Niin oli kylmä pienessä maalaiskirkossa, että hengitys huurusi
savuna papin ja laulavain kuoripoikain suusta. Olkia oli levitetty
kirkon savilaattialle, että sanankuulijat, jotka seisaaltaan
messua kuuntelivat, tarkeneisivat myöskin polvistua, jota heidän
täytyi tehdä aina kun pojat pientä tiukua soittivat. Paljo oli
kirkossa väkeä tänään, sillä odotettiinpa harvinaista tapausta
jumalanpalveluksen jälestä. Papin piti näet varottaa kahta riitaista
aviopuolisoa, jotka elivät epäsovussa, mutta jotka eivät saaneet
erota, kun eivät olleet tehneet varsinaista aviorikosta; kumpanenkaan
ei myöskään tahtonut karkurina luopua kodistaan eikä lapsistaan.
Messu-uhri oli päättynyt ja kirkuvalta kaikui "miserere" vilusta
väriseväin äänien sitä laulaessa. Punasena helotti päivänpaiste
jäisiä ikkunoita vastaan, sytytettyjen vahakynttiläin valoa ei
näkynyt ollenkaan, ne kuultivat vain keltasina täplinä, jonka
ympärillä lämmennyt ilma huurusi kuin keväinen auer.
Agnus Dei, qvi tollis peccata mundi, veisasi pappi ja pojat
lauloivat, seurakunnan yhtyessä: miserere! Siinä kuului syviä,
karkeita miesääniä ja kimeitä, hentoja naisääniä. Miserere, armahda
meidän päällemme!
Epätoivoisena hätähuutona kaikui viimeinen miserere, ja samassa
astuivat molemmat aviopuolisot katveesta esiin ja lähtivät kävelemään
suurta käytävää myöten alttaria kohden. Mies oli pitkä ja romuluinen,
ruskea parta, keinuva käynti. Nainen pieni, hentonen olento, sirot
piirteet ja pehmoset, sulavat liikkeet. Huntu peitti puolittain hänen
kasvonsa, joten näkyvissä oli ainoastaan surevannäköiset, siniset
silmät ja palanen kalpeita poskia.
Pappi rukoili hetkisen ääneti itsekseen ja kääntyi sitten seurakunnan
puoleen. Hän oli nuori mies, vielä vajaata kolmenkymmeninen, jonka
terveet, hyväntahtoiset kasvot eivät oikein näyttäneet soveltuvan
hänen papilliseen pukuunsa eikä niihin ankariin sanoihin, joita hän
lausui. Molemmat aviopuolisot olivat jo aikuisemmin ripittäneet
itsensä hänelle ja piispan erityisestä käskystä hän nyt piti
nuhdesaarnansa. Riitaiset puolisot olivat näet käyneet piispan luona
ja pyytäneet, että heidän avioliittonsa purettaisiin, mutta tämä
ei ollut voinut siihen suostua, kun kanooninen laki myönsi eron
vasta synnin tapahduttua, hedelmättömyyden perustuksella muutamissa
tapauksissa, sekä jos toinen aviopuolisoista oli karannut kodistaan
ja perheestään.
Pappi alkoi puheensa kuivalla, sisällöttömällä äänellä, ikäänkuin hän
ei olisi itsekään uskonut mitä hän sanoi.
Avioliiton, sanoi hän, on Jumala itse rakentanut, hän, joka miehen
kylkiluusta teki vaimon miestä varten, tälle avuksi. Koska siis mies
on ensiksi luotu ja vaimo myöhemmin, pitää vaimon olla miehelleen
alamaisen ja totella häntä herranaan.
(Tällä paikalla teki tuo pieni hunnutettu pää liikkeen, ikäänkuin
haluten sanoa jotakin).
Miehen puolestaan täytyy kohdella vaimoaan arvokkuudella, koska
vaimo on miehen kunnia ja mies siten kunnioittaa itseään vaimossaan.
Niinpä sanoo Paavalikin kirjeessään Korinttilaisille, seitsemännessä
luvussa, neljännessä värsyssä, johon Grationon kirkkosääntö juuri
perustuu: Vaimolla ei ole itsellään valtaa ruumiinsa yli, vaan
miehellä.
(Huntupäinen ruumis vavahti kiireestä kantapäähän saakka, vaan mies
nyökytti hyväksyvästi papin sanoihin. Pappi, joka nyt loi katseensa
vaimoon, muutti äänensä sydämmellisemmäksi.)
Kun opetuslapset tulivat Jesuksen luo ja kysyivät, saisiko mies erota
vaimostansa, vastasi hän ja sanoi: Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä
ihmiset älkööt erottako. Ja siitä syystä ei kirkko myönny avioliiton
hajoittamiseen. Kun maallinen laki nyt myöntää eroa muutamissa
tapauksissa, on se tullut tavaksi ihmisten pahuuden tähden eikä sitä
kirkko voi hyväksyä.
Elämä ei ole mikään kukkaistarha eikä meidän pidä siltä liikoja
vaatia. Hän itse, joka siinä nyt saarnasi, oli myöskin naimisissa.
(Tähän aikaan oli katoolisten pappien vielä lupa mennä naimisiin.)
Siksi hän saattoikin olla ratkaisijana tässä kysymyksessä; hän tiesi,
miten toisen aina täytyy mukautua toisen mukaan, jos mieli välttää
riitaa ja toraa. Hän oli itse vihkinyt nämä nuoret aviopuolisot ja
nähnyt heidän ensi lempensä onnen, hän oli ristinyt heidän lapsensa
ja nähnyt isyyden ja äitiyden pyhittävän heidän rakkautensa. Hän
palautti heidän muistoonsa noita haihtumattomia hetkiä, jolloin
he eheimmiten nauttivat elämästä ja tulevaisuus oli koittavana
kesäpäivänä heidän edessään. Näiden muistojen nimessä pyysi hän
heitä ojentamaan toisilleen kätensä ja unhottamaan kaiken, mikä
oli tapahtunut sittenkuin eripuraisuuden henki oli päässyt heidän
sydämmiinsä. Tämän kristillisen seurakunnan läsnäollessa pyysi hän
heitä uudistamaan sen liiton, jonka he itsekkäisyydessään olivat
koettaneet rikkoa.
Hetken ajan vallitsi nyt kirkossa syvä äänettömyys ja jännityksellä
odottava seurakunta siirtyi tungeskellen lähemmäs alttaria.
Aviopuolisot seisoivat liikkumattomina.
Silloin näytti pappi käyvän kärsimättömäksi ja äänellä, joka vapisi
surua ja vihaa, alkoi hän taas puhumaan.
Hän puhui vanhempain velvollisuudesta lapsiaan kohtaan, Jumalan
vihasta leppymättömiin sydämmiin, ja hän sanoi suoraan, että
avioliiton tarkoitus ei ollut ensinkään olla huvitteluna
kuumaverisille ihmisille, vaan keinona suvun lisääntymiseen ja --
tähän pani hän erittäinkin painon -- kasvatukseen. Sitten antoi hän
heille viikon miettimisaikaa ja käski heidän mennä rauhassa.
Tuskin oli hän viime sanansa lausunut ja viitannut kädellään
jäähyväisiksi, kun jo tuo nuori nainen käännähti ja lähti. Kylmänä
ja tyyneenä hän kulki väkijoukon keskitse ja katosi suuren käytävän
kautta.
Mies viivähti tuokion ja kääntyi sitten ristikäytävää kulkemaan,
josta päästiin ulos pienen portin kautta.
Kun pappi asteli kotiinsa vaimonsa rinnalla, joka oli kuunnellut
messua, kysyi häneltä hänen vaimonsa lauhkealla, mutta nuhtelevalla
äänellä:
-- Uskotko itse tuota mitä sanoit?
-- Sinä olet omatuntoni, eukko rakas, ja tunnet ajatukseni. Säästä
siis minua hiukankaan, sillä nuo lausumani sanat lyövät minua kuin
ruoskat.
-- Ota vain vastaan se kuritus. Sinä tunnet ripistä, että näiden
aviopuolisojen liitto ei ole oikea avioliitto. Sinä tiedät, että
nainen tuo on marttyyri, jonka henki voidaan pelastaa ainoastaan sen
kautta, että hän saa eron miehestään; sinä tiedät sen, ja kehotat
häntä kulkemaan turmiotaan kohden.
