PAAVO JA PEKKA

Purevan kylmänä, kuoleman hiljaisena peittää jouluyö pääkaupungin;

kaikki elämä on kuin paleltunutta, tuulikaan ei pääse liikahtelemaan

ja tähdet tuikkivat kuin läähättäen pieninä liekkeinä ylläpitääkseen

henkeään. Yksinäinen yövahti hölkkäilee lämpimikseen kadulla, vanhat

puurakennukset paukahtelevat, kun pakkanen puristelee hirsiä kokoon.

Kauppias Paavo Hörningin talossa Draktorille vievän sivukadun

varrella on emäntä jo noussut vuoteeltaan, mutta ei uskalla

sytyttää kynttilää eikä panna takkaan tulta, sillä vielä eivät

ole soineet aamukellot; mutta hän odottaa joka hetki saadakseen

kuulla kaupungin kirkon pikkukellon läppäävän, hän tuntee näet

ruumiissaan, että kellon pitäisi käydä neljättä, joten jo kyllä

olisi aika ruveta tulen tekoon. Koko perheen on näet määrä lähteä

Spångan kirkkoon aamujumalanpalvelukseen ja sitä ennen on sille

ehdittävä saada syötäväksi jotakin lämmintä. Hän hakee pimeän päässä

esiin juhlavaatteensa, jotka hän illalla laski eräälle tuolille,

ja sonnustakse pimeässä niin hyvin kuin voi. Mutta kun odotusaika

tuntuu käyvän liian pitkäksi ja pimeys häntä kiusaa, pistää hän tulen

pieneen sarvilyhtyyn, luottaen siihen, etteivät vartijat rupea sen

vuoksi metelöimään eikä joulurauhaa rikkomaan, ja hän sipsuttelee nyt

siellä ympäriinsä pienissä matalissa huoneissa.

Isä nukkuu vielä kissanunta ja pikku Sven on vielä aivan unelmiensa

vallassa, vaikka hänellä onkin päänsä alla puuhevonen ja kädessä

höyhenpallo. Karina, joka syksyllä pääsi ripille, nukkuu myöskin

uudinten takana ja hän on ripustanut uuden samettiröijynsä ja

Böhminkristallista tehdyn helminauhansa sängyn nurkkapatsaaseen.

Joulupuu punaisine omenoineen ja Espanjan pähkinöineen heittää pitkän

repaleisen varjonsa huoneeseen, joten siellä tuntuu melkein kamalan

näköiseltä puolipimeässä. Mutta äiti menee keittiöön ja herättää

Liisan, joka nukkuu seinänviereisellä penkillä ja tämä lennähtää

tuiskuna pystyyn ja sytyttää kynttilän, hän näet ei pelkää, sillä

hän on hyvä tuttu yövahdin kanssa ja keittiö onkin sitäpaitse pihan

puolella. Vaan äiti koputtaa luudan varrella keittiön kattoon

herättääkseen Ollin, puotipojan, joka nukkuu siellä ullakkokamarissa

ja Olli vastaa jymäyttäen kolme kertaa saappaallaan laattiaan.

Sitten menee äiti takaisin perheen makuuhuoneeseen ja ompelee

napin isän kiilloitettuun pyhäpaitaan, jossa on suuri, kova ja

poimureunainen kaulusta, ottaa sen jälkeen kaapista Svenin punaset

sukat, tarkastelee niitä valoa vastaan ja pistää neuleen sinne,

toisen tänne. Herättää sitten Karinan, joka pistää pienet, sievät,

kylvyn jälestä puhtoset jalkansa olkitohveleihin ja rupee pukeutumaan

uutimen takana, -- asutaan näet hyvin ahtaalla. Ja nyt herää Sven,

jolla on poskessa puuhevosen painama punanen jälki, ja hän rupee heti

heittelemään palloaan, joka lentää uutimen yli, mutta tulee sieltä

heti takasin, vaan lennähtääkin palatessaan isän kasvoille; isäkin

siitä herää, rupee haukottelemaan, toivottaa hyvää huomenta ja hyvää

joulua suuresta sängystään, joka on tehty pienen talon malliseksi.

Pikkuveli tahtoo juosta uutimen taa katsomaan sisaren joululahjoja,

vaan sisar huudahtaa, kieltää tulemasta, hän parhaillaan peseytyy.

Nyt vasta soi kirkossa aamukello ja kaikki toivottavat toisilleen

Jumalan rauhaa. Äiti sytyttää haarakynttilät suuressa huoneessa

ja Sven tulee sinne, istuutuu paitasillaan joulukuusen alle ja

kuvittelee itselleen ja muille, että hän on metsässä; ohimennen

purasee hän erästä omenaa takapuolelta, ettei sitä muka nähtäisi,

vaan omena rupeekin pyörimään narun päässä ja silloin tulee äiti ja

sanoo että hän antaa piiskoja, ellei poika heti mene pukeutumaan.

Vaan Liisa tekee tulen takkaan, liekki humajaa piipussa ja samassa

pannaan maitopannu tulelle; äiti levittää liinan arkihuoneen

suurelle ruokapöydälle ja asettaa kuppeja esiin; mutta isän paikalle

asettaa hän kiilloitetun hopeamaljan. Hän tasottaa ja poimuttaa

voin voiastiassa, leikkaa esiin joulukakkua ja joulusilavaa, sillä

pitäähän saada palan purastuksi ennenkuin lähdetään joulukirkkoon.

Olli on jo hyvän aikaa ollut jalkeilla, käynyt tallissa, herättänyt

rengin ja sukinut raudikot. Yhdessä vetävät he reen liiteristä ja

pölyyttävät vällyt. Ennen pitkää ajavat he jo kirkkoreen kadulle

ja Olli sytyttää tulisoihdon, joka niinkuin tulipalo valaisee

huonerivit. Renki läiskäyttää piiskallaan merkiksi, että valmiita

ollaan ja raudikot, parihevoset, korskuvat ja kaappivat kavioillaan

maata, siten ilmaisten kärsimättömyytensä. Sisällä kauppiaan

tuvassa juoksevat ihmiset edestakaisin hakien päällysvaatteitaan;

pukeudutaan turkkeihin ja kallokkaihin, vyöt vyötetään vyötäreille

ja karvakintaat käteen. Karina, joka ensiksi on valmiina, saa

mennä ulos tarjoamaan miehille lämpöstä olutta. Isäkin on valmiina,

kulauttaa pikarillisen lämmitettyä ranskanviiniä ja astuu pihalle.

Äiti sulkee ja lukitsee kaikki ovet ja tulee viimeisenä ulos Svenin

ja Liisan kanssa ja niin ollaan kaikki kadulla.

Reki on mahtavan suuri, tilava kuin purjevene; kolme on

istuinlautaakin. Etummaiseen asettuvat isä ja äiti ja pikku Sven,

toiseen Karina ja Olli ja takimmaiseen, taappäin istuttavaan, renki

Juho ja Liisa, jotka pitävät tulisoihtoja käsissään. Isä istahtaa

viimeiseksi, sillä hänen on ensin tarkastettava, että rinnukset

ovat hyvin kiini ja että suitset ja mäkivyöt ovat kohallaan; kun

hän sitten istahtaa rekeen, niin reuna rasahtaa. Hän ottaa suitset

käsiinsä, kysyy vielä, onko mitään unhotettu, heilauttaa ruoskaa,

katsoo päätään nyökäyttäen vanhan puutarhansa ikkunoihin ja niin

sitä lähdetään. Ensin Suurtorille, siellä on kokouspaikka, johon on

määrä saapua Tukholman hevosia omistavain porvarien, kaikki keskenään

hyviä ystäviä. Tuollahan nuo jo istuvat reissään lihavat oluenpanijat

ja laihat leipurit; koko torin valaisevat heidän savuavat

tulisoihtonsa. Piiskat läiskivät, kulkuset kilisevät ja niin lähtee

koko saattokulkue liikkeelle katua alas ja ulos kaupungin pohjoisesta

portista.

-- Saapa nähdä, miten veli Pekka ottaa meidät vastaan tänä vuonna!

lausuu Paavo eukolleen kun on vähän tyynnytty ja tasaannuttu ajavissa

riveissä.

-- Miten niin? kysyy eukko hiukan huolissaan.

-- Eihän sillä mitään syytä ole, mutta saattaa olla, että minä otin

häneltä hyvänlaisen hinnan keväillä suoloista ja hän kuuluu siitä

olleen hiukan myrkyissään, ovat ihmiset puhuneet.

-- No, vaikka niin olisikin, niin tokko tuo tuota nyt osottanee.

