VILJELTY HEDELMÄ

Kaksikymmenvuotias herra Sten Ulffot, viimeinen perillinen vanhaa

Ulffot sukua, joka on omistanut Uplannissa kolme suurta tilaa,

Väringen, Hofstan ja Löfsalan, herää eräänä päiväpaisteisena aamuna

1460-luvun lopulla makuuhuoneessaan Hofstan tilan kartanossa. Hän

on nukkunut moniaita tunteja syvää, rauhallista unta, ja nyt hänen

levännyt päänsä rupee tarkastelemaan eilispäivän tapahtumia, joilla

on ollut siihen määrään ratkaiseva merkitys nuoren herran vaiheisiin,

että hän vieläkin on ikäänkuin huumauksissaan, voimatta käsittää,

että tuo isku on kohdannut juuri häntä. Hän muistelee ihmetellen

noita eilisiä tapahtumia. Nimismies ja vouti olivat tulleet

taloon; he olivat kirjoittaneet kirjoihinsa koko talon ja kaikki

sen kalustot; olivat lukeneet pergamenttilevystä pitkän jutun ja

loppupäätös oli ollut, että Sten herra isäinsä ja omain velkojensa

vuoksi oli perin köyhtynyt ja koska Stenin isä ei ollut aikoinaan

ollut armelias muita kohtaan, määrättiin pitemmittä mutkitta, että

nuoren herran jo seuraavana päivänä tuli muuttaa pois talosta, joka

ei enää ollut hänen omansa. Ja Sten herra, joka ei koskaan ollut

tottunut käsittämään elämää raskaalta kannalta siitä yksinkertaisesta

syystä, että eläminen hänelle aina oli ollut kevyttä, hän ei osannut

panna tätäkään sydämmelleen. Köyhyys oli hänelle vielä ainoastaan

sana, jolta puuttui vastaavaa todellisuutta; hilpeällä mielellä

hän siis nyt hyppäsi vuoteeltaan ja riipasi päälleen ainoan komean

samettitakkinsa ja ainoat brabanttiverkaiset housunsa.

Hän laski kultarahansa ja kätki ne povelleen, sillä nyt häntä rupesi

aavistuttamaan, että niillä oli jokin merkitys. Sen jälkeen laskeusi

hän arkitupaan. Se oli aivan tyhjä; tämä ei häneen kumminkaan muulla

tavoin vaikuttanut, kuin että hän nyt mielestään hengitti siellä

keveämmin. Seinään kiinnitetyllä pöydällä näkyi pyöreitä renkaita

merkkeinä oluthaarikkaista, joista toimitusmiehet siellä edellisenä

päivänä olivat juoneet olutta. Hän ajatteli, että olisipa renkaita

voinut olla useampia, jos hän itse olisi ollut mukana, tuo nyt oli

niin itaran näköistä. Päivä kuvasi kivilaattialle ikkunain värikkäitä

kuvioita, joten laattia oli mitä ihanimman mosaiikkiteoksen

kaltainen; hänen sukuvaakunansa, sudenkäpälä [ulf = susi], loisti

kuudessa eri kuviossa punasten neliöiden keskessä ja Stenin teki

hyvää polkasta noihin punasiin neliöihin, juuri käpälän kohdalle,

tunnustellakseen eikö käpälä värähtäisi; mutta aina kun hän asetti

jalkansa kehään, kuvautui käpälä hänen keltaisen, hirvennahkaisen

kenkänsä kaudolle ja kun hän astui askeleen eteenpäin, siirtyi

se hänen rinnalleen, punaisen täplän veripilkkuna helottaessa

hänen valkoiselta samettitakiltaan; musta käpälä haarallaan

olevine kynsineen ikäänkuin raastoi veristä sydäntä. Silloin tunsi

nuorukainen sydämmensä valtavasti sykähtävän ja hän meni ulos

huoneesta. Kapeita kiviportaita myöten kapusi hän yläkertaan, jossa

hänen vanhempansa eläessään olivat asuneet. Kaikki mitä irtonaista

ja kodikasta siellä oli ollut, joka juuri kodin kodiksi tekee, se

oli poissa, kannettu, kiskottu, lakastu pois. Olipa koko asunto kuin

kallioon veistetty kokoelma hautakammioita, mutta valmistettuja

ruumiittomia sieluja varten, joilla ei enää ole ruumiillisia

tarpeitakaan.

Ainoastaan jälkiä oli elämästä jälellä. Neljästä nelikulmaisesta

harmajasta täplästä sillalla saattoi vielä nähdä, missä sänky oli

ollut, kaksi mustaa viirua merkitsi pöydän sijan ja niiden välinen

laattia oli kenkäin kuluttama ja kantanaulojen kuopille painama.

Tummahtava täplä seinässä osotti mihin vanhuksen oli ollut tapana

nojata päätään, kun hän levähtääkseen oikasi sen taaksepäin.

Liedestä oli sinkoillut hiiliä ja ne olivat polttaneet laattian

mustankirjavaksi. Äidin huoneessa oli vielä seinään kiinnitetty

kivitaulu, joka kuvasi neitsyt Maariaa lapsi sylissään; Maaria

katselee siinä toivokkailla silmillä lastaan, aavistamatta, että

hänellä on polvellaan vastainen rangaistusvanki. Sten herran valtasi

omituinen ahdistus tuota katsoessaan ja hän käveli edelleen. Salaoven

kautta nousi hän ullakolle ja sieltä katolle. Allaan näkee hän sieltä

koko tuon laajan maa-alueen, jota hän äsken on omakseen sanonut:

lehteväin kunnasten keskessä vihantina lainehtivat pellot, joissa

touko vielä äsken häntä varten kasvoi helimoidakseen ravinnoksi

kaikille niille, joiden tuli laittaa hänelle vaatteet ja ruoan,

hoitaa hänen hevosensa, hänen koiransa, hänen haukkansa, hänen

karjansa. Edellisenä syksynä hän tässä seisoi katsomassa, miten

hänen väkensä häntä varten kylvi ruista; nyt oli vennon se siitä

leikattava ja korjattava aittoihin. Äsken sai hän määrätä, milloin

tuon välkkyvän virran kalojen elinmitta oli täysi; äsken sai hän

vielä käskeä, koska petäjän tuolta aholta tuli kaatua ja koska

oli pyydettävä riista metsästä; kuuluivatpa itse tuon äärettömän

avaruuden eläjät, linnutkin, hänelle, vaikka olisivat lentäneet itse

Itävallan mahtavan keisarin alueelta. Vielä hän ei voinut käsittää,

ettei hänellä enää ollut mitään tästä kaikesta, sillä hän ei ollut

koskaan ollut mitään vailla eikä hän siis tiennyt mitä omistaminen

on; sanomatonta tyhjyyttä hän vain tunsi ja synkältä kajasti

hänelle maisema. Vasta saapuneet pääskyt liitelivät viserrellen

hänen ympärillään ja uusivat vanhoja pesiään räystään alla; toiset

löysivät pesänsä, toiset eivät; näiltä oli syksyinen sade ja talvinen

tuisku särkenyt hapraat savimajat ja pudottanut ne taloa ympäröivään

suojahautaan; mutta olipa savea pellolla, vettä virrassa ja kortta

joka mättäällä ja kodittomuuden aikana oli heillä koti joka pensaassa

ja joka ladossa katto-olkien alla; huoletta ne metsästelivät

ilmavassa alueessaan, valitsivat itselleen puolisot ja viettivät

hilpeät häänsä sinervässä kevätilmassa, jossa lemusi lehteensä

puhenneiden koivujen ja kukkivain havupuiden tuores tuoksu, tuulahdus

laihon vehmasta kasvua ja pientareen pajukon hunajaisia helpeitä. Hän

käveli kattoharjaa pitkin ja asettui seisomaan viiritangon varaan.

Ja katsellessaan siitä valkoisten keväthattarain vilkasta kulkua,

tuntui hänestä, kuin olisi hän lennellyt satujen ilmalaivassa pilvien

keskitse ja kun hän siitä taas katsoi maahan tuntui se hänestä

multaläjän ryhmäkkeeltä, joka oli viskattu alas jostakin taivaan

riinteeltä. Mutta hänessä kyti epämääräinen tunne, että hänen nyt

juuri täytyi lähteä tuonne alas kaivelemaan mullikkoon etsiäkseen

ruokaansa; hän tunsi, että hän jaloiltaan oli kiinni maassa, vaikka

hänen harhailevat katseensa valloillaan purjehtivat ylhäällä

hopeankuultavain pilvien keskessä.

Kun hän laskeutui alas ahtaita ullakon portaita myöten, tuntui

hänestä kuin hän olisi laskeutunut johonkin puristavaan

purasimenreikään, jossa hän hiertyi yhä tiukemmalle ja tiukemmalle.

Hän kävi puutarhassa ja katsoi kuinka omenapuut tekivät kukkaa.

Kuka oli poimiva hedelmän näistä puista, jotka hän oli istuttanut,

ja joiden hedelmänkantoa hän vuosikausia oli odotellut? Hän

pilkisti tyhjään talliin; kaikki hevoset olivat poissa, paitsi yhtä

pattijalkaista raudikkoa, jolla hän ei koskaan ollut viitsinyt

ratsastaa. Koiratarhassakin hän kävi, mutta näki siellä ainoastaan

kymmenen tyhjää koppia. Silloin hänen sydämmensä katkeruus kuohahti,

sillä hän tunsi, että häneltä oli riistetty ne ainoat elävät olennot,

jotka häntä olivat rakastaneet. Kaikki muut, ystävät, vanhat

palkolliset, mökkiläiset ja päiväläiset, olivat vähitellen, sitämukaa

kuin talo köyhtyi, kylmenneet, vaan nämä olivat pysyneet entisellään.

Hän ihmetteli, ettei hän ollut tuota kaipuuta tuntenut itse

päärakennuksessa, mutta hän unhotti, että hän siellä oli kaipuuseen

vähitellen tottunut.

Sten herra käveli pihalle. Siellä hän näki näyn, joka tuota

pikaa palautti hänet olevaan todellisuuteen. Nelipyöräisissä,

kahden härkäparin vetämissä vankkureissa oli vuorenkorkuinen

kasa talouskapineita ja huonekaluja; alimmaisena oli vanha,

taideleikkauksilla koristettu tammisänky, mahtavat vaate- ja

tavarakaapit, jotka olivat raudoitetut kuin linnat varkaiden

varalle, sekä työpöydät ja ruokapöydät; niiden päällä arkituvan

penkit, kukkamaalauksilla koristetut, äidin kangaspuut ja isoisän

korkeaselkäinen nojatuoli ja ylinnä hänen oma kätkyensä sekä pieni

rukousjakkara, johon polvistuneena äiti niin monaste oli rukoillut

kehdon vieressä; oli kasottain keihäitä, miekkoja ja kilpiä, joiden

avulla esi-isät kerran olivat valloittaneet ja puolustaneet koko

tätä vihannoivaa maata, josta hänen nyt oli määrä lähteä ulos

avaraan maailmaan ansaitsemaan leipänsä otsansa hiessä. Kaikki nämät

kuolleet esineet, jotka paikoillaan ollen olivat olleet osia hänestä

itsestään, makasivat nyt siinä kuin ruumiit, kuin juurineen maasta

kiskotut puut; siinä oli ääretön muistojen rovio, jonka hän olisi

tahtonut sytyttää palamaan.