-- Kirkolla näetkös, on ylevämmät tarkoitukset, jotka eivät salli sen
ajatella pikkuihmisten mukavuutta ja hyvinvointia.
-- Minä luulin, että ihmisten hyvinvointi, heidän onnellisuutensa,
olisi kirkon ylevin tarkoitus. Mikä on sitten kirkon ylevämpi
tarkoitus?
-- Jumalan valtakunnan lisääntyminen maan päällä, vastasi pappi vähän
mietittyään.
-- No niin, Jumalan valtakunnan, virkkoi vaimo. Mutta Jumalan
valtakunnassahan on ainoastaan onnellisten asuinsijat -- siis pitää
kirkon tehdä ihmiset onnellisiksi?
-- Niin, korkeammalta kannalta katsoen!
-- Korkeammalta? Voiko sitä katsoa kahdelta kannalta?
-- Pikkunen hupakko voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta voi
vastata, virkkoi pappi, painaen vaimonsa kättä.
-- Mutta huonostihan on silloin laita viisaiden viisauden, sillä mitä
he sitten vastaavat, kun viisas kysyy, kun kaikki maailman viisaat
tulevat kysymään, intti vielä tuo pikkunen hupakko.
-- Silloin ne vastaavat, että he eivät tiedä mitään, kuiskasi pappi.
-- Olisit sanonut sen ääneen, olisit sanonut sen tänään kirkossa.
Eihän omatuntosi kumminkaan ole tyytyväinen sinuun tänään.
-- Siis täytyy minun saada omatuntoni vaikenemaan, sanoi pappi, ja
suuteli vaimoaan, joka juuri oli ehtinyt etehiseen.
-- Sitäpä et voi, väitti vaimo, et niin kauan kuin pidät minusta ja
kaikkein vähimmin tällä tavoin.
He kopistivat lumen jaloistaan ja astuivat pieneen pappilaansa, jossa
heitä vastaan juoksi kaksi pientä, tervettä poikaa suutelemaan isää
ja äitiä. Vanhemmat olivat äärettömän tervetulleet senkin vuoksi,
että maukas sunnuntaipäivällinen odotti valmiina kirkosta palaavia.
Pappi heitti päältään pitkän, ruumiinmukaisen kirkkokauhtanansa ja
pukeusi porvarilliseen arkitakkiin, jossa asussa hän ei kumminkaan
koskaan näyttäytynyt seurakuntalaistensa silmäin edessä. Pöytä
oli katettu. Laattia oli lumivalkoinen ja siihen sirotetut havut
tuoksuivat metsältä. Isä siunasi ruoan ja perhe asettui syömään, niin
iloisena ja maailman tyytyväisenä, kuin jos ei sydäntä olisi koskaan
särkynyt ylevämpiä tarkoituksia varten.
* * * * *
Lumi oli sulanut, maa huurusi ja uhoili siittämisen halusta.
Pappila oli keskellä sitä yksitoikkoista Uplannin lakeutta, jossa
Rasbon pitäjä sijaitsee. Mihin vain silmä katsoi, näkyi ainoastaan
kivikkomaata, savikkopeltoa ja siellä täällä lomassa katajapehkoja,
jotka näyttivät maata myöten ryömivän välttääkseen alituista tuulta.
Kaukana taivaan rannassa näkyi metsänrinnan korkeimpain puiden
latvoja, ikäänkuin vajoamaisillaan olevan laivan mastoja. Tupansa
eteläiselle puolelle oli pappi istuttanut muutamia puita ja muokannut
kappaleen maata, johon hän oli kylvännyt talven yli kestäviä kukkia
ja kasviksia, joita, äkkinäiset kuin olivat kylmään ilmanalaan, oli
täytynyt talveksi peittää oljilla. Pieni puro, joka tuli pohjoisesta
päin, metsästä, oli juuri siksi suuri, että siinä saattoi ruuhella
soutaa kun pysytteli keskellä virtaa.
Rasbon pappi Dominus Pietari oli herännyt päivän noustessa, suudellut
vaimoaan ja lapsiaan ja mennyt kirkkoon, joka oli ainoastaan muutaman
kivenheiton päässä pappilasta. Hän oli lukenut aamumessun, siunannut
päivän työn ja kävellyt iloisena ja elämänhaluisena kotiinsa. Leivot,
jotka varmaankaan eivät välitä rumasta eikä kauniista, laulelivat
ilmassa kivisten peltojen yläpuolella, ikäänkuin siunatakseen laihaa
maata. Vesi porisi ojissa, joiden partailla näkyi kavioiden jälkiä.
Hän oli palannut kirkosta, juonut aamumaitonsa etehisessä ja seisoi
nyt puutarhassa kaivamassa talvipeittoa pois kukkaispengerten päältä.
Sitten haki hän kuokan ja rupesi kääntämään uinuavaa maata. Aurinko
paahtoi lämpimästi, työ, johon hän oli tottumaton, pani hänen verensä
liikkeeseen. Hän hengitti syvään täyteläistä kevätilmaa ja tunsi
olemuksensa niin onnelliseksi, kuin jos hän olisi herännyt uuteen
elämään. Vaimo avasi ikkunaluukun päivän puolella ja seisoi siinä
puoleksi puettuna katsellen miehensä työtä.
-- Tämä on toista kuin nyökkyä kirjojen ääressä, virkkoi mies.
-- Olisit ruvennut maanviljelijäksi, sanoi vaimo.
-- Enpä saanut ruveta, eukkoseni. Tämä tuntuu suloiselta selässä ja
rinnassa. Miksi olisi Jumala antanut meille kaksi pitkää käsivartta,
ellemme niitä käyttäisi.
-- Niin, ei niitä lukemiseen tarvita.
-- Ei, mutta lumen luomiseen, halon hakkuuseen, maan kuokkimiseen ja
lasten kantamiseen, siihen ne ovat tarkoitetut. Se tekee rikoksen,
joka niitä ei käytä. Ja me hengen miehet, me muka emme saa koskea
tähän syntiseen maahan!
-- Vait, virkkoi vaimo ja pani sormen suulleen. -- Lapset kuulevat!
Mies otti hatun päästään ja kuivasi hiestyneen otsansa.
-- Otsasi hiessä täytyy sinun syödä leipäsi, niin on kirjoitettu.
Kuinka ihanaa onkin tämä hikoileminen. Se on toista kuin se kylmä
tuskan hiki, joka tukan kautta nousee, kun ei voi keksiä selitystä
jollekin hämärälle ongelmalle taikka kun epäilyksen henget polttavat
verta, niin että se valuu suonissa kuin kuuma hiekka. Näetkö, kuinka
käsivarren lihakset jännittyvät halusta saada liikkua; näetkö, kuinka
sinertävät suonet paisuvat, kuin keväiset purot jään sulattua; rinta
laajenee niin suureksi, että se pingoittaa puseron ompeleita... Niin
tämä on toista...
-- Vait, sanoi vaimo taas varotellen ja lisäsi johtaakseen
keskustelun toiselle, vaarattomammalle tolalle: -- Olet vapauttanut
kukkaset pakkokahleista, vaan oletpa unhottanut elukkaraukat, jotka
ovat olleet kytkettyinä pimeään omettaan koko pitkän talven.
-- Niin, oikein, virkkoi pappi laskien kuokan kädestään, mutta nyt
lapset ulos näkemään niiden iloa!
Viipymättä meni pappi omettaan, joka oli rakennussarjan päässä.
Hän irroitti molemmat lehmät kytkyistään, avasi lammaskarsinan ja
vasikkain soimen sekä siirtyi sitten toiselle puolelle avaamaan
sikoläätin. Kellokas tuli ensiksi ulos ja asettui ometon ovelle;
valo näytti huikasevan sen silmiä, kun se ojensi päänsä eteenpäin
ja tunnusteli kuonollaan päivänpaistetta. Sitten se varovasti
laskeusi portaita alas, henkäsi syvään, jotta kylkilihakset
pullistuivat; haisteli sitten maata ja ikäänkuin heränneenä iloisiin
menneenkesäisiin muistoihinsa, heilautti se häntänsä ylös ja
laukkoi hyppien pihatantereelle, siitä mäelle kivien ja pensaiden
poikki laskien yhdellä hypyllä kaivoluukun yli. Samassa tuli jo
kirjolehmäkin ulos ja vasikat ja lampaat ja viimeksi porsaat.