Ettehän te niin usein tapaa toisianne ja olettehan aina veljeksinä

pitäneet toisianne, vaikk'ette oikeita veljeksiä olekaan.

-- Mutta Pekka on pitkämielinen ja jos hän kerran on päässyt

suuttumaan, niin tuskin siitä mitään tulee Karinan ja Matin aijotusta

liitosta. Saa nyt nähdä.

Pikku Sven istuu heiniin vaipuneena keskessä ja pitelee kiini

suitsiperistä, luulotellen että hän se siinä ajaa. Puotipoika Olli

koettaa panna vireille lämpöisiä keskusteluja Karinan kanssa, vaan

tämän ajatukset pyörivät toisaalla eikä hän vastaa paljo mitään.

Mutta Liisa antaa kursailematta rekitoverinsa pistää hänen kätensä

omaan suureen rukkaseensa ja pitelee toisin ajoin tulisoihtoa, kun

Jussin kättä rupee kylmämään.

Ajetaan Brunckebergin harjua alas, siitä järvelle ja niin eteenpäin

Upsalan tietä pitkin ja kohta rupeevat aamupimeässä männikön lomitse

vilkkumaan tulet Solnan kirkosta, kauppias Paavo eroo toisista

porvareista, hän näet lähtee ajamaan Vesteråsin tietä pitkin Spångan

kirkolle. Svenillä on kohta hyvin paljo ihmeellistä nähtävänään;

suuria joulukuusia on molemmilla puolin tietä ja niitä tulisoihtu

aina toisinaan valaisee, vaan sitten ne taas häipyvät pimeään;

hän luulee näkevänsä keijukaisia puunrunkojen takana, jossa ne

heiluttavat punasia hattujaan, vaan isä kertoo hänelle, että se on

ainoastaan soihdun punertava valo, joka siellä heijastelee, isä on

näet valistunut kaupunkilainen, joka ei enää usko keijukaisia. Mutta

Svenin mielestä nuo suuret joulukuuset juoksevat kilpaa reen rinnalla

ja tähdet tanssivat niiden latvoissa, mutta äiti kertoo, että Jumala

asuu tähdissä ja että tähdet tänään siitä syystä iloisina tanssivat,

koska Jesuslapsi on syntynyt, ja sen Sven varsin hyvin oivaltaa.

Kumina kuuluu hevosten kavioiden alla, ajetaan sillan poikki; metsä

harvenee, tasanko leviää esiin ja sen keskessä siellä täällä pieniä

koivikkokunnaita. Näkyy tuli erään tuvan ikkunasta, tulisoihtu näkyy

tuolla rientävän eteenpäin jo kaukaa aavikon yli loistaa kointähti

suurena ja kauniina. Olli kertoo Karinalle, että se oli juuri tuo

tähti, joka opasti paimenet Betlehemiin, mutta sen tietää Karina

ennestään, kauppakaupungissa tiedetään kaikki ja Olli on maalta.

Viimeisen kerran kääntyy tie ja hoikkasten, lehdettömien lehmuspuiden

lomitse näkyy kirkko loistossaan. Kirkonmäelle on yleisö heittänyt

tulisoihdut suureen rovioon, jonka ääressä ajurit lämmitteleivät

vietyään hevoset kirkontalliin. Paavo ukko huiskasee ruoskalla

kauniissa kaaressa ylös rovion ympäri, antaen raudikkojen, komeain

rotuhevosten, korskahdella ihmetellen katselevain talonpoikain edessä.

Kirkon ovella he jo tapaavat Pekan ja hänen vaimonsa ynnä heidän

pitkän poikansa. Siinä tervehditään ja syleillään, toivotetaan

hyvää joulua ja kysellään voimisia. Vähän vielä lörpötellään yhtä

ja toista, sitten soivat kellot yhteen ja silloin menevät kaikki

kirkkoon. Kylmä on, kuin jos istuisi meressä, mutta se ei tunnu,

sillä täällä palelee hyvässä seurassa; eikähän sitä jouda pakkasta

muistamaan kun kuuntelee saarnaa ja veisuuta; nuorilla sitäpaitse on

niin paljo katsomistakin, kynttilöitä ja ruunuja ja he pistäytyvät

käytävän poikki salavihkaa tuttaviaan tervehtimässä.

Kun aamujumalanpalvelus vihdoin on päättynyt ja ihmiset lappavat

ulos kirkkomäelle, ovat tähdet sammuneet, mutta itäinen taivas on

punasenkellertävä niinkuin kypsä kesäomena. Kaupunkivieraat kävelevät

reippain askelin veli Pekan kotiin.

Kivenheiton päässä kirkosta on näet verotalonpojan Pietari Matinpojan

suuri talo, jossa on leivintupa, vierastupa ja erityinen makuutapa.

Veräjänpatsaaseen on kiinnitetty puimaton ohralyhde, josta varpuset

jo ovat rientäneet saamaan jouluruokaansa. Tuvan ovella on kaksi

paksussa kuurassa olevaa kuusta. Pekka asettuu juhlallisesti

ovipieleen ja lausuu velipuolensa ynnä tämän vaimon ja perheen

tervetulleiksi ja sitten astuvat kaikki tupaan ja heittävät turkit

yltään. Emäntä on jo etukäteen juossut kotiin ja seisoo takan

ääressä lämmittämässä olutta; poika Matti auttaa Karinalta raskaat

matkaturkit ja pikku Sven vyöryy jo jouluolissa, jotka puolen

kyynärän korkuudelta peittävät luvan laattian. Isäntä vie kauppiaan

ja hänen vaimonsa kunniapaikalle pöydän päähän ja he istahtavat

siellä niiden sinipunaisten verhojen alle, joihin on kudottu

Kristuksen talo Jerusalemiin ja tietäjät itäisiltä mailta.

Komean näköinen on tuo pitkä ruokapöytä, siinä ei ole käden levyistä

täplää, jota ei jokin malja tai kuppi peittäisi. Se on katettu

siihen koko jouluksi ja kaikki talossa olevat ruokavarat ovat

siihen asetetut näkyviin. Kokonainen sianpää irvistelee punaselta

puulautaselta ja sen ympärillä on monenlaisia herkkuja, paisteja,

rintalihoja, kieliä, maksoja. On suolakalaa, on kuivaakalaa, on

voiastioita ja suola-astioita ja leipää on monenlaista, joulukakkuja

pieniä ja suuria; kuohuvaa jouluolutta on lemuavissa katajakipoissa,

joilla on luonnonkäyrät kääkät. Aamurusko punoittaa pieniä,

viheriäisiä, jääkuurassa olevia ikkunoita, tuntuu melkein siltä kuin

olisi kesä ulkona, mutta sisässä levittää suuri pystyvalkea ihanata

lämpöään. -- Isäntä ottaa puukkonsa, leikkaa viipaleita leivästä,

viiltää peukalolla voita päälle ja kehottaa vieraitaan tekemään

samoin. Ja kun on juotu tuopillinen lämpöstä olutta, silloin avaa

harvasanainen Pekka keskustelun, -- Paavo on hieman hämillään istunut

siinä miettien, mistä hän sen alkaisi.

-- Hyvä kai oli keli kaupungista vai miten?

-- Mainio, vastaa Paavo. -- Nämä minun raudikkoni juoksevatkin kuin

siivillä lentäen.

Mutta Pekka ei pidä kaupunkilaisten tavasta pitää komeita

syöttiläshevosia eikä ole koskaan tietääksenkään, kun Paavo niillä

ajaa ja niitä kehuu.

-- Onko ostettu paljo ohria jouluksi? jatkaa Pekka.

-- Hinta on huokea, nuo perhanan Liiviläiset saivat erinomaisen sadon

viime syyssä.

-- Ja sitä et soisi heille! Elä sadattele vuodentuloa, veljeni, et

tiedä vielä milloin sinäkin sitä tarvitset.

-- Mutta onhan minunkin elettävä!

-- Kynnä, karhitse ja kylvä, niin saat sinäkin sadon!

-- Joko taas jouduttiin kiistaan?

-- Siitä joudumme aina kiistaan. Pappi rukoilee kirkossa Jumalalta

hyvää vuodentuloa ja kaupunginkauppias se nurkuu, kun Jumala sadon

antaa. Hyi sellaista väkeä, joka elää toisten hädästä!

Paavo aikoi vastata, vaan silloin ehtivät molempain eukot väliin ja

rukoilivat, että miehet muistaisivat pitää joulurauhaa arvossa.

Velipuolet vaikenivat, vaan katselivat tuimin silmin toisiaan. Mutta

Matti ja Karina joivat tuopin samasta reunasta ja eukot katselivat

myhähdellen toisiaan.

