HYVÄN JA PAHAN TIEDON PUU

Kesäkuun aurinko paahtoi kuumasti Harmajain veljesten luostarin

suvenpuoleiseen seinään; luostari sijaitsi sillä saarella, joka

nyt kantaa Ritariholman nimen. Tuo eteläinen seinä oli rakennettu

kivijalalle, joka oli pystytetty aivan vesirajaan rannalle. Seinässä

oli ikkuna-aukko ja siinä makasi veli Franciscus ryntäillään, puoli

ruumista seinän ulkopuolella. Hän antoi päivän makeasti paistaa

ojennetuille raajoilleen ja katseli, miten piki suli lastukatolta

ja tippui alas veteen; aina kun vesipisara räiskähti vedenkalvoon,

hyökkäsi siihen salakkaparvi katsomaan, olisiko siitä syötäväksi,

mutta eihän siitä ollut; vedenkalvoon muodostui vain joukko rasvaisia

renkaita, jotka kimaltelivat kaikilta vesikaaren väreiltä. Tätä

veli Franciscus katseli mahallaan maaten, päivän paahtaessa hänen

ajettua päälakeaan. Mutta hänen selkänsä takana itse suuressa salissa

istui pitkän pöydän ääressä kaksitoista nuorta munkkia, joiden piti

kirjoittaa kaksitoista kappaletta erästä anekirjaa, sen mukaan kuin

veli Franciscus heille saneli. Mutta veli Franciscuksella ei ollut

kiirettä eikä nuorilla munkeilla myöskään, sillä olipa viljalti aikaa

luostareissa tänä rappeutumisen aikakautena, jolloin papit ja ritarit

taistelivat valtakunnasta ja voittaja aina oli valmis jättämään sen

enintarjoavalle, etupäässä ulkolaiselle.

-- Litteris, -- saneli veli Franciscus aukosta Mälarille päin, niin

kovalla äänellä, että salakat säikähtyneinä lähtivät kuin nuolet

pakoon joka taholle.

-- Emme kuulleet, vastasivat nuo kaksitoista kirjuria salista.

-- Litteris... huusi munkki uudelleen käännähtämättä paikaltaan.

Nyt kitisivät hanhenkynät vasikannahkaa vastaan ja taas oli

salissa kaikki äänetöntä sangen pitkän ajan. Mutta ulkopuolella

luostariseinää vilkastui elämä. Pieni venonen lipui hiljalleen sen

puomin reunalle, joka kierti Harmajain veljesten luostaria; venettä

meloi eräs mustaveljesmunkki, jolla oli veneessään vesikippo ja

onkivapa. Tultuaan puomin luo, sitoi hän venheensä paaluun kiini,

pujotti lieron onkeensa ja viskasi sen veteen. Tämä huvitti veli

Franciscusta suuressa määrin.

-- Nykkiikö? kysyi hän. Mustaveljes katsahti ylös.

-- Ka, päivää Frans, mitä sinä siellä teet?

-- Me kirjoittelemme tätä siunattua anekirjaa niitä varten, jotka

tulevat ilmiantamaan hussilaisia. Eikö teillekin ole laitettu tätä

kesähuvitusta?

-- On, siellä ne poikaraukat kirjoittelevat minkä ehtivät, vaan minä

luikahdin vesille. Onhan nyt niin kuuma, ettei pysy koossa.

-- Pyh, kauhean kuuma! -- Inspecturis -- huusi hän saliin päin kun

kuuli sieltä kasvavaa kohinaa.

-- Emme kuulleet! vastattiin sisältä.

-- Inspecturis -- senkin kuurokorvat! Ettekö kuule, mitä minä

sanelen. -- Et sinä siinä ahvenia saa, melo tänne lähemmäs seinää,

niin saat nähdä toisen metelin.

Mustaveli irrotti venheensä ja solautti sen puomin alitse

sisäpuolelle, jääden aivan sen ikkunan alle, jossa veli Franciscus

loikoili.

-- Onko teidän kummisetä kotona? kysäsi onkija viskattuaan taas

siimansa ulos.

-- Ukko on Uplannissa häissä, on ollut siellä jo kaksi viikkoa ja

häitä kestää kolme. Kyllä hän mahtaa olla komean näköinen, kun hän

sieltä vihdoin koteutuu.

-- Noo, oletko kuullut? Olet kai kuullut? kuiskaili musta veli.

-- Mitä, mitä? vastasi Franciscus ja pujottautui kauemmas ikkunasta.

-- Arkkipiispa...

-- Odota vähän, sanoi Franciscus ja saneli taas. Amici sincerrimi...

Mitä hän on tehnyt?

-- Ah, sehän on vallan kamalaa!

Hän pani kätensä torveksi suun eteen ja kuiskasi:

-- Incesteri, violatio!

-- Mitä, virkkoi Franciscus ja terotti korvansa. -- Ei, onko siinä

perää. Kerroppas lähemmin! -- Odotahan, tulen heti.

Hän hävisi hetkeksi huoneeseen ja jätti siellä paavillisen anekirjeen

eräälle noista kahdestatoista saneltavaksi. Palasi sitten takasin

ikkunaan ja jatkoi keskusteluaan mustanveljen kanssa, jolla lienee

ollut hyvin huvittavaa kerrottavanaan, koska Franciscus väliin nauroi

niin ääneensä, että hän hytkähteli ikkunalaudalla; mustaveli oli niin

innostunut kertomiseensa, ettei hän huomannut, miten pikeä tippui

hänen valkoselle vaipankaulustallen.

Kopioimista jatkettiin sillävälin entisellä hitaisuudella

kirjoitussalissa. Se oli suuri huone, yhdistetty yhdeksi kahdesta

eri huoneesta; vielä näki muurikaaren seinässä, joka, samoin

kuin kaksi pilaria, osotti missä väliseinä oli ollut. Eteläisen

seinämän viereisen pöydän ympärillä istuivat, kuten on mainittu, nuo

kaksitoista jäljentäjää, mutta peremmässä osastossa oli luostarin

kirjasto. Pitkillä, kapeilla pöydillä oli siellä muutamia satoja

kirjoja, vitjoilla kiinnitettyinä pöydän jalkoihin.

Siinä oli kokoelma dekretaaleja eli roomalaisen kirkon

perustuslakeja, legendoja, messukirjoja, evankelioita ja

psalttareita, toiset taiteellisemmin, toiset huonommin kirjailtuja

ja koristeltuja maalattuine ja kullattuine alkukirjaimineen. Näiden

aarteiden kohdalla oli erityinen pöytä ja sen edessä nojatuoli,

jossa eräs harmaaveli istui ja nukkui. Hän oli kirjastonhoitaja.

Levottomain aikain vaikutuksesta ja osaksi Saksassa heränneen

Hussilais- ja talonpoikaissodissa ilmenneen myrskyn takia oli

Harmajain veljesten päähallitus -- toivoen saavuttavansa kansan

suosion, jota se tulojen takia tarvitsi -- julkisesti kuuluttanut,

että luostarin kirjasto oli yleisön käytettävänä kahtena päivänä

viikossa, tunnin kumpasenakin. Tätä hengellisten lahjain kaunista

ja aulista tarjoilemista oli yleisö kumminkin pitänyt jommoisenakin

korutekona, koska harvat saattoivat käyttää kirjastoa hyväkseen, kun

se oli auki ainoastaan parhaalla työajalla, ja koska vielä harvemmat

osasivat lukea, sekä vihdoin, koska oli kovin tarkoin valikoitu, mitä

kirjoja pidettiin esillä yleisön käytettävänä.

Kirjastonhoitajan virka ei siis ollut rasittava, päinvastoin hyvin

haluttu, sillä siinä hän sai hyvän tilaisuuden levätä häiritsemättä.

Eikä veli Martin ollutkaan rasitetun näköinen, nukkuessaan siinä

istualtaan. Hänen kasvoistaan, jotka olivat valahtaneet rintaa

vastaan, saattoi lukea mitä suurinta maallista tyytyväisyyttä.

Terveellinen hiki helmeili kiiltävältä otsalta ja hänen leukansa

lihavilla laitumilla retkeilivät kärpäset rauhassa. Väliin hän

maiskautti kieltään ikäänkuin jos hän olisi nähnyt unta makeasta

ruoasta, väliin kohotti hän kätensä huiskauttaakseen pois kärpäsen,

joka kutkutti hänen suupieltään, mutta käsi ei koskaan kohonnut kuin

puoliväliin, siitä se retkahti takasin alas polvelle. Kun sitten

kärpäset jättivät hänen hetkeksi rauhaan, pannakseen pisteitään

auki oleviin suuriin pergamenttikirjoihin, vaipui hän oikein syvään

uneen; säännöllisesti ja hyvässä järjestyksessä hän hengitti, puhalsi

voimakkaasti hengen ulos ja sai siten soimaan huultensa lomassa hyvin

musikaalisen sävelasteikon.

Sillävälin oli mies, jolla ei ollut munkkiveljeskunnan pukua, tullut

saliin ja pysähtynyt ovelle. Hän oli pitkä, voimakas, keski-ikäinen

mies, tukka paksu kuin jalopeuralla ja kaunis täysiparta, joka

valahti alas rinnalle. Hän näytti varakkaalta käsityöläiseltä, joka

itse tekee työtään, sillä hänen kätensä olivat sangen karkeat, siellä

täällä mustissa pilkuissa.

Varovasti katseli hän ympärilleen ja tarkasteli terävillä

silmäyksillä nukkuvaa munkkia. Sitten hän rykäsi.

Nukkuja teki levottoman liikkeen, ikäänkuin hän olisi nähnyt jotakin

ilkeää unta. Hänen hengityksensä hiljeni ja kotvasen kuluttua hän

aukasi lihavat silmänsä.

-- Mitä te tahdotte?

-- Anteeksi, hurskas isä, halusin ainoastaan katsella erästä kirjaa.

Veli Martin, joka jo oli saanut hierastuksi unen silmistään ja käynyt

kärtysälle tuulelle, huomasi nyt tuon tungeskelevan miehen tomuset ja

kuluneet kengät. Ahaa! ajatteli hän, siinä on taas yksi.

-- Mene ulos ja pyyhi jalkasi, huudahti hän. Mies meni oven

ulkopuolelle, pyyhkäsi lakillaan kenkiään ja tuli takasin.

Tämäpä ei ollut veli Martinin tuumain mukaista. Hän haki uutta

poisajosyytä.

-- Sinäkö tahdot katsella kirjaa, etkä ole oppinut pesemään käsiäsi.

Nuo kaksitoista puhtaaksikirjoittajaa, jotka kuulivat tuon

muistutuksen, purskahtivat nauramaan.

Vaan mies oikasi vartensa suoraksi ja virkkoi:

-- Olen oppinut sen taidon ja käyttänyt sitä myöskin; mutta työ,

herraseni, tekee käden tummaksi, eivätkä kumminkaan ole laiskan

valkoset kädet aina puhtaammat.

Martin kohotti kätensä ja pureskeli lyhyviksi leikattuja kynsiään.

Sitten kääntyi hän kirjurein puoleen ja virkkoi:

-- Hereticus ille! [Tuo on kerettiläinen.]

-- Licet inspiciat! Est homo impudicus et valdepeniculosus, qvam in

oculis habere opus est, virkkoi kirjurien esilukija. [Antaa hänen

katsella (kirjoja). Hän on häpeämätön ja vaarallinen mies, jota

täytyy pitää silmällä.]

Ovella seisova mies loi katseensa alas, -- tekikö hän sen salatakseen

ivahymynsä munkkien huonon latinan johdosta vaiko häveten, ettei hän

ymmärtänyt tuota klassillista kieltä, sitä oli vaikea päättää.

-- Astu lähemmäs vain, saat katsella mitä täällä on esillä.

-- Onko pyhä raamattu esillä? kysyi mies nöyrästi.