Mutta niiden jälestä juoksi pappi karahka kädessä, sillä hän oli
unhottanut sulkea puutarhan veräjän; ja nyt alkoi kilpajuoksu, johon
molemmat pojatkin sydämmensä innolla ottivat osaa, ajaakseen elukat
pois aituuksesta. Mutta kun vanha palvelijatar sai nähdä Dominus
papin juoksevan puseroisillaan elukkain jälestä tanhualla, säikähti
hän, että mitähän ihmiset sanovat, ja hyppäsi ulos ikkuna-aukosta;
vaimo seisoi portailla ja nauroi koko tapaukselle, nauroi niin
herttaisesti, että koko piha kajahteli. Nuori pappi oli yhtä iloinen
kuin nuo irtilasketut elukat, hän nautti kuin lapsi nähdessään
näiden riemun talvivankilan auettua ja unhotti siinä riemussa sekä
seurakunnan että piispan, juoksi vain semmoisenaan kylätietä pitkin
estääkseen elukkoja menemästä toukopellolle.
Silloin kuuli hän vaimonsa huutavan häntä nimeltään ja näki
käännähtäessään vieraan naisen seisovan tämän rinnalla etehisen
portailla. Hämillään ja suuttuneena korjasi hän pukunsa, suki hiukset
hatun alle ja palasi kotiin päin, taivuttaen matkalla kasvonsa
juhlallisen näköisiksi.
Kun hän tuli lähemmäs, tunsi hän tuon hennon naisen samaksi, jota hän
kirkossa oli varottanut epäsovusta avioliitossa. Hän oivalsi, että
nainen tahtoi häntä puhutella, ja pyysi hänen astumaan sisään. Lupasi
itse heti tulla sinne, muutettuaan toisen takin päälleen.
Toiseen takkiin puettuna ja toisessa mielialassa astui hän tuokion
kuluttua tupaan, jossa tuo epäsopuinen aviopuoliso odotti. Hän
kysyi vaimon asiaa. Tämä kertoi sopineensa miehensä kanssa, että
hän, vaimo, lähtisi pois kotoaan, koska ei avioeroa muulla ehdolla
myönnetty. Pappi kävi kärsimättömäksi ja rupesi juuri vetämään esiin
kirkkolakia ja Korintilaisepistoloita, kun hän avonaisen ikkunan
kautta kuuli hiekan narahtelevan puutarhankäytävällä: hän tunsi niin
hyvin nuo kepeät, pehmeät askeleet ja hiekkajyväin narina tunkeutui
hänen sydämeensä saakka.
-- Teko, joka teillä on mielessänne, vaimo, on epätoivoisen rohkea,
mutta se on sittenkin rikos.
-- Ei ole rikos, te vain sanotte sitä siksi, vastasi vaimo niin
varmasti, kuin jos hän toivottomina öinä ja päivinä jo olisi sen
asian kyllin selväksi miettinyt.
Pappi suuttui ja tapaili jo joitakin ankaroita sanoja masentaakseen
niskottelijan, vaan samassa hän taas kuuli hiedikon merkitsevästi
risahtavan puutarhassa.
-- Te annatte seurakunnalle huonon esimerkin, sanoi hän siis
ainoastaan.
-- Huonomman annan, jos paikoilleni jään, vastasi vaimo.
-- Te jäätte perinnöttömäksi.
-- Sen tiedän.
-- Te turmelette maineenne.
-- Senkin tiedän, vaan kestän sen, tietäen olevani viaton.
-- Entä lapsenne?
-- Sen otan mukaani.
-- Mitä sanoo miehenne siitä? Ei teillä ole oikeutta ottaa lastanne
lähtiessänne karkuun kotoanne.
-- Eikö oikeutta ottaa omaa lastani?
-- Lapsen omistajia on aina kaksi.
-- Mutta eihän silloin Salomonin viisaus riitä riitaamme
ratkaisemaan. Vaan minä ratkaisen sen sittenkin, kunhan vain saan
tämän jutun päättymään. Tulin luoksenne pyytämään valoa, ja te
johdatte minut pimeään käytävään, jossa sammutatte tulet ja menette
tiehenne. Yhden asian minä sittenkin tiedän: missä rakkaus loppuu,
siellä on jälellä ainoastaan syntiä ja alentumista, minä en tahdo
elää synnissä, ja siksi lähden.
Ulkopuolelta kuului kiivasta hengitystä, kuin jos joku olisi hillinyt
mielenliikutuksensa. Papin sydämmessä oli ankara taistelu. Sitten hän
virkkoi:
-- Kirkon palvelijana voin vedota ainoastaan Herran sanaan ja se on
kova kuin kallio; ihmisenä voin sanoa ainoastaan sen, mihin sydämmeni
kehottaa, mutta mikä ehkä on syntiä, sillä ihmissydän on horjuva ja
heikko. Mene rauhassa äläkä hajoita, mitä Jumala on yhdistänyt.
-- En mitä Jumala on yhdistänyt, vaan mitä aviopuolisojen vanhemmat
ovat yhteen nitoneet. Eikö sanaakaan ole teillä mulle lohdutukseksi
antaa sille raskaalle tielle, jota lähden kulkemaan?
Pappi pudisti kiellellen päätään.
-- Jumala suokoon, ettei teille koskaan annettaisi kiviä, kun te
pyydätte leipää, virkkoi vaimo melkein uhaten ja lähti.
Pappi viskasi päältään virkatakin, huoahti ja koetti vapautua tuon
keskustelun jättämistä raskaista tunteista. Kun hän tuli ulos, tapasi
hän vaimonsa ja virkkoi tälle, että hän sydämmestään sääli tuota
vaimoparkaa.
-- Miks'et sitä sanonut hänelle? kysyi vaimo, joka näytti tuntevan
keskustelun.
-- On asioita, joita ei saa sanoa, vastasi mies.
-- Kenen vuoksi niitä ei saa sanoa?
-- Kenen vuoksi? -- Kirkko samoin kuin valtio ovat, ystäväni, Jumalan
säätämiä laitoksia, mutta epätäydelliset, sillä niitä hoitavat
heikot ihmiset. Ei saa siis ihmisille myöntää, että nämä laitokset
ovat epätäydelliset, sillä siten he joutuisivat epäilemään näiden
jumalallista alkuperää.
-- Mutta jos nyt ihminen, nähden niiden epätäydellisyyden, sittenkin
rupeaisi epäilemään niiden jumalallista alkuperää ja jos hän vielä
tutkimalla saisi selville, ettei sitä jumalallista alkuperää olisi
olemassakaan...
-- Minä luulen, keskeytti pappi, kaikki pyhät siitä varjelkoot, että
epäilyksen viettelijä on päässyt hallitsemaan aikakautemme ilmassa.
Etkö tiedä, että se oli ensimmäinen kysyjä, joka syöksi ihmisen
kadotukseen. -- Eipä suotta ole paavin lähettiläällä ollut syytä
viime kirkolliskokouksessa kutsua tätä maata turmeltuneeksi.
Vaimo katsoi miestään tutkiskellen, laskiko tuo leikkiä, ja mies
vastasi hymähdellen merkiksi, ettei se ollut kokonaan tottakaan.
-- Älä laske tällaista pilaa, virkkoi vaimo. Voinhan uskoa sinun
puhuvan vakavasti. Enkäkä tiedä koskaan, milloin vakavalta kannalta
puhut, milloin leikin. Sinä uskot osaksi mitä puhut, vaan osaksi
et. Sinä olet niin horjuva kuin jos itse olisit noiden epäilyksien
vallassa.
Päästäkseen vaipumasta syvemmälle tähän kysymykseen, jota hän tahtoi
välttää, ehdotti pappi, että he lähtisivät venheellä soutamaan virtaa
alas erääseen kauniiseen paikkaan, jossa oli lehtimetsää ja jossa
syötäisiin päivällinen.