Jo narahti portti, nostosilta laskettiin, ajaja iskee piiskallaan

etuparia, aisat ja hihnat risahtelevat ja tuo mahtava kuorma lähtee

raskaasti rämistämään pihamaan kivitystä pitkin ja kun se kulkee

puisen sillan yli, jymisee alusta kuin ontto hautaholvi.

-- Viimeinen kuorma? kysyy portinavaaja ajajalta.

-- Viimeinen kuorma, huutaa tämä vastaan kuorman huipulta.

Sana "viimeinen" vihlasee syvästi Sten herraa, sillä nyt tuntee hän

itse olevansa viimeinen isäinsä talossa. Mutta pitkäksi aikaa hän ei

jouda tämän mielialan haltuun antautumaan, sillä outo mies lähenee

häntä taluttaen raudikkoa, jonka hän pysäyttää siihen viereen.

-- Linna on suljettava, sanoo mies.

-- Miksi suljettava? kysyy Sten muuten vain kuullakseen oman äänensä

kaikua.

-- Siksi, että se on revittävä! Kuningas ei suvaitse niin monia

linnoja valtakunnassaan.

Sten tarttui raudikon suitsiin ja viskautui satulaan. Kepeästi

kohottautui hän jalustimille ja ajoi pää pystössä porttiholvin kautta

ulos. Siellä ottaa hän esille kultarahan, jonka hän viskaa jälkeensä

tielle; portinvartija ja tallirenki juoksevat sitä kilvan kaappaamaan.

Kun hän on ratsastanut laskusillan yli, seisottaa hän hetkeksi

hevosensa, odotellen kunnes kuorma on kääntynyt mutkauksen taa.

Sitten kääntää hän ratsunsa metsäpolulle ja häviää koivujen lomiin.

-- Ihmettelenpä, mikähän tuostakin mahtaa tulla, tuumii portinvartija.

-- Kuninkaan mies, knihti, vastaa tallirenki.

-- Ee-ei, siihen hänestä ei ole, ei ole sellaiseen opetettu, lukemaan

vain ja kirjoittamaan.

-- Sitten hänestä kai tulee kuninkaan kirjuri.

-- Ei tämän kuninkaan, sillä hänen isänsä oli kuninkaan luona

epäsuosiossa, syystä, että hän ei tahtonut taistella kansalaisiaan

vastaan.

-- No ruvetkoon sitten miksi haluaa.

-- Ee-ei, ei miksi haluaa. Hänen on ruvettava sellaiseen toimeen,

jota hän osaa, ja jos hän ei osaa mitään, niin hänestä ei tule mitään.

-- Juuri niin, juuri niin. Vaikken sentään tiedä, mitä pitäisi osata

esimerkiksi portinvartijan toimeen!

-- Ooh, siihen pitää olla malttia ja voimia, pitää jaksaa valvoa öitä

-- ei sitä tuollainen aatelispoika voi.

-- Hm, kyllä aatelispojat osaavat öitä valvoa, se on nähty, mutta

siksi juuri taitaakin olla voimien laita niin ja näin.

-- Mutta muuten, toverini, pitäköön hän huolen itsestään. Nyt suljen

minä portin ja lähtekäämme sitten yhdessä särkemään kultarahamme.

-- Tehdään se, hän tehköön mitä tahtoo.

-- Mitä osaa, toverini; hän ei saa tehdä mitä tahtoo.

-- Aivan niin, aivan niin.

Vitjat rasahtivat, laskusilta nousi ylös ja portti sulkeusi kumeasti

kolahtaen.

* * * * *

Mutta Sten herra ratsasti tuntikausia edelleen tietämättään minne hän

ratsasti. Hän tiesi vain, että tie kävi ulos maailmaan, pois kodista

ja sen suojasta. Hän näki auringon asemasta, että päivä kääntyi

iltapuolelle ja raudikon riippuva pää kertoi hänelle, että ratsu

oli uupunut. Silloin hän laskeusi selästä, kierasi suitset höllästi

pariin kertaan hevosen etujalkain ympäri ja jätti sen polun viereen

rehevään nurmikkoon laitumelle. Itse hän laskeusi levolle lehmuksen

alle. Mutta kun maa hänestä tuntui kostealta, taittoi hän muutamia

tuoreita koivuja, teki vuoteen niiden pehmeälehtisistä lehvistä,

repipä vielä vähän tuohtakin alustakseen. Ja siihen hän nukkui.

Vaan kun hän heräsi, tunsi hän tuimaa nälkää; kitalaki oli kuiva

ja kieltä ja kurkkua kirveli. Raudikkoa ei näkynyt missään; ei hän

tiennyt missä hän oli, ihmisasuntoa ei ollut näkyvissä eikä hänellä

ollut toiveita ehtiä kievariin ennen yön tuloa. Silloin hän laskeusi

polvilleen ja rukoili apua suojelusjumalaltaan ja kun hän tätä

puhutteli nimeltään, pyhä Blasius, muistui hänelle mieleen, miten

tämä pyhimys samanlaisissa oloissa oli elättänyt itsensä juurilla

ja marjoilla. Rukouksen vahvistamana katseli hän ympärilleen, mistä

hän löytäisi jotakin syödäkseen ja juodakseen. Hänen katseensa

siirtyivät koivuun. Oli juuri se aika, jolloin koivuista mahla

juoksee. Veitsellään kuori hän tuohta rungosta, pisti tuohen päät

limittäin kiinni puupuikoilla, joten siitä syntyi vedenpitävä rove.

Sitten kaiversi hän reijän puuhun ja sen kovasta rungosta lähti nyt

juoksemaan nestettä, väriltään kirkasta kuin Reiniläinen viini.

Sillävälin kun neste juoksi ropposeen, katseli hän ympärilleen

ja näki metsistyneen omenapuun, jossa oli pieniä, talventakaisia

omenoita, mustuneita jo tosin ja paleltuneita, vaan vatsantäytteeksi

kumminkin syötäviä. Muutamia hän puuhun noustuaan niistä poimi ja

söi ja sitten puisteli hän puuta, joten hedelmiä enemmältä tipahteli

maahan. Juuri oli hän tästä keksinnöstään ihastumaisillaan, kun hän

kuuli takaansa äänen, joka tylysti hänelle huusi:

-- Kuuleppas varas, mitä teet sinä siellä?

-- Ei ole varasta täällä, vastasi Sten herra.

-- Joka varastaa, se on varas, vastasi ääni. Laskeudu heti alas

puusta taikka makaat vielä tänä yönä vainajana.

Sten herra päätti laskeutua maahan ja koettaa selittää asiansa. Hänen

edessään seisoi ankaran näköinen mies, suuri koira seurassaan.

-- Ensiksikin -- rupesi tuo virallinen mies nyt ankarasti sanelemaan

-- olette raiskanneet hedelmää kantavaa puuta: sakotettakoon

kolme markkaa ja menettäköön kirveensä, seitsemästoista luku

rakennuskaaressa.

-- Luulin, että ihmisellä on oikeus poimia yleisen metsän hedelmiä,

vastasi Sten, jota ei koskaan ennen oltu tällä tavoin puhuteltu.

-- Ei ole mitään yleisiä metsiä, niitä oli ainoastaan Aatamin ja

Eevan aikoina. Muuten olin juuri säästänyt nuo omenat hapattaakseni

niillä kaalini. Mutta toiseksi olette leikelleet ja turmelleet

kauniin aisani.

-- Aisanne?

-- Niin, koivusta tuosta olin aikonut tehdä aisan. Ja te olette

kiskoneet tuohta toisen metsästä, sakotettakoon kolme markkaa, sama

luku rakennuskaaressa Kristoffer kuninkaan maalaissa.

-- Luulin olevani Luojan vapaassa luonnossa ja arvelin oikeuteni

olevan säilyttää henkeni, vastasi Sten herra hiljaisesti.

-- Luojan vapaassa luonnossa -- missä se on? Minä en tunne muita

kuin rälssitiloja, verotiloja ja ruununtiloja. Kolmanneksi: Se on

luultavasti -- minä sanon luultavasti, sillä todistuksia puuttuu

vielä -- se on teidän hevonen, joka niitylläni käy laitumella!

-- Minun se on hevonen; eihän sen toki lie tarvinnut nälkään kuolla,

kun ympärillä kasvoi vihanta nurmi!

-- Ei kenenkään tarvitse kuolla nälkään. Jokaisella on oikeus syöttää

maantien varrella, jokainen saa poimia kahmalollisen pähkinöitä ja

jokainen matkustaja saa kaataa itselleen puun kärryn akseliksi,

jos hän on joutunut hätään. Mutta te olette joutuneet kiini

nelikertaisesta varkaudesta ja siis pidän minä hevosen.

-- Ja jätätte minut yksin yöksi metsään, jossa mulla tuskin on oikeus

tehdä tulta edes lämpimikseni!

-- Joka kaataa polttopuita toisen metsästä maksakoon sakkoa kolme

markkaa... ei, sitä oikeutta teillä ei suinkaan ole. Minä huomaan,

että te ette koskaan ole omistanut mitään.

-- Ei näin menetelty ikinä isäni talossa. Siellä ei tiettykään

moisista kaarista eikä luvuista. Minun talo-oikeuteni ei ollut

koskaan niin pikkumainen kuin sinun lakisi.

Silloin tapahtui ankarassa miehessä äkkimuutos. Varsinkin näyttää

sinuttelu mieheen mahtavasti tepsineen. Hän talutti raudikon Stenin

luo, piti jalustinta varalla ja notkisteli polvensa astuinportaaksi.

-- Anteeksi, jalosukuinen nuori herra, te olette huvimatkalla ja

teette pilaa vanhasta lainlukijasta. Mutta muutamat mustuneet omenat

eivät voine väliämme turmella.

Sten herra, joka rakasti totuutta, epäili vähän tätä uutta

ystävyyttä, vaan kun hän kernaasti halusi päästä seikkailusta

erilleen, viskausi hän satulaan.

-- Kuule, virkkoi hän virallisesti, missä on lähin kievari?

-- Puolen penikulman matka etelään päin, jos teidän armonne ajaa

Tukholmaan.

-- Hyvä. Nyt kiitän sinua kestistä ja teen sulle pienen kysymyksen.

Sano minulle: jos hädässään varastaa, niin sehän on varkautta; mutta

jos huvikseen varastaa, mitä se on?