Martin avasi silmänsä suuriksi, sillä raamattua pidettiin

kiellettyjen ja siis kätkettyjen kirjain joukossa, mutta tätä hän ei

tahtonut myöntää ja siksi lausui hän jotakin muuta.

-- Onko? Onpa kyllä! Mitä toisintoa haluatte? Septuagintaa, vulgata,

kaldaica, graeca, syriaca, mikä niistä? Sanokaa vain.

-- Olen hyvin kiitollinen jos saan katsella kreikkalaista, virkkoi

mies.

Martin oli sen näköinen, kuin jos hän olisi saanut iskun otsaansa ja

puhtaaksi-kirjoittajat seisauttivat hetkeksi kynänsä. Johan nyt oli

luostarin, korkean opin ja valkosten käsien arvo ja kunnia vaarassa.

Martin koetti vielä erästä mutkaa pelastaakseen sen.

-- He kaine dietäke? kysyi hän.

-- Hä kainä diatäkä, vastasi mies oikasten munkin lausumistavan.

Nyt kävi oppinut munkki hämilleen, tuo mies varmaankin salaa oikean

karvansa.

-- Se on tällä kertaa lukon takana, vastasi hän, ja pyhäin kirjain

hoitaja on matkustanut pois vieden avaimet mukaansa. Mutta ettekö

suvaitse katsella niitä epistoloita, jotka täällä ovat esillä.

Mies kiitti ja lähestyi äänetönnä kirjapöytää, jonka ääressä hän pian

vaipui lukemaan.

Martin kävi raskasmieliseksi, mietti ja aprikoi ja olisi epäilemättä

taas vaipunut unetarten valtaan, ellei äkkinäinen huuto ikkunan

äärestä olisi häntä nostattanut. Veli Franciscus, joka ikkunasta oli

tarinoinut mustanveljen kanssa, hypähti näet esiin ja huusi:

-- Oletteko kuulleet, oletteko kuulleet? Oletteko kuulleet siitä

uudesta keksinnöstä, joka on tehty Saksassa?

Ei, ei kukaan ollut kuullut.

-- Joo, saksalaiset ovat tehneet sellaisen keksinnön, ettei kirjoja

enää tarvitse kopioida. Se kai teitä ilahduttaa? sanoi hän kääntyen

kirjurien puoleen, jotka laskivat kynät käsistään ja olivat

vilpittömän iloisen ja innostuneen näköisiä.

Kirjapöydän ääressä istuva mies jännitti kuulonsa, vaan oli kumminkin

lukevan näköinen.

-- Kerro veli, kerro, huusivat kirjurit ja veli Martin, jonka tämä

uutinen oli saanut liikkeelle mukavasta tuolistaan.

-- Asianlaita lienee yksinkertaisesti ainoastaan se, että leikellään

kirjaimet puuhun kuin leimasimet ja niistä ladotaan sanat kokoon.

Pettymyksen ja hämmästyksen huudahdus kuului vastauksena tähän

tiedonantoon.

-- Eikö muuta! Mutta varmaankin käy sittenkin kirjoittaminen

nopeammin.

-- Siitäpä se nyt on kysymys, väitti Franciscus. Kun kerta on

leikannut kirjaimet, niin niillä voi sitten leimata kymmenentuhatta

kertaa.

Munkit puistelivat päätään ja näyttivät sangen epäuskoisilta.

-- Sitäpä sietää ensiksi nähdä, ennenkuin uskoo. Tätänykyä on ilmassa

niin paljo kaikenlaista uutta.

-- Niin, se on kyllä totta, jatkoi veli Franciscus. Ette liene

kuulleet arkkipiispan viime urostöistä. Se on uskomatonta, mutta

totta se on. Incesteri! Ajatellappa nyt vanhaa ukonkääppänää!

Yleisellä naurulla tervehdittiin tätä uutista Ruotsin kirkon

päämiehestä ja hänen hieman vapaasta elelemisestään.

Keräyttiin veli Franciscuksen ympärille saamaan lähempiä tietoja

noista jännittävistä yksityisseikoista. Vaan samassa kuului kello

kilahtavan.

-- Nyt uimaan, huudahtivat nuo kaksitoista ja viskasivat kynät

pöydälle.

-- Ensiksi on messu luettava, muistutti isä Martin tehden

ristinmerkin, joka kumminkin tuli vatsan kohealla tehdyksi.

-- Sille me nyt -- --

Martin keskeytti ajoissa nuoren munkin lauseen, sillä samassa rykäsi

muukalainen kirjojen ääressä. Hänet oli keskustelun innossa kokonaan

unhotettu. Nyt kävi veli Franciscus levottomaksi ja hän jatkoi

toiseen suuntaan tuon katkenneen lauseen:

-- Sille me nyt, kuten ainakin, panemme suuren arvon.

Ja hän lukea lorutti siinä seisoessaan Ave Marian, joka tuli kuin

myllyn torvesta, ja jonka loppusanat "secula seculorum" kaikki

kertasivat langeten silmänräpäykseksi polvilleen.

Muukalainen ei tehnyt ristinmerkkiä eikä langennut polvilleen, vaan

poistui hiljaa ja siivosti.

-- Mikäs piru se tuo oli? kysyi Franciscus vihasesti muukalaisen

poistuttua.

-- Olipahan kirjastossa kävijä.

-- Etkö sinä voi pitää roistoväkeä loitommalla?

-- Voin kyllä, vastasi Martin hämillään, mutta tämä ei ollut

roistoväkeen kuuluva. Hän osasi kreikankieltä, arvattavasti latinaa

myöskin.

-- Mutta ei tehnyt ristinmerkkiä! Pitäkää silmällä sitä miestä, se on

varmaankin kerettiläinen!

Verkalleen laskeusi munkkiseurue uimaan Mälariin ja sitten syömään

maukkaan päivällisensä.

* * * * *

Harmaaveljekset olivat uineet, sitten menneet viileään ruokasaliin

ja syöneet siellä tuoretta haukia sekä mansikkamaitoa. Ruoan jälkeen

oli nuoremmille annettu viittaus, että he saisivat lähteä järvelle

soutelemaan, mutta sen luvan he käyttivät siten, että menivät

puutarhaan nukkumaan. Veli Martin, Franciscus ja muutamat muut

vanhemmat jäivät istumaan ruokasaliin ja kannattivat sinne hyvää

klarettiviiniä, jonka lääketiedettä taitava veli sanoi terveelliseksi

niitä tauteja vastaan, jotka kovan kuumuuden seurauksina raivosivat

kaupungissa. Viini avasi sydämmet ja hellitti kielet. Oltiin

kohta vilkkaasti keskustelemassa menneistä muistoista, nykyisistä

oloista ja tulevista toiveista. Ei ollut asiaankuulumatonta yhtään

saapuvilla sitomassa puheen vapautta, toinen tiesi mitä toinen

ajatteli, joten seurustelu kävi sitäkin herttasemmaksi. He nauttivat

niinkuin taiteilija kappaleen päätyttyä, niinkuin naamioittu, kun

hän saa laskea pois naamarinsa, niinkuin syömäri, kun saa hellittää

suolivyötään.

-- On se sittenkin myönnettävä, että kirkko on kovin vanhentunut

laitos, virkkoi Martin.

-- Semmoisena kuin se nyt on, myönnettäköön se, vastasi Franciscus,

mutta sillä on ollut ajatus, silläkin, kerran. Sillä kuten keisarin

tuli valvoa kansojen aineellista etua tuli paavin valvoa niiden

henkistä, mutta koska maallisella vallalla on runsaampi puoli

huolehdittavanaan, tulee keisari elämään kauemmin kuin paavi.

-- No niin, paavin päivät ovat luetut ja kirkon myöskin, kun ne

kerran ovat niin pahasti paljastaneet itsensä. Rooman paavi julistaa

Avignonin paavin pannaan ja päinvastoin; maallikkojen mielestä on

hauska kuulla noita haukkumasanoja eikä kukaan nyt enää usko paavia.

-- Ihmettelenpä, ovatko ihmiset koskaan oikein uskoneet kirkkoa

ja sen oppeja. Mitähän nuo, esimerkiksi, ajattelevat niistä

epäsiisteistä kuvista, joita kuvanveistäjät huvikseen ovat

veistelleet vanhoihin kirkkoihin, tuo munkki ja nunna esim.

Linköpingissä? Ja mitä ovat he ajatelleet aasijuhlista ja

karnevaalesta, joita papisto suvaitsee, ja joissa seurakunta

tekee ivaa jumalanpalveluksesta aina alttariin saakka. Eikö

siinä jo jotenkin selvästi tunnusteta kirkon heikkouksia.

Näemmehänkin kaikkialla tuota puoleksi peitettyä epäilystä kirkon

kaikkivoipaisuutta kohtaan ja kun Jumala kerran on luonut sekä lihan

että hengen, niin onhan siinä jo myönnytys, että lihallakin on

oikeutensa.

-- Totta puhut! Pakanuus pilkistelee taas esiin sieltä ja täältä.

Sillä pakanuudessa oli myöskin ajatus, suuri ajatus, joka ei koskaan

kuole pois: se palveli luonnonvoimia ja ne ovat ikuiset. Kristinusko

palvelee ihmistä, joka on kuolevainen. Tiedämmehän miten ensimmäiset

kristityt Roomassa rakensivat uudelleen vanhat temppelit kirkoiksi

-- mitäpä kristitty kirkko onkaan muuta kuin kreikkalainen temppeli,

jonka katto on tehty kupevaksi? Tehtiinhän vanhoista Apollonkuvista

Kristuksen kuvia. Luonto ei suvaitse mitään jaksotonta kehitystä,

sanoo vanha pakanallinen filosoofi ja hän on epäilemättä oikeassa.

-- Veljethän puhuvat kuin pakanalliset filosoofit, huomautti nyt veli

Antonius, keski-ikäinen munkki, jonka piirteet olivat vilkkaat ja

tarmokkaat. Jos joku meitä kuulisi, niin eipä olisi meillä pitkälti

roviolle, se on varmaa.

-- Mutta nyt ei kukaan kuule, väitti Martin. Ja mitä me täällä

puhumme, onhan se samaa mitä kaikki ajattelevat.

-- Niinhän se melkein Huss'kin ajatteli ja siksi hän poltettiin,

vastasi Antonius.

-- Kukapa takaa ettei Huss ollut oikeassa, väitti Martin.

-- Kukapa piru sen takaa? toisti Franciscuskin ja kohotti maljansa,

johon kaikki yhtyivät äänekkäästi nauraen, jotta korkeat ristiholvit

kajahtelivat.

-- Maailma tahtoo tulla petetyksi, jatkoi hän yltyneenä suosiosta. No

hyvä, pettäkäämme sitä. Rooman paavilla on kaksikymmentä jalkavaimoa

ja Upsalan arkkipiispa on tehnyt sukurutsauksen. Mutta tämä ei estä

paavia eikä piispaa antamasta syntejä anteeksi sille, joka maksaa

niin taikka niin suuren rahasumman! Onhan tässä äärettömän selvä

ihmisyyden piirre: minä annan anteeksi itselleni, ergo annan minä

anteeksi muillekin.

-- Mutta Hussille ei annettu anteeksi, intti vielä Antonius.

-- Hän ei tahtonut anteeksi, vastasi Franciscus, eikähän lahja voi

muuttua lahjaksi, ellei ole vastaanottajaa.

-- Maailma tahtoo tulla petetyksi, sanoit äsken, jatkoi Antonius.

Eiköhän se mahda olla vanha vale! Eiköhän olisi oikeampaa sanoa

näin: Maailma on petetty, siis pitäisi meidän sitä valaista.

Sitä mieluummin, kuin maailma maksaa meille siitä, että me sitä

valaiseisimme.

-- Mutta emmekö me sitä sitten tee? väitti kirjastonhoitaja Martin.