Kohta istuikin pappi airoissa ja viheriä ruuhi lipui poikki veden
kalvon; lapset koettivat venheestä tapailla menneenkesäisiä rytejä,
joiden kuivissa lehdissä kevättuuli lauloi ikäänkuin heräämistään
talven unesta. Pappi oli pukenut päälleen tuon kepeän arkipuseron,
jota hän kutsui "vanhaksi ihmisekseen" ja hän souti voimakkaasti tuon
puolen penikulman matkan pienelle koivikkokunnalle, joka oli saarena
siinä kivikko-ahojen keskessä. Sillaikaa kuin vaimo laittoi esiin
ruokaa, juoksi hän lasten seurassa poimimassa vuokkoja ja voikukkia,
opetti poikia ampumaan jousipyssyllä ja teki heille pajupillejä.
Hän kiipesi puissa ja piehtaroi nurmessa niinkuin poikanen, juoksi
hevosena suitset suussaan lasten raikkaasti sille nauraessa. Hän
kävi yhä rajummaksi ja kun pojat rupesivat ampumaan pilkkaan siihen
siniseen virkatakkiin, jonka hän oli ripustanut puuhun, nauroi
hän aivan haletakseen. Vaan vaimo silmäili varovasti ympärilleen,
näkyisikö ihmisiä ketään, jotka tuota katseleisivat.
-- Ah, anna minun olla ihmisenä Luojan vapaassa luonnossa! huudahti
mies, eikä vaimollakaan ollut siihen mitään sanomista.
Päivällinen oli asetettu ruohokkoon ja papilla oli niin nälkä, että
hän unhotti lukea ruokarukouksen, josta syystä lapsetkin muistuttivat:
-- Isä ei lue pöytälukua.
-- Minä en näe mitään pöytää, vastasi pappi ja kahmasi peukalollaan
voita. Tälle nauroivat pienokaiset äärettömästi.
-- Pidä jalat pöydän alla, Pekka, sanoi isä. -- Älä nosta jalkojasi
pöydälle, Niilo, virkkoi hän toiselle. Ja pienokaiset nauroivat,
nauroivat niin että olivat syödessään läkähtyä; ei ollut koskaan
ennen ollut näin hauska, isä ei ollut koskaan ollut näin iloinen ja
hänen täytyi lausua sukkeluutensa uudelleen ja uudelleen ja aina ne
herättivät saman riemun.
Mutta ilta läheni ja täytyi lähteä kotiin päin. Tavarat kerättiin
kokoon ja mentiin veneeseen. Vielä kesti iloa hetkinen, mutta
sitten uupui nauru ja pienokaiset nukkuivat äitinsä polvelle. Isä
kävi äänettömäksi ja vakavaksi, niinkuin liian naurun jälestä aina
käydään, ja kuta lähemmäs kotia tultiin, sitä vakavampana hän istui.
Koetti hän toisinaan lausua jotain iloista, mutta se tuntuu sekin nyt
surunvoittoiselta. Aurinko loi viistoon säteensä laajojen ketojen
poikki, tuuli oli tyyntynyt, hievahtamaton hiljaisuus ja rauha
vallitsi luonnossa, silloin tällöin vain kuului karjan ammontaa tai
käen intohimoista kukuntaa.
-- Käki kuuluu pohjoisesta, ennustaa surua, virkkoi pappi, siten
ikäänkuin tulkiten tuota pitkällistä, alakuloista mielialaa.
-- Ei ole merkitystä muuta kuin sen ensi kukunnalla ja aamulla se jo
kukkui auvoa idästä, lohdutteli vaimo.
Jo näkyivät ometan katot ja niiden päällitse kirkon torni. He
laskivat valkamaan, isä otti molemmat nukkuvat pienokaiset
käsivarsilleen ja kantoi heidät tupaan. Suuteli sitten vaimoaan
ja kiitti hauskasta päivästä, -- hänen oli vielä mentävä kirkkoon
iltamessua lukemaan.
Otti kirjansa ja läksi. Tielle tultuaan soivat jo iltakellot.
Hän joudutti askeleitaan. Kirkon pihalla hän näki ihmisiä
liikkuvan. Se oli jotain harvinaista, sillä tavallisesti oli
lukkari yksin kuuntelemassa iltamessua. Pappi rupesi ajattelemaan,
oliko joku nähnyt hänet koivikossa taikka oliko kukaan kuullut
hänen keskusteluaan vaimonsa kanssa. Oikein hänet tuska valtasi
tullessaan kirkon portille, sillä siinä hän näki kaksi hevosta
komeissa satulatamineissa sekä Upsalan hiippakunnan arkkidiakoonin
palvelijoineen. Diakooni näytti odottaneen häntä ja pyysi saada
puhutella häntä messun jälestä.
Ei ollut pappi koskaan rukoillut iltarukoustaan niin palavalla
innolla ja tuska sydämmessään pyysi hän kaikkia pyhiä suojelemaan
itseään ja seurakuntaa tuntemattomia vaaroja vastaan. Tuon
tuostaankin hän silmäili ovelle, jossa diakooni seisoi kuin pyöveli
uhriaan odotellen ja lausuttuaan aamenen meni hän tyynein askelin
vastaanottamaan iskua, sillä hän oli jo varmana, että jotain
onnetonta tulisi tapahtumaan.
-- En tahtonut tulla teitä kotoanne tapaamaan, niin rupesi
arkkipiispan lähettiläs puhumaan, koska asiani on sitä laatua, että
se vaatii rauhaisen ja pyhitetyn paikan, joka vahvistaa sydämmiämme
ja mieliämme. Minun on ilmoitettava teille eräs kirkolliskokouksen
päätös, joka syvästi tulee koskemaan papiston yksityisen elämän
sisällisimpiin oloihin.
Hän keskeytti puheensa nähdessään uhrinsa tuskan ja antoi hänelle
pergamenttikäärön, jonka tämä kehitti auki ja luki:
Dilectis in Christo fratribus! -- rakkaille veljille Kristuksessa!...
Episcopus Sabiniensis, apostolicae sedis legatus -- Sabinian piispa,
paavillisen istuimen lähettiläs...
Silmät lensivät sirotekoisten kirjainten poikki kunnes ne äkkiä
pysähtyivät erääseen riviin, joka näytti olevan tulella kirjoitettu,
sillä nuoren papin kasvot muuttuivat tuhan karvaisiksi ja silmät
näyttivät sammuvan.
Diakoonin näkyi käyvän miestä sääli ja hän virkkoi:
-- Kuten näkyy, kirkon vaatimukset ovat ankaria; ennen vuoden loppua
tulee kaikkien pappien avioliitojen olla purettuja; sillä oikea
Herran palvelija ei voi elää lihallisessa liitossa naisen kanssa
saastuttamatta sitä pyhää virkaa, jota hänen on hoidettava, hänen
sydämmensä ei voi jakautua Kristuksen ja vaimon siemenen synnillisten
jälkeläisten välille.
-- Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä älkööt ihmiset erottako, huoahti
pappi, saatuaan kiini ensimmäisen selvän ajatuksen.
-- Tämä koskee ainoastaan seurakuntaa. Kun kristillisen kirkon
ylevämmät tarkoitukset sitä vaativat, muuttuu rikoskin laiksi.
Huomatkaa tarkoin tämä erotus: "älköön _ihminen_ sitä erottako". On
siis kysymys ainoastaan ihmisen esiintymisestä erottajana. Mutta
tässä on erottajana Jumala, palvelijainsa kautta, hän erottaa mitä
Jumala on yhdistänyt. Tässä tapauksessa ei siis ole sama laki kuin
kaikissa muissa tapauksissa.
-- Mutta onhan Jumala itse aviokäskyn säätänyt? väitti murtunut mies.
-- On kyllä, mutta siksi hänellä onkin oikeus purkaa se.
-- Vaan eihän Herra vaatine tätä uhria heikoilta palvelijoiltaan?
-- Herra vaati Abrahamin uhraamaan poikansa Iisakin.
-- Mutta siinä sydämmiä murtuu.
-- Niin, sydämmiä murtuu, niiden täytyy murtua, että ne olisivat
Herralle sitä palavampia.
-- Voiko tämä olla laupiaan Jumalan tarkoitus?
-- Laupias Jumala jätti ainoan poikansa ristinpuuhun naulittavaksi!
Maailma ei ole pyrintöjemme päämäärä. Turhuutta, katoovaisuutta! Ja
voitte lohduttaa itseänne lukemalla kirkkomme antamia ohjeita...