-- Annappas mulle suola-astia, virkkoi Pekka ja oikasi käsivartensa.

Matti ojensi isälleen suola-astian, vaan sattui varistamaan vähän

laidalta pöydälle.

-- Elä kaatele jumalanviljaa, virkkoi Pekka, suola on tänä vuonna

kovin kallista.

Paavo tunsi pistoksen, vaan malttoi vielä mielensä. Eukot rupesivat

keskustelemaan muista asioista ja myrsky meni ohi. Kun oli heretty

syömästä, menivät Paavo ja Pekka pihalle jalottelemaan ja katselemaan

vainioita ja karjataloja. Ensiksi he pistäysivät ometassa.

-- Mitäpä tästä maksat? kysyi Pekka vetäen sonnia hännästä.

-- Jos teet siitä härän ja tuot sen keväillä kaupunkiin, niin silloin

sanon.

-- Ei se mutka vetele, minun sonniani ei viedä kaupunkiin.

-- Saadaanpa nähdä, virkkoi Paavo.

-- Saadaanko nähdä, hä? Olen kyllä kuullut teidän elkeistänne, vaan

ei ne vielä ole onnistuneet. Elä nuolase ennenkuin tipahtaa.

-- Saadaan nähdä, saadaan nähdä! Pekka ei tahtonut kysellä tarkemmin.

He jatkoivat kävelyään talliin.

-- Entä tästä, mitä tästä maksat? kysyi Pekka ja nosti mustan oriinsa

takajalkaa. -- Kymmenen korttelia lanteilta.

-- Minun oikeapuolinen raudikko on yksitoista ja vasemmanpuoleinen

puoliyhdettätoista korttelia, kehahteli Paavo.

Sitä ei Pekka kuullutkaan, hän avasi oriin suun näyttäen sen terveitä

hampaita.

-- Tuo hevonenpa on kuin lammas, virkkoi Paavo. -- Noin jos tekisit

raudikolleni, niin et kuuntelisi enää käen kukuntaa.

-- Kukin puhuttelee vertaistaan, sanoi mylläri kun puhutteli emäsikaa.

Keskustelu ei päässyt vauhtiinsa. Katseltiin lampaita, katseltiin

porsaita, mutta Paavo oli kovin arvostelevalla päällä tai siirtyi

keskustelu raudikkoihin ja se vaikutti aina häiritsevästi. Jouduttiin

vihdoin taas ulkoilmaan ja tehtiin retki pelloille. Lumi peitti

maan, ei siis voinut lausua mitään viljelysten laadusta, vaan Pekka

osotti mihin syysvilja oli kylvettynä, mihin hän aikoi touon panna ja

missä kesanto tulisi olemaan. Katsottiin sitten kuinka kuivia halot

olivat ja koetettiin olkia, olivatko nuo hapanneet. Vielä silmäiltiin

kanakoppiin ja arvosteltiin oliko hanhilla tarpeeksi lämmin vai

liiaksiko oli.

Tällävälin oli tullut aamupäivä ja kohta soitettiin

päiväjumalanpalvelukseen. Silloin mentiin taas kirkkoon ja otettiin

siellä pienet unet päivällisen alle ja taas oli ruoka-aika käsissä.

Syötiin pitkään ja vahvasti, kolme tuntia kesti ateriaa ja sen

päälle vietettiin hämärähetkeä. Ukot lepäsivät kumpanenkin eri

penkillä puolinukuksissa; eukot istuivat takan ääressä, jonka

hiilos valasi parahiksi, ei ollut liian valoisa eikä pimeä, ja

tarinoivat leipomuksistaan ja kuteistaan. Matti ja Karina istuivat

siimeksessä vierekkäin pienellä arkulla ja kuiskailivat siellä

omista asioistaan. Puotipoika Olli oli turvautunut Liisaan ja renki

Jussi talon piikaan ja he istuivat olissa laattialla ja arvuuttivat

toisilleen arvoituksia, jotka panivat pikku Svenin pään vallan

pyörälle.

Vaan takan hiilos kävi yhä unisemmaksi ja keskustelut verkkasemmiksi.

Ukkojen penkiltä kuului kuorsauksia, eukotkin nyökyttivät päätään

istualtaan ja Matti ja Karina vetäytyivät yhä lähekkäämmäs. Rengeiltä

ja piioilta olivat arvuutukset loppuneet ja koko talo lepäsi kohta

mitä suloisimmassa iltapäiväunessa.

Talon emäntä heräsi ensimmäisenä ja silloin oli jo pilkkosen pimeä.

Hän puhalsi takkaan, sytytti siitä päreen ja pani tulet kynttilöihin.

Ukot heräilivät vähitellen ja liikettä rupesi kuulumaan. Pojat,

tytöt ja eukot istuivat uudelleen sytytetyn takkavalkean ympäri

syömään pähkinöitä ja kertomaan satuja. Paavo haki esiin mukanaan

tuomansa viininassakan, josta he Pekan kanssa ottivat kulauksia

keskustellessaan ja korttia iskiessään -- sehän oli sopivin keino

pitkäin talvisten iltain viettämiseen. Täytettyään maljansa ja

kipattuaan -- Pekka huomautti ohimennen, että tämä Espanjanviini oli

hänestä liian imelää -- puuttui Paavo rohkeasti ja suoraan siihen

keskustelukysymykseen, joka olisi ollut selville saatava.

-- No, veli Pekka, jos nyt tahdot puhua itse asiallisesta asiasta,

niin elä enää ääneti istu, vaan avaa sanalippaasi.

-- Se on minusta oikea tuuma, virkkoi Pekka. Minä olen aina ollut

sitä mieltä, että kun oikea Abraham tulee, niin silloin Saara

tanssii. Hyvä! Paljoko lyöt pöytään pojasta?

-- Saman minkä sinä tytöstä.

Pekka kynsi korvallistaan.

-- Se riippuu siitä, minkälainen vuosi nyt saadaan. Häävalmistuksiin

tarvitaan rahaa ja jos ei tule hyvää vuotta, ei tule myöskään rahoja.

Ei tiedä ollenkaan miten käy, lumeni satoi syksyllä rukiinlaiholle

pellon vielä ollessa aivan sulana.

-- Aivan niinkuin tahdot, vuodentulosta riippuu mullakin rahantulo,

annetaan vain olla syksyyn, puhui Paavo. Ja silloin pannaan molemmat

sama mitta pöytään ja lyödään tuumat lukkoon, siitä se onni lähtee

nousemaan.

-- Hyvä, hyvä, nyt annetaan sen asian olla; tyttö ja poika saavat

odottaa kunnes ruis on heilimoinut.

Ja he ottivat taas ryypyn. Vaan nuoret olivat työntäneet oljet

syrjälle ja ruvenneet leikkimään laattialle.

Pekka ja Paavo istuivat hetkisen ja katselivat leikkiä, haukkasivat

ryypyn aina väliin. Viini reipastutti vähitellen Paavon mielen ja

hänessä heräsi halu saada vireille vilkkaampi keskustelu. Ja hän

tiesi kyllä mistä päästä hänen oli alotettava.

-- Noo, Pekka, alkoi hän, tuletko kaupunkiin tämän talven kuluessa?

Pekka irvisti kuin vihanen koira, luimistellen kulmain alta Paavoa,

puhuisiko tuo vakavalta kannalta, ja vastasi:

-- E-en, luultavasti en tule.

-- Olet siis vielä yhtä vihanen kaupungille kuin kymmenen vuotta

sitten. Hä? Et tahdo nähdä koko paikkaa, niinkö?

-- En tarvitse sitä, mutta se ei voi elää ilman minua.

-- Niin, eikö totta!

-- Totta se on. Lihaa ja heiniä mulla on, olutta ja leipää mulla

on, on hedelmiä, halkoja, vaatteita, huoneita. Mihin minä kaupunkia

tarvitsen? Rakennan taloni, kynnän peltoni, hakkaan halkoni; eukko

kehrää lankaa, kutoo vaatteet, leipoo ja panee olutta. Entä sinä?

Sinä verotat viljaani, tullaat metsääni, tyhjennät aittani. Sinä

asetut kalliolle, joka on paljas kuin tuo kämmeneni; et kynnä, et

kylvä, mutta siltä niität ja kokoot aittoihisi. Syöt minun leipääni,

juot oluttani, poltat halkojani, kehräät villojani, -- istut kuin

munkki laiskana ja perit kymmenyksen. Mitä annat siitä mulle takasin?

-- Kuules nyt veli, alkoi Paavo. Etkö saa multa suoloja, sokuria...