-- Se on pilantekoa.

-- Hyvä. Mistä tietää tuomari, onko se pilaa vai totta?

-- Sen hän kyllä näkee.

Sten herra kannusti raudikkoa, nojautui eteenpäin ja virkkoi

mennessään:

-- Ei ukkoseni, sitä hän ei näe.

Ja raudikko lähti nuolena ravaamaan pois hämmästyneen lainlukijan ja

hänen aisapuunsa äärestä.

Mielessään tämä hauska juttu ja ajatellessaan pian pääsevänsä katetun

pöydän ääreen, ajeli Sten herra hilpeänä ja iloisena edelleen ja

puolentunnin kuluttua lasketti hän puomin yli kievarin pihalle, jossa

hänet herrana vastaanotettiin. Hän heittäytyi istumaan pöydän ääreen

tuvan ulkopuolelle, tilasi kanaa kastikkeen kanssa ja Travelaista

olutta, jota isäntä lupasi hankkia, vaikka hänen olisi läpi koko

kylän sitä haettava.

Kaunis oli kevätilta, Sten herra söi ja joi mitä parhaalla

ruokahalulla, vaikkei hänestä nälän kanssa tykkänään lähtenytkään

se säikähdys, jonka hän äsken oli tyhjän vatsan ahdistaessa niin

ikävässä muodossa tuntenut. Hänen ajatuksensa eivät päässeet erilleen

lainlukijan käytöksestä ja hän aavisti, että kunhan hänen kaunis

samettitakkinsa ei enää ollut häntä suojelemassa, niin täytyi hänen,

samoin kuin jokaisen aatelittoman miehen, alistua välttämättömyyden

kovan lain alle. Hän käsitti, että hänen välttämättä täytyi yhtyä

työtätekeväksi jäseneksi yhteiskuntaan ja liittyä johonkin sen

monista ammattikunnista, jos hän aikoi elää; sillä maa kaikkine

lahjoineen oli jo muiden haltuun joutunut ja sarottain jaettu, jopa

siihen määrään, että luomisen herra sai kuolla nälkään hedelmäpuun

alle, ellei hän tahtonut hirttäytyä siihen, jotavastoin taivaan

linnuilla oli oikeus samasta puusta vapaasti hankkia ravintonsa. Hän

ihmetteli, miten ihmiset antoivat oravain ja ruisrääkkäin vapaasti

verottaa pähkinäpuita ja rukiintähkiä ja säilyttää kunniansa ja

vapautensa, kun ihmiselle ainoastaan hätätilassa myönnettiin oikeus

ottaa ravinnokseen kahmalollisen pähkinöitä. Tässä oli hänestä julma

ristiriita: hän sai pelastaa henkensä, mutta ei säilyttää sitä;

olihan kumminkin jokainen uusi ateria uusi hengenpelastus. Mutta

olivathan toiselta puolen hänen omat esi-isänsä säätäneet nämä lait

ja olihan hän itse ollut mukana niitä käyttämässä. Ketä hän sitten

moitti? Eiköhän syy ollut osaksi hänen omansa ja olivathan seuraukset

varsin luonnollisia.

Näitä miettiessään keksivät hänen katseensa ihmisolennon, joka

suurelta maantieltä ohjasi kulkunsa suoraan kievaria kohden. Olento

tuli lähemmäs ja Sten näki tulijan olevan kolmenkymmenvuotisen

mustapintaisen miehen: pitkät käsivarret, käyrät polvet ja jalkaterät

kuin lapiot. Hartioilla roikkui haarapussi ja kädessä heilui

kyhmysauva. Kallistamalla olkapäätään viskasi mies pussinsa Sten

herran viereiselle pöydälle, istahti penkille ja kolkutti sauvallaan

pöytälautaan, joka paukahti kuin laukaus. Ja hän huusi sisään:

-- Hei, kapakoitsija, kanna tänne haarikallinen olutta arvokkaalle

sällille Tukholman seppäin ammattikunnasta.

Kievarin isäntä, joka luuli jonkun ylhäisen herran saapuneen, riensi

ulos, vaan kun hän näki kisällin, kääntyi hän selin ja virkkoi

halveksivalla äänellä Sten herralle:

-- Tuollaisella ei ole koskaan rahaa. Ei anneta.

-- Kuule kapakoitsija, jos et pyhän Miikaelin nimessä kanna mulle

olutta, niin lähetän korkean ruunun sinun kimppuusi, virkkoi sälli

sauvaansa kohotellen.

-- Jos uhkaat, pääset hirteen kotirauhan rikkomisesta, vastasi

kievari. Et maksanut viimeksi täällä ollessasi, kerää vain pussisi

kokoon ja ala laputtaa maantielle, lautamies istuu tuolla sisässä.

-- Minä maksan sällin oluen, virkkoi Sten, joka rupesi tuntemaan

myötätuntoisuutta tuota paljastettua isoäänistä kohtaan.

-- Nuori herra on ystävällinen mies ja näkyy käsittävän mitä

matkustaja tarvitsee. Mitä maksuun tulee, niin onhan se minusta sama

kuka maksaa. Tänään minä, huomenna sinä. En kieltäydy koskaan hyvässä

seurassa. Ja onhan lukkoseppä arvokkaasta seppäammattikunnasta yhtä

hyvä kuin toinenkin matkustaja, teidän luvallanne.

-- Oikein, sälli. Ja jos oikein tuumataan, niin olemmehan kaikki

matkustajia ja kun matkustamme, niin olemmepa kaikki samanarvoisia.

Kukin kantaa omaisuutensa mukanaan.

Sälli, joka oli saanut haarikan, pyyhkäsi lakin päästään ja lausui

juhlallisesti:

-- Pyhä Mikael ja pyhä Loyos! Sen sanottuaan taivutti hän päänsä

taaksepäin ja nielasi muutamia valtavia kulauksia, niin että

kaulalihakset aaltoilivat kuin käärmeen selkä. Sitten henkäsi hän,

kohotti haarikan toistamiseen ja virkkoi:

-- Teidän kunniaksenne, nuori herra! Ja nyt hän joi muutamain

minuuttien ajan niin että kaulajäntereet olivat kireällä kuin

silahihnat. Lopetettuaan kaatoi hän viime pisarat kynsilleen, iski

haarikan pöytään ja huusi tupaan:

-- Kaksi täyttä! Nyt minä tarjoan.

-- Ja nuori herra maksaa? kysyi kapakoitsija. Sten herra nyökäytti

päätään ja sälli jatkoi:

-- Sama se kuka maksaa. Communum bonum, kuten meidän on yhdistyksessä

tapana sanoa. Tänään minä, huomenna sinä.

-- Istu tähän sälli, virkkoi Sten, ja ruvetkaamme juttuamaan. Sinä

olet kuulemma seppä.

-- Lukkoseppä ja Tukholman arvoisan seppäkomppaniian lipunkantaja,

kunnia olkoon pyhän Mikaelin ja pyhän Loyoksen.

-- Sanoppas, onko vaikeaa tuo ammattisi?

-- Vaikeaa, niin, ei siihen joka mies kykene. Se on ammateista

vaikeinta. Se on virka maailmassa tärkeimpiä, hienoin maallikkovirka,

yhteiskunnan tuki ja turva. Eihän sepättä kukaan voi toimeen tulla.

Uskokaa minua kun sen sanon. Alkujaan se oli erään Rooman keisarin

neuvonantaja nimeltään Vulkanis, joka sepäntaidon keksi, -- ja te

kysytte, onko se vaikeaa!

-- Mutta voineehan sitä oppia, kysyi Sten herra, jota sällin puhe

enemmän huvitti kuin vakuutti.

-- Oppia? Ei nuori herra ja jalosukuinen, ei sitä voi oppia.

-- Oletpahan sinäkin sen oppinut?

-- Niin minä? Se on toinen asia, vastasi sälli syvämietteisesti ja

katseli kuin kuvia haarikan pohjasta.

-- Mutta miksi ei se voi minullekin olla toinen asia, intti Sten

herra.

-- Ojentakaapa kouranne tänne, minä pyydän, nuori herra.

Sten laski pöydälle hentoset, valkoset kätensä. Sälli nauroi:

-- Ei kelpaa. Katsokaapas näitä.

Hän ojensi esiin jättiläiskäpälänsä ja puristi sillä tinaista

haarikkaa, niin että se keskikohdalta kävi ohkaseksi kuin tuntilasi.

Sten herra ei ollut sittenkään vakuutettu.

-- Ethän liene syntynyt semmoisilla käsillä.

-- Olenpa herraseni, noine käsineni juuri olenkin syntynyt. Minä

olen syntynyt sepäksi samoin kuin te olette tyhjäntoimittajaksi, --

anteeksi. Mihin te luulette tuollaisilla eväsillä kykenevänne tässä

maailmassa? Heh! Onni teille, ettette tarvitse tehdä mitään, sillä

kaikenlaatuiseen työhön te olisitte liian köykänen.

-- Ja minä tässä juuri tuumin ruvetakseni sepäksi, virkkoi Sten

viattomasti.

-- Ei saa tehdä pilkkaa arvokkaasta ammattikunnasta, nuori herra.

Sanonpa teille muuten, että meillä on toiset ajat nyt kuin ennen;

sepästä voi tulla pormestari ja raatimies ja se herra Vulkanis,

josta äsken mainitsin, oli Itävallan keisarin neuvonantaja. Ei

pidä ylhäisenkään olla ylpeän, -- onhan tuommoista ennenkin nähty.

Lyypekkiläiset ovat kauppiaita ja ammattilaisia, vaan he hallitsevat

itsensä ja kuningas Kaarlo Knuutinpoika oli toisena päivänä kuningas,

toisena ei mitään. Jos hän olisi jotakin oppinut, olisi hän jotakin

taitanut.

-- Juuri sitähän halusin sanoa, seppä kulta. Voinpa ilmoittaa, etten

enää ole mikään aatelisherra, vaikka kuljenkin samettitakissa.

-- Kannatte pukua, hä, olematta aatelisherra?

-- Olen ollut, mutta nyt en ole mitään. Kisälli repäsi silmänsä

suuriksi, vetäytyi lähemmäs ja tarkasteli tyystin Steniä.

-- Luistaa alaspäin, niinkö? Takaperin, hä? Kovat ajat! Kun varkaat

tappelevat, saa talonpoika lampaansa takasin. Niin, niin. Ei ole

olemassa ylhäisiä sukulaisia? Eikö hienoja ystäviä edes? Siis yksin

maailmassa? Täytyy ruveta sepäksi, kun ei muuksi voi ruveta!

-- Niin, jos voin ruveta sepäksi.

-- Vai ei mitään! no se on vielä huonompi kuin sinun virkasi, Klaus.

Minun nimeni on nähkääs Klaus. No nythän voit olla ylpeä, Klaus.