-- Ei, kaikkivaltias Jumala, älkää viitatko minua ohjeisiin. Taivaan
nimessä, herra diakooni, antakaa mulle kipene toivoa; kastakaa
sormenne pää ja sammuttakaa tämä epätoivon tuli, jonka olette
sytyttäneet. Sanokaa, että se ei ole mahdollista, sanokaa että tämä
kaikki on ehdotus, jota ei ole hyväksytty.
Diakooni osotti sinettiä ja virkkoi:
-- Presentibus consulentibus et consentientibus... se on päätetty
ja vahvistettu. Ja kirkon ohjeissa on, nuori ystäväni, sellainen
viisauden aarre, että ne kyllä voivat valaista sokaistuneen mielen;
hyvän neuvon tahdon antaa hyvälle ystävälle: lukekaa niitä aikuisin
ja myöhään ja saatte nähdä, että te tyynnytte ja tasotutte.
Nuori pappi ajatteli niitä kiviä, joita saman päivän aamuna oli
tarjonnut epätoivoiselle vaimolle ja hän notkisti päänsä kohdanneen
iskun alle.
-- Nauttikaa siis lyhyttä lupa-aikaanne, virkkoi diakooni. Kesätuuli
on taas tuntunut, maa on pukeutunut kukkasiin ja suvilinnut laulavat
maassamme. Pyhän Sylvesterin päivänä, joulukuun viimeisenä, tulee
talonne olla puhdas juurikuin itse Herraa Kristusta vastaanottamaan,
-- tämä on määrätty pannan uhalla. Voitte sillävälin tutkia tuota
sinetöittyä käskykirjettä -- älkääkä unhottako kirkon ohjeita.
Hän nousi valkosen hevosensa selkään ja ratsasti pois, ehtiäkseen
vielä ennen yön tuloa toiseen pitäjään levittämään kuin kalman
sanansaattaja surua ja kurjuutta.
Rasbon pappi, herra Pietari, oli murtunut. Hän ei uskaltanut mennä
kotiinsa, hän hyökkäsi kirkkoon ja lankesi polvilleen alttarin eteen.
Auki olivat kullatun alttarikaapin ovet ja illan punertavat säteet
valaisivat Vapahtajan kulkua Golgatalle. Tällä kertaa ei pappi
ollut uhkaavan ja rankaisevan Jumalan välikappale, vaan hän makasi
rangaistuna seurakuntana kasvoillaan ja huusi armoa. Hän kohotti
silmänsä Kristukseen, vaan hän ei löytänyt sääliväisyyttä. Vapahtaja
joi kalkin, mikä hänelle tarjottiin ja joi sen pohjaan; hän kantoi
ristin rikkirevityssä selässään ylös jyrkkää rinnettä, jossa hän
oli mestattava. Mutta ristinpuussa riippuvan yläpuolella avautui
taivas. Oli siis olemassa jotain näiden kärsimysten yläpuolella,
niiden takana. Pappi rupesi tutkimaan syitä tämän suuren ihmisuhrin,
jonka nyt piti tapahtua yli kaikkien maiden. Kirkko oli nähnyt, miten
ihmiset rupesivat epäilemään pappien oikeutta olla rankaisijoina
ja tuomareina, sillä ihmiset olivat huomanneet nämä tuomarit
inhimillisiä heikkouksia täyteläisiksi. Nyt tuli papiston osottaa,
että se saattoi Kristuksen vuoksi repiä sydämmen rinnastaan ja laskea
sen alttarille. Mutta, niin jatkoi hänen kapinoiva sydämmensä, onhan
kristinusko hävittänyt ihmisuhrit. Ajatukset kulkivat omia teitään
ja hän mietti: ehkäpä oli jokin ajatus noissa muinoisten pakanain
uhreissa. Abraham oli pakana, sillä hän ei tuntenut Kristusta, ja hän
oli valmis uhraamaan poikansa Jumalan käskystä. Kristus uhrattiin,
kaikki pyhät marttyyrit uhrattiin, miksi oli häntä siis säästettävä?
Eihän ollut siihen mitään syytä, ja hänen täytyi myöntää, että jos
mieli voida vaatia, että kansa häntä uskoi, täytyi sen myös voida
vaatia häntä uhraamaan rakkaimpansa, itsensä, sillä hän ja hänen
vaimonsa, olivathan he yhtä. Se hänen täytyi myöntää ja hän tunsi
omituisen uuden nautinnon ajatellessaan niitä kauheita kärsimyksiä,
jotka hänellä olivat odotettavissa; siihen tuli ylpeys lisäksi,
joka tarjosi marttyyrin ruunua; se kohotti hänet korkealle tämän
seurakunnan yläpuolelle, jota hän oli tottunut katselemaan ylhäältä
alttarilta, mutta joka nyt oli ruvennut kohottelemaan päätään ja
uhkaavasti lähentelemään tätä ylevätä paikkaa.
Tämän ajatuksen vahvistamana nousi hän ja meni alttarikehän
sisäpuolelle. Hän ei ollut enää muserrettu syntinen, vaan vanhurskas,
jolla oli oikeus seistä Kristuksen rinnalla, koska hän oli kärsinyt
yhtä paljo kuin tämä. Hän katseli ylpeästi noita rukousjakkaroita,
jotka pimeässä näyttivät polvistuneilta rukoilijoilta ja hän
singautti vanhurskaan rangaistustuomion heitä kohtaan, koska he
eivät tahtoneet uskoa hänen saarnaansa. Hän tempasi takkinsa
auki ja näytti heille verisen rintansa, jossa oli tyhjä paikka,
koska hän siitä oli lahjoittanut sydämmensä Jumalalle. Hän käski
epäuskoisten pistää kätensä hänen kylkeensä ja uskoa. Hän tunsi
kasvavansa kärsimyksestä ja hänen kiihoittunut mielikuvituksensa
sai hänet horrostilaan, niin että ajatus hetkeksi seisattui ja hän
luuli olevansa sama kuin Kristus. Etemmäs hän ei voinut päästä ja
hän lupsahti kokoon kuin purje, jonka tuuli on repinyt rikki ja
kiskonut irti mastosta. Samassa tuli suntio sulkemaan kirkkoa. Kotiin
kävellessään tunsi hän itsensä onnettomaksi, kun oli kadottanut tuon
rohkean mielialansa ja hän olisi palannut kirkkoon takasin, ellei
joku epäselvä velvollisuuden tunne olisi vetänyt häntä kotiin. Kuta
lähemmäs hän tuli, sitä enemmän horjui hänen äsköinen vakuutuksensa,
sitä köykäsemmäksi hän tunsi itsensä. Mutta kun hän astui tupaansa
ja vaimo avatuin sylin otti häntä vastaan ja huolestuneena kysyi,
miksi hän oli viipynyt, ja kun hän tunsi lämmön lehahtavan vastaansa
liedestä ja näki ruusuposkisten lastensa rauhaisan unen, silloin hän
tunsi minkä arvoista oli se, josta hänen tuli luopua. Ja hän avasi
selkiseljälleen sydämmensä, johon hänen nuori verensä tulvi. Ja hän
tunsi taas ensi lempensä kaikkea murtavan voiman, joka voi kestää
kaikki ja myötään virkistyä uuteen voimaan, ja hän vannoi, ettei
hän koskaan hylkäisi sydämmensä lemmittyä. Molemmat aviopuolisot
tunsivat itsensä nuortuneiksi, he istuivat rinnakkain puoleen yöhön
ja puhuivat tulevaisuudestaan luoden rohkeita tuumia, miten he
välttäisivät uhkaavan vaaran.
* * * * *
Kesä kului onnellisilta aviopuolisoilta kuin ihana unelma, jonka
kestäessä he aivan unhottivat, että heidän oli siitä herättävä.
Sillävälin levisi seurakuntaan tieto paavin käskykirjeestä ja
jonkinlaisella vahingonilolla sitä kuunneltiin. Osaksi syystä, että
seurakuntalaiset kernaasti soivat henkisten herrainsa kerran joutuvan
pieneen kiirastuleen, osaksi taas, koska he luulivat pappien nyt
tulevan huokeammiksi, kun näiden täytyi elää ilman perhettä. Vielä
oli seurakunnassa joukko hurskaita ihmisiä, jotka pitivät kaikkea,
mikä lähti piispasta ja paavista, suoraan taivaasta lähteneenä.