-- Suoloja! Sinä et valmista suoloja ja ellet olisi vääryydellä

vikuroinut, niin ettemme sinun välitystäsi tarvitseisi, et saisi

niilläkään meitä nylkeä. Entä sokurisi? En tarvitse sokuriasi, mulla

on mehiläisiä!

-- Etkö saa multa rautaa?

-- Rautaa! Mistä otat sinä rautasi, katuojista, vai?

-- Etkö saa multa viiniä?

-- Missä on sinun viinitarhasi, hä? Katoilla, hä?

-- Etkö saa multa hopeaa, kultaa?

-- Mitäs sillä tekisin jos sitä sulla olisikin? Voinko tehdä siitä

veistä, sahranterää, lapiota, hevosenkenkää -- hopeasta tai kullasta?

Höpsistä! En huoli siitä. Se on tarpeetonta kaikki tuo ja ellei olisi

niin monta hullua, jotka ostavat romujasi, niin nälkään kuolisit.

Ajatteleppas, jos kaikki maalaiset yhtäkkiä palaisivat järkiinsä

eivätkä näkisi vaivaa vaihtamalla viljaansa sinun rihkamiisi, mitäpä

silloin söisit? Hä?

-- Söisin! Eihän sitä syömistä varten eletä.

-- Mutta syödään elämistä varten. Vaan se, joka syö toisen leipää,

sillä on myös varoja pitää kilparatoja ja kapakoita, sillä on varoja

painattaa kirjoja, joissa opetetaan, että kaikki, minkä laiska

tekee, on hyvää ja että on kunniallista varastaa, kunhan vaan ottaa

viikatteen käteensä, sitoo rievun riuvun nenään, kulkee vieraaseen

maahan ja huutaa: nyt on sota!

-- Aina sinä mainitset tuon kilparadan! Maksammehan siitä itse

kuninkaalle, saanemme siis pitää sen rauhassa!

-- Vai itse maksatte! Kuinkas se olikaan? Kun se ensiksi oli

rakennettava, oli kaupungin se määrä maksaa; mutta te valititte

aikoja huonoiksi, talonpoika ei tahtonut ostaa rihkamaanne. Mitäs

silloin teitte? Joo, silloin korotitte suolan hinnan -- elä

kieltelekään, minä muistan sen, muistan sen peto soi vielä kerran!

Siten sai talonpoika maksaa kilparadan ja muut huvituksenne, sillä

teidän täytyy huvitella, kun nyt kerran asutte siellä kuin mehiläiset

keossaan näkemättä aurinkoa tai kuuta.

Viini rupesi nousemaan päähän ja Pekan silmissä nuo

vihattavat roturaudikot rupesivat häämöittämään jonkinlaisina

kaupunkilaiskomeilun sormiintuntuvina esimerkkeinä.

-- Ja vaikkei sulla ruohoa ole sen vertaa, mitä voisi leuvallasi

kasvaa, on sulla siltä varoja pitää kahta rotuhevosta. Mitähän nuo

mahtanevat syödä? Sokuriako vai suoloja? Rusinoitako vai manteleita?

Ja mitä tekevät nuo hevosesi? Vetävätkö auraa, vedättävätkö hirsiä?

Kuljettavatko kuormia? Ei, siihen ne eivät kelpaakaan. Tiedän

kyllä, mitä ne vedättävät, vaikken sano, mutta tiedän myös, että

katunne eivät ole minun naurismaitani pitemmät. Ka niin, laiskojen

se kannattaa! Minunkin tekisi, hitto soi, mieli heittäytyä

laiskaksi. Kuule muori, haluttaako sinunkin ruveta laiskaksi, niin

saadaan rotuhevoset, joilla on lankkinahkaiset silat ja längissä

hopeanappulat? Hei, muori, ruvetaan laiskoiksi, niin saamme ajaa

sinisessä saanireessä piikoinemme, renkeinemme ja pistää jalkamme

saukonnahkaisiin pusseihin, saamme nukahtaa aamupäivillä samettilakit

päässä ja juoda Espanjanviiniä sokurin kanssa. Se sopii, muori, me

ruvetaan laiskoiksi!

Paavoa suututti.

-- Minä luulen, että espanjanviini maistuu ja vaikuttaa, vaikket ole

sitä istuttanut etkä puristanut, virkkoi hän.

Pekka tunsi, että tuossa tuli jotakin hävitöntä, mutta oli liiaksi

innostuneella päällä keksiäkseen heti, mitä se oli.

-- Viini, sanot sinä. Kuule, minä luulen sinä lenkoilet tässä.

Muistappas poika, että sulla on selkänahkaa! Jos toinen niistää

räkänsä silkkihuiviin, toinen kankaalle, niin voivat he siltä samasta

kupista syödä. Ja vaikka muutamalla onkin poimukaulusta hartioilla,

niin saa sitä siltä puhua ihmisiksikin. On tässä kummempia nähty,

saattaisi tuota herrastella vähän pienemmällä kepillä kuin

korennolla! Olenko minä sinun suuhusi katsonut? Etkö luule, että

mulla on juomista itsellänikin. Vie viinisi ja viruta! Ja tule ulos

pihalle niin koetellaan!

Pekka viskasi maahan tähteen pikaristaan ja nousi ulos mennäkseen.

Eukot pitelivät Paavoa kiinni ja rukoilivat, että hän Herran tähden

pysyisi erillään. Pian Pekka leppyy, joulurauhaa ei saa häiritä.

Pekka on kateellinen, siinä koko syy. Paavo aikoi heti palata

kotiinsa kaupunkiin, vaan taipui vähitellen jäämään ja otti osaa

nuorten leikkiin sillaikaa kuin Pekka oli ulkona vilvoittelemassa.

Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin ikkunalle kopautettiin ja

hetken kuluttua myöskin ovelle ja kun avattiin ovi, tuli Pekka

sisään, puettuna nurin käännettyyn lammasnahkaturkkiin ja hyppeli

joulupukkina tasakäpälin tuvassa, niin että olet pärisivät

yltympäriinsä. Sisässä olijat pakenivat muka tuoleille ja penkeille

ja ilo oli kohta taas ylimmillään, syötiin ja juotiin kaikessa

sovussa yöhön asti. Ja sitten mentiin maata.

Kun joulupäivät olivat kuluneet, matkusti Paavo perheineen takasin

kotiinsa ja Matti ja Karina olivat silloin kihloissa. Häät olivat

pidettävät ensi syksynä, jos saatiin runsas sato ja kauppa kävi

hyvin. Ja siten alkoi uusi vuosi toivorikkaana nuorukaisille,

vanhoille se alkoi tuoden uusia ponnistuksia.

* * * * *

Kun marraskuussa satoi ensimmäisen lumen, valjasti Pekka mustan

oriinsa saanireen eteen ja lähti Matin kanssa ajamaan kaupunkiin,

kuulustellakseen miten häitten laita oli. Sato oli saatu verrattain

hyvä, joten Pekka saattoi nuorten myötäjäisiksi uhrata aika sievän

summan. Keli oli mainio, Pekka oli hyvällä tuulella, vaikkei

voinutkaan salata vähäistä levottomuutta, kun taas kymmenen vuoden

perästä piti ajaa tuonne kaupunkiin, jossa hänellä viimeksi oli

ollut kaikenlaisia pieniä ikävyyksiä, jotka olivat tehneet koko

kaupungin hänelle vastenmieliseksi. Siitä syystä ei Mattikaan ollut

saanut koskaan käydä kaupungissa, vaan oli nyt ensikertaa näkemässä

niitä kaikenmoisia ihmeellisiä asioita, joita kaupungista palaavat

maalaiset olivat lisäellen ja koristellen hänelle kertoneet ja jotka

olivat tuntuneet saduilta.

Matka kului nopeasti, musta oli hyvä juoksijahevonen eikä kulunut

aikaakaan, ennenkuin he kuulivat Norrbro-sillan jymisevän hevosen

kavioiden alla. Matti oli vallan huumauksissaan kaikesta minkä näki.

Millaisia taloja, vuorein korkuisia, ja noin aivan toinen toisensa

vieressä!

-- Kumma, miten ne voivat olla hyviä naapureita, me maalla tuskin

neljänneksen matkan päässä pysymme riitelemättä! Ja kuinka paljo

kirkkoja, jo nämä ihmiset mahtavat olla hurskaita! Ja raatihuoneko

tuo keskellä kylää; siellähän saa oikeutta joka päivä!

Mutta Pekka vain virnisteli eikä vastannut.