Mutta minä en ole ylpeä ja suon siis mielelläni, että tarjootte mulle

haarikkaan, viimeiset olivat minun. -- Miltä tuo kana maistui? Se on

minusta sitkeän näköistä.

Klaus hiasi hiukan hampaitaan, ikäänkuin ollen purevinaan jotakin

sitkeää. Sten vastasi:

-- Hyvä kana oli, tahdotteko jotakin pureskeltavaksi?

-- Jos voisin olla varmana, että se on syötävää, muuten en siitä

välitä. Sillä kun minä jostakin rahan maksan, niin tahdonpa silloin,

että se on kelvollista ja maukasta.

Sten tilasi kananpaistia ja uusia oluvia ja jatkoi katkennutta

keskustelua:

-- Tahdotteko siis suosittaa minua ammattikunnallenne?

-- Koetanpa tehdä mitä voin, mutta helppo juttu se ei ole saavuttaa

vaikutusalaa sen isäntäin luona. Sattuipa onni teille, että tulitte

tutustuneeksi seuran lipunkantajaan, sillä hänen sanallaan on toki

merkitystä, vaikka hän kulkeekin pussi hartioilla, kun hän on

retkillään.

Sten herra, joka ei ollut tottunut niin paljoon olueeseen eikä

varsinkaan niin huonoon, kuin täällä tarjottiin, rupesi käymään

uniseksi ja nousi lähteäkseen matkustajaintupaan. Mutta Klaus ei

millään ilveellä suostunut hänen ehdotukseensa.

-- Ei, istu poikani, ja juo maljallinen viiniä minun seurassani;

onhan ilta mitä ihanin eikä ole pitkä matka vuoteellekaan. Jos sinua

rupee nukuttamaan, niin keveästi minä sinut kannankin rappusia ylös.

Mutta Sten herra ei voinut juoda enempää. Klaus suuttui ja kysyi,

kieltäytyikö Sten juomasta lipunkantajan kanssa. Sten pyysi anteeksi,

mutta hän ei voinut. Klaus piti häntä ylpeänä ja varotti häntä

siitä, se koituu omaan nilkkaan. Sten tuskin unelta enää erotti mitä

siinä puhuttiin ja kiipesi tupaan, jossa hän nousi makuulavalle;

haki siellä haparoimalla polsterin päänsä alle ja nukkui siihen

hetipaikalla. Kauan oli hän mielestään nukkunut, kokonaisen

vuorokauden, kun hän heräsi ja tunsi polton kasvoissaan, ikäänkuin

olisihan ollut keskellä säkenikköä. Hän kohottautui ja kuuli, että

koko tupa soi yhtä pirullista sääskenlaulua; sääskiä oli aivan

sakeasti huoneessa. Hieman koottuaan ajatuksiaan saattoi hän alhaalta

kuulla ihmisääniä ja kaikkien ylinnä kaikui Klaus ystävän karkea

passo:

-- Niin, sellainen perhanan sukkela poika se on. Vanhat, vanhat tutut

me muuten ollaan. On häntä hieman pilattu hienoilla vaatteilla ja

muulla sellaisella, mutta kyllä se lähtee. -- Kievari, lisää viiniä!

-- Niin, katsos, hänen isänsä oli mulle vanhastaan vähän velkaa ja

nyt minä käytin tilaisuuden sen kuittaamiseen. Juo terveydeksesi,

lukkari.

Sten hypähti pystöön ja katsoi muutamasta raosta, josta näkyi miten

Klaus istui pöydän päässä ja johti keskustelua, rinnallaan kievarin

isäntä ja toisella puolella toinen mies, nähtävästi lukkari. Pöytä

oli tuoppeja ja haarikkoja kukkurillaan eikä näkynyt vierailla olleen

jano.

Lukkari, joka arveli sällin jo kylliksi puhuneen, korotti nyt äänensä.

-- Kuules Klaus, sinä sanot että hän ei ole mitään, ei ole missään

toimessa ja on rahaton. Tiedätkö miksi sellaista kutsutaan?

-- En.

-- Se on irtolainen. Tiedätkö mitä laki säätää kiertelevistä

irtolaisista?

-- En, en. --

-- Joo, se säätää, että kuka tahansa saa tarttua sellaisen

maankulkijan kaulukseen, ja viedä hänet lääninputkaan, niin säätää

laki. Ja se on oikein. Sillä Jumala on alkujaan luonut ihmisen

tekemään työtä, tekemään jotakin hyödyllistä.

-- Taikka sitten olemaan rikas, pisti kapakoitsija väliin.

-- Vaiti, älä keskeytä minua. Tekemään jotakin hyödyllistä, tavalla

taikka toisella, millä tahansa. Pax!

Lukkari keskeytti saarnansa ja pistäysi nurkan taa.

-- Sillä miehellä on pää paikoillaan, virkkoi kievari, ja nyökäytti

päätään lukkariin päin, joka jo samassa tuli takasin ja istahti

paikoilleen.

-- Otaksutaan nyt, jatkoi tämä, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät

tahdo tehdä työtä; otaksutaan, että on ihmisiä, jotka mieluummin

tahtovat elää muiden kustannuksella...

Klaus katsoi ylöspäin eikä ollut huomaavinaankaan, mitä puhuttiin.

Mutta lukkari nielasi kulauksen ja jatkoi:

-- Silloin kysyn minä: mitä on sellaisille ihmisille tehtävä? Voiko

siihen kukaan vastata?

Kievarin isäntä yritti vastaamaan siihen, vaan lukkari esti sen

viuhtasten vasemmalla kädellään.

-- Voiko siihen kukaan vastata? Ei. Meidän täytyy vastata ei, sillä

me tiedämme sen osittain ja osittain ennustamme. Mutta minä vastaan

näin: Cur tuus benevolentium! Pax!

Hän joi pikarin pohjaan ja nousi kävelemään, päästäkseen turmelemasta

puhettaan loppusanojen huonolla käännöksellä.

Sten herra viskausi uudelleen vuoteelleen ja kätki päänsä patjan

alle. Hänestä tuntui, että hän oli maannut jo toisen vuorokauden,

kun hän heräsi siitä, että joku jalka sangen tuntuvalla tavalla

liikuskeli vuoteella. Sten hypähti istualleen ja näki seinäaukosta

pilkoittavan aamusen sarastuksen valossa ystävänsä Klaun, joka

nähtävästi ei uskaltanut nojautua alaspäin, seisovan yhdellä jalalla

ja, pidellen kurkihirrestä kiini, toisella jalallaan etsivän

vuoteelta nukkuvaa ystävätään. Hakiessaan hän ähkyi ja hoki: missä

sinä! missä sinä! Ja kun hän vihdoin näki hämärikössä Stenin kasvot,

asettui hän seisomaan molemmille jaloilleen ja virkkoi:

-- Tiedätkö sinä mikä sinä olet, hä? Tiedätkö sinä, että olet

löysäläinen? Löysäläinen juuri, irtolainen, joka joudut putkaan, jos

et syö toisen leipää, koska sulla ei ole omaa, hä? Tiedä siis, että

nimismies on kintereilläsi ja jos et ennen päivän valkenemista ole

matkoissasi, niin olet putkassa. Ymmärrätkö?

Sten ymmärsi, että putkasta oli puhe; olihan hän jo yöllä siitä

jotakin kuullut. Mutta hän ei ymmärtänyt, miksei ollut lupa

kulkea maantietä työnhaussa ja turhaan koki Klaus panna parastaan

selittääkseen hänelle, että hänellä täytyi joko olla työtä taikka

omaisuutta sen ja sen verran. Sten herra, joka vankilaa kammoi kuin

kuolemaa, suostui kumminkin kohta ottamaan hevosensa tallista,

jättämään harvoista kultarahoistaan muutamia Klaulle, joka lupasi

suorittaa maksut kievarin isännälle; tämä taas ei muuta toivonutkaan,

kuin että Sten lähtisi matkoihinsa, koska on rangaistus sillekin,

joka irtolaisia pitää talossaan. Sten sanoi sepälle jäähyväiset ja

lupasi käydä hänen luonaan Tukholmassa.

Taas istui hän hevosen selässä; kesken unensa oli hänen täytynyt

lähteä, lähteä ajettuna majatalosta, paeta vankilaan joutumista. Ja

hän päätti vahvasti ajaa pysähtymättä, ennenkuin tuli pääkaupunkiin.

* * * * *

Kahta vuorokautta myöhemmin, eräänä lauvantai-iltana, pysäytti Sten

raudikkonsa Brunkebergharjun korkeimmalle kunnaalle, sillä kohdalla,

jossa sen katkasee Norrström virran pohjoinen haara. Ensi kertaa

näki hän edessään pääkaupungin, tuon merkkipaikan, jossa mahtavat

alituiseen taistelivat vallasta. Molempain virranhaarain välisillä

pienillä kalliosaarilla lepäsi tuossa tornien ja muurien ympäröimänä

se yhteiskunta, johon hänen nyt oli pyrittävä jäseneksi. Taistelu

kuningas Kaarlo Knuutinpojan ja arkkipiispa Jöns Bengtinpojan välillä

oli kuumimmillaan, mutta Stenille oli yhdentekevää, kumpi heistä

oli voitolla, sillä hänen isänsä oli ollut kuninkaan epäsuosiossa

ja arkkipiispan suvun ja hänen sukunsa välillä oli vallinnut vanha

vihainen riita. Kun nyt iltapäivän aurinko loi vaakasuoria säteitään

lippuun, joka liehui linnan korkeimmasta tornista, näki hän siinä

Bonde-suvun vaakunan, venheen, kuvastuvan valkoista pintaa vastaan ja

siitä hän älysi, kuka sillä hetkellä oli isäntänä. Rauha näytti tosin

tällä hetkellä vallitsevan, vaan vaikeaa oli siltä päästä sisään

kaupungin portista. Hänen oli kai kaikissa tapauksissa ilmaistava

nimensä kirjoihin pantavaksi, ehkä piti hänen tehdä selko matkansa

tarkoituksesta, miksi hän tuli ja mistä hän tuli.

Hän oli perin uupunut ja siksi tuntuivat vaikeudet kahta suuremmilta,

muurit ylikäymättömiltä. Hän oli kuin piirittäjä, joka siinä mietti

parhaita keinoja päästäkseen tuohon kaupunkiin, jossa hän luuli

löytävänsä ainoan paikan, missä hän saattoi ansaita leipänsä sillä,

mitä hän oli oppinut, kirjallisilla tiedoilla.