He keskustelivat asiata puolelta ja toiselta ja tulivat siihen
johtopäätökseen, että papin ja naisen välisen lihallisen liiton
täytyi olla syntiä. Nämä hurskaat ihmiset, jotka heti käskykirjeen
saavuttua olivat odottaneet näkevänsä syntisten naisten poistuvan
pappiloista, rupesivat pitämään nurinaa, kun ei heidän paimenensa
ollenkaan ollut asiasta tietääkseen. Nurina kasvoi yhä yleisemmäksi
sen jälkeen kuin salama syyskesällä sattui iskemään kirkon torniin.
Syksyllä tuli kato. Silloin kuului julkihuutoja ja hurskaat
lähettivät lähetyskunnan pappilaan ilmoittamaan, että he eivät
aikoneet nauttia sellaisen papin tarjoamia sakramentteja, joka eleli
synnissä. He vaativat, että hän heti herkeäisi makaamasta vaimonsa
vieressä, jolle hän ei enää saanut tehdä lapsia, koska näitä tietysti
oli pidettävä äpärinä; ja he uhkasivat tulella puhdistaa pappilansa,
ellei se vanhan vuoden päättyessä olisi puhdas.
Osottaakseen seurakuntalaisilleen, ettei hänen avioliittonsa enää
ollut lihallista liittoa, siirrätti pappi suuren kahdenmaattavan
sänkynsä ulos tanhualle ja nukkui näistä puolin keittiössä.
Hetkeksi vaikeni napina, mutta papissa rupesi näkymään ilmeinen
muutos. Hän kävi useammin kirkossa kuin tarve vaati ja viipyi siellä
iltamyöhään asti. Vaimoaan kohtaan hän kävi kylmäksi ja suljetuksi,
hän ikäänkuin pelkäsi tavata tätä. Tuntikausia saattoi hän istua
lapset polvellaan hyväillen niitä, mutta virkkamatta sanaakaan.
Pyhäinmiesten päivän seutuvissa kävi tuomiokapitulin diakooni
uudelleen herra Pietarin luona ja he keskustelivat hyvin kauan. Yön
lepäsi Pietari sen jälkeen ullakossa ja nukkui siellä seuraavinakin
öinä. Vaimo ei sanonut mitään, hän näki kaikki muutokset, voimatta
puuttua mihinkään. Hänen sielunsa ylpeys kielsi häntä lähestymästä
miestään ja kun mies rupesi syömäänkin eri ajoin, tapasivat he
harvoin toisensa. Pietari herra kävi kasvoiltaan harmajaksi ja silmät
vajosivat syvälle päähän. Iltaruokaa hän ei syönyt koskaan ja makasi
laattialla, ainoastaan hylkeennahka alustanaan.
Joulu joutui. Pietari herra tuli muuanna iltana paria päivää ennen
jouluaattoa tupaan ja asettui lieden ääreen. Vaimo korjaili lasten
vaatteita. Kauan vallitsi huoneessa kiusallinen äänettömyys. Vihdoin
virkkoi mies:
-- Lasten pitäisi saada jotain jouluksi. Kukahan lähtenee kaupunkiin?
-- Minä lähden, vastasi vaimo, ja otan lapset mukaani. Tahdotko niin?
-- Olen rukoillut Jumalaa, että hän ottaisi tämän kalkin minulta,
mutta hän ei ole tahtonut. Ja minä olen vastannut hänelle:
tapahtukoon sinun tahtosi, ei minun.
-- Tiedätkö varmasti, että se on Jumalan tahto? kysyi vaimo nöyrästi.
-- Niin varmaan kuin sieluni elää!
-- Minä matkustan huomenna isäni ja äitini luo, he odottavat minua,
sanoi vaimo sieluttomalla, mutta varmalla äänellä.
Pappi nousi ja meni äkkiä ulos, ikäänkuin kuultuaan
kuolemantuomionsa. Oli pakkasilta, tähdet liekkivät kalpeansinervällä
taivaalla ja ääretönnä levisi luminen lakeus tuon toivottoman
kulkijan eteen, jonka tie näytti kulkevan suoraan noiden alimpana
taivaan rannalla olevan tähtien luo, jotka tuntuivat nousevan ylös
valkosesta maasta. Hän käveli, käveli, pois, pois, kauas; vaan
hänessä oli tunne kuin liekoon sidotulla hevosella, joka juoksee
nuoran pituudelta ja sitten äkkiä tempautuu takasinpäin juuri kun se
luulee olevansa vapaa. Hän meni valoisten majojen ohi ja näki miten
niissä pestiin ja puhdistauttiin, keitettiin ja leivottiin lähenevän
joulun varalle. Hänessä heräsi ajatus millaiseksi hänen oma joulunsa
muodostuisi. Koti tyhjä, kylmä, valoton, poissa vaimo, poissa
lapset. Hänen jalkojaan poltteli, mutta ruumista paleli. Hän käveli,
käveli, tietämättä minne. Vihdoin hän tapasi itsensä seisomassa
erään tuvan edustalla. Ikkunaluukut olivat suljetut, mutta hieno
valonviiru tunkeusi ulos, luoden kellertävän valon lumikkoon. Hän
meni lähemmäs, katsoi sisään raosta. Hän näki huoneen, jossa pöydille
ja penkeille oli ladottu vaatteita: pieniä lapsenpaitoja, sukkia,
puseroita. Arkku oli auki ja sen kannelta riippui valkonen naisen
puku, jonka kapea mieluista herätti hänen huomiotaan: sen rinnustassa
näkyi neitseellisen poven painama pyörylä; toiseen olkapäähän oli
kiinnitetty viheriä seppele. Oliko tuo hautapuku vaiko hääpuku?
Omituista, miksi morsiamia ja vainajia puetaan samaan pukuun. Varjon
näki hän kuvastuvan seinää vasten; se oli väliin pitkä, joten se
taittui ja hävisi kattoon asti, väliin se vaipui alas aina laattiaan
saakka. Vihdoin pysähtyi varjo valkoselle puvulle. Pieni pää kuvastui
niin selvästi vaalealle taustalle. Tuon otsan, tuon nenän, suun ja
leuvan oli hän nähnyt ennen. Missä hän sitten oli? Varjo vaipui
arkkuun ja valon eteen ilmenivät kasvot, niin kalpeat, ettei ne
voineet olla elävän kasvot, niin kalpeat, niin sanomattoman kärsivän
näköiset. Kasvot kääntyivät häntä kohden ja katsoivat hänen silmiinsä
niin syvästi, että ne tuntuivat polttavan ja hän tunsi kyynelien
valuvan poskiltaan ja sulattavan lunta ikkunalaudalta. Silloin
kävivät silmät tuolla sisällä niin lauhkeiksi, niin rukoileviksi,
että hän, luuli näkevänsä pyhän Katariinan rukoilevan armoa keisari
Deciuksen vaunujen ääressä. Niin, sehän se olikin ja hän itse oli
keisari. Pitikö hänen antaa tuolle armo? Ei, antakaa keisarille
mikä keisarille tulee, sanotaan sanassa, ja taivaan ja maan pitää
hukkuman, mutta minun sanani ei koskaan huku. Ei armoa! Mutta hän
ei voinut kestää noita katseita taipumatta ja hänen täytyi olla
väkevänä; siksi oli hänen pakko poistua.