He tulivat tulliportille, joka kohteliaasti avattiin ja suljettiin

ilman että reestä tarvitsi nousta. Matista se oli kaunis tapa, hän

tiesi kuinka vaivaloista on aina nousta veräjiä aukomaan. Pekka löi

ruoskalla hevosta, jotta se lähti juoksemaan, sillä pitihän komeasti

kaupunkiin. Mutta silloinkos remahti huuto heidän takanaan ja heidän

eteensä työntyi kaksi sotilasta keihäät ojossa, kolmas tarttui mustan

kuolaimiin ja pysäytti reen.

-- Aijotko paeta, kirotun talonpojan lurjus! huusi portinvartija,

joka nyt oli ehtinyt perille.

-- Paeta? kysyi Pekka nöyrästi, muistaen muinaisia tapaturmiaan.

-- Suus kiini ja seuraa mukana! Ja niin talutettiin musta, takasin

portinpieleisen talon eteen, jossa matkustajat saivat odottaa puolen

tuntia, ennenkuin reki oli tarkoin tutkittu ja heidän nimensä

kirjoihin pantu. Heitä varotettiin ajamaan käyden ja niin saivat he

vihdoin lähteä.

Kun he saapuivat kaduille, rupesivat jalakset piirtämään kiviin,

sillä lumi oli kulunut pois. Musta veti ja ponnisti, mutta askel

askeleelta vain päästiin eteenpäin eivätkä he käsittäneet, miten

se saattoi olla niin raskasta. Pekka löi mustaa selkään, mutta

tämä veti minkä jaksoi, reidet olivat pingoitetut ja tulta iski

jalasten alla. Matti istui ja katseli korkeita talorivejä ja

ihmetteli niitä merkillisyyksiä, joita seinissä näkyi; tuossa

hevosenkenkä, tässä vaununpyörä, viulu tai pasuuna, täällä vaatteita,

haarniskoita, pyssyjä, tässä leipurin rinkilä, tässä puusepän pöytä,

tässä teurastajan lammas! -- Niillä kai mahtaa olla niin ahdasta

taloissaan, virkkoi Matti isälleen. Vaan samassa kävi lumipallo hänen

lakkiinsa, joka lensi reestä, ja ennen pitkää olivat reen kannakset

täynnä huutavia poikia.

-- Menettekö vai... virkkoi Pekka.

Pojat vain härnäsivät näyttämällä kieliään. Silloin huiskasi

Pekka ruoskallaan, vaan huiskasi niin onnettomasti, että ruoskan

letka kävi erään leipurioppilaan kasvoihin, jolla oli vehnäsvakka

käsivarrellaan; tämä pudotti vakan ja rämähti kamalasti ulvomaan.

Ihmisiä hyökkäsi siihen ja muuan julmistunut seppä nousi rekeen, löi

Pekkaa vasten kuonoa ja nenää, niin että tulta iski silmissä.

-- Lyötkö sinä poikaa, sinä tolvanan maamoukka, huusi hän.

Matti yritti menemään väliin häätääkseen sepän pois isänsä kimpusta,

vaan silloin asettui ihmisjoukko tämän puolelle ja siitä syntyivät

yleiset pieksäjäiset Matti ja Pekka olivat jo saaneet aimo

selkäsaunan kun kaupunginpalvelijat vihdoin ehtivät hätään, panivat

kirjoihinsa maalaisten nimet ja kutsuivat heidät raastupaan.

-- Täällähän on surkeampi olo kuin vihollisen maassa, sanoi Pekka,

täällähän ei edes saa puolustautua.

-- Mitä sinä sitten täällä teet, lannanvetäjä, rähisi seppä.

-- Minäkö. Minunhan sitä täytyy tuoda teille ruokaa, sillä muuten

kuolisitte nälkään, vastasi Pekka.

-- Kuulkaapa sitä toukkaa, ihmetteli seppä. Ei ne tiedä hävystä

mitään, nuo tunkionnuolijat, kun tulevat ihmisiin. Mutta kyllä

minä...!

Musta pääsi taas jatkamaan matkaansa ja vaikka reki oli poikia

mustanaan, täytyi sen vetää kitkutta katua ylös.

-- On se merkillistä, virkkoi Matti, että poikaviikarit täällä saavat

ilmaiseksi ajella.

-- Kas, se on semmoinen tämä kaupungin laki.

-- Mutta ei maalaki semmoista suvaitse.

-- Maalakipa ei olekaan voimassa täällä.

Niin ehtivät he vihdoin Suurtorille. Tähän Pekka pysäytti mustan ja

nousi reestä. Pojat olivat tyytymättömät, kun eivät saaneet kauemmas

ajaa, mutta Pekka pyysi nöyrimmästi anteeksi. Hän haki jotakin, johon

hän sitoisi hevosensa siksi aikaa, kun hän tiedusteli veljensä Paavon

asuntoa, jota hän ei enää muistanut. Silloin näki hän keskellä toria

paalun, jossa oli rengas ja se hänestä oli mainio keksintö, siihen

sitoi hän katselijain nauraessa mustan kiini, ollen välittämättä

noitten joutilaitten pilkkapuheista. Sitten kääntyi hän sen puoleen,

joka vähimmin nauroi ja kysyi kauppias Paavoa. Mutta kaupungissa oli

viisikymmentä Paavo nimistä kauppiasta, joten siitä oli mahdoton

saada selvää. Pekalla ja Matilla oli nälkä ja he lähtivät ensi hätään

hakemaan kapakkaa syödäkseen, ainahan sen Paavon sitten löytää, onhan

se siksi suuri kauppamies.

Kävellessään siinä tulivat he rautatorille. Siellä oli hevosmarkkinat

ja paljo nähtävätä.

-- Mutta katso isä, sanoi Matti, eivätkö olekin tuossa sedän

roturaudikot?

Pekka katseli suurin silmin. Olivat kuin olivatkin ne veli

Paavon roturaudikot, jotka niin usein olivat hänen silmissään

kummitelleet. Hänessä heräsi syntinen halu ostaa elukat ja hän

kysyi hintoja. Hinta oli sangen korkea. Mutta miten riemastuisikaan

hänen sydämmensä, jos hän saisi ajaa näillä veljensä portille ja

huutaa rengille: riisu roturaudikot valjaista, vie roturaudikot

talliin, anna roturaudikoille kauroja! Olisipa myöskin soma nähdä

talonpoikain hämmästystä, kun hän niillä ajaisi kotiinsa ja musta

juoksisi irtaaltaan perästä. Hän antoi myöjälle käsirahaa, lupasi

illemmalla tulla perimään hevoset. Kaupan vahvikkeeksi syötiin

vähän ruokaa ja juotiin hiukan olutta Rautatorin varrella olevassa

kapakassa ja myöjältä sai Pekka senkin tietää, missä Paavo asui:

seitsemäs poikkikatu vasemmalla kädellä. Pekka ja Matti rupesivat

laskemaan poikkikatuja Pitkänkadun varrella, vaan he eivät ehtineet

koskaan puoliväliinkään, sillä heidän täytyi myötään pysähtyä

katsomaan sisään myymälöihin, joissa näkyi niin paljo outoa tavaraa.

Kadulla oli sitäpaitse hyvin ahdas ja vaikea päästä eteenpäin, he

töksähtelivät sekä jalka- että hevosmiehiin ja usein heitä töykittiin

kylkeen tai selkään, niin että he joutuivat laskuissaan sekasin ja

saivat palata Rautatorille alkamaan alusta. Kun he sitä väliä olivat

muutamia kertoja kävelleet, rupesi heitä väsyttämään ja janottamaan

ja he pistäysivät kapakkaan. Vaan kun he tulivat sieltä ulos, eivät

he tienneet missä oli oikea, missä vasen, oli näet jo ruvennut

hämärtämäänkin. Silloin muisti Pekka mustan, joka ei ollut saanut

mitään syödäkseen eikä juodakseen ja kauan kyseltyään osasivat he

vihdoin Suurtorille. Mutta hevosen ja reen sijalla odotti siellä

kaksi kaupunginpalvelijaa, jotka, kirjoitettuaan kirjoihinsa Pekan

ja Matin nimet, veivät heidät putkaan talteen yöksi. Pekka tahtoi

puolustaa vapauttaan väkivaltaa vastaan, vaan silloin hän viskattiin

kumoon ja kädet sidottiin selän taa. Hän pyysi selitystä, vaan se

luvattiin hänelle seuraavana päivänä, luvattiinpa niin että tuntui.

Vangittuina vietiin molemmat erääseen raastuvan alla olevaan pitkään

holvikattoiseen huoneeseen, jossa oli ihmistä kaikenikäistä ja

näköistä. Sarvilyhdystä heijasti heikko valo putkassa oleviin, jotka

istuivat taikka loikoivat penkeillä pitkin seiniä. Talonpojat eivät

koskaan ennen olleet nähneet tämänkaltaisia ihmisiä eikä tämmöisessä

tilassa olevia, repaleiset vaatteet, revityt kasvot, hurjat liikkeet.