Emmekö ole avanneet kirjastomme sille ja panneet esille kirjojamme?

-- Olemme, olemme asettaneet esille kirjat, joista ei meille vaaraa

ole, vaan vaaralliset olemme pistäneet lukkojen taa.

-- Vaan eihän saa antaa lasten leikkiä veitsillä.

-- Ei lasten! Mutta tässä on kysymys täyskasvuisista.

-- Kuka voi sanoa minulle, keskeytti Franciscus, joka pelkäsi

että keskustelu livahtaisi vaaralliselle alalle, kuka voi sanoa

mitä tarkoitetaan sillä, kun paratiisin puuta kutsutaan hyvän- ja

pahantiedonpuuksi?

-- Luulisinpa, vastasi Martin, sen merkitsevän sitä, että tieto tekee

ihmiselle hyvää sen kautta, että se tekee hänet voimakkaaksi ja pahaa

sen kautta, että se tekee hänelle -- kuinka sanoisin? -- pahaa!

-- Minä taas luulisin, väitti Antonius, hyvän- ja pahantiedonpuun

merkitsevän sitä, että tieto kantaa sekä hyviä että huonoja

hedelmiä, sillä mikä on yhdelle hyväksi, se on usein pahaksi

toiselle. Otaksutaan, että joku menisi ilmoittamaan kansoille, ettei

paavi voikaan antaa syntejä anteeksi. Se tieto tekisi kansoille

hyvää, mutta paavi ei silloin voisi valloittaa eikä ryöstää

kaunista Siciliaa, kuten hän nyt tekee, sillä hänellä ei olisi

varoja sodankäyntiin. Eikä olisi kovin lihavat päivät meilläkään,

jotka saamme osamme tuosta kannosta, mutta sicilialaisilla olisi

hyvät päivät, sillä he saisivat olla rauhassa ja saisivat korjata

ratsuhevosten tallaamattomina viinisatonsa. Kun siis nyt paavin

lähettiläs parin viikon perästä tulee tänne myömään aneita sotaa

varten Hussilaisia vastaan, olisi meidän annettava kansalle

hyväntiedonpuusta hedelmät.

-- Ei ei, nyt menet Antti liian pitkälle, nyt menet hiiteen. Eihän

tässä toki lie tarkoitus toisiaan kavaltaa. Pitää pysyä yhdessä.

Yhdessä!

-- Niin, ei se kannata karsia vitsoja oman selkänsä varalle, kannatti

Franciscuskin. Jos kirkko on mätä, niin lutistuu se itsestään kokoon,

ei meidän tarvitse sitä töykätä.

-- Olisihan epärehellistä, jos me ilmiantaisimme rikostoverimme, kun

itsekin olemme rikollisia, lisäsi Martin.

-- Vaan entäs jos muut sen tekevät, intti Antonius.

-- Se on taas toinen asia.

-- Minkä me ilmiantajalle siinä tapauksessa teemme? kyseli tuo

itsepäinen Antonius.

-- Me? Me teemme mitä meidän on käsketty. Ei meidän ole määrättävä,

mitä tehtävä on. Ja se, joka puhdas on, viskatkoon ensimmäisen kiven.

-- Silloin ei koskaan yhtään kiveä viskattaisi, jatkoi Antonius.

-- Miksikä pitäisi sitten viskellä kiviä? keskeytti Franciscus taas.

Eikö tässä voi elää kiviä viskelemättä? Minä ainakin voin. Mutta jos

veljet suostuvat ehdotukseeni, menemme puutarhaan viskelemään sen

sijaan keiloja. Ilta rupee käymään viileäksi, liikkuminen tyynnyttää

vertamme, niin että voimme hyvin nukkua. Onko kellään sitä vastaan?

Ei ollut kellään vastaan ja kohta olivat luostarin vanhimmat

puistossa keiliradalla. Pallot jyrisivät ja keilat kaatuilivat

hilpeästi.

Mutta selältä souti lehtipukuisia venheitä, jotka palasivat

huvimatkoilta luonnon helmasta. Nuoret tytöt lauloivat ja pojat

viiltelivät viulua. Vanhat miehet ja naiset kuuntelivat soittoa ja

katselivat vakavina, kuinka ilta-aurinko laskeusi taivaan rannalle.

Yksi venhe souti aivan läheltä luostarin muuria.

-- Mitähän nuo pyhät miehet tekevät siellä näin kauniina iltana,

arveli eräs emäntä.

-- Kuulostaa siltä, kuin vedättäisivät he halkoja puista siltaa

myöten, vastasi muuan vanha mies.

-- Taikka lierittäisivät pääkalloja lautakattoa pitkin, lisäsi muuan

nuorukainen.

-- Se kuuluu niin kamalalta, huomautti nuori tyttö.

-- Ei niillä raukoilla ole kovin hauska, jatkoi tuo vanha nainen ja

nyökytteli merkitsevästi päätään.

Tuokion kuluttua soivat Harmaaveljesten luostarikirkon kirkonkellot.

Airot seisattuvat, viulut vaikenevat ja venheet lipuvat ääneti

selällä. Miehet paljastavat päänsä ja naiset tekevät ristinmerkin.

Pieni kirkonkello kalkuttaa herkeämättä, ikäänkuin sillä olisi kiire,

ja toinen kello Mustainveljesten luostarista vastaa sen ääneen,

ikäänkuin ymmärtäen, mikä harmaaveljeksillä on mielessä. Ja yhtaikaa

molemmat vaikenevat ja harmaaveljesten luostarimuurin korkeiden

kivimuurien yli kuuluu iltalaulu "salve regina", terve taivaan

jumalatar, nuorten munkkien sitä laulaessa. Se kajahtaa veden yli ja

etelärannan vuoret vastaavat kumahdellen.

Vanha nainen venheessä pyyhkii silmänsä ja perässä istuva vanha mies

nostaa kasvonsa taivasta kohden, ikäänkuin nähdäkseen noita kauniita

säveleitä.

Mutta kun viimeiset säveleet ovat vaijenneet laskeutuvat airot taas

veteen ja taas rupee siellä jyrinä käymään luostarin pihalla.

-- Kummapa, kun niiden täytyy tehdä työtä näin myöhään illalla,

lausuu tuo vanha nainen.

-- En minä usko niiden työtä tekevän, arvelee nuorukainen.

-- Mitä luulet heidän sitten jyristävän? kysyy tyttö.

-- Minä luulen että ne peijakkaat heittävät keilaa, kuiskaa

nuorukainen tytön korvaan.

* * * * *

Rautatorin varrella oli toisten rakennusten lomassa kapea, kahden

ikkunan levyinen talo, neljän kerroksen korkuinen. Alimmaisessa

kerroksessa oli kumminkin ainoastaan yksi ikkuna, sillä toisen tilan

anasti portti, joka oli hyvin kapea ja matala ja avasi tiehyeen

yhtä kapeaan ja matalaan porttikäytävään. Portin yläpuolelle oli

muurattu vuolukivestä muovailtu eläimen pää, joka yhtä paljo oli

lohikäärmeen kuin nahkasiipisen pään näköinen, mutta jonka silmät

olivat selkiseljällään ikäänkuin ne olisivat tarkastelleet kaikkia,

mitä torilla tapahtui; suu sillä oli auki juurikuin olisi aikonut

puhua, mutt'ei saanut hämmästykseltä sanaa suustaan. Eniten näytti

sen tuijottavain silmäin huomiota kiinnittävän kaakinpuu, joka

oli keskellä toria. Tämä oli nerokas keksintö, siinä oli yhdessä

häpeäpaalu, jossa pienempiä lainrikkojia piiskattiin ja hirsipuu,

jossa suurempia hirtettiin.

Alakerran ikkunana oli puotinikkuna, jonka edustaiselle lavalle oli

pantu näytteitä kirjapainotaidon tuotteita semmoisina kuin tämä taito

esiintyi ennen Gutenbergin aikoja. Sellaisia olivat aapiskirjat,

puuveistoksilla painetut raamatulliset kuvat, joiden alla oli

lyhyt teksti, almanakat, korttipakat y.m. sentapaiset. Kaikki nämä

olivat leikatut puutauluihin ja siitä oli painos kädellä vedetty

ilman mitään painoa; tätä taidetta oli Euroopassa harjoitettu sata

vuotta ennen Gutenbergia. Mutta kun tämä painotapa oli kallis ja

vaivaloinen, oli se tuskin voinut kilpailla puhtaaksikirjoittajain

teosten kanssa ja nämä pitivät sitä siis hyvin vaarattomana

kilpailijana.

Puoti-ikkunan sisäpuolella, joka oli järjestetty tiskiksi, istui

sen omistaja Hannu, ammattinimeltään "kirjemaalari" ja harjoitti

ammattiaan pienen pöydän ääressä, josta hän hyvästi näki tiskille

ja, tarvitsematta nousta paikoiltaan, saattoi tehdä kauppaakin

ostajain kanssa. Kylttinään käytti hän seivästä, jonka nokkaan hän

joka päivä ripusti uuden, tavallisesti väritetyn, painokuvan, joka

veti puoleensa oppipoikain ja piikojen huomion, uudelleen joka päivä.

Väliin siinä kuvattiin syntiinlankeemusta, väliin sitä tai tätä

pyhimystä, kädessä haarasauva, ratas tai miekka, väliin taas aivan

maallisiakin kuvia jostakin ulkomaisesta päivän tapahtumasta, joka

aina keräsi ympärilleen sakean lauman uteliaita katselijoita.

Tänä aamuna, moniaita päiviä kirjemaalarin edelläkerrotun luostarissa

käynnin jälkeen, oli hän ripustanut tankoonsa kuvan, jossa kaksi

paavia tappeli samasta tuolista ja alempana oli kansanjoukko, jonka

suista lähti suikaleita, varustettuina kirjoituksella: Anathema!

Taulu kuvasi siis molempain paavien taistelua vallasta, sekä kansaa,

joka vaati heitä pannaan.

Muuan porvari kävi myymälän ohi, näki kuvan, pysähtyi ja katsoi.

Sitten sanoi hän kirjemaalarille:

-- Mitä julkeutta tämä on?

-- Niin, kas semmoista julkeutta ne nyt harjoittavat pyhät isät

Roomassa ja Avignonissa, vastasi Hannu.

-- Minä kysyn, kuinka uskallat tehdä tällaista häväistystä, piirtää

pyhän kirkon päämiesten irvikuvia.

-- Sen selitän sitten myöhemmin, vastasi Hannu.

-- Varo vain itseäsi, uhkaili porvari. Vähää myöhemmin käveli siihen

tuo nuori mies joka oli istunut lehtiin puetussa venheessä nuoren

tytön vieressä. Hän oli nimeltään Niegels ja oli raastuvan kirjuri.

-- Päivää, Hannu, virkkoi hän, mitä ukkoja sulla on tuossa? Ahaa,

Rooman pyhät! Miks'et ota meidän omia kotoisia pyhiä?

-- Luulisin sen olevan haitaksi asialle, jos kävisi suorastaan

henkilöiden kimppuun.

-- Mutta mitäpä voit asian hyväksi tehdä, kun joka paikassa on

henkilö.

-- Etkö käy sisään, sanoi Hannu. Miksi siellä ulkona huutelet?

Niegels astui myymälään ja istui kohta jakkaralle Hannun viereen.

-- Oletko kuullut, että arkkipiispa on varastanut tuomiokirkonkin

rahaston? puhui Niegels.

-- En ole sitä kuullut, mutta kyllä muuta inhottavaa.

-- No, luuletko asian tulevan sen kautta autetuksi, että yleensä

saarnataan varkautta vastaan, luuletko siitä olevan hyötyä, että

seitsemättä käskyä julkiluetaan. Ei, tässä täytyisi osottaa

kansalle, että hänen pyhyytensä, joka tuomitsee ihmisiä kuolemaan

kirkonvarkaudesta, itse on kirkonvaras, vaikka kansa siitä huolimatta

osottaa hänelle miltei jumalallista kunnioitusta.