Istuessaan siellä kukkulalla vakavissa mietteissään, kuulee hän

äkkiä vuoren juurelta iloisten äänien rähinän, johon sekaantuu

rumpujen ja huilujen pärinää. Klaaran luostarista tulevan tien

mutkauksesta lainehtii esiin iloinen joukko, joka vuoroin häviää

vuoren eteläisellä rinteellä olevain vihantain puutarhain taakse,

vuoroin taas tulee näkyviin. Saattue lähenee. Etummaisena ratsastaa

nuorukainen, seppele otsallaan ja kädessä köynnöksillä kierretty

keihäs; hänen perässään huilunsoittajia ja rummunlyöjiä koristettuina

tuoreilla lehvillä ja niiden jälessä parvi naamioittuja nuorukaisia,

puettuina mitä hullunkurisimpiin roomalaiskreikkalaisiin pukimiin.

Mutta viimeisenä ajaa hevoskaakin seljässä turkkiin puettu poika,

tuuhea tekoparta leuvassaan ja valkonen tukka, -- esittäen talvea.

Se oli toukokuujuhlan kulkue, joka oli Klaaran metsikössä käynyt

kevättä tervehtimässä. Sten päättää käyttää tilaisuutta hyväkseen,

ajaa rinnettä alas ja yhtyy juhlakulkueesen sekä saapuu sen keskessä

kaupunkiin kenenkään estämättä, vaikka hän tosin olikin huomaavinaan,

että itse porttiholvissa terävä silmäpari häntä tyystiin tarkasteli.

Hän ei voinut olla ajattelematta, kuinka vahdin ymmärrettävä

johtopäätös: iloiset ihmiset eivät ole vaarallisia, oli koitunut

hänen hyödykseen, hänen, joka ei suinkaan ollut erittäin iloinen.

Saavuttuaan molempain siltojen yli ja niiden porttien läpi, tuntui

hänestä olo turvallisemmalta.

Juhlakulkue pysähtyi Suurtorin partaalle ja siellä se hajaantui,

kokoontuakseen taas illemmalla Raatihuoneen kellariin, jolla oli

erityinen lupa olla auki koko tämän yön, koska myöhäsen kevään ja

kuninkaan voiton johdosta nyt vietettiin näin myöhänen toukokuunjuhla.

Sten herra meni asumaan erääseen ravintolaan Mustainveljesten

kadun varrelle; talossa oli pyhän Laurentiuksen kuva portin päälle

maalattuna. Hevonen vietiin talliin ja mies ohjattiin makuutupaan.

Siellä oli ääretön joukko vuoteita, mutt'ei istuimia ensinkään ja

kun Sten herrasta ilta oli liian kaunis paneutuakseen heti maata,

meni hän ulos kaupunkiin hakemaan saunaa tai uimapaikkaa. Kadulle

tultuaan masentui hänen mielensä ensiksi nähdessään nuo kapeat

solat, joita kaduiksi kutsuttiin ja joita myöten kulki kalpeita

ihmisiä, verettöminä, ummehtuneen ilman heikontamina; siellä ne

astelivat likalätäköissä, joihin porttien kautta kaikki liiat vedet

juoksutettiin.

Ihmisiä virtaili edestakaisin, edestakaisin; hän ihmetteli, ettei

tuo virta koskaan päättynyt, ettei nuo ihmiset koskaan väsyneet.

Itse kadulla, joka oli pyöreistä mukulakivistä laskettu, oli raskas

kävellä eikä hän voinut käsittää, miksi ihmiset olivat vedättäneet

kokoon sellaisia kiusankappaleita ja tehneet tien kivisemmäksi kuin

se oli. Taivasta ei näkynyt kuin vaaleanharmaa viiru talorivien

lomassa ja nuo korkeat porraskäytävät tuntuivat Jaakopinportailta,

joita sielut turhaan kokevat kiipeillä ylös noista löyhkivistä,

mustista haudoista. Stenin pää kävi pyörälle, häntä häirittiin

myötään: milloin jokin kantaja töykkäsi häntä, milloin ehti hevonen

polkasemaan hänen jalkaansa, milloin jysähti hän päistikkaa jotakin

ikkunalautaa vastaan. Kaikki nämä ihmiset olivat keräytyneet tälle

pikkuiselle saarelle, rakentaneet asuntonsa päällekkäin niinkuin

mehiläiset kekonsa -- miksi? Auttaakseenko toisiaan? Sitä hän ei

uskonut.

Kun hän oli kyselemällä ehtinyt Itäisen muurin vieressä olevan

saunan luo, valtasi hänet hillitön halu kylpeä ja peseytyä puhtaaksi

kaikesta tuosta ryönästä, jota hän täällä milteipä hengitti sisäänsä.

Yhteisessä riisumishuoneessa näki hän suuren joukon ihmisiä,

kaikensäätyisiä, sillä nyt oli lauvantai-ilta. Hämärikössä hän ei

voinut erottaa, minkä näköisiä ne olivat, vaan häntä puistatti se

kitkerä hien haju, joka seuraa ruumiillista työtä. Riisuuduttuaaan

otti hän liinan vyötäreilleen ja meni saunaan. Keskellä saunaa oli

tavattoman suuri, muurattu liesi, jossa paloi mahtava lieska; tämän

ympärillä katon rajalla oli puisia lauteita, joilla istui miehiä,

toiset vitsoen toisiaan vastoilla, toiset juoden olutta. Muutamat

kookkaat, karkealuiset naiset, hameet vyötäreille käärittyinä,

viskasivat vettä kuumuneelle uunille, josta suitsusi huurupilviä,

mihin kylpevät nauraen ja kirkasten ikäänkuin kietoutuivat. Siellä

melkein kuin kiehui alastomia ruumiita, tuuheita partoja, hehkuvia

katseita. Mutta millaiset olivat nuo ruumiit! Hän oli näkevinään

metsistyneiden petojen lauman, karvaisia rintoja ja raajoja, jotka

tuskin olisivat tarvinneetkaan vaatteita peitteekseen ja kun ne,

jotka odottivat lauteille pääsöään, tanssivat tulen ympärillä,

muistui hänelle mieleen vanhat noitasadut, joissa kerrottiin

männingäisten kantavan päätään kainaloissaan ja katselevan

ympärilleen ainoalla otsassa olevalla suurella silmällään. Ei

yhtään heistä voinut hän ruveta puhuttelemaan, vaikka he olivatkin

ihmisiä niinkuin hänkin; mutta eiväthän he kumminkaan olleet hänen

kaltaisiaan, eivät puhuneet eivätkä nauranneet kuten hän eikä ollut

heillä ruumiskaan hänen ruumiinsa näköinen. Sääret olivat näillä

leipureilla käyrät kuin lehmällä, jalkaterät olivat sisäänpäin

taipuneet niin että varpaat kävivät yhteen; kasvoista oli yön

valvonta ja kuumuus riistänyt kaikki lihakset ja kaiken rasvan.

Uhrautuivatko nämä ihmiset todellakin kanssaihmistensä puolesta, kun

he rupesivat tällaisiksi vaivasiksi, vai pakottiko heitä siihen hätä?

Sepillä olivat olkapäät kuin lapion laatat, käsivarret pitkät kuin

moukarinvarret ja jalat ulospäin taipuneet, niin että heidän täytyi

vuoron päältä viskata toinen ja toinen jalka eteenpäin päästäkseen

kulkemaan; räätäreillä kapeat rintakehät, kaarenmuotoiset, puikon

levyiset sääret, selät koukussa. Tiesivätköhän nuo kaikki, että

he tekemällä itsensä näin vaivaisiksi antoivat muille tilaisuuden

pysymään kauniina? Hänen kauneusaistinsa loukkautui jo niin, että

hän tahtoi mennä tiehensä, mutta sitten hän muisti, että täytyihän

hänen itsensä myöskin alistua saman kohtalon alaiseksi täyttääkseen

velvollisuutensa tässä yhteiskunnassa, johon hän oli tuomittu

jäseneksi, maksaakseen esi-isiensä ajattelemattomuuden, he kun

olivat riistäneet häneltä sen kohtalon, jonka osallisuuteen hän oli

syntynyt, -- hän muisti sen ja jäi. Mutta, ajatteli hän tuota laumaa

katsellessaan, eivät kalastajat, maanviljelijät eikä metsästäjät

siellä kotona maalla olleet tuon näköisiä. He olivat kuin metsän

puut, suorat joskin oksaiset. Tässä kaupunkilaistyössä oli tehty

jokin virhe, mutta hän ei voinut keksiä mikä.

Sten kävi ujosti erään jättiläisnaisen luo ja kysyi, voisiko hän

saada vannaskylvyn. Akka katseli hänen valkohipiäisiä kasvojaan ja

hänen pieniä käsiään ja työnsi hänet toiseen pienempään huoneeseen,

jossa oli muutamia tyheitä kylpyammeita.

-- Oikeahan tämä on herraslapsi, virkkoi eukko ja katseli häntä kauan

tutkistellen. Varmaankin on tuo tullut väärään paikkaan, vaan sama

se, kyllä täällä puhdas tulee.

Ja kuin lapsen laski hän nuorukaisen kylpyammeeseen ja rupesi häntä

pesemään.

-- Mitäs hittoja, milt'eipä ettei hivuttaessa nahka kulu puhki. On

se ero ihmisten välillä, -- kas tätäkin. Jalka kuin neitosella,

melkein näkee miten veri suonissa virtaa. Olenpa varma, ettei näillä

hienoilla ihmisillä ole verikään samanlaista kuin meillä. Entä kädet!

Ikäänkuin tuolla pyhän Johanneksen kuvalla Neitsyt Maarian kirkossa,

-- ei ne ole työtä tekemään luodut, ei totta tosiaan.

Pestyään nuorukaisen nosti eukko hänet varovaisesti jakkaralle,

jossa hellävaroen häntä pyyhki, ikäänkuin peljäten jonkun jäsenen

taittuvan. Otti sitten kamman ja rupesi sukimaan hänen vaaleita

kiharoitaan, puhellen itsekseen.

-- Silkinhienoa ja kullankarvaista. Siitä voisi kutoa messurinnustan

itse piispalle.

Sääski lensi avatusta ikkunaluukusta sisälle ja asettui Stenin

paljaalle olkapäälle; eikä sen kauan tarvinnut hakea, ennenkuin löysi

kohdan, mihin upottaa imukärsänsä, sillä iho oli maidonvalkoinen

ja pehmyt lämpösen kylvyn jälestä. Eukko keskeytti työnsä ja

katseli melkein hämmästyen, miten tuo kutsumaton vieras imi verta

nuoresta herrasta; hän näki, miten vaalenpunerva veri täytti sääsken

läpikuultavan ruumiin ja miten tämä iloisesti kohotteli etujalkojaan

ikäänkuin pidelläkseen kiini saalistaan. Silloin tarttui pesijätär

hyppysten päillä kiini sääsken siipiin ja piti sitä valoa vastaan.

-- No mikä se on? kysyi Sten herra käännähtäen jakkaralla.

Eukko oli kovin innoissaan, joten hän ei heti ehtinyt vastaamaan.

Vihdoin hän virkkoi:

-- Sääski se on.

-- Joka on saanut sisäänsä aatelisverta, niinkö? Luuletko nyt, muija,

että se on muita sääskiä parempi?