Mutta kuinka kurjia ja masennettuja nuo ihmiset lienevät olleetkin,

yhdessä seikassa he olivat kuitenkin yksimielisiä, nimittäin

halveksiessaan ja sättiessään viimeksi saapuneita. He puhuttelivat

heitä haukkumalla ja remahtivat pilkalliseen nauruun, aina kun Pekka

avasi suunsa, vaikka he juuri itse puhuivat huonoa, turmeltunutta

kieltä.

-- Ottakaa tuoli ja istukaa, huusi muuan puolijuopunut jätkä heille

heidän tullessaan.

Pahaa aavistamatta kiitteli Matti ja rupesi katselemaan missä tuolia

olisi, vaan silloin kaikki pärskähtivät nauramaan.

Jätkä, joka nähtävästi suurten ruumiinvoimiensa ja liikkuvan kielensä

perustuksella oli valinnut itsensä puheenjohtajaksi, rupesi nyt

tulokkaita tutkimaan.

-- Mitä olette tehneet, talonpojat, koska teille on suotu kunnia

astua tähän jalosukuiseen seuraan?

-- Emme ole mitään tehneet, vastasi Matti, vaikka isä viittaili häntä

olemaan vaiti.

-- Aivan samasta syystä siis kuin mekin, virkkoi jätkä. Mutta

jos me emme tee mitään, niin se on meidän oikeutemme, mutta te,

talonpojat, te olette luodut työtä tekemään! Vaan te ette tee

työtä, ette viitsi. Pengotte hiukan maata kevätpuoleen, viskaatte

sinne muutamia kourallisia ohria ja kuljeskelette sitten joutilaina

katsellen miten se kasvaa. Onko se työtä? Tulee sitten kesä: silloin

pidätte talkoita, tuotte tanssimalla heinän latoihin ja panette

toimeen juomingit! Syksy kun tulee niin te menette maata, ja makaatte

siinä koko pitkän talven! Onko tämä työtä? Kunpa teidät vietäisiin

Elfsborgin vankilaan kiviä louhomaan, silloin saisitte tuntea työtä.

-- Jos kateeksesi käy, niin rupea talonpojaksi, virkkoi Pekka.

-- Minä talonpojaksi? Hyi hittoja, rupeaisinpa sitten mieluummin

pyöveliksi. Kateeksi --, sanotko kateeksi? Käykö minun kateeksi?

Tulkoonpa joku sitä väittämään! Tiedättekö miksi täällä istun? Jos

sen sanoisin, niin saisitte nähdä käykö minun talonpoikaa kateeksi!

-- No sano, sano, kehotti Pekka.

-- Sanonko, hä, sinä sen ruissäkki! Se on sinun vikasi, juuri

sinun! Tunnetko kauppias Paavo Hörningin, et, häntä et tietysti

tunne. No hyvä, hänellä on viljakauppa ja viime kevännä antoi hän

erään talonpojan petkuttaa itseään ja uskoi täydellä todella, että

nyt tulisi katovuosi, osti viljaa minkä vain ostaa sai, niin että

hänellä on aitat täpösen täydet. Mutta sitten tuli talonpoika taas

ja valehteli, että siitä tulikin hyvä satovuosi; viljan hinta

laskeusi niin, että kauppias Paavo joutui ahtaalle, hänen täytyi

myödä hevosensa ja laskea pois työväkensä. Ja siten minä jäin

työttä, olin irtolaisena ja jouduin tänne. Kas, ne ovat kaikki

talonpoikaislurjusten juonia!

Matin silmät olivat suurina ja Pekka kävi alakuloiseksi.

-- Ikävätä on kuulla mitä sanot, mutta eihän se minun vikani ole,

että Jumala antaa hyvän vuodentulon, puhui Pekka.

-- Pidä suusi aivan lukossa. Eikö ole sinun vikasi, että sinä kylvät

niin tuhottoman paljo viljaa, että kauppiaat menevät nurin. Ole

tyytyväinen siihen, mitä sulla on, niin saavat muutkin elää. Tekisipä

hieman mieleni sinua löylyyttää, kun tuota kaikkea ajattelen.

Löylyytänkö häntä, hä?

Seurakunnassa olivat mielipiteet eroavia. Muuan suutarinsälli

vastusti ehdotusta, koska oli huomannut, että leipä huoistui

kun talonpojat saivat runsaasti viljaa. Muuan rihkamakauppiaan

palveluksessa oleva saksalainen puotipoika oli hyviin vuosiin

tyytyväinen, sillä silloin ostivat talonpojat niin mielellään hänen

rihkamiaan. Muuan huilunsoittaja, joka liikkui ympäriinsä apina

selässään, ei kyllä vastustanut talonpojan pieksämistä, mutta

hyviä vuosia hän suosi, koska silloin oli mainiot markkinat. Eräs

teurastaja tarjousi auttamaan talonpojan pieksämistä, sillä kun

nämä saavat hyvän sadon, nousee härkäin hinta korkeaksi. Muuan

halkokauppias ei tahtonut lyödä ketään, mutta sen hän oli huomannut,

että kun talonpoika saa hyvän sadon, käy hän ylpeäksi eikä tahdo

myödä halkoja; toisin katovuosina, silloin saa syödä lihaa joka päivä

ja halkoja saa miltei ilmaseksi. Suutari tahtoi nyt korjata äskeistä

lausuntoaan siihen nähden, että hän nyt halkokauppiaan huomautuksen

johdosta muisti nahan hinnan aina huoistuneen, kun talonpojan täytyi

teurastaa karjansa. Rihkamakauppias korjasi myöskin edellisen

lausuntonsa, sillä kaupunkilaiset, hänen varsinaiset ostajansa,

ostavat saman verran olipa hyvä vuosi tai kato, sillä aina he jollain

mutkalla korjaavat kärsimänsä tappion.

Jätkä, joka ristiin käyvistä lausunnoista ei päässyt mihinkään

johtopäätökseen, arveli omasta puolestaan, että talonpoika kaikissa

tapauksissa tarvitsi rökkiinsä, periaatteen kannalta, eihän

selkäsauna ainakaan haitaksi ole. Mutta kun hän horjuvin askelin

läheni Pekkaa, löi Matti, joka oli astunut väliin, yhdellä iskulla

kurittajan maahan. Ja tämä, joka ei tarvinnut muuta kuin päästä

pitkäkseen levätäkseen sameaa päätään, hän käytti nyt tilaisuutta

ja jäi siihen makaamaan ja kun muiden ei tehnyt mieli kulkea samaa

tietä, vallitsi kohta holvissa äänetön rauha.

Pekka ja Matti riisuivat turkit yltään ja tekivät vuoteen,

levätäkseen yönsä.

-- Tämähän on aivan kuin olisi joutunut tanskalaisten käsiin, tuumasi

Pekka turkkiin kääriytyessään, ja kumminkin täällä ollaan olevinaan

omain maamiesten joukossa. Mutta saatanee kai oikeutta huomenna.

Matti oli siitä hyvin epätoivoisena, ei hän uskonut, että kaupungin

laki voisi antaa heille oikeutta ja hän pysyi siis hyvin nolona.

Tavallisuuden mukaan luki hän iltarukouksensa ääneensä. Rukoili

äidin ja morsiamen puolesta, pyysi Jumalaa suojelemaan heitä tulelta

ja muilta vaaroilta, rukoili hyvää vuodentuloa ja hyvää esivaltaa

ja lopuksi pyysi hän Jumalaa varjelemaan kaikkia ihmisiä, hyviä ja

pahoja.

Tämä harvinainen tapaus herätti taas vireille läsnäolevan

seurakunnan eroavat mielipiteet. Teurastaja sanoi ulkokultaisuudeksi

rukoilla vihollistensa puolesta, sillä vihollista vastaanhan

täytyy puolustautua, sehän on jokaisen velvollisuus. Suutari teki

myrkyllisiä huomautuksia rukouksen johdosta hyvän sadon puolesta,

sehän oli yhtä kuin rukoilla kanssaihmistensä häviötä, sanoi hän,

viitaten äskeiseen kertomukseen kauppias Paavosta. Huilunsoittaja

arveli, että esivallan puolesta ei pitäisi rukoilla, sillä sehän

se rakentaa vankilat, jotka ovat kalliit ja tarpeettomat. Hän ei

käsittänyt, mitä vankiloilla tehdään, kun ihmisellä on luonnollinen

oikeus nauttia vapauttaan korkeimpana onnenaan. Hänellä ja hänen

apinallaan ei ole koskaan ollut kotia, vaan he voivat hyvin,

kunhan vain saavat olla vapaina. Halkokauppiaan mielestä ei ollut

oikein rukoilla Jumalaa puuttumaan tulipaloasioihin; maksetaanhan

palovartioille palkka, -- talonpojat ovat kai sitä mieltä, ettei

kenenkään pitäisi uskaltaa polttaa tulta takassaan, josta taas

halonkauppias piti. Esivalta hänestä oli aivan tarpeeton, sillä

jos eivät ihmiset tahdo pitää huolta itsestään ja omaisuudestaan,

niin olkoot pitämättä, esivalta vain joutavastaan sotkeutuu muitten

asioihin.