-- Onko hän todellakin varastanut?

-- On. Hän ei ainoastaan ole sitä tunnustanut, vaan hän kehuukin

siitä. Hän väittää, että on olemassa erityinen siveyslaki niitä

varten, jotka johtavat kansojen kohtaloita; hän väittää, että

he ovat porvarillisten lakien yläpuolella ja että näitä lakeja

voidaan "ylevämpiä tarkoituksia varten" syrjäyttää. Tiedätkö, että

harmaaveljekset ovat perustaneet keiliradan ja että luostarin abotti

on tullut kotiin ja pitänyt pääalttarilta messun juopuneessa tilassa,

tiedätkö, että mustillaveljeksillä on roomalainen saunalaitos eräässä

maanalaisessa holvissa ja että he viimeisillä pääsiäisrahoilla

ovat ostaneet viisikymmentä tynnyriä parasta Espanjanviiniä? Kerro

kaikesta tästä, niin teet kansalle palveluksen, josta se on sinua

kiittävä.

-- Joudun roviolle. Mutta siitä vähät, vaan tällaiseen toimeen

pitäisi olla suuri ja nuhteeton mies.

-- Suuria miehiä ei ensiksikään ole olemassa, sillä me olemme kaikki

pieniä, ja nuhteettomia toiseksi ei löydy, sillä me olemme kaikki

syntisiä, ja kolmanneksi olet sinä vähemmin syntinen kuin muut. Sinä

olet paennut Varhemin luostarista -- siinä teit oikein --, mutta

halpamaista tekoa et ole koskaan tehnyt.

-- En ole tehnyt, mutta en tahtoisi tuomita, ettei minuakin

tuomittaisi!

-- Ei tässä ole tarkoitus tuomita, tässä on vain tarkoitus tehdä

tuomarit polkeenalaisiksi. Sillä he ovat asettuneet tuomitsemaan, et

sinä.

-- Pitkinä öinä olen tätä asiaa ajatellut; kuulen toisinaan äänen,

joka minua kutsuu, mutta en pidä itseäni sen arvoisena, että

asettuisin profeetaksi, siihen pitäisi olla pyhä mies.

-- Ei ole olemassa pyhiä miehiä! Ja vielä sanon sulle toisen asian;

sinun pitäisi tuntea itsesi rikolliseksi, kun vaikenet, sillä se,

joka ei ilmianna rikosta, jonka hän tuntee, hän on itse syypää.

-- Miksi juuri minun pitäisi se tehdä?

-- Siksi että sinä olet saanut lahjat! Luuletko ihmisille annettavan

lahjoja hänen omaksi huvikseen? -- Vaan mikä sulla tuossa on?

Hannu oli koko keskustelun ajan sahaillut kaiverrettua puutaulua

pieniin palasiin.

-- Se on uusi keksintö, josta luultavasti tulee olemaan hyötyä meidän

asiallemme. Sanon meidän, Niegels, koska luotan sinuun! -- Näetkös

näitä pieniä puuneliöitä, joita sahailen irti. Kun ne makaavat

noinikään sekasin yhdessä läjässä, eivät ne ole vaarallisemmat kuin

epäjärjestyksellinen kansanjoukko, jonka pari tusinaa ratsumiestä

voi polkea jalkoihinsa. Mutta jos järjestän nämä riveihin ja ladon

yhteen ne, jotka yhteen kuuluvat, niin käyvät ne peljättäviksi kuin

kansallinen sotajoukko ja jos sitten panen lipunkantajan huippuun,

rientävät ne rohkeina ja halukkaina taisteluun. Ne tulevat aina

voittamaan, jos niitä hyvin johdetaan.

-- Ne ovat kirjaimia, vai miten?

-- Ne ovat kirjaimia. Kirjaimista syntyy sanoja ja sanojen kautta

lausutaan ajatuksia.

-- Niin yksinkertaista! Eikä sitä kukaan ennen ole keksinyt!

-- Olisi se kai keksitty jo ennenkin, jos sitä ennen olisi tarvittu.

-- Mistä olet tämän oppinut? kysyi Niegels, joka kävi miettiväksi ja

hypelteli punasta partaansa.

-- Olen oppinut sen paikassa, jossa muuten ollaan tiedoistaan hyvin

ahnaina. Harmajainveljesten luostarin kirjasalissa. Ja samassa

paikassa kuulin kirjurien riemastuvan.

-- Miksi riemastuvan?

-- Koska he luulevat kirjoitustyön nyt loppuvan.

-- Eikö sitten enää tarvitseisi kirjoittaa, sepä olisi mainiota?

Vieppäs tuo keksintösi kaupungin pormestarille, niin pääsen minä

kirjoittelemasta heidän julistuksiaan ja taksojaan. Siitähän koittaa

ihana aika!

-- Sen teenkin, mutta mulla on sillä toiset tarkoitukset, suuremmat

tarkoitukset!

Mustaveljesmunkki kulki myymälän ohi ja pysähtyi katsomaan paaveja

kuvaavaa taulua. Hän loi Hannuun vihaisia silmäyksiä, joita tämä ei

kumminkaan huomannut, repäsi äkkiä taulun alas ja käveli tiehensä.

-- Sinä, Niegels, jatkoi Hannu, sinä olet nuori ja uskollinen. Oletko

varma, että aina tulet pysymään yhtä herkkänä ja palavana? Etkö

pelkää, että tulet katsomaan asioita toiselta kannalta, kun joudut

naimisiin tuon rikkaan porvarin tyttären kanssa?

-- Minä? En koskaan. Sanonpa sulle vielä seikan. Siinä taistelussa,

jota olen kehottanut sinua alkamaan mädännyttä kirkkoa vastaan,

joka levittää oppeja, joita papit eivät itsekään usko, siinä ovat

sinun puolellasi kaikki valistuneet kansalaiset, niin onpa mulla

mahtavia ystäviä itse munkkienkin joukossa. Tapaan toisinaan

erään fransiskaanimunkin nimeltä Antonius; hän puhuu paljo näistä

asioista... Vaan sitä ei tarvita. Käy eteenpäin sinä ja saat nähdä,

kuinka joukot järjestyvät perässäsi, ja niiden joukossa näet

ensimmäisinä Niegelsin. Vaan minun täytyy lähteä, näen morsiameni

tulevan tuolta katua alas. Jää hyvästi!

Niegels meni, vaan kun hän tuli kadulle, huomautti hän Hannulle, että

kuva oli poissa tangon päästä. Hannu synkistyi, vaan kiinnitti heti

tankoon toisen samanlaisen taulun.

Ja sitten istui hän taas työhönsä, järjesti riveihin noita pieniä

puupulikoita erään matalan laatikon pohjalle.

Myymälästä pihalle päin vievä ovi aukesi ja sieltä astui sisälle

hänen vanha sisarensa, joka hänen vaimonsa kuoltua hoiti taloutta

hänelle ja hänen pojalleen.

-- Oliko tuo Niegels taas täällä? kysyi sisar. Kuulin hänen kavalan

äänensä.

-- Oli hän täällä. Mutta elä ole epäluuloinen häntä kohtaan.

-- Varo itseäsi, hän on kettu. Te puhelitte niin äänekkäästi,

että minä kuulin joka sanan. Hän kyllä tarkoittaa mitä hän sanoo,

mutta huomenna hän peruuttaa kaikki. Elä luota häneen. Mutta minä

tiedän, että mitä teet, se on oikein; ja jos teet oikein, voit tehdä

tehtäväsi yksin. Kärsi Kristuksen vuoksi, mutta elä kärsi toisten

koston puolesta eläkä ajattele tulevaa voittoa.

-- Ei niin, Katri kulta, elä niin puhu. Sen kärsimme, minkä tekomme

ovat ansainneet, emme enempää. -- Oletko nyt hyvä ja istut täällä

myymälässä, kunnes minä pistäyn pormestarin luona tunniksi, pariksi.

Ja pidä silmällä kylttiä, sitä tänään näkyy ihmisillä tekevän mieli.

Hän vaihtoi takkia ja meni raastupaan, jossa hän pian tapasikin

pormestarin. Tämä oli hyväntahtoinen mies, joka kernaasti olisi

tahtonut, vaan ei voinut, tehdä mitään valaistakseen kansaa

näkemään kaikkia niitä petoksia, joita papisto ja munkit totuuksina

tarjoilivat. Hän kuunteli tarkkaavasti Hannun kertomusta uudesta

keksinnöstä ja sen eduista ja lupasi heti koettaa käyttää

sitä raastuvan tarpeisiin. Sitten siirtyivät he vakavimpiin

keskusteluaineisiin.

-- On kuulunut valituksia sinun kylttikuvistasi, virkkoi pormestari.

Sinun täytyy olla varovainen.

-- En voi olla.

-- Ystäväsi sanovat, että turmelet asiasi piirustuksillasi.

-- Jos kansa osaisi lukea, kirjoittaisin sille kirjoja; minun täytyy

puhua sen kieltä, jotta se minua ymmärtäisi.

-- Aijot nyt siis kirjoja myöskin?

-- Niin aijonkin.

-- Hannu, tiedätkö mikä kohtalo sinua uhkaa?

-- Tiedän! Yhtä asiaa vain pelkään. Poikani...

-- Kuule ystäväni! Tiedäthän salaisen veljesliiton valan auttaa

toinen toistaan; etkö luota meihin?

-- Toisinaan luotan, toisinaan en. Kaikki tahtoisivat kirveen

heiluvaksi, vaan ei kukaan halua olla varressa. En minäkään halua,

mutta käyn kuitenkin varteen vastoin tahtoani. Minä tunnen kuinka

ne, jotka ovat takanani, tunkevat minua eteenpäin ja minä en vetäydy

syrjään. Sano mulle, veli, jos tapaat murhaajan, ethän tyydy

siihen, että luet hänelle asianomaiset pykälät rikoslaista. Etkö

ota murhaajaa lujille ja hirtä häntä? Tai voitko rangaista murhaa

muulla tavoin? Tapahtuuko murhaa ilman murhaajaa? En pyydä vastausta

tähän kysymykseen, sillä oikeastaan kysynkin itseltäni. Ajattelen

näin: enhän oikeastaan aijo hävittää itse laitosta, sillä kirkko

on itsessään hyödyllinen laitos, ei, miesten kimppuun minun täytyy

käydä, laitoksen kelvottomain hoitajain. Enhän tahdo sanoa, että

kaikki arkkipiispat ovat lurjuksia, sillä se ei olisi totta, vaan

minä tahdon osottaa sormellani juuri tätä erityistä arkkipiispaa,

sukurutsaajaa ja ryöväriä. En käy paavin kimppuun sen vuoksi, että

hän on kirkon päämies, sillä olkoon mielellään kirkolla, kun se on

yhteiskunta, päämies, ei, minä tarkoitan erityisesti Benedictusta,

siveetömyydessä eläjää, julmuria, jolla kumminkin on pyhyyden

arvonimi.

-- Luuletko sinä, että minä tuomarina olen iloissani tuomitessani

ketään kuolemaan; enhän minä kumminkaan tuomitse, heidän rikokset

ovat tuominneet heidät ja minä julkiluen ainoastaan tuomion. Pyöveli,

joka panee kuolemantuomion toimeen, ei ole murhaaja, mutta hän ei

siltä nuku rauhallisesti.

-- Niin, ei ole hauska olla pyövelinä.

-- Mutta jonkun siinä toimessa täytyy olla. Koko tämä yhteiskunta,

jota kutsutaan kirkoksi, on satapäinen peto: yhdeksänkymmentä

yhdeksän sen päistä kasvaa uudelleen, yksi ainoa on kuolevainen. Iske

se poikki! Se on ylinnä!