-- Sitäpä ei tiedä, virkkoi eukko, vielä tarkastellen uhriaan. Veri

on vettä sakeampi. Paljo olen ikänäni sääskiä nähnyt, mutta tämä on

jotain erinomaista. Tekisipä mieleni antaa sen jäädä eloon.

-- Katsellaksesiko, miten se käyttäytyisi toisia sääskiä kohtaan?

Tahtoisit ehkä nähdä, miten se synnyttäisi pieniä jalosukuisia

sääskiä, aatelisherroja ja neitosia, jotka lepäisivät silkillä ja

antaisivat muitten elättää itseään! Ei, saatpa nähdä, että se on

yhtä aateliton kuin kaikki muut, että sillä on veri samanlainen

kuin toisilla ja että, se on yhtä herkkä kuolemaan kuin tavallinen

kisällisääski.

Sten herra hosasi kädellään eukon hyppysiä kohden ja jälelle jäi

ainoastaan pieni vaaleanpunainen pilkku eukon etusormelle.

-- Kas, enkö sitä juuri sanonut, se on vaaleaa kuin pellava.

-- Se on vain ohkasempaa, se on kohta kuin silkka vesi ja juuri

siksi, näetkös, tulevat aateliset kuolemaan, mutta orjat tulevat

elämään.

Siihen päättyi keskustelu. Sten herra kiitti ja meni takasin saunaan,

jossa meteli nyt, oluen ja kuumuuden vaikutuksesta, oli huumaava.

Kiireesti hän pujottelihe kylpeväin lomitse pukuhuoneeseen, jossa

vaivoin löysi vaatteensa nahkahousujen, puserojen ja paitojen

korkeiden kasojen alta.

Kadulle tultuaan ohjasi hän taas askeleensa Suurtorille. Raatihuone

oli valaistu. Suuri porttikäytävä, joka vei kellariin, oli

köynnöksillä, vaakunoilla ja lipuilla koristettu. Huilujen ja

rumpujen iloisten sävelien houkuttelemana laskeusi hän leveitä

portaita myöten alaspäin. Vaikka hänestä tuntui mahdottomalta,

että ihmiset keräytyivät huvittelemaan maan alle, kun maa oli

suuri ja kaunis, täytyi hänen kumminkin myöntää, että raatihuoneen

kellari mahtavine, köynnöksillä kierettyine pilareineen oli komean

näköinen; sinne tänne oli pistetty vihkonen vuokkoja, kieloja ja

voikukkia. Suuret viini- ja oluttynnyrit muodostivat pitkiä käytäviä

ja tiskiä koristi äärettömän suuri tynnyri, jonka seljässä Baccus

ratsasti. Hiekoitettuja sivukäytäviä varjostivat nuoret kuuset ja

katajat ja laattialle oli yltyleensä sirotettu havuja. Soittajat

istuivat korkealla jättiläistynnyrillä ja ristiholveista riippui

tynnyrinvanteita, joissa paloi öljylamppuja ja vahakynttilöitä.

Ääretön ihmisjoukko, osaksi naamiopukuisena, osaksi juhlapukuisena,

oli ryhmittynyt pöytien ympärille taikka kuljeskeli tynnyrien välisiä

käytäviä pitkin. Ilo näytti yleiseltä ja vilpittömältä, olihan siihen

luonnollinen aihe, kevään tulo, joskin toinen vähemmin luonnollinen,

kuninkaan kolmas paluu.

Sten kulki yksin iloisten ryhmien keskitse toivomattakaan tapaavansa

yhtään ystävää. Janoissaan oli hän saunan jälestä, mutta ei pyytänyt

juotavata, sillä hän ei kehdannut juoda yksin. Kävellessään siinä

tunsi hän äkkiä, että joku häntä katseli. Hän kääntyi ja näki pienen,

kellertävän, kuivuneen, kapearintaisen miehen, joka pöydän puutteessa

oli istahtanut kumotun tynnyrin ääreen ja hakenut kapanmitan

tuolikseen; miehellä oli edessään ruukullinen reiniläistä viiniä ja

vieressä kaksi viheriää lasia. Hän oli yksin ja joi toisesta lasista.

-- Ettekö suvaitse istua tähän, nuori herra? kysyi hän heikolla,

sihisevällä äänellä ja rupesi samassa rykimään. -- Näen, että te

olette yksin ja niin olen minäkin.

Sten katseli kysyvin silmäyksin tyhjää lasia; rykivä mies kaatoi

viiniä siihen ja haki tyhjän nassakan, jolle kutsui vierastaan

istumaan. Sten kiitti, istui ja joi kellertävän miehen kanssa.

-- Minua ryvittää äärettömästi, virkkoi tämä, mutta älkää olko siitä

millännäkään. Kevät on pahin aika rintatautisille. -- Niin, taas

on kevät, jatkoi hän sitten surunvoittoisesti, aivan kuin toinen

sanoisi: niin, taas on syksy!

-- Joisitte makeita viinejä happamain asemesta, virkkoi Sten, jotakin

sanoakseen.

-- Ei, rintatautini ei ole sitä laatua. -- Ja hän todisti väitteensä

uudelleen rykäsemällä. -- Olen kirjuri kaupungin vaatevarastossa

ja siellä tämmöisen yskän saa. Villasta lähtenyt pöly tunkeupi

keuhkoihin ja kasautuu sinne, -- sillä paikalla ei elä koskaan

kuuttaneljättä vuotta vanhemmaksi. Minä olen nyt viidenneljättä

ikäinen, sanoi hän katkerasti hymähtäen ja tyhjensi lasinsa.

-- Valitseisitte toisen toimen, virkkoi Sten ystävällisesti ja

lapsellisesti.

-- Valitseisin? Ei niitä valita, nuori herra. Kaupunkiyhteiskunta

on rakennus, jossa jokainen on paikalleen muurattu kivi; jos

hän liikahtaa, niin koko rakennus romahtaa. Mutta yhteiskunta

teki varomattomuuden, kun ei kieltänyt minun ammatissani olevia

ihmisiä menemästä naimisiin, sillä kun ihminen ei voi mennä

naimisiin ennenkuin kolmenkymmenen ijässä ja hänen jo täytyy kuolla

kuudenneljättä vanhana, niin joutuvat lapset tuonne alas.

Hän viittasi sormellaan laattiata kohden.

-- Katsokaas, ihmisluonteessa on pyrkimystä ylöspäin, -- ylöspäin,

sillä tarkotetaan, että hän pääsisi työtä tekemästä. Sinne me

rientoilemme ja ähertelemme. Kahdella tavalla voi päästä ylöspäin:

rehellisellä ja epärehellisellä. Jälkimmäinen keino on mukavin, vaan

se voi päättyä äkkijyrkänteesen. Minä olen aina ollut rehellinen.

Rummunsoittaja rämäytti korkealta tynnyrilavaltaan muutamia

rummunpäräyksi, joka merkitsi, että joku tahtoi puhua.

Ylös köynnöksillä koristetulle tynnyrille nousi nyt kookas olento,

puettu nahkoilla reunustettuun vaippaan, jossa oli punanen

verkavuori, ja päässään pyöreä karvalakki. Se oli kaupungin

pormestari.

-- Nyt hän esittää kuninkaan maljan, kertoi vaatekirjuri. Kolmatta

kertaa hän jo pitää tämän maljapuheen, kolme kertaa hän on kironnut

kuninkaan ja juonut arkkipiispan ja Tanskan kuninkaan kunniaksi!

Todellinen kaupungin kansalainen, nähkääs, juo aina sen kunniaksi,

jolla valta on, sillä se, jolla kulloinkin on valta, se pystyy

suojelemaan kauppaa ja kaupungin asukkaina ovat kauppiaat, -- muita

ei oteta laskuun.

Sten kuuli sanan sieltä, toisen täältä pormestarin puheesta,

sillävälin kuin keltaihoinen mies kuiskaili hänen korvaansa:

-- Kauppias istuu lämpösessä huoneessaan! Hän kirjoituttaa kirjeen

myöjälle ja kysyy mitä tavara maksaa. Sitten kirjoituttaa hän kirjeen

ostajalle ja kysyy paljoko tämä tavarasta antaa. Ja sitten ostetaan

ja sitten myödään. Se on: toinen voittaa ja toinen tappaa. Jos ostaja

ja myöjä saisivat tavata toisensa ja sopia kaupasta, ei tarvittaisi

ketään kauppiasta, mutta he eivät saa tavata toisiaan, sillä on

olemassa jotakin sellaista, jota kutsutaan privileegioiksi. Ja

privileegiot johtuvat vallasta.

Riemuhuudot katkasivat sekä pormestarin puheen että kirjurin

kuiskaukset; ja kun huudot olivat tauonneet, silloin kohottivat

kaikki lasinsa ja huusivat hurraata, kaikki, paitsi kirjuri, joka

nousi ylös ja hiivasi lasinsa sitä tynnyriä vastaan, jolla puhuja

seisoi.

Innostuneesta juhlajoukosta kuului tämän johdosta huudahdus kuin

ikään tulen irtipäästyä ja jo seuraavassa tuokiossa viskoivat

voimakkaat kädet kirjuriraukan kellarin portaita kohden, johon Sten

näki hänen häviävän yhä ryiskellen; rykivän käheä ääni kaikui miesten

huutojen ja rumpujen pärinän keskitse.

Pormestari vaati vielä kerran sananvuoroa, -- tällä kertaa teki hän

sen kaupungin torvenpuhaltajan välityksellä -- ja hän ilmoitti,

että kaupungin neuvosto oli päättänyt tarjota viiniä yleisölle

sen ilahduttavan tapahtuman johdosta, että kuningas oli palannut

pääkaupunkiinsa.

Viinitynnyri vyörytettiin esiin, nostettiin jalustalle ja ilo oli

parhaillaan. Mutta taas tuli uusi käänne. Eräästä pienemmästä

sivuhuoneesta, joka oli vuokrattavana yksityisiä pitoja, häitä y.m.

varten, tuli ulos hääsaattue, huilunsoittajat ja lipunheiluttajat

etunenässä; saattueen piti suurten salien läpi kulkea ulos,

vastanaineiden kotiin. Mutta siitäpä ei päässytkään. Mieliala

oli kellarissa liian repäsevä, tällaista tilaisuutta ei jätetty

käyttämättä.

-- Piiriin, tanssimaan morsiamen ruunusta! kaikui moniääninen

kehoitus ja seuraavassa silmänräpäyksessä olivat jo kaikki nuoret

miehet kiertäneet kehän morsiamen ympäri, joka oli kiskastu irti

sulhonsa rinnalta. Morsian oli kukoistava kaksikymmenvuotias, sulho

kuihtunut kolmikymmenvuotias, kalpea ja sairaloisen näköinen kuin tuo

äskeinen kirjuri.

