.
Se osaa olla navakkaa, tuo Hilta.
— No, onpa on, myöntää mies. — Pannaan sitten se Hilemooni. Pitkä se
kyllä vähän on, mutta meneehän se.
Ja niinpä, muutamana sunnuntaina kirkonmenojen jälkeen, ristittiin
Kankkus-Sakarin ja -Hiltan poika Hilemooni Kankkuseksi.
— Se on nyt sitten, sanalla sanoen, Hilemooni Sakarinpoika
Kankkunen, selitti Sakari illalla Kaisan-Sohville, joka oli kutsuttu
ristiäiskahville, ja näytti hiukan itsetietoiselta.