-- Minä isken. Ja nyt hyvästi. Muistele poikaani, minä muistelen

sinun neljää lastasi ja multa saavat riistää kielen suusta, ennenkuin

ketään petän.

-- Mene rauhassa, veljeni. Ainoastaan me, jotka olemme valheen

nähneet, mutta uskaltamatta sitä ilmaista, ainoastaan me tunnemme,

miten me olemme taistelleet, sen on ainoastaan taivas nähnyt, ja

mitä me olemme rikkoneet salatessamme totuuden, sen on Jumala meille

anteeksi antava. Mutta pitemmälle tämä ei saa mennä, sillä silloin

meistä tulee valehtelijoita. Alttari on rakennettu, uhri on siihen

nostettu ja kansa odottaa, että taivaan tuli on sytyttävä alttarin.

Tempaa nyt käsinesi tuli alas, niin kansa on uskova ja vapautuva.

Amen Jeesuksen nimeen.

Amen, toisti Hannu ja meni.

* * * * *

Turhaan oli koko syyskauden odotettu paavin lähettilästä, mutta nyt

marraskuussa hän tuli. Hän tuli kuin mahtava maallinen ruhtinas,

seurassaan parisataa ratsumiestä ja suuri parvi munkkeja. Tukholma

oli pukeutunut juhlapukuun; ikkunoista riippui kirjavia vaatteita,

liput liehuivat talojen räystäiltä. Kirkot olivat auki, kellot

soivat, urut pauhasivat, messuja laulettiin ja poltettiin pyhää

savua! Tukholman suurkirkko oli puettu juhlapukuun; kynttilöitä paloi

kaikilla alttareilla, joka kappelissa pidettiin jumalanpalvelusta,

niissä kihisi pappeja kuin mehiläiskeoissa ja paksu savu nousi kuin

pirtistä, joten pyhäinkuvat tuskin hämärsivät savupilvien keskitse.

Kynttiläjalat olivat koristetut vaatekukkasilla ja havunoksilla ja

holveista näkyi riippuvan lippuja, joihin oli kuvattu pyhäinkuvia;

alttari oli peitetty punasella vaatteella. Kuninkaallinen vahti

seisoi jo kirkon portilla; sen oli estettävä kansaa tulvaamasta

kirkkoon, ennenkuin ne, joilla oli etuoikeus, olivat päässeet

paikoilleen.

Ensiksi tulivat ammattikunnat puheenjohtajineen ja lipunkantajineen;

he kävelivät avopäin ja pitivät kynttilää kädessään; sitten tuli

kirkollisia seurueita, jotka esiintyivät suurella mahtipontisuudella.

Jokainen yhdistys asettui kappelinsa edustalle. Sitten tulivat

mustatveljekset eli dominikaanit luostaristaan kantaen edessään

mustasta puusta veistettyä ja harsolla peitettyä ristiinnaulittua

Kristusta; munkit mustanvalkoisissa pukimissaan olivat yöperhosten

näköiset, jotka lepattivat siipiään kynttiläin ympärillä. Sitten

kuninkaallinen seurue juhlapuvussa, mutta kuningas itse oli

poissa sodassa. Sen jälkeen pormestari ja raati ja lopuksi taas

sotilasvahti. Kun kirkko oli täysi, rupesi koko seurakunta veisaamaan

mahtavaa misereereä, -- Herra armahda meitä!

Nyt astui arkkipiispa esiin pääalttarin eteen. Hän oli viidenkymmenen

vuotias mies, kasvot kalman kalpeat. Silmät olivat ikäänkuin

laskosten peitossa ja silmännurkista lähti leviämään tummahtavia

juovia. Suu oli kuin veitsellä viilastu ja kun ääni sen avasi,

loistivat sieltä hampaat valkosina ja terävinä kuin suden kidasta.

Laulu vaikeni ja urut yksin soittivat pauhaavaa "jubilate"-säveltä,

johon rummut, pasuunat ja puusoittimet yhtyivät ja samassa astui

suuresta portista sisälle paavillinen lähettiläs seurueineen.

Arkkipiispa astui alas alttarilta ja kävi lähettilästä vastaan ja

kun he käytävällä tulivat vastakkain, lankesivat he polvilleen ja

suutelivat toisiaan. Arkkipiispa nousi ensiksi ja huusi: Tehkäät

ovet korkeiksi ja portit laveiksi, että kunnian kuningas mahtuu

temppeliimme. Siunattu olkoon hän, kuin tulee Herran nimeen, Hosianna!

Urut vaikenivat ja arkkipiispa piti tervehdyspuheensa Kristuksen

edustajan apostolille, joka on kuunnellut Vapahtajan kehoitusta ja

käynyt kaikkeen maailmaan julistamaan totuutta ja antamaan syntejä

anteeksi. Rooman pyhä isä on vihdoinkin kuullut pienen pohjoisen

kansan huokaukset päästä osallisuuteen Kristuksen armosta ja

lähettänyt opetuslapsensa tätä armoa anniskelemaan. Sitten kuvasi

arkkipiispa niitä luuloteltuja vaivoja ja vaaroja, joita tämän Herran

palvelijan on ollut kestettävänään tällä pitkällä ja vaarallisella

matkalla ja päätti puheensa vielä laulettavaan Hosiannaan.

Paavin lähettiläs vastasi ja kutsui arkkipiispaa totuuden

todistajaksi, ei siksi, että tämä oli kutsunut häntä apostoliksi,

vaan siksi että hän, arkkipiispa, oli totuuden totuuden todistaja.

Sitten kertoi hän tulonsa syyt. Kerettiläiset, anttikristukset, jotka

eri nimellisinä ovat kohottaneet päätään Saksassa, ovat käyneet pyhän

isän ja pyhän kirkon kimppuun, vaikka jo viisikymmentä vuotta sitten

on poltettu eräs heidän päämiehistään, Huss niminen. Surulla on pyhä

isä nähnyt sen epäuskon, joka tällä aikakaudella puhaltaa kuin jäinen

tuuli hänen viinitarhansa ylitse, hän on itkenyt verikyyneleitä

kansojen puolesta; mutta nyt on hänet vallannut pyhä viha, hänellä

ei enää ole oikeutta tuota kärsivällisesti sietää, nyt täytyy hänen

kurittaa uppiniskaisia vitsoilla ja ruoskilla, hän on polkeva

jalallaan käärmeen päätä. Siksi levittää hän nyt kehoituksen koko

kristikuntaan, vaatii kaikkia nousemaan yhtenä miehenä ja uhraamaan

maallisia tavaroitaan Kristuksen jalkain juurelle, siten hankkien

itselleen katoomattomia tavaroita taivaassa.

Tämän puheen loputtua nousivat molemmat korkeat papit alttarille,

suuri käytävä tyhjeni, sen molemmille puolille asettui munkkeja ja

porvaristoa. Mustainveljesten luostarin priori meni lähettilään

luo ja julkiluki tervehdyskirjoituksen, jonka hän sitten antoi

lähettiläälle.

Kun tässä aika rupesi käymään pitkäksi, alkoi odottavissa ryhmissä

kuulua kuiskaavaa keskustelua. Mustaveljes Andreas, jota kutsuttiin

"suureksi kalastajaksi" ja johon tutustuimme hänen ollessa

onkimatkalla Harmajainveljesten luostarin edustalla, kääntyi

toverinsa puoleen ja kuiskasi:

-- Onko sinusta arkkipiispa totuuden todistajan näköinen?

-- Hän on minusta palovartijan näköinen, vastasi toinen.

-- Palovartijan?

-- Niin, hänellä on niin mustat silmäin ympärystät.

Nyt lähti Harmajain veljesten priori viemään tervehdystään. Veli

Martin, kirjastonhoitaja, loi katseen pitkin tasasta kivilaattiaa,

nojasi päänsä veli Franciscuksen puoleen ja kuiskasi:

-- Tuopa olisi mainio keilirata.

Sitten oli pormestarin vuoro tulla esiin. Hän kävi vapisevin askelin

ja katseet maahan luotuina. Koska hän ei taitanut latinan kieltä,

oli hän saksaksi kirjoituttanut puheensa. Siinä hän lausui kaupungin

tervehdyksen, selitti että kaupunki on hyvin onnellinen, kun se

on saanut nähdä apostolin, jota se on kauan odottanut, ja että

kaupunki tulee tekemään kaiken voitavansa avustaakseen totuutta sen

taistelussa valhetta vastaan.

Tällä paikalla hän kohotti silmänsä, mutta sattui katsahtamaan

syrjään ja näki muutaman pylvään takana Hannun, jonka silmistä

singahteli ikäänkuin tulisia nuolia häntä vastaan. Hetkeksi kävi

kirkossa kaikki aivan äänettömäksi, pormestari seisoi siinä mykkänä

ja vasta arkkipiispa sai kuivasti rykäsemällä hänelle hänen

puhelahjansa takasin. Pormestari jatkoi puhettaan. Porvaristo, joka

aina on ollut kuninkuuden vankin tuki, on myöskin oleva kirkon,

ainoan autuaaksi tekevän kirkon, vartija. Sitä pitemmälle hän ei

voinut lukea, sillä hänen silmiään samenti. Jättäen kirjoituksensa

kumarsi hän ja palasi paikoilleen. Taas alkoivat urut soida ja

laulajat yhtyivät niiden säveliin; mutta se tuntui laimealta ja

hengettömältä, tuo laulu, ihmiset olivat jo väsyneitä ja nälkäisiä.

-- Tiedätkö mitä meille tänään annetaan päivälliseksi? kysyi Martin

Franciscukselta.

-- Syntein anteeksi antamusta!

-- Mutta sepä osasi valehdella, tuo pormestari.

-- Tottapa sillä oli pakko.

Jubilate, recordate et earum potestate, niin kaikui laulu, jolla

aikaa kirkon palvelijat kantoivat esiin suurta arkkua, johon

seurakunnan tuli uhrata rahojaan pyhän kirkon puolustukseksi ja

saada niistä syntinsä anteeksi. Portit avattiin ja vahdit laskivat

yleisön sisään. Kirkon loistava komeus heitä häikäisi, savustushuurut

huumasivat heitä, laulu ja urkujen ääni tempasi heidät mukaansa ja

heidät valtasi pelko ja kunnioitus Kristuksen apostolia kohtaan,

joka seisoi arkkipiispan vieressä alttarin edustalla. He lankesivat

polvilleen, valittivat ja huokasivat ja ryömivät niin eteenpäin

käytävää pitkin. Se oli liikuttavaa nähdä ja nuo molemmat alttarin

edustalla seisovat Auguuritkin näyttivät hetkeksi joutuvan

haltioihinsa nähdessään tämän ihmissielujen virran, naisia, ukkoja ja

lapsia, vierivän heitä kohden, siihen missä he seisoivat Kristuksen

ristin juuressa, raha-arkku edessään. Mutta tottuneet kun olivat

toimittamaan temppelivirkaa, pääsivät he kohta taas viralliseen

mielialaansa, oikasivat vartalonsa suoriksi ikäänkuin jumalankuviksi,

joiden edessä kansan tuli polvistua uhraten alttarille, -- arkkuun.

Kolmen tunnin ajan vieri virta eteenpäin ja pääsi taas juoksemaan

ulos pienestä kuoriovesta; lähettiläs ja arkkipiispa olivat

väsymyksestä ja nälästä kalpeat kuin liina, niin että heidän

toisinaan täytyi nojautua alttarin aitaa vastaan levähtääkseen, ja

heidän täytyi myötään vaihtaa toista ja toista jalkaa, joita kansa

tuli suutelemaan.

Laulajat olivat uupumuksesta vaijenneet ja ainoastaan uruista lähti

vielä verkalleen valittavia ääniä. Munkit keskustelivat puoliääneen

ja porvaritkin olivat väsähtäneet hartauteen, sillä he istahtivat

portaille, pylväiden jalustoille, muurinreunoille ja mihin pääsivät.