Pekka ja Matti, jotka olivat väsyneitä ponnistuksistaan ja

huolistaan, nukkuivat näiden käsittelyjen vielä kestäessä ja

kohta nukkui koko seurakunta. Kuului vain nukkujain huokauksia ja

kuorsauksia. Multa apina ei voinut nukkua. Se juoksi ympäriinsä ja

haki kaikista mahdollisista taskuista leipäpalaa, mutta ei löytänyt

mistään. Se haki olkien alta ja tukisti muuatta nukkujaa, joka kirosi

unimielissään ja nukkui taas. Se kiipesi ylös ja sammutti lyhdyn.

Mutta silloin se säikähti pimeätä, haki kopeloimalla huilunsoittajan

ja rupesi puhaltamaan hänen pilliinsä, mutta sai sutkauksen isäntänsä

kädestä. Nyt sen päähän näkyi pälkähtäneen uusi ajatus. Se haki

juopuneen jätkän, puri tämän takista kaikki napit irti ja viskeli

niitä ilmaan, niin että ne sataa rapisivat nukkujain päälle. Hetkeksi

syntyi siitä levottomuutta ja liikettä, vaan kun tämä oli tyyntynyt,

rupesi apina repimään jätkän takkia pieniksi rievuiksi, jotka se

sitten kehritti kokoon keräksi. Sen tehtyään lankesi se polvilleen

ja pani kätensä ristiin, niinkuin oli nähnyt isäntänsä tekevän, kun

ansio oli ollut huono. Sitten pani se kerän päänsä alle ja nukkui

siihen.

Kun Pekka ja Matti aamulla heräsivät, seisoi vanginvartija vieressä,

viedäkseen heidät oikeuden eteen. Pekka luotti vielä oikeuteen, mutta

Matti epäili sitä suurimmassa määrin. Kun he tulivat tuomarin eteen

oli tällä kova kiire eikä hän muuta kuin luki tuomion, jonka mukaan

talollinen Pekka Spångan pitäjästä oli syytetty: 1:ksi siitä, että

hän oli koettanut välttää tullitarkastusta kaupungin portilla, 2:ksi

siitä, että hän oli ruoskalla lyönyt erästä poikaa ja 3:ksi siitä,

että hän oli sitonut hevosensa torille kaakinpuuhun. Hän tuomittiin

näistä rikoksista maksamaan sakkoja. Pekka pyysi saada selittää

asiansa. Tuomari käski hänen vaikenemaan, ei ole lupa puhua omassa

asiassaan. Pekka kysyi, kuka sitten saisi puhua, mutta hän vietiin

ulos ja sai maksaa sakot.

-- Se on kaupunginlakia tämä! sanoi hän Matille, kun he olivat

tulleet ulos ja saaneet hevosensa ja rekensä. Mutta nyt me istumme

rekeen ja ajamme kotiin. Roturaudikot lähetämme noutamaan toisella

kertaa ja veli Paavo saa odottaa ja sinä myös, Mattiseni. Pian yksi

vuosi kuluu kun mies on nuori.

Matti napisi ja pyysi, että hän edes saisi käydä tervehtimässä

morsiantaan, mutta Pekka oli taipumaton. He ajoivat kotiin päin.

Mutta kun he olivat ehtineet kaupunginportin ulkopuolelle, kääntyi

Pekka selin reessä ja ojensi kieltään:

-- Ähäs, sinä vietävä! Mutta jos vielä kerran jalallani tuon portin

sisäpuolelle astun, niin vieköön minut paholainen. Jos teillä on

minulle asiaa niin tulkaa luokseni maalle.

Kun he ehtivät ulkopuolelle kaupunkia, Solnan tielle rupesi Pekka

äkkiä tirkistelemään hyvin tyystin eteensä hevosen korvien lomitse.

-- No vie sun vietävä, jos minä keskellä päivää näkyjä näen. Kuules

Matti, vilkkuuko sinusta jotakin punasta tuolla edelläpäin?

Vilkkui Matistakin siellä jotakin punasta. He läiskäsivät Mustaa

ruoskalla ja pian he olivatkin tavanneet hevoskauppiaan, joka

kaupungissa turhaan oli odottanut raudikkojen ostajaa.

Siinä maantiellä tehtiin kaupat ja ylpeänä kuin kauppias Paavo

konsanaankin valjasti Pekka raudikot rekensä eteen, sitoi Mustan

taakse ja lähti tuhannen viuhkaa ajamaan kotiinsa. Ja kun he ajoivat

pihalle, seisoi eukko tuvan ovella ja luuli että sieltä vävy

ajoi, mutta kun hän sai kuulla miten asianlaita oli, virkkoi hän

mielipahoissaan:

-- Enkö sitä sanonut! Kunhan ihmiset pääsevät kaupunkiin, niin ne

kohta ylpistyvät.

Mutta ukko oli iloissaan, enin iloissaan siitä, että hän taas oli

kotonaan ja raudikot tekivät hänet vielä sitäkin iloisemmaksi. Ja

ajatellessaan, että Paavolle oli käynyt vähän ohraisesti, hykerteli

hän hyppystään ja taluttaessaan rotuhevosia talliinsa, puheli hän

itsekseen: sen sait veli lenkoudestasi!

Mutta Matti ei ollut iloinen. Vuosi on odottavalle pitkä aika ja hän

kyllä tiesi, että kun maito kerran rupee myrtymään, niin on se ennen

pitkää aivan hapan.

* * * * *

Tänä jouluna ei Paavo tullut Spångaan viettämään joulupyhiä, vaikka

Pekka oli tarjoutunut hakemaan hänet roturaudikoilla; kauppiailla on

nyt niin paljo työtä, sanoi hän.

Tuli kevät ja vilja kasvoi kauniina niityllä. Vaan syksyllä,

heinänteon aikana, rupesi satamaan, satoi yöt päivät yhtenään, niin

että vilja märkäni ja heinät happanivat, -- siitä tuli täydellinen

kato.

Pekan täytyi lähettää rotuhevoset kaupunkiin myötäviksi. Vaan

ei ollut apua siitäkään; kun oli rehun puute, täytyi myödä

nautaeläimiäkin. Renki vei härät kaupunkiin, vaan toi ne takaisin,

hinta oli näet kovin huono kun kaikki ihmiset toivat sinne elukkansa

myötäviksi. Silloin kävi Pekka levottomaksi, sillä hän odotti Paavon

tulevan Mikonpäivän tienoissa. Hän ajatti siitä syystä härkänsä

Dannemooraan, jossa hinta vielä oli parempi.

Mikon päivä, syyskuun 29:s, oli käsissä. Emäntä seisoi takan ääressä

keittäen makkaroita. Matti muutti ullakossa juhlavaatteet päälleen.

Mutta Pekka juoksi levottomana edestakaisin, pistäysi aina väliin

tien mutkaan katsomaan, eikö renkiä jo näkyisi palaavan rahojen

kanssa, sillä tänään oli Paavo luvannut tulla ja tänään siis olisi

rahojen pitänyt olla pöydällä. Pieniä vastoinkäymisiä oli Pekalla

ollut pitkin vuotta ja hänessä kyti aavistus, ettei tästäkään tulisi

aivan iloinen päivä.

Päivä paistoi kauniisti, mutta syksyinen pohjoistuuli puhalteli

vinhana, joten lämmin oli yhdellä puolella tupaa ja kylmä toisella;

ja niin tuntui Pekasta sisällisestikin olevan. Olihan hän aivan varma

siitä, että renki oli saanut härät kaupaksi, mutta tämä viipyminen

häntä kumminkin huoletti. Hän odotti Paavon tuloa, että kerrankin

päästäisiin naimiskaupoista selvilleen, vaan hän pelkäsi sitä myös.

