Kun Hilu tuli viisitoistavuotiaaksi, kelpasi hän rimojen ja sahamuhien
kärrääjäksi Sörensenin sahalle.
Hilulle tämä merkitsi miehistymistä. Hänestä tuntui kuin häntä olisi
nyt kotona kohdeltu eri tavalla. Hän ansaitsi rahaa, jonka vei
kotiinsa, joskus hän sai päähänsä ostaa itselleen jotakin pientä eikä
häntä koskaan siitä sanottavammin estetty.
— Mitä sitä nyt turhia, isä sanoi kun Hilulle tuli tällainen
päähänpisto.
— Anna sinä Hilun... eihän tuo paljon kuluta, puolusti äiti. — Ja
itsehän tuo ansaitseekin.
Siihen se jäi ja Hilun itsetunto kasvoi merkillisesti. Ensi kesänä hän
menisi rippikouluun ja sitten, niin, sitten hän menee joelle. Hänestä
tulee jätkä.
Hilu oli näihin aikoihin pitkä, hontelo poika, jota sahalaiset
nimittivät Kankkusen nukkujaksi. Ei hän silti sen kummempi nukkuja
ollut kuin muutkaan, kulki vain muuten niin omissa ajatuksissaan,
että asia saatiin sanoa kahteenkin kertaan, ennenkuin hän oivalsi,
mistä oli kysymys. Ehkä oli tähän Hilun hajamielisyyteen syynsä
kirjoissakin. Sahan lautatarhan työnjohtaja oli nimittäin pannut
kouluakäyvän poikansa kesäksi rimahommiin "koulurahoja ansaitsemaan"
ja tällä pojalla oli maan ihmeellisiä kirjoja, joista pojat joskus
olivat joutuneet keskusteluihin ja joita Hilu sitten sai viedä kotiinsa
luettavaksi ehdolla, ettei sotke niihin rasvapilkkuja. Sellaisia
ihmeellisiä kirjoja ei Hilu ollut tiennyt olevankaan. Niissä puhuttiin
rakkaudesta ja tytöistä, suurista metsänkävijöistä ja suurista
rikkauksista ja sitten eräässä puhuttiin Aladinista, joka lamppunsa
kylkeä kihnuuttamalla sai mitä vain näki hyväksi pyytää. Lienevätkö nuo
kaikki edes olleet tosiakaan, mutta mukava niitä vain oli lukea ja Hilu
tankkasi iltakaudet.
— Parempi olisi sinunkin olla ylitöissä, sanoi Kankkus-Sakari, - ei
sinusta kuitenkaan mitään rohvessooria tai tirehtööriä tule. Aika vain
kuluu hukkaan.
Tähän ei Hilulla ollut mitään asiallista vastaanväittämistä, mutta
Hilulle sopivaa ylityötä ei sattunut olemaan. Seuraavana iltana hän
muutti nukkumaan puuvajan yliselle, saadakseen olla rauhassa kirjojensa
kanssa, sillä kesä alkoi kallistua syksyksi, työnjohtajan pojan oli
mentävä kaupunkiin ja silloin kirjojen lukeminen loppui.
* * * * *
Sahamuhien ja rimojen kärräys oli omituisesti Hilulle mieleistä työtä.
Kaikista sahoissa esiintyvistä töistä on se huonoimmin palkattua,
helpointa ja ala-arvoisinta. Siihen sanalla sanoen kelpaa "ukko kun
ukko". Järkeä se ei vaadi lainkaan, ruumiillisia voimiakin vain
nimeksi, siinä kaikki. Kulkea vain rullavaunujen perässä kuin kone,
kuormata ja purkaa, purkaa ja kuormata aamusta iltaan.
Mutta miettimiseen ja järkeilemiseen siinä jää aikaa.
Ylhäällä soivat ja surisevat raamit ja sirkkelit, edustalla pitää
kiramo, tukinnostokone, ikuista kitinäänsä, kolinaansa ja ulvontaansa.
Vierestä kuuluu koneiden taukoamaton jyminä, kolkkona ja ikäänkuin
etäisyyteen häipyvänä. Tähän sekaantuvat miesten kehotus- ja
varoitushuudot, silloin tällöin joku karkea kirosana ja ontto kumahdus,
kun katkaistu tukinpää putoaa lattialle. Mutta alhaalla on viileätä
ja hiukan kosteantuntuista. Elämä ylhäältä, sahahuoneesta, sekaantuu
täällä yhdeksi, korvia huumaa taukoamaton jyminä, johon harvoin
sekaantuvat mitkään sivuäänet, sahamuhat putoilevat yhtäjaksoisesti
määrätyistä puutorvistaan ja rimat määrätyistä aukoistaan ja on vain
pidettävä huoli siitä, etteivät ne pääse kasautumaan. Joskus pistäytyy
työnjohtaja katselemaan, kuinka työt sujuvat, mutta työ on niin
vähäpätöistä ja halpa-arvoista, että kuluu päiviä, joskus viikkokin,
jolloin hän ei viitsi näyttäytyä.
Kankkusen Hilu ei millään tavalla tunne itseään työn orjaksi.
Päinvastoin on hänen mielestään hänen asemansa niitä kaikkein
mukavimpia ja viihdykkäimpiä. Hänen mielikuvituksensa on saanut
jostakin sysäyksen ja hänen on hyvä olla kun ei tarvitse kuulla, tai
oikeammin: ei kuule mitään. Kulkee vain ja tekee työnsä ja ajattelee
omia asioitaan, jotka vaihtelevat joka toinen hetki.
Joskus soutelevat jätkät tukkien päällä kiramon eteen, lauleskelevat,
naureskelevat ja heidän hampaansa välkkyvät auringonpaisteessa.
Ilmaantuvat joskus sahanruuman ovellekin ja huutelevat pojille veikeitä
asioita tytöistä ja viinasta ja väliin muustakin. Hilun veret joutuvat
silloin liikkeelle ja vaistomaisesti hänen ajatuksensa lentävät Iinaan
ja näihin ajatuksiin on tullut jotakin, joka poikkeaa entisistä. Niihin
on tullut jotakin kuumentavaa ja sykähdyttävää ja joskus Hilusta tuntuu
niinkuin hänen pitäisi likistellä ja puristella Iinaa.
— Kyllä se jätkä sentään on eri mies kuin tavallinen törsiäinen,
selittelevät pojat innostuneina.
Ja eri mieshän se onkin. Kulkea korttipakka taskussa kylästä kylään,
narrailla tyttöjä, juoda viinaa ja lauleskella kauniita lauluja. On se,
on totisesti.