Vihdoin väsyi vahtikin ja portit suljettiin. Silloin näkyi vihdoinkin

virralle pää tulevan. Taas päästiin hengittämään; arkku oli täysi,

niin täysi, että erään diakoonin täytyi lähteä kantamaan pienempään

hopea-astiaan viimeisiä antimia.

Kun urkujen ja laulajain viimeinen ääni oli haihtunut ja lähettiläs

ja arkkipiispa lankesivat polvelleen, lopettaakseen juhlan

hiljaisella rukouksella, silloin juuri, kun he olivat nostamassa

käsivaatteen peittääkseen kasvonsa siihen, rupesivat molemmat

vapisemaan, niin että he tuskin polvillaan pysyivät ja toinen katsoi

toistaan ikäänkuin epäillen omia silmiään. Heidän pukunsa liepeestä

oli rukousjakkaralle pudonnut kaksi paperilehteä, joissa oli suurilla

kirjaimilla luettavana: "Voidaanko ostaa syntejä anteeksi?" ja sen

alapuolella: "Helpompi on rikkaan tulla taivaan valtakuntaan kuin

neulan mennä kameelin silmän läpi".

Ikäänkuin saman ajatuksen valtaamana kätkivät he paperit taskuihinsa

ja kääntyivät siunaten seurakunnan puoleen. Vaan silloin kuului

yltyleensä koko kirkossa kahiseva ääni, ikäänkuin tuulen

heilutellessa kuivunutta lehdikköä; sihistiin ja kuiskattiin ja

joka toisella munkilla oli kädessään paperi jonka hän oli löytänyt

laattialla taikka tavannut poistuvan kansanjoukon jaloissa ja johon

oli painettu: "Voidaanko ostaa synnit anteeksi?" Arkkipiispa ja

lähettiläs menivät sakaristoon. Silloin vasta kohosi kirkossa kova

surina, se yltyi, paisui kohinaksi ja kohta kuului huutojakin.

Puolta tuntia myöhemmin oli kirkko tyhjä. Vaan sen laattialla oli

yltänään valkosia paperilappuja.

* * * * *

Kun Hannu iltapäivällä tuli kotiinsa, istui hänen sisarensa pienessä

kamarissaan ja ompeli. Myymälä oli suuren anejuhlan johdosta

suljettu, luukut kiini ja takassa paloi tuli.

-- Niegels oli täällä, puhui sisar.

-- Vai niin, vastasi Hannu. No mitä hän tahtoi?

-- Hän oli hyvin pahoillaan, koska hän on menettänyt virkansa.

-- Onko hän menettänyt virkansa?

-- On. Kun julistukset nyt painetaan, on viisi raastuvan kirjureista

joutunut joutilaiksi. On lyöty arpaa, kenen pitäisi erota ja arpa

on määrännyt hänet. Mutta pahempi on, että hänen tuleva appensa on

purkanut kihlauksen.

-- Poika raukka! Ei niin hyvää, ettei se tuottaisi jotakin pahaakin.

Toisen leipä toisen kuolo.

-- Niin, sinä olet ollut aina hyvä häntä kohtaan, senhän hän itse

myönsi, kun kävi täällä lainaamassa sinun painolaatikkosi.

-- Lainaamassa? Minun painolaatikkoni?

-- Niin, hän sanoi sinun luvanneen.

-- Minun?

Hannu meni nopeasti myymälään ja haki. Sitten tuli hän taas kamariin.

-- En ole koskaan antanut hänelle lupaa. Kummaa, miten hän niin

saattoi sanoa! Onneksi otti hän pienemmän.

-- Niin, niin, minä varotin sinua luottamasta häneen. No, miltä

näytti kirkossa?

-- Loppu oli hyvä.

-- Ehkä ei ole vielä loppua nähtykään?

-- Missä on poikani?

-- Hän on naapurissa leikkimässä.

-- Haluaisin nähdä häntä.

-- Tuon hänet heti. Sinä olet niin murheellisen näköinen, rakas veli.

-- Olen murheellinen kuollakseni, sillä pelkään, että taakkani käy

liian raskaaksi.

-- Ajattele Kristusta!

-- Minä ajattelen, mutta sydämmeni tuntuu kutistuvan rinnassani, kun

ajattelen lastani ja sinua!

-- Poika kulta, jos asiasi on oikea, ei voi sinua mikään murjoa, ja

minä tiedän, että se on oikea. Jos olen nurkunut ja nuhdellut sinua,

on se tapahtunut syystä, että olen ollut peloissani sinun puolestasi.

Jos pahimminkin kävisi, olethan toki kuollut hankkiaksesi vapautusta

muiden sydämmille. Mutta Hannu, elä horju, sillä ihmiset ovat pahoja.

Elä näytä että vapiset, sillä silloin he sanoisivat, että sinä kadut.

Muista, että ehkä kohta saat tavata lapsesi äidin.

-- Mutta mitä hän mulle sanoo, kun olen menettänyt poikanikin?

Vanha nainen nousi ja vastasi säihkyvin silmin:

-- Hän on sanova sulle näin: sinä kävit katkeraan kuolemaan

pelastaaksesi poikasi ja muiden pojat valheen kahleista ja siksi saat

istua Karitsan valtaistuimen vieressä. Niin on hän sanova.

Sisar meni ulos ja palasi sieltä tuoden kahdeksanvuotiaan pojan, joka

oli leikistä punottavana ja joka vastenmielisesti oli katkaissut

leikkinsä tullakseen kotiin. Hän istui nurjamielisenä nurkkaan eikä

tahtonut tervehtiä isäänsä ja kun isä pyyhki kiharat hänen otsaltaan

ja tahtoi häntä hyväillä, nykäsi hän olkapäitään ja kääntyi poispäin.

Sanomattoman tuskan katse näkyi silloin isän silmässä ja siitä sisar

niin heltyi, että hän tahtoi torua poikaa. Mutta isä tyynnytti häntä

ja virkkoi ainoastaan:

-- Ihmisluonne! Semmoisia olemme kaikki olleet!

Hän meni pieneen myymäläänsä ja sytytti lamppunsa. Nyt sen piti

tapahtua! Täällä ahtaassa kammiossa piti noiden pienten sotajoukkojen

järjestyä ja sieltä ne olivat ohjattavat tuohon suureen taisteluun.

Hän heitti takin päältään ja rupesi latomaan ilman käsikirjoitusta,

sillä hän ajatteli lauseen samalla. Eilen oli hän käynyt laitoksen

kimppuun, nyt piti käydä laitoksen hoitajain.

Hän teki keskeyttämättä työtä koko yön. Puolenyön aikana meni hän

kamariin, jossa vanha sisar ja poika nukkuivat. Siinä makasi hänen

poikansa niin punaposkisena, uneksi kai leikeistään, koska hymyili

ja heilutti käsiään. Isä katseli häntä kauan. Julmia ajatuksia,

katkeroita nuhteita nousi hänen mielessään. Hän muisti, kuinka hän

kerran viivottimella oli lyönyt näitä hentoja pikku sormia, kun ne

olivat tuhrineet hänen työpöytänsä ja turmelleet kokonaisen yön työn.

Sitä hän nyt katui. Hän nojautui alaspäin ja suuteli tuota pientä

kättä, joka näytti pitelevän kiini joistakin näkymättömistä suitsista

ja ajavan pienten punaisten puuhevosten ilmavaa valjakkoa poikki

sinervillä tekokukilla peitetyn niityn ja läpi metsien, joissa kasvoi

omenia kantavia joulukuusia.

Sitten kääri hän peiton tarkemmin pienokaisen ympäri ja korjasi

patjan pään alle; luki hiljaisen rukouksen ja meni työhönsä taas.

* * * * *

Samainen yön pimeys, joka peitti vaippaansa vanhan kivitalon

Rautatorin varrella, vallitsi myöskin Harmajainveljesten luostarin

ympärillä. Mälarilta tuleva kylmä lounaistuuli pieksi lumihiutaleita

pitkäin rakennusten seiniä vastaan ja heilutti vanhaa, ravistunutta

sarvi-ikkunaa pohjoisella sivustalla. Se loisti kuin yöllä

hehkuva hukansilmä, tuo punankellervä ikkuna, sillä sisällä paloi

tuli. Ja sen valossa istui tuossa pienessä, lämpösessä kamarissa

kirjuri Niegels hypistellen punasta partaansa, nojautuneena Hannu

kirjemaalarin pienen painolaatikon yli. Mutta hän ei ollut yksin,

sillä hänen rinnallaan seisoi kirjastonhoitaja Martin ja kopioitsija

Franciscus, molemmilla lasillinen punasta reininviiniä kädessään.

-- En huomaa mitään keinoa, miten hänen kimppuunsa pääsisi, sanoi

Niegels. Hän ei ole mikään pyhimys, mutta ei ole myöskään koskaan

tehnyt halpamaista tekoa.

-- Ei ole nyt siitä kysymys, väitti Martin. Hänellä on kansa

puolellaan, sillä hän on oikeassa, siitä ei ole eri mieltä. Meidän on

vain riistettävä häneltä tuo hänen arvonsa ja vaikutusvaltansa.

-- Se on totta, sanoi Niegels. Vaan ovatko kaikki keinot luvallisia?

-- Kaikki keinot ovat luvallisia.

-- Minun sydämmeni tuskin myöntyy siihen, sanoi Niegels.

-- Eihän nyt ole vielä monta tuntia kulunut anteeksiannosta, arveli

Franciscus.

-- Heretkää lörpöttelemästä! virkkoi Martin. Aika kuluu ja huomenna

hänen täytyy kukistua. Asiaan siis. Mitä on meidän kirjoitettava?

Eikö hän elä yhdessä sisarensa kanssa? Hyvä, kirjoita siis: Hän elää

yhdessä sisarensa kanssa.

-- Mutta sehän on epäilyttävää, kaksimielistä, huomautti Niegels.

-- Minusta se on kylliksi selvää. -- Jatkoa vain. Hän on poistunut

Varnhemin luostarista, siinä hän tietysti teki oikein, vaan

kirjoita: Hän on ajettu pois luostarista ja nyt hän kostaa

häväistyskirjoituksilla. Entä sitten? Eikö voi sanoa että hän on

Hussilainen?

-- Kyllä hän on Hussin kirjoituksia lukenut, vaan jos häntä sanoo

Hussilaiseksi, joutuu hän roviolle.

-- Hyvä, siis kutsumme häntä Hussilaiseksi, se on hyvä sana. Mutta

jott'ei näyttäisi siltä, kuin me tahtoisimme kostaa hänelle, on kansa

ärsytettävä häntä vastaan, niin että se itse astuu ensi askeleen.

Kirjoita että hänellä on kotonaan kerettiläiskirjoituksia ja että hän

siellä harjoittaa noituutta.

-- Mutta sehän on rumaa valetta, tuumi Niegels pureskellen kynäänsä.

Kansa hyökkää hävittämään hänen myymälänsä.

-- Juuri niin. Harjoittaa noituutta siis. Kirjoita.

-- Olettepa te kelpo väkeä, virkkoi Franciscus lämmitellen käsiään

liekin edessä.

Ja nuo punertavat vahakynttilät, joita hurskaat ihmiset olivat

luostarille lahjoittaneet, saadakseen sieluilleen rauhan, itkivät

verenpunaisia kyyneleitä valaistessaan tätä halpamaista tekoa,

valaistessaan noita Iskariothin likaisia käsiä, jotka häpäisivät

ihmishengen kauniinta, valistuksen palvelukseksi tehtyä keksintöä.

Tuon harmajan huoneen, jossa pöly pälyili lukinverkkojen lomissa,

täytti vahan ja viinin katku, vahan, jonka ahkerat mehiläiset olivat

keränneet kokoon kukkaisniityiltä, ja viinin, jonka aurinko kovasta

kallionrinteestä oli kerännyt ravitseviin rypäleihin.