Puutarhassa, jossa lumi oli peittänyt hänen pienet
kukkaispenkereensä, niin että ne olivat pienten lastenhautojen
näköiset, kuljeskeli hän edestakaisin. Ketähän lepäsi noissa pienissä
haudoissa? Hänen lapsensa! Hänen terveet, punaposkiset lapsensa,
jotka Jumala oli käskenyt hänen uhrata, niinkuin Abraham uhrasi
Iisakin. Mutta Abrahamia Jumala vain pelotteli, hänen ei tarvinnut
uhrata poikaansa! Oliko se sama Jumala, joka opetti ihmisille
rakkautta, mutta käyttäytyi näin säälimätönnä? Hänen täytyi lähteä
hakemaan tuota Jumalata, hakemaan sitä sen omasta huoneesta ja
pyytämään siltä selitystä. Hän käveli ulos puutarhasta, käveli
tanhuan poikki tietä kohden. Siinä hän jysähti tavattoman suurta
ruumisarkkua vastaan, kahden hengen ruumisarkkua. Ei, sehän oli
sänky. Siihen oli tehty vuode hempeimmästä, äsken sataneesta lumesta,
joka oli pehmoista kuin untuvat ja lämmintä kuin elävän sydän. Sepä
oli hekkumallinen vuode, siinä olisi Cleopatran sopinut viettää häitä
Goliathin kanssa. -- Hän puri hampaillaan sängyn laitaa niinkuin
koira, jonka nuoret hampaat kutkuvat. Tummaihoinen Cleopatra tuota
valkoista lumea vastaan, sitä sopisi nähdä! Edelleen käveli hän
kinosten halki ja tapasi pienen näreen, joka oli nojallaan halkopinoa
vastaan. Se oli joulukuusi, sen ympärillä lapset olisivat tanssineet,
jos olisivat eläneet. Mutta samassa hän muisti, että hänen oli
mentävä hakemaan sitä Jumalaa, joka oli riistänyt häneltä hänen
lapsensa. Kirkko ei ollut kaukana, vaan kun hän saapui sen ovelle,
oli se lukittu. Silloin hän suuttui, potki lunta maasta, kunnes sai
käsiinsä kiven ja sillä rupesi hän jyskyttämään ovea, niin että
kirkko kumeasti kajahteli kuin ukkosen jyristessä. Ja sillävälin hän
huusi:
-- Ulos sieltä sinä Molok, joka lapsia syöt, ulos te pyhät Katariinat
ja kaikki muut pyhimykset, tulkaa esiin, niin saatte otella ottelun
Rasbon keisari Deciuksen kanssa! Hä! Tuletteko te sieltä takaapäin,
te manalan laumat!
Hän kääntyi selin kirkkoon ja asteli hautuumaalle päin, jossa hän
vimmatulla voimalla taittoi kasvavan lehmuksen! Tämä aseenaan lähti
hän taistelemaan niitä pieniä puuristejä vastaan, jotka hänestä
sotajoukkona ryntäsivät häntä vastaan. Ne eivät väistyneet ja hän
käveli kuin kuoleman viikate niiden keskessä ruhjoen niitä maahan;
eikä hän herennyt, ennenkuin hän oli kaatanut jokaikisen, niin että
maa oli hautaristien peitossa.
Vaan vielä eivät hänen voimansa olleet lopussa. Nyt hänen piti
kerätä kokoon kaatuneet ja haavoitetut -- taitetut ristit. Kuorman
toisensa perästä hän kantoi kirkon seinustaa vastaan ja pinoi sinne
erään ikkunan alle. Sitten kiipesi hän sen pinonsa päälle, löi
lasisen ikkunan rikki ja meni kirkkoon. Revontulet valaisivat kirkon
aivan kirkkaaksi, ja niiden valossa ryhtyi hän uuteen taisteluun.
Rukousjakkarat pieksi hän sälöiksi ja sitten osuivat hänen katseensa
alttarille, jonka kohokuvassa Isä Jumala istui valtaistuimellaan
pilven sakarella, kädessään lain salama. Hän pani kätensä ristiin
rinnalleen, katseli silmästä silmään tuota ankaraa miestä, joka istui
pilvien päällä:
-- Tule alas, niin taistellaan! huusi hän.
Kun ei vastausta kuulunut hänen kehoitukseensa, tarttui hän särettyyn
jakkaraan ja viskasi sen alttarikuvaa kohden. Se sattui erääseen
kipsiseen koristukseen, joka romahtaen putosi maahan, levittäen
pölypilven pudotessaan.
Hän otti toisen kalikan, viskasi sen epätoivon kiihtyvällä raivolla
ja jo putosi pilvi maahan hänen ääneensä nauraessa, salama tipahti
kaikkivaltiaan kädestä ja tuokion kuluttua jysähti itse raskas
kohokuva kamalasti kolisten alttarille, särkien siellä kynttiläjalat.
Mutta silloin säikähti itse pilkkaaja, pakeni ja juoksi ulos
ikkunasta.
* * * * *
Aamulla jouluaaton edellisenä päivänä oli eräs pitäjäläinen nähnyt
pappilan tiellä omituisen näyn. Reki oli lähtenyt pappilasta, siinä
oli ollut nainen, kaksi lasta ja renki ja se oli ajanut länttä
kohden. Idästäpäin oli neljänneksen matkaa reen jälestä juossut
pitäjän pappi, joka kovasti huutaen oli pyytänyt rekeä pysähtymään.
Mutta tämä oli jatkanut matkaansa pitkin maantietä ja hävinnyt tien
mutkaukseen. Silloin oli pappi langennut kinokseen, vielä kaatuessaan
nyrkki pystössä taivasta kohden.
Myöhemmin saatiin tietää, että pappi oli huonona sairaana ja
kerrottiin, että paholainen, kiukussaan kun ei ollut voittanut Herran
palvelijaa lankeamaan hänen viettelyksiinsä tuossa taistelussa
avioliiton purkamisesta, oli mitä kamalimmalla tavalla raivonnut
kirkossa; mutta saadakseen valtaa Herran huoneessa, oli hän ensiksi
särkenyt ristit vainajain haudoilta. Ja tämä kaikki kohotti Pietari
herran papillista arvoa, tuottipa se hänelle melkein pyhän miehen
leiman, ja pitäjän hurskaat olivat siitä erittäin hyvillään, koska
saattoivat kehua itseään, että he olivat olleet vaikuttimena pappilan
puhdistumiseen.
* * * * *
Kolme kuukautta makasi hän sairaana ja vasta huhtikuussa hän sai
käydä ulkoilmassa. Mies oli tällävälin vanhentunut. Kasvot olivat
ankarapiirteiset ja teräväkulmaiset, silmät olivat kiillottomat, suu
puoliauki ja selkä kumarassa. Tuvan eteläseinustalla oli hänellä
penkki, jossa hän istuskeli päiväpaisteessa vaipuneena menneisyyden
unelmiin; noilta unelmilta puuttui jo kaikkea todellisuutta,
varsinkin kun hän ei ollut koko aikana saanut sanakaan viestiksi
niiltä, joita hän kerran oli kutsunut omikseen.
Ja taas tuli toukokuu, toi mukanaan kukkia ja linnunlaulua. Pietari
herra käveli puutarhassaan ja näki miten siellä rikkaruoho rehotti.
Hänen rakkaat, paljolla työllä kasvattamansa talven yli kestävät
kukkaset olivat paleltuneet ja lakastuneet, kun ei kukaan ollut
pitänyt huolta niiden peittämisestä. Siinä roikkuivat ne nyt
maatumaisillaan vetelinä limoina. Ei hänen pälkähtänyt päähänkään
ruveta muokkaamaan multapenkereitä, kylvääkseen niihin jotakin, sillä
eihän ollut kenen edestä hän nyt olisi tehnyt työtä, eikä ollut
hoitavaa kättä, joka olisi luvannut pitää huolen kasvavista taimista.
Hän pysähtyi aidan luo ja katseli poikki maiseman. Aava tasanko kylpi
päiväpaisteessa, pieni puro porisi hilpeästi sen halki ja houkutteli
hänen silmäänsä seuraamaan lainevähäisten loiskintaa; ne ikäänkuin
vetivät puoleensa ja kutsuivat häntä seuraamaan mukana etelää kohden,
sinne, jossa ne yhtyivät pääjokeen. Hän irroitti venheensä ja
istuutui siihen sekä antoi sen, airoihin koskematta, virran mukana
vieriä alaspäin. Ja niin kului pari tuntia.