Stenin huomio kääntyi hyljättyyn sulhoon eikä hän käsittänyt, miksi

hänen kävi miestä sääli, vaikka olihan nyt miehen onnellisin päivä.

Sillävälin oli kumminkin sitastu huivi morsiamen silmille, piiri

tempasi Steninkin mukaansa ja huimaavassa pyörteessä kierrettiin nyt

nuorikon ympärillä muutamia tanssin kehiä, kunnes äkkiä pysähdyttiin.

Morsian ojensi käsivartensa ja kietoi ne haparoiden Stenin kaulaan;

nuorukainen laskeusi punastuen polvilleen, suuteli nuorikon kättä

ja meni, seppeleen saatuaan, piirin sisään tanssimaan morsiamen

kanssa, joka oli vallan hurmaantunut sellaisesta kohteliaisuudesta.

Tanssittuaan meni Sten sulhon luo, lausui tälle muutamia

kohteliaisuuksia hänen morsiamestaan ja pyysi saada juoda heidän

onnekseen. Vaikkakin halaten pois räyhäävästä seurasta ei tämä voinut

olla vastaamatta maljaan ja ilmaisi ohimennen olevansa kaupungin

vaatevaraston kirjuri. Sten ei voinut pidättää tuskansekaisen

hämmästyksen huudahtusta sen kuullessaan, mutta enempiä mietteitä

hän ei siitä ehtinyt lausua, sillä samassa tempastiin sulho piirin

keskelle, hänen täytyi siinä tanssia nuorikkonsa kera. Sten kävi

raskaaksi mieleltään, hänelle palasi muistoon ennen kuvissa näkemänsä

kuolemantanssi. Mies raukka, ajatteli hän, mies raukka ja tyttö parka!

Mutta ilo oli tänä iltana rajaton. Kohta raivattiin pöydät ja penkit

syrjälle, pitihän morsiuspiikainkin saada tanssia; ehdotettiin

soihtutanssia, joka oli häissä tavallinen. Tytöt saivat tulisoihdut

käsiinsä ja heidän tuli nyt, tarjoamalla soihdut nuorukaisille,

kutsua näitä tanssimaan.

Sten oli vetäytynyt sivummas levähtämään ja seisoi siinä kylmää

seinää vastaan nojaantuneena, katsellen kaiholla, miten sulho,

poskillaan viinin kypsyttämät syysruusut, hääri rauhatonna

morsiamensa ympärillä, jonka joukko nuoria miehiä piiritti. Taas

tunsi hän itsensä niin yksinäiseksi tässä hulmuavassa joukossa;

kaikki ne vaikutukset, jotka viime vuorokaudella olivat häneen

tarttuneet, nousivat haamuina hänen muistoonsa ja järkyttivät hänen

väsynyttä mieltään. Hän sulki silmänsä ja kohta kävi kaikki pimeäksi;

hänestä tuntui, kuin laattia olisi vajonnut hänen altaan ja korvissa

humisi kuin vesi hukkuvan ympärillä. Voimakkaasti hänen täytyi

ponnistaa pysyäkseen pystössä, hän avasi silmänsä, mutta ei nähnyt

aluksi muuta, kuin tumman, epämääräisesti liikkuvan esineryhmän.

Vaan vähitellen se järjestyi ja hänestä näytti, kuin valkonen pilkku

olisi syttynyt liekkimään mustaa taustaa vastaan; se laajeni, se

läheni, sille kasvoivat muodot ja ikäänkuin vaippa äkkiä olisi

vedetty syrjään kuvan edestä, ilmeni hänen eteensä valkopukuinen

nainen. Se oli aivan valkoinen, silmät lempeät kuin Neitsyt Maarian,

hapset hopeaa ja kultaa, varmaan ei voinut sanoa kumpaako, kasvoilla

lämpönen, valkonen ja pehmyt väri kuin villan hienolla nukalla;

toisessa kädessä oli tytöllä soihtu, jonka hän ojensi Stenille;

tämä otti sen itsetiedottomasti käteensä, tarttuen samassa vapaalla

kädellään tytön kämmeneen, jonka tämä hänelle tarjosi. Se oli

kaunista nähdä. Kun Sten tarkasteli tytön pientä, pehmoista kättä,

jonka tämä niin ystävällisesti laski hänen kouraansa, oli hänestä

hänen oma kätensä sen rinnalla suuri ja karkea kuin pesijättären

saunassa.

Stenin täytyi johtaa tanssi. Tilaa aukeni ja hän lähti tyttönsä

rinnalla kävelemään aaltoilevain väkijoukkojen keskitse; milloin

he erkanivat silmänräpäykseksi toisistaan, milloin yhtyivät taas;

milloin kietoutui hänen käsivartensa tytön vyötäreille, jota se

puristi ja veti lähelleen, milloin tuli toinen poika ja vei hänet

loitommalle, mutta kuinka siinä kierreltiinkin, aina he löysivät

toisensa ja nuorukainen valaisi tytölle tien kohottamalla soihtunsa

korkealle. Mieli teki pojalla sanoa tytölle jotain kaunista aina

kuin he tapasivat toisensa, mutta hän ei saanut sanoja esille, hän

ei voinut muuta kuin vaijeta katsellessaan tytön silmiin. Sitä hän

ihmetteli, mistä oli kotosin tuo noin valkoinen käsi ja noin pieni

jalka, joka pistihe esiin hameen helman alta ja jonka sirot muodot

selvästi kuvastuivat silkkisen kengän kautta, niin että saattoi

lukea nuo somatekoiset varpaat, joita kukkaiskedoilla kasvatetun

prinsessankin olisi sopinut kadehtia.

Mutta kun tanssi taukosi ja Sten oli heittänyt tulisoihdun

kädestään, viipyi tyttö vielä hetkisen hänen rinnallaan, ikäänkuin

sanoakseen jotakin taikka odotellen, että Sten jotain virkkaisi.

Mutta nuorukaisen kieli oli kuin halvattu; vaan nopeana kuin

salama ja arvelematta mitä hän teki tarttui hän tytön kaulaan ja

suuteli hänen molempia poskiaan, niinkuin veli suutelee sisartaan.

Hälinä nousi koko hääjoukossa ja Steniä ympäröivät äkkiä uhkaavat

nyrkit ja kostoisat katseet. Mutta muitten vieraitten mielestä

nuo molemmat nuoret olivat niin kauniit ja Stenkin niin viattoman

näköinen, punastuessaan siinä rohkeata tekoaan, että he astuivat

väliin sovittamaan. Häärahvas vaati rangaistusta. Silloin astui

esille iloluontoinen vanha ukko, tunnettu kaupunginneuvoston

jäsen, ja selitti, että pahantekijä oli hetipaikalla rangaistava;

mutta katsoen siihen vapauteen, joka päivän merkityksen johdosta

oli myönnetty, sai laki jäädä unhotuksiin ja itse loukattu neito,

arvokkaan vaakamestarin tytär, olla tuomarina jos hän -- lisäsi

ukko leikillisesti, -- tunsi itsensä niin syvin loukatuksi.

Tämä hyväksyttiin yleisellä riemulla. Mutta Sten seisoi siinä

hämmästyneenä, voimatta käsittää, että hänen prinsessansa äkkiä

olikin muuttunut työmiehen tyttäreksi.

Nuori tyttö oli niin hämillään, että milteipä itku tunkeutui kurkkuun

eikä hän saanut sanaa sanotuksi; vihdoin eräs hänen nuorista

ystävättäristään tunkeusi esiin ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

Tuo hädän hetkenä annettu hyvä neuvo näytti tekevän hämilleen

joutuneen tuomarin taas iloiseksi ja tuskin kuultavalla äänellä

lausui hän tuomion:

-- Nuoren herran pitää laulaa!

-- Laulaa, niin laulaa hänen pitää, huusi hyväksyen tuo hilpeä joukko

ja Sten herra oli tuomittu.

Voimakkaat käsivarret nostivat hänet pöydälle ja sinne hänelle

ojennettiin kilpikonnan luusta tehty kitara, jonka eräs kaupungissa

oleskeleva italialainen maalari oli tuonut mukanaan. Ei ollut kukaan

kysynyt osasiko tuomittu laulaa, otaksuttiin vain, että sitähän toki

jokainen aatelisherra lie saanut oppia.

Hiljaisesti näppäili Sten ensiksi muutamia säveliä kitaralla toipuen

sillävälin hämmästyksestään; ihmisjoukko hänen ympärillään asettui

kuin meri myrskyn jälestä. Mitäpä hän laulaisi? Alhaalta nousi kuumia

huuruja häntä kohden, oluen, viinin ja palaneen vahan katkua, joten

hän meni melkein huumauksiinsa; silmäinsä edessä näki hän yhdessä

mylläkässä punaisia kasvoja, valonvälkettä, tynnyreitä, köynnöksiä

ja kukkia. Hänen sormensa hivelivät kitaran kieliä eikä hän voinut

löytää, mitä hän etsi; alhaalla laattialla vallitsi vihdoinkin täysi

äänettömyys, mutta saattoihan jo seuraavassa tuokiossa tuo monipäinen

peto pitkästyä odottamiseen, käydä kärsimättömäksi ja hyökätä hänen

kimppuunsa. Silloin sattuivat hänen katseensa noihin sinisiin

silmiin ja pehmosiin, valkosiin poskiin, joissa vielä oli punaisia

täpliä, jälkiä hänen suuteloistaan, kitaran äänet rupesivat soimaan

ja hän tunsi vastakaikua omassa rinnassaan. Soitettuaan hetkisen

helakasti rupesi hän heikolla äänellä, joka kumminkin vähitellen sai

vahvuutta, laulamaan lapsena oppimaansa romanssia, provenkalisten

lemmenlaulujen tapaan. Hän innostui omasta laulustaan ja oli ennen

pitkää täydellisesti laulunsa mielialan vallassa.

Hän kuvaili siinä muinaisajan ritaria, joka asui linnassaan

jylhän vuoren rinteellä ja sieltä ankaruudella ja säälittä

kohteli ympäristön asukkaita. Ritarilla oli poika, jota hän aikoi

samanlaiseksi jälkeisekseen. Vaan lumivyöry tuli, hautasi linnan

ja sen haltijan alleen, -- poika vain pelastui; mutta hän ei ollut

mitään, ei omistanut mitään, rakastui lopuksi mökin tyttöön ja

hänestä tuli mökin onnellinen asukas.

Vaatimaton laulu, mutta sydämmeen käypä. Kuulijat olivat liikutetut,

ja Sten sai täydellisen anteeksiannon. Toiset tytöt tosin arvelivat,

että siinä olisi voinut olla enemmänkin rakkautta, mutta Sten

vastasi, että sitä kyllä tulee jälestäkäsin. Vaan samassa astui tuo

hyvänluontoinen neuvosmies laulajan luo, kiitti laulusta, kietoi

käsivartensa hänen kaulaansa ja lähti hänen kanssaan kävelemään

erääseen sivuhuoneeseen, jossa hän istutti Stenin penkille ja

itse asettuen kädet ristissä hänen eteensä lausui teeskennellyllä

tuomarinpontevuudella:

-- Se oli laulu se, herrani, vaan nyt on luulemma puheenkin vuoro!