* * * * *

Marraskuun aurinko valaisi lumenpeittoisia katuja ja toreja aamulla

anejuhlan jälkeisenä päivänä. Hannu istui myymälässään kuten

tavallisesti, vaan oli väsyneen näköinen; pelottava tyyneys vallitsi

hänen kasvoillaan, kuten kuolemaan tuomitun kasvoilla, joka tietää

että hänen täytyy kuolla, mutt'ei tiedä hetkeä milloin. Kivinen

elukanpää portin yläpuolella oli kuurosta valkea ja jääpuikkoja

riippui sen suupielistä. Kaakinpuu oli kamalan näköinen niinkuin

tavallisesti. Mutta ihmiset, jotka liikkuivat kaduilla, olivat

tavallista vilkkaammat. He pysähtelivät nurkissa ja keräysivät

aina jonkun lukutaitoisen ympärille, joka ääneensä luki isosta

paperilevystä. Ryhmä rähisi ja hajaantui. Näin ei tapahtunut

ainoastaan Rautatorilla, vaan kaikilla aavemmilla paikoilla, joissa

näitä papereita löytyi milloin; keskellä katua, milloin nurkkiin

naulattuina. Että hämminki oli suuri, sen voi ymmärtää julistuksen

otsakirjoituksesta, joka oli näin kuuluva: Täydellinen todistus että:

1:ksi arkkipiispa ei ole mikään totuuden todistaja; 2:ksi, että

paavin lähettiläs ei ole mikään apostoli ja 3:ksi, että pyhä isä ei

ole pyhä.

Kun Hannu istui siinä ikkunansa ääressä, koputettiin ovelle ja talon

isäntä astui heti huoneeseen.

Huomispäivänä olet sinä Hannu kirjeenmaalari poissa tästä talosta,

sinä ja koko joukkosi.

-- Miksi niin, jos saan kysyä?

-- Tässä ovat syyt, sanoi isäntä ja antoi hänelle paperin, johon

oli painettu jotakin hyvin huonolla painolla, mutta kumminkin siksi

selvästi, että sen saattoi lukea. Hän luki: "Todenperäinen kertomus

siitä petturista ja Hussilaisesta, joka väärällä nimellä Hannu

kirjeenmaalari elää yhdessä sisarensa kanssa ja joka, kostoksi

siitä, että hän on karkotettu Varnhemin luostarista, on julaissut

vääräuskoisen häväistyskirjoituksen pyhästä kirkosta kieltäen siinä

Jumalan ja hänen pyhän sakramenttinsä".

Hannu kietoi takin tiukemmin ympärilleen ja tunsi rintaansa kylmävän.

Tätä hän toki ei ollut voinut aavistaa.

Silloin kuuli hän huudahduksen sisältä kamarista, sydäntä särkevän

huudon, juurikuin ihmisen pudotessa heikon jään läpi veteen.

Hän juoksi sinne ja näki sisarensa makaavan kankeana ja mykkänä

laattialla ja hänen vieressään oli tuo kamala paperi. Erääseen

nurkkaan oli poika lymynnyt ja katseli sieltä tuijottavin silmin,

ikäänkuin peljäten itkeäkin. Siihen jäi Hannu seisomaan, voimatta

tehdä mitään sisarensa virvoittamiseksi, ja hän kirosi sitä hetkeä,

jolloin hän oli opettanut tämän lukemaan. Vihdoin notkistui hän

alas ja kohotti hänen kättään. Se oli vielä lämmin ja pehmyt, mutta

valtimo oli lakannut tykyttämästä. Hänen seuraava ajatuksensa oli:

kuka on pitävä huolta pojastani? Useampia ajatuksia hän ei ennättänyt

ajatella, sillä nyt kuului kumea meteli torin puolelta. Hän meni

myymälään ja näki nyt suuren ihmisjoukon keräytyneen torille. Kaikki

puhuivat yhtaikaa, kaikkien kasvot olivat käännetyt myymälän ikkunaa

kohden. Se näytti tuo joukko mustalta seinältä, jossa oli valkosia

pilkkuja. Hän meni tiskin luo, mutta karjunta kuului sieltä häntä

vastaan, hän nojautui ulos ikkunasta, antaen merkin, että hän tahtoi

puhua. Hetkeksi vaikeni kansanjoukko.

-- Mitä te haette? kysyi hän vapisevalla äänellä.

Uusi huuto kuului vastaukseksi hänen kysymykseensä. Hän koetti

katsella, tunteakseen joitakuita katumetelin johtajia, vaan hänen

silmiään samensi; kaikki oli sekavaa. Äkkiä syntyi liikettä

tungoksessa ja sen keskeltä tunkeutui esiin nuoria miehiä, jotka

hän kohta tunsi ystävikseen. Mutta näiden katseista, joissa ennen

oli ollut luottamusta ja uskoa, niistä leimahteli nyt tulta, ja nuo

kädet, joita hän niin usein oli puristanut, kun yhteisiä valoja

vannottiin, ne kohosivat nyt häntä vastaan. Nuorin kaikista, jonka

posket paloivat pettymyksen vihaa, astui aivan tiskin luo ja lausui

puoliääneen:

-- Kavaltaja, sinä olet turmellut meidän pyhän asiamme likaisilla

käsilläsi! Sinä teit meidät kostosi välikappaleeksi, munkki, sinä

olet ollut väärä profeetta, sinä sukurutsaaja!

-- Sen valehtelet! vastasi Hannu. Olen rankaissut, mutta en

kostanut; sallimalla ei ole aseita paljo valittavanaan, kun sen

täytyy hakea rangaistusvälikappaleensa heikkojen kuolevaisten

joukosta. Kysy taivaalta, miksei se käytä salamataan, tulvaansa

taikka maanjäristyksiä, kun se tahtoo herättää ihmisiä; se olisi

viisaampaa, sillä silloin te uskositte! Ja voimattomia olisivat

näitä vastaan valhe ja valheen isä, jotka nyt ovat voittaneet.

Uskoitteko te Kristukseen, kun hän astui paljastamaan fariseuksia

ja kirjanoppineita? Te ripustitte hänet ristiin, pantuanne valheen

hänen tuomarikseen! Luuletteko Hannu kirjemaalarin haluavan parempaa

kohtaloa kuin hän?

Uusi huuto rämähti ja yksinäinen ääni kuului huudon keskestä:

-- Hän vertaa itseään Kristukseen, tuo jumalanpilkkaaja! Kivittäkää

hänet!

Ja nyt notkistui tuo aaltoileva joukko maahan, niinkuin vilja

ukkossateella, hakemaan kiviä. Vaan lunta oli satanut paksusti

katukuville ja rahvas oli jaloillaan polkenut lumen kovaksi.

Mutta raivo synnytti kekseliäisyyttä, iskettiin irti jääpuikkoja

ikkunalaudoilta ja rännien alta, särettiin kyltit ja portinsalvat.

Hannu hyökkäsi kamariin, otti pojan käsivarrelleen paetakseen pihan

kautta ulos. Mutta silloin välähti hänessä äkkiä ajatus, että jos hän

pakenee, niin ei kukaan usko hänen paljastuksiaan ja hän tunnustaisi

siten itse väärin tehneensä. Hän otti pojan mukaansa ja palasi

kamariin.

Mutta silloin hänestä äkkiä tuntui kuin koko talo olisi lutistunut

hänen päälleen; jäitä ja kiviä sinkoili sisään ja tuon huumaavan

metelin keskitse kuuli hän poikansa huudon; jääpuikko oli käynyt

tämän kasvoihin. Hannu tunsi tuon heikon ruumiin värisevän ja

nytkähtelevän ja vihdoin kangistuvan ja jäykistyvän. Vieläkään

hän ei tosin tahtonut paeta, vaan hän ei tahtonut myöskään jättää

rakkaintaan maailmassa ryövärien käsiin. Hän sulki oven, nosti

poikansa, joka jo oli kankea ja raskas kuin puukuva, vuoteelle,

peitti sen patjoilla ja heittäytyi itse hänen päälleen makaamaan,

ikäänkuin suojellakseen häntä kun katto romahtaisi alas.

Siinä hän vielä makasi, kun kaupunginpalvelijat mursivat oven auki.

Ja kun nämä astuivat sisään ja Hannu näki, että he eivät olleet hänen

ystäviään, kiitti hän Jumalaa, että hän oli joutunut vihollisten

käsiin. Silmänräpäykseksi pyysi hän aikaa sanoakseen jäähyväiset

omaisilleen. Kun hän sitten oli tullut vakuutetuksi, ettei

kumpasenkaan niistä, joita hän enin oli rakastanut, enää tarvinnut

peljätä maailman pahuutta, tyyntyi hän ja jättäysi mielellään

järjestysmiesten valtaan.

* * * * *

Linnankirjurien tuvassa istui Niegels, joka kiitettäväin ansioittensa

vuoksi oli nimitetty linnankirjuriksi, kirjoittaen puhtaaksi

kuninkaan ja hänen neuvostonsa säätämää julistusta. Julistus sisälsi

armollisen kiellon, ettei kukaan yksityinen saisi ilman kuninkaan

erityistä lupaa käyttää sitä uutta keksintöä, joka äsken oli tullut

Saksasta ja jonka hyötyä epäiltiin, koska se oli voinut antaa aihetta

sellaiseen julmaan väärinkäytökseen, kuin viime päivinä oli nähty

(tällä tarkoitettiin Hannun kirjoitusta arkkipiispaa vastaan eikä

Niegelsin kirjoitusta Hannua vastaan).

Ylikirjuri istui saman pöydän ääressä Niegelsiä vastapäätä katsellen

kuinka tämä kirjoitti ja syrjemmässä uunin luona istui ylimmäinen

kirjuri pitäen silmällä, että ylikirjuri valvoi Niegelsiä.

-- Missä aijot sinä saada paikan? kysyi ylikirjuri Niegelsiltä.

-- En tiedä saanko paikkaa ollenkaan, vastasi Niegels. Olen muuten

aikonut seistä vahtien joukossa.

-- Jos tahdot, saat minun vintinluukkuni, sanoi yläkirjuri. Sieltä

voit nähdä paremmin kuin kukaan muu -- ikkunoihin ei sovi, ne olen

luvannut muille, kuten tiedät.

Niegels kiitti ja lupasi saapua niin hyvissä ajoin kolmantena

joulupäivänä, että hän ehtisi ylikirjurin luo Rautatorin varrelle

ennenkuin vahti tuli sulkemaan portit. Sillä rautatorilla oli Hannu

kirjeenmaalari poltettava.

* * * * *

Päivää ennen jouluaattoa käveli pormestari sillan yli pohjoiselle

rannalle ja ohjasi kulkunsa Pyhän Jaakopin kirkkoa kohden. Oli

hyvin kylmä, lumi risahteli kuin sirkka hänen astuessaan. Ihmiset

kääntyivät häntä katsomaan, ihmetellen mihinkähän pormestari meni.

Kun hän saapui Brunkebergin vuoren rinteelle, pysähtyi hän ja

silmäili varovasti ympärilleen, näkisikö kukaan hänen kulkunsa;

ja kun hän luuli olevansa turvassa, pujahti hän äkkiä kaalimaiden

lomitse kulkemaan sivupolkua myöten ja seisattui vihdoin hyvin

sievän, punaseksi maalatun, tuvan eteen, jonka ympärillä kasvoi

pieni puutarha. Veräjän edessä oli suuri häkkireki täynnä koivuisia

varpukimppuja ja kuorman huipulla joulukuusi.

Pormestari koputti ovelle ja ulos astui pieni, kuiva ukonkääppänä,

hyvin ystävällisen näköinen.

-- Kas, herra pormestari, käykää sisään, elkää seisoko ulkona

pakkasessa.