Äkkiä tunsi hän lehteä tekeväin koivujen raikasta tuoksua ja
kevätkukkain lemua. Hän kohotti alas vaipuneen katseensa; tasanko oli
loppunut ja hän oli tuon pienen koivikkokunnaan juurella. Selvinä
virkosivat hänessä menneenkesäiset muistot: ne olivat kepeitä,
valoisia kuvia, jotka pilkistivät esiin vuokkojen ja voikukkien
lomitse. Hän nousi maihin ja astui kummulle. Tässä he olivat
päivällistä syöneet. Tässä, tällä oksalla, oli virkatakki riippunut,
jota pojat pitivät pilkkanaan jousipyssyllä ampuessaan. Hän näki
puukkonsa kärjen tekemän reijän koivun kyljessä, josta hän oli
vuodattanut mahlaa, pienokaisten maatessa suut auki siinä alla. Hän
löysi puunuolen ruohokosta; tätä nuolta he silloin olivat miehissä
hakeneet, se oli paras nuoli, minkä hän oli tehnyt, lensikin yli
korkeimman koivun latvan. Innostuen käveli hän ympäriinsä ja haki
kuin lintukoira pensaissa ja ruohokossa; käänteli kiviä, siirteli
oksia, kaivoi kuivuneiden lehtien alustaa. Mitä hän haki, sitä
hän ei tiennyt, mutta hän tahtoi löytää jotakin, jotakin, joka
olisi muistuttanut tuota lempivää naista. Vihdoin pysähtyi hän
vaarainpensaan luo; muutamasta oksasta riippui pieni kaistale punasta
villavaatetta; tuuli sitä heilutti ja se lepatti siinä kuin kaunis
perhonen -- neulaan pistetty perhonen; tuli toinen tuulenpuuska,
käänteli sitä, joten se muuttui verisen sydämmen muotoiseksi, --
sydämmeksi, joka oli rinnasta irti kiskottu ja ripustettu oksalle
uhrilehtoon. Hän otti rievun käteensä, piti sitä suunsa edessä,
hengitti sitä vastaan, suuteli sitä ja kätki sen povelleen. Tällä
paikalla oli äiti juossut väkisillä poikainsa kanssa, he olivat
tuossa juuri polkasseet hänen helmalleen.
Murheellinen mies vaipui istumaan ruohokkoon ja itki. Hän huusi
nimeltään rakasta puolisoaan, heittäysi suulleen ja nyyhki siinä
siksi, kunnes vaipui puolihorroksiin.
Herättyään jäi hän vielä hetkeksi suljetuin silmin makaamaan
ruohikkoon ja kohotettuaan väsyneen päänsä osuivat hänen katseensa
pitkään, korkeaan jokiruokoryhmäkkeeseen, joiden kellertävät
tertut kuultivat kultaisilta tähkäpäiltä päiväpaisteessa. Itku oli
tyynnyttänyt häntä ja vaikuttanut ruumiissa jonkinlaista helpotuksen
tunnetta; suru ja ilo oli lakannut ja hänen sielunsa oli rauhallinen
ja välinpitämätön. Jokiruokovihkoa hän tarkasteli ainoastaan siksi,
että se juuri sattui hänen silmäinsä näköviivan kohdalle. Hienonen
tuuli heilutti vihkoa ja sen liikenne vaikutti virkistävästi
itkeneisiin silmiin. Mutta äkkiä herkesivät ruo'ot heilahtelemasta,
kuului risahdus ja käsi näkyi taivuttavan syrjälle korkeita ruokoja,
päivän valo lankesi samassa hentosille naisen kasvoille, joita
korkean ruo'on pehmeät tertut hivelivät. Paikoillaan makasi mies
ja katseli tuota viehättävää näköä, niinkuin katsellen kaunista
taulua. Silloin osuivat heidän katseensa vastakkain -- nuo katseet
sytyttivät ikäänkuin tulen hänen sammuneisiin kasvoihinsa. Hänen
ruumiinsa kohosi kuin itsestään maasta ja hänen jalkansa veivät häntä
eteenpäin; hänen käsivartensa oikenivat syleilyyn ja seuraavassa
tuokiossa tunsi hän pienen, lämpösen olennon lepäävän vasten hänen
kovaa rintaansa, jonka taas täyttivät elämän henkäykset, ja pitkä
suutelo sulatti jään, joka niin kauan oli pitänyt hänen henkeään
vankina.
* * * * *
Viikkoa, paria myöhemmin tuli arkkidiakooni käymään Rasbon
pappilassa. Hän tapasi Pietari herran kukoistavana ja elämäänsä
tyytyväisenä. Diakoonilla oli Pietari herralle asiaa, jota hänen oli
vähän vaikea tuoda esille ja hän alkoi hiukan hämillään:
-- Seurakunnassa on liikkunut huhuja, jotka ovat ehtineet aina
piispan kuuluville saakka. Kaikkia huhuja tosin ei pitäisi uskoa,
mutta onhan puoleksi todistusta jo siinä, että huhu sellainen voi
päästä liikkeelle. Suoraan asiaan käydäkseni, -- kerrotaan, että
teillä olisi ollut yhtymys jonkun naishenkilön kanssa. Arkkipiispa on
kyllä huomannut sen myrskyn, jonka paavin antama käsky avioliittojen
purkamisesta on synnyttänyt. Pyhä isä itse on myöntänyt, että tuo
uusi laki on kova ja on hän sen vuoksi ajatellut erityisen salaisen
myönnytyksen, -- licencia occulta, -- kautta hieman lievittää pappien
elämää. Nainen on nyt kerran kodin hyvä haltija.
Tässä ääni tyrehtyi kurkkuun ja hiljaisella, tuskin kuultavalla
äänellä kuiskasi piispan lähettiläs salaisen myönnytyksensä.
Pietari herra vastasi:
-- Kirkkoko ei salli papin pitää vaimoa, vaan kyllä jalkavaimoa?
-- Ei niin raakoja sanoja. Me kutsumme sitä forsiaksi,
emännöitsijäksi.
-- No hyvä, jos minä tahtoisin ottaa vaimoni jalkavaimokseni, eikö
kirkolla olisi mitään sitä vastaan?
-- Ei niin, ei niin. Minkä muun tahansa, häntä ei. Kirkon ylevämpi
tarkoitus, muistakaa sitä!
-- Niin, niin, kirkon _ylevämpi_ tarkoitus! Siis ainoastaan
perintöoikeuden kumoamista varten ja saadakseen haltuunsa papiston
tilukset vaatii kirkko tätä avioeroa, se ei siis ollutkaan synnin
takia. Te pidätte siis ylevämpänä tarkoituksena toisen omaisuuden
väkivaltaista anastamista. Hyvä, sen kirkon kanssa en minä tahdo
olla missään tekemisissä. Pankaa minut pannaan: minä tulen pitämään
kunnianani, että minut suljetaan tämän mainion kirkon yhteydestä.
Pankaa minut viralta pois: ennenkuin olette kirjoittaneet erokirjan,
olen minä jo niin kaukana, ett'ette löydä minun jälkiäni.
Herra diakooni, viekää terveiseni pyhälle isälle, sanokaa, että
minä en suostu hänen likaseen tarjoukseensa, sanokaa, että ne
jumalat, joita esi-isämme palvelivat, olivat paljo suuremmat, kuin
nämä roomalaiset parittajat ja veronperijät; kertokaa hänelle,
että tapasitte miehen, joka tulee pyhittämään koko jälellä olevan
ikänsä käydäkseen ristiretkeä tätä paavillista kirkkoa vastaan, joka
tahtoo uhrata ihmisiä elävältä, kuin pakanatkin tyytyivät ensiksi
tappamaan uhrinsa. Ja nyt, herra diakooni, ottakaa kirkolliset
ohjeenne ja laputtakaa tiehenne. Te olette näennäisillä "ylevämmillä
tarkoituksillanne" olleet tappaa kaksi ihmistä yksin tällä
paikkakunnalla, koko valtakunta huutaa kirousta teidän päällenne.
Viekää minun kiroukseni mukananne, taittakaa niskanne matkalla,
iskeköön teihin pitkäisen salama ja raastakoot teitä maantierosvot.
Vaivatkoot teitä painajaisina pahat tekonne ja hävittäkööt ilkeät
ihmiset teidän talonne ja tavaranne. Sillä minä suljen teidät ulos
kaikkien rehellisten ihmisten yhteydestä, samoin kuin suljen itseni
pois roomalaisen kirkon yhteydestä. -- Ulos!
Diakooni ei viipynyt kauan pappilassa eikä Pietari herrakaan jäänyt
sinne moneksi hetkeksi hänen jälkeensä. Sillä häntä odottivat
hänen vaimonsa ja lapsensa koivikkokunnaalla, matkalla siihen
uudisasuntoon, jonka Pietari aikoi perustaa metsien syvyyteen
Vestmanlannin rajoille.