Ja niissä tunteissa hän käveli maantietä edestakaisin, silmäili

pohjoiseen päin, eikö renkiä näkyisi ja silmäili etelään päin, joko

velipuoli sieltä ajaisi; toisen vuoron puhalsi pohjoistuuli rintaan,

toisen selkään, toisen vuoron paahtoi päivä selkään, toisen rintaan.

Vihdoin hän etelästäpäin kuuli vaununpyörien sillalla kumajavan ja

hetkisen oli kaikki äänetöntä. Hän seisoi liikkumatonna ja katseli

kaupunkiin päin, varjosti silmiään kämmenellään ja katseli. Se tuli,

jota hän pelkäsi, täytyihän sen tulla. Hän näki kaksi punertavaa

hevosenpäätä lehdikon lomassa ja niiden takaa näkyi kuin talon katto

liikkuvan. Se oli Paavo, joka tuli ajaen roturaudikkojen vetämissä

vaunuissa. Hänellä oli siis vaunut! Ne hän oli ansainnut katosyksynä;

nälänhätä oli lahjoittanut hänelle takaisin hänen roturaudikkonsa.

Pekan teki mieli juosta kotiin ja mennä uunin taa maata, mutta Paavo

ja hänen naisväkensä olivat jo huomanneet hänet ja liehuttivat

jo liinojaan hänelle. Pekka nosti lakkiaan ja oli arastelevinaan

päivän säteitä. Matti juoksi ulos ja avasi vaununovet. Emäntä

seisoi niinkuin tavallisesti eteisen portailla ja rupesi nöyrästi

tervehtimään, kun näki vaunut. Tultiin niin tupaan, jossa muori

oli vieraiden varalle leiponut ja laittanut herkkuja monenlaisia.

Paavo kertoi kelistä ja tuoreimmista sotauutisista, Pekka

lausui mielipiteensä kirkon kymmenyksistä, muori piti huolta

makkarankeitosta ja Matilla ja Karinalla oli niin paljo keskenäistä

tarinaa, ettei jouduttu puhumaankaan kadosta, ei raudikoista eikä

muista rauhalle aroista asioista.

Syötyään menivät ukot ulos. Mutta Pekan ei tehnyt mieli näytellä

karjaansa eikä aittojaan ja Paavo vältti tarkasti koskettelemasta

rotuhevosiin. Vaan vihdoin tuli itse pääasia puheeksi, jota Pekka

juuri enin pelkäsi. Paavo näet alkoi puhumaan:

-- No Pekka, oletko valmis nyt kauppoihin? Lapset kulkevat täällä ja

lakastuvat ja aika kuluu hukkaan.

Pekka silmäili tietä pitkin pohjoiseen päin ikäänkuin odotellen

sieltä vastausta.

-- Viipynet kai täällä iltapäivään, saadaan sitten puhella tarkemmin.

-- Ehkä et saa summaa kokoon. Se olisi vahinko, sillä moni muu on

kysellyt tyttöä.

-- Minäkö kokoon! Sepäs nyt! Ei minun tavarani niin valeen ruostu

ja vaikken rikastukaan katovuosista, niin enpä juuri köyhdykkään.

Ainahan niitä tuloja on.

-- No, koska niin on, niin ole hyvä ja lyö lautaan, minun pitäisi

ehtiä kotiin päivälliselle.

Pekka kävi levottomaksi.

-- Iltapuoleen, vastasi hän tyyneesti. Kun kerran on näin kauan

odotettu, niin voidaan vielä hetkeksi tyyntyä, eihän sullakaan toki

hengen hätä liene.

Samassa kuului kavioiden kopsetta pohjoisesta päin. Sieltä ratsasti

renki ilman härkiä, siis rahat ovat tuossa. Pekalla mieli riemastui

ja hän virkkoi:

-- Vaan jos olet pulassa, veli, niin voinhan antaa vaikka paikalla.

Renki tuli lähemmäs, vaan hän ei ollut yksin. Hänen rinnallaan

ratsasti aseellinen mies, joka piti kädessään köyden toista päätä,

jonka toinen pää oli sidottu rengin kalvosten ympäri.

Hevoset saapuivat veräjälle ja pysähtyivät. Pekka seisoi äänettömänä.

-- Hoi, kuulkaapa miehet! huusi aseellinen voutirenki. Verotalonpoika

Pekka on vastoin lakia lähettänyt renkinsä kulkukaupalle maaseudulle.

Mitä hän siihen vastaa?

-- Missä ovat härkäni? kysyi Pekka.

-- Ne ovat menetetyt! vastasi voutirenki. Toiselta kerralta menee 400

markkaa sakkoja, kolmannelta kerralta kuolemanrangaistus.

-- Kuka sen lain on säätänyt?

-- Sen on säätänyt kuningas!

-- Ennenmuinoin me itse laadimme lakimme. Koska olemme siitä

oikeudesta luopuneet?

-- Silloin kun neuvosto ja herrat luopuivat.

-- Heille ei ole koskaan annettu valtuutta luvata kuninkaan varastaa

härkämme.

-- Punnitse sanasi, Pekka, punnitse Herran tähden, varoitti Paavo.

-- Suus kiini, Paavo. Se olet juuri sinä ja sinun kumppanisi,

jotka vehkeilette siellä kaupungissa ja kirjoittelette lakeja

omaksi eduksenne. Näin siellä hommataan: kuningas tarvitsee rahaa

kilparatoihin ja kunniaportteihin; silloin hän ottaa kauppiaalta ja

kauppias ottaa talonpojalta. Kuka voi estää minua myömästä missä

tahdon?

-- Laki, vastasi nihti. Mutta älä rähise siinä äläkä nalkuta, vaan

päästä renkisi irti ja anna hevosilleni ruokaa.

Pekka suuttui silmittömäksi. Hän juoksi tupaan ja raivosi. Hän otti

leipilaipion ja pyyhkäsi sillä kaikki pois pöydältä, niin että kupit

ja kipot kirpoilivat maahan. Hän särki ikkunat, ajoi tuvassa olijat

pellolle ja ruhjoi murusiksi pöydät ja penkit. Vuoroin oli hän

orsilla, vuoroin uunilla. Ja koko ajan hän sadatteli ja ulvoi, niin

että vaahto tirskui suusta. Hän pureskeli lasia, taittoi tinalautasia

kappaleiksi ja potki voipyttyjä pitkin laattiaa. Ja sitten asettui

hän ovelle huutamaan:

-- Ulos, pois, te helvetin varkaat! Ennen maailmassa oli lakina

oikeus, nyt on vääryys lakina. Varkaat laativat lakia rehellisille

ihmisille ja varastavat sitten lain turvissa! Sinäkin rihkamasaksa,

joka et tee työtä et hölynpölähdystä, mutta syöt minun leipääni,

tiedätkö, että sinä siis olet minun leivässäni? Mulla olisi oikeus

pieksää sinut, kun olet huonekurini alainen. Ja sinä, varkaiden

kätyri, kuninkaan virkamies! Mitä teet _sinä_ leipäsi edestä? Sinä

perit veroja, juuri niin. Minä teen työtä ja sinä perit! Ja niin

te teette kaikki! Te peritte, te viette kaikki. Jos ajan tiellä,

jos pysähdyn lepäämään, jos sidon hevoseni, jos puolustan itseäni,

jos kuritan poikavekaraa, niin te kirjoitatte sen kirjoihinne ja

peritte multa maksun. Pyhä isä, neitsyt Maaria ja kaikki pyhimykset,

varjelkaa järkeäni! Vie sinä Paavo, vie rotuhevosesi ja naaraksesi,

vie pois ja vie pian! Ja jos rohkenette näyttäytyä minun taloni

seutuvilla, niin muistakaa missä minä olen! Osta sinä itsellesi

vävy kaupungista, jossa saat kaikesta hyvän hinnan, voit ehkä siinä

kaupassa petkuttaa jonkun hyvistä ystävistäsi! Jos minut olette

saaneetkin vaivaseksi kerjäläiseksi, niin en minä tähän happane. Sen

minä sanon ja sitten sanon amen, kiitän Jumalaa hyvästä ja pahasta,

amen!

Mutta Paavo ja hänen naisväkensä olivat jo tuon kamalan saarnan

kestäessä valjastaneet raudikot, kiivenneet vaunuihin ja ajoivat

veräjän kautta maantielle. Sinne päästyään, virkkoi Paavo:

-- Pekka raukka, josta tuli hullu!

Sen koommin eivät Pekka ja Paavo tavanneet toisiaan. Eikä Matti

koskaan saanut Karinaa, sitä ei voitu auttaa, hän ei saanut. Sillä

asiat olivat nyt kerran sillä kannalla eikä niitä kukaan voinut

muuttaa. Eikä niitä ole muutettu vieläkään.