Pormestari esteli, ei tahtonut käydä sisään. Hän osotti sormellaan

kuormaa ja virkkoi:

-- Se on siis tässä?

-- Tässä on. Ja siinä onkin oikein mainioita, kuivia koivunvarpuja,

joita toimme Soimasta, -- tuon kuusen otin mukaani lapsille

joulukuuseksi, se ei kuulu asiaan. Halot ovat rannassa rautavaakan

vieressä, kuuden korttelin pituisia kuusihalkoja, kuivia kuin

lastuja, kesällä jo hakattuja.

-- Se on hyvä, virkkoi pormestari. Mutta kuulkaas nyt vielä eräs

asia. Halot ja varvut palavat kyllä hyvin, mutta tässä tapauksessa,

kun nyt sekä sattuu olemaan joulu, että paavin lähettiläs on

saapuvilla, pitäisi saada jotakin erinomaista, harvinaista toimeen.

Siitä on tehtävä oikein komea rovio, jotakin, joka silmäänkin

vaikuttaa ja jää mieleen.

-- Oikea joulunuotio, virkkoi mies, ikäänkuin tutkiskellakseen

pormestarin sisimmäisiä tarkoituksia.

-- Niin. Laita siis rovio näin: Pohjalle kaksi kuormaa olkia.

-- Rukiinolkia, vai?

-- Se on sama. Sitten viisi puutaa tulikiveä, joka on tasasesti

kylvettävä olkien väliin.

-- Ettei näykään. Jaha!

-- Sitten varvut! Halot ladot pohjustan neljään nurkkaan ja joka

pinon väliin panet kaksi tervatynnyriä. Saat ottaa kuusi miestä

avuksesi, että koko rovio syttyy yhtaikaa.

-- Komealta se tuo kuuluu, mutta minäpä en usko, että ympärillä

olevat talot sietävät sellaista kuumuutta. Kahdeksan tervatynnyriä!

-- Mutta onhan siinä kivitaloja yltympäriinsä.

-- No niin, olkoon menneeksi. Mutta hän ei ennätä sanoa sanaakaan,

ennenkuin hän on tupehtunut ja kansasta on aina hauskaa, kun ne

ensiksi vähän puhuvat.

-- Mutta hänhän on juuri kielletty puhumasta, sitävartenhan

pannaankin oljet ja tulikivi. Tee nyt niinkuin olen käskenyt, eläkä

poikkea käskyistäni. Oletko ymmärtänyt?

Hän oli ymmärtänyt.

-- Hauskaa joulua ja jää hyvästi, virkkoi pormestari mennessään.

Pyöveli kumarsi ja jäi miettiväisenä seisomaan eteisen portaille.

* * * * *

Kova oli pakkanen ja selkeä ilma kolmantena joulupäivänä. Rautatori

oli muuttanut muotonsa. Hirsipuu oli siirretty pois ja sen sijalle

rakennettu äärettömän suuri rovio keskessä olevan paalun ympärille.

Katujen suissa oli sotilasvahdit ja kaikki torille johtavat kadut

olivat väkeä täynnä. Talojen portit olivat suljetut, mutta ikkunoissa

istuivat neuvosten ja ylimysten rouvat turkiksiin puettuina, sillä

nuo viheriästä lasista ja sarviaineista tehdyt ikkunat olivat otetut

pois, että paremmin näkisi. Katoilla istuivat porvarit vaimoineen,

lapsineen, sällineen ja palvelijoineen, heillä oli vielä eväät ja

juomapullot mukana, ettei tulisi kylmä eikä nälkä odotellessa. Torin

keskellä kulki pyöveli ynnä hänen kuusi renkiään, kaikki puetut

punaisiin vaatteisiin, tulukset ja taula kädessä.

Tori oli sangen pieni, joten toiselta puolen kuuli mitä toisella

puhuttiin.

-- Kuulkaas nyt, virkkoi eräs leipurinsälli, joka istui korkealla

katonharjalla ja puhalsi käsiinsä, jos ette kohta tee tulta, niin

menen minä tieheni, sillä täällä pian paleltuvat sormet. Ja kaikilla

katoilla sille naurettiin, mutta rouvat ikkunoissa kätkivät kasvonsa

turkinkaulustoihinsa.

Rautavaakan kello, joka oli rannan puolella toria, löi kahtatoista.

Mustainveljesten luostarista, jonka pää oli pohjoisen syrjäkadun

varrella, rupesi samalla kuulumaan urkujen soittoa, mutta rähinä

sekotti säveleet kuulumattomiin.

Nyt avautui ylikirjurin talon päädyssä ullakon luukku ja sieltä

pistihe esiin punapartainen pää; se oli linnankirjuri Niegelsin.

-- Elkää sytyttäkö ullakkokamaria, huusi eräs satulasepän sälli

vastapäiseltä katolta, viitaten siten Niegelsin punaseen partaan,

ja nyt kohtasi nauru Niegelsiä joka taholta; tuo häneen kiintynyt

huomio nähtävästi ärsytti häntä, koska hän ollen mistään välittämättä

ojensi ruumiinsa kauas ulos katsoen ylös taivaalle, kuinka selkeä

se oli. Silloin hän näki hirrenpään, joka pistihe ulos seinästä

juuri ullakonaukon yläpuolelta. Turhamaisuus sai hänessä vallan ja

herättääkseen vielä enemmän huomiota, päätti hän tehdä uhkarohkean

tempun. Hän oli taipusa ruumiiltaan, notkeasti tarttui hän hirteen

kiini ja viskausi ylöspäin, jotta hän tuli istumaan kahenreisin

hirren päähän.

Kuului hyvähuutojen humina ympäröiviltä katoilta ja rouvat

liehuttivat nenäliinojaan, joten satulaseppä kävi kateelliseksi ja

virkkoi:

-- Lähdetkö ajamaan puuhevosella tässä pakkasessa!

Vaan Niegels pani kätensä ristiin rinnalleen ja nojautui taapäin

seinää vasten.

Nyt avasivat vahdit käytävän ja harmaaveljekset marssivat sisään.

Martin ja Franciscus tervehtivät rouvien ikkunaan päin.

-- Kas piru kun on kaunis tuo voudin rouva, virkkoi Martin.

-- On, sen kyllä tiedän, ja tuo karvalakki pukee häntä vielä

mainiosti, sillä muuten hänen otsansa on ruma, huomautti Franciscus.

-- Tässä käy kylmäksi seistä, virkkoi Martin ja kätki kätensä

kauhtanan alle.

-- Arkkipiispa ei kuulu tulevankaan saapuville, sanoi Franciscus

tömistellen jalkojaan.

-- Hän kai pitää itseään muulla tavoin lämpimänä.

Rumpujen ääni rupesi kuulumaan, yhä kasvaen läntiseltä kadulta

päin. Knihtijoukko liikahti tietä tehdäkseen ja yleisö koetti

kurottaa kaulojaan nähdäkseen tulevia. Ääni läheni, rivit aukesivat

ja kuolemaan tuomittu tuli näkyviin. Hänen pukunsa päälle oli

pujotettu kellertävä liinapusero, johon oli ommeltu punasia

tulenliekkejä; hänen päässään oli korkea pergamenttihattu ja siihen

oli suurilla kirjaimilla maalattu: "Hereticus". Hänen takanaan astui

mustiaveljeksiä peitetyin kasvoin, kädessä kynttilöitä ja ristejä.

Niiden jälessä pormestari, vouti ja sotaväkeä. Heidän torille

saavuttua suljettiin katu taas, Hannu talutettiin roviolle ja

sidottiin vitjoilla paaluun kiini. Vouti astui esiin ja julkiluki

tuomion. Hannu seisoi hyvin tyyneenä ja hänen katseensa olivat

alaspäin luodut, joten hän ei näyttänyt enää ollenkaan ajattelevan

tätä näkyväistä maailmaa.

Rummut pärähtivät, pyöveli ja hänen renkinsä iskivät tulta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä rupesivat pienet, keltaset liekit

nuoleskelemaan tuomitun jalkoja. Hän rykäsi kerran, kohotti päätään

ja vaipui kokoon riippumaan vitjojen varaan, -- rikkihöyryt olivat

tukehduttaneet hänet.

Suhinana kuului pitkin katsojain joukkoja tyytymättömiä pettymyksen

huudahduksia. Raivostuneina ja kuin merkin annettua viskasivat

mustatveljekset palavat kynttilänsä roviolle. Oljet leimahtivat

ilmiliekkiin, varvut räiskivät, tervatynnyrit rupesivat palamaan ja

katoilla olevan yleisön riemuksi täytti koko torin yksi ainoa savun

ja tulen sekainen patsas. Mutta tätä riemuhuutoa seurasi kamala

tuskanhuuto, jonka päästi Niegels hirrenpäästä. Tuuli oli viskannut

liekit hänen puolelleen ja kun hän yritti pelastautumaan ullakon

luukusta sisään, olikin tämä tupsahtanut kiini. Hän ei ylettynyt

kurottamaan katon harjalle ja jäi käsivarsistaan riippumaan tuossa

paahtavassa kuumuudessa. Märkä nahka hänen saappaidensa ympärillä

paloi ja kutistui puristaen hänen varpaitaan kuin ruuvipenkki, vaipan

solki poltti hänen kaulaansa ja tuli pusersi silmät ulos hänen

nokisista kasvoistaan. Punanen parta hiiltyi juuriaan myöten ja

kynnet irtausivat sormista. Vihdoin hän tuskasta huudahtaen hellitti

hirrestä irti ja putosi maahan, kolistellen matkalla päänsä kylttien

rautatankoihin.

Mutta ei ollut siinä aikaa ajatella häntä, joka jo oli kuollut maahan

ehtiessään. Kuumuus kiihtyi äärettömäksi. Palaneen kerettiläisen

ruumis roikkui mustana möhkälennä tulipunaisista rautavitjoista,

kuusiset halot olivat syttyneet palamaan, tuuli kiihtyi ja levitti

yltympäriinsä pilvittäin säkeniä ja savua. Munkit, jotka seisoivat

lähimpinä, yrittivät pakoon, mutta talojen asukkaat olivat jo

hyökänneet pois ikkunain äärestä eikä ollut ketään, joka olisi

avannut heille portit. Nihdit seisoivat liikkumattomina, heitä tunki

toiselta puolen ahtava ihmisjoukko, joka täytti torille laskevat

kapeat kadut ja joka ei voinut päkähtää paikaltaan. Tuli kiihtyi

ja hätähuudot kaikuivat yhä korkeammalle. Läheiset talot rupesivat

hiiltymään, kyltit syttyivät palamaan ja rautavaakan kello, jonka

vitjoja kuumuus oli kutistanut, rupesi surisemaan ja lyömään tunteja

ja puolia juurikuin tuomiopäivän lähetessä ja ajan loppuun kuluessa.

Kivinen pää Hannu kirjeenmaalarin portin yläpuolella halkesi ja

paukahti alas, kattotiilet lohkeilivat ja kalkki irtausi seinistä.

Kun tuli vihdoin talttui ja knihdit keihäillään saivat väkijoukkoon

avatuksi lomaa, pelastaakseen munkit, makasi likasella lumella

yltänään kuolleita ja kuolevia, harmaita kaapuja ja mustia kaapuja.

* * * * *

Mutta kansa, joka myöhemmin keräysi kapakoihin juttelemaan

tapahtumasta, tarinoi yhtä ja toista.

-- Olipa vahinko, ettei arkkipiispa ollut mukana!

-- Hänelle ehkä jo etukäteen haisi käry.

-- Säälipä harmaita veljeksiä, jotka paistuivat juuri päivällisajan

lähetessä.

-- Säälikö heitä? Hehän sen itse sytyttivät! Ei, enemmän sääli oli

kirjeenmalaria! Muistatteko, kuinka kauniita pelikortteja hän teki!

Saattepa nähdä, että häntä tulette kaipaamaan.