Teillä on suru sydämmessänne, ettekä ole oikealla retkellä.

Luikahdittehan passitta sisään kaupunkiin, niin, niin, te näette,

että täällä kyllä pidetään miehistä huoli eikä niitä niin paljo

olekaan, ettei niitä lukea jaksaisi.

Sten säikähti jo aivan pahanpäiväiseksi, vaan tuo hyväluontoinen

neuvosmies tyynnytti häntä, pyysi häntä istumaan ja kertomaan

vaiheensa, sitten heistä tulisi ystävykset.

Huomaten, että hänen tarinansa kaikissa tapauksissa täytyi tulla

kerrotuksi, suostui Sten mielellään kertomaan sen kahdenkesken

ystävälliselle henkilölle, jolta siltäkin ystävällinen mieliala

saattoi olla poissa jo huomenna, kun viini oli lakannut

vaikuttamasta. Hän kertoi senvuoksi kaikki, salaamatta mitään. Kun

hän oli lopettanut, virkkoi neuvosmies:

-- Nyt siis haette tointa, voimiinne ja kykyynne soveltuvaa; te

osaatte kirjoittaa, hyvä, kaupunki tarvitseekin juuri kirjurin, sillä

tänä iltana tuli yksi paikka aukinaiseksi.

-- Vaatevarastossako? kysyi arasti Sten, synkästi aavistaen, että

kohtalo hänelle oli juuri sen paikan valmistanut.

-- Siellä juuri.

-- Tuo miesparka erotetaan siis virastaan varomattomuutensa takia?

-- Luonnollisesti. Kaupunki on valtakunnan avain. Niiden joukossa,

jotka vartioivat avainkaappia, ei saa olla pettureita.

-- Sitä paikkaa en voi ottaa vastaan, selitti Sten muistaen sitä

ystävyyttä, jota onneton kirjuri oli häntä kohtaan osottanut.

-- Toisen kuolo, toisen leipä! Häpeättekö astua ruumiin yli? Mitäpä

on vaelluksemme täällä muuta, kuin taistelua hengestä; istumme ja

vaanimme, että toinen kuolisi ja kannettaisiin edestämme pois? Kuinka

tuli minusta neuvosmies? Joo, minä odotin, että kuusi neuvosmiestä

edestäni kuoli. Kuinka pääsen pormestariksi? Niin, minä saan odottaa

kunnes hän, joka on tuolla etuhuoneessa, kuolee edestäni. Ja sitä

saan ehkä odottaa kauan, lisäsi hän huoaten. -- Mitä tuohon eron

saaneeseen tulee, tunnen vilpitöntä sääliä häntä kohtaan, mutta

samalla olen iloinen, että te pelastutte pulasta.

-- Mutta hänellähän on vaimo ja lapsia?

-- Hyvin surullinen on heidän laitansa! Vaan kun mies nyt itse

tavallaan on luopunut toimestaan, niin on se vapaa ja jos te ette

halua ottaa sitä vastaan, niin ette suinkaan tee itsellenne ettekä

hänelle palvelusta. Meidän kesken sanoen, ajattelimmehan kyllä vähän

kukin mielessämme samoin kuin hän, mutta sellaista ei saa tuoda ilmi.

Minä olen vanha mies, herraseni, ja olen jo nähnyt elämää. Se on nyt

kyllä nurinkurista ja kieroa, mutta eihän sitä pirukaan voi auttaa.

Vielä on samettitakkinne puhdas, vaan huomenna se on jo likanen,

ylihuomenna repaleinen ja tiedättekö mikä sitä seuraavana päivänä

olette? Ette enää aatelisherra, vaan seikkailija, löysäläinen.

Totelkaa neuvoani, nuori mies! Hankkikaa leipää niinkauan kuin

sametti kestää, ja koettakaa sitten pitää puolianne. -- Miettikää nyt

päivän ehdotustani ja tulkaa maanantai aamuna raastupaan. Hyvää yötä,

olkaa ymmärtäväinen!

Sten nousi ja meni suureen saliin. Mutta siellä oli hänestä nyt

autioa ja tyhjää, kun jo häärahvas oli poistunut. Väsyneenä ja

monenlaisten mielenliikutusten masentamana, päätti hän mennä kotiinsa.

Majataloon päästyään ja makuuhuoneeseen kiivettyään rupesi hän

tarkastelemaan samettitakkiaan. Viiniä oli sen päälle kaadettu,

maantien tomu oli siihen painanut ruskean leimansa, kainalojen alta

oli sen hiki syönyt, -- se oli sangen surkean näköinen. Hän meni

maata ja nukkui ihmetellessään, missähän kaupungin rautavaaka

mahtoi siaita. Yöllä hän näki unta tanssivansa kuolemantanssia

vaatekirjurein kanssa, tappelevansa raadoista, -- heräsi, nukkui taas

rautavaakaa ajatellen, ajatellen helliä jäähyväisiä samettitakilleen

ja päättäen varmasti hankkia leipää ensiksi yhdelle suulle ja sitten

kahdelle.

* * * * *

Kaunis toukokuu ei pitänyt lupauksiaan. Vielä satoi lunta

omenakukkain päälle eikä aurinkoa näkynyt kahteen viikkoon.

Kaksi kamalaa viikkoa on Sten, Ulffot suvun, Väringen, Hofstan

ja Löfsalan tilusten omistajain, viimeinen jälkeläinen, seisonut

kylmässä, kosteassa vaatevarastohuoneessa merenpuoleisen sataman

varrella. Aikuisesta aamusta myöhään iltaan on hän seissyt siinä,

kynä kovettuneiden sormien lomassa, ja kirjoittanut paperille

kaikkia vaatteita ja vaatelajeja, joita äsken avautunut laivaliike

oli ruvennut tuomaan kaupunkiin. Ei hän oikeastaan ymmärrä, miksi

ne ovat muistiin kirjoitettavat, miks'ei yhtähyvin kirjoiteta

katukiviä, lumihiuteita taikka vedenpisaroita; mutta hän on

noudattanut vanhojen neuvoa ja hän puristaa huulensa kokoon aina

kun hänet valtaa kysymisen halu. Läpi sen huoneen, jossa hän

seisoo, kulkee myötään kantajia ja kauppiaita, joiden jaloissa

kulkeupi lunta ja lokaa sisään ja joiden matkassa raaka ulkoilma

vapaasti virtaa huoneeseen. Vaatemytty toisensa perästä viskataan

suunnattoman suurelle pöydälle ja niistä pölähtää ilmaan pilvellinen

tupehduttavaa tomua. Vielä häntä ei ryvitä, mutta hän tuntee, että

hengitys käy vaikeammaksi eikä se kevene siitä, että hän näkee,

miten vilu on polttanut rakoille hänen valkoset kätensä ja muuttanut

ne punasiksi pahkaroiksi. Eräänä päivänä hän meni parturiin ja sai

siellä kuvastimessa nähdä kasvonsa. Hän luuli, että siinä hänen

edessään oli toinen ihminen, sillä eipä hän tuntenut omikseen

noita laihtuneita, kellertäviä kasvoja, täynnä ihonäppylöitä ja

pörröttävää parransänkeä. Hänen jalkansa oli lumi räntä ja kosteus

niin turmellut, ettei hän voinut käyttää tavallisia kenkiä, vaan

täytyi hänen kulkea kallokkaissa. Valkosen takkinsa oli hän vaihtanut

pitkään ruskeaan kauhtanaan ja töyhtölakin asemasta oli päässä

leveälierinen hattu. Kun palkka oli huono, täytyi hänen syödä hyvin

huokeahintaisissa ruokapaikoissa ja niissä sai ainoastaan suolaista

ruokaa, johon tottumatonna hän rupesi potemaan keripukkia. Kerran hän

siitä valitti eräälle vanhemmalle toverilleen, mutta silloin tämä

nuhteli häntä, sanoi, että oli ihmisiä, jotka tekivät enemmän työtä

kuin Sten eivätkä saaneet palkkaa ollenkaan, itse hän ei ollut syönyt

tuoretta ruokaa sittenkuin jouluksi. Tämä toveri, sama mies, joka

vietti häänsä raastuvan kellarissa, kadehti Steniä siksi, että tämä

jo niin nuorella ijällä oli saanut samanlaisen paikan, jota hän itse

oli odottanut kymmenen vuotta.

-- Toiset ihmiset saavat kaikki ilmaiseksi tässä maailmassa eivätkä

kumminkaan ole tyytyväisiä.

Sten kadehti miehen verrattain lujaa terveyttä, hänen paleltumattomia

käsiään ja jalkojaan, ja hänen talttunutta maailmankatsantoaan. Hän

taas selitti, että Stenin kaikki kärsimykset johtuivat siitä, että

poikaa oli kasvatuksessa hemmoteltu eikä opetettu työtä tekemään, ja

sen vakuutuksensa uudisti hän kerran toisensa perästä.

Elämäntaistelussaan tunsi Sten ruumiinvoimainsa lopulleen riutuvan;

toveri selitti, että jos hän kaatuikin, niin kaatui hän rehellisessä

taistelussa, jota ei aatelisritarin suinkaan tarvinnut hävetä.

Stenin mielestä hänen sielunvoimansakin höltyivät tässä alituisessa,

murhaavassa numerojen kirjoittamisessa, vaan toveri väitti, että syy

ei ollut työn, vaan kasvatuksen.

Kaikki vika siis kasvatuksessa! Ja kumminkin hänellä oli ollut kaksi

hoitajatarta ja kotiopettaja, opettaja rooman ja kreikan kielissä,

opettaja tanssissa, soitannossa ja runonteossa! Tuota hän ei voinut

käsittää! Mutta onneton hän oli, siitä hän ei päässyt.

Nyt hän jo tiesi, missä rautavaaka siaitsi. Mutta mitäpä siitä apua!

Hän oli erään messun aikana tavannut tytön kirkossa, mutta tämä oli

säikähtänyt hänen muuttunutta muotoaan ja toverit vaatevarastossa

kertoivat sittemmin, että tyttö oli sanonut Stenin niin pahasti

kuihtuneen. Vielä lisäksi he kertoivat, että rautavaa'an hoitajalla

oli vähän rahaa koolla, hän antoi tyttärelleen huolellisen

kasvatuksen ja tahtoi häntä hyviin naimisiin, joten siellä ei

kirjuripojan kannattanut kenkiään kuluttaa.

Eräänä päivänä Sten lopullisesti kyllästyi numerojen kirjoittamiseen

tuossa pimeässä putkassa. Mieluummin mitä ruumiintyötä tahansa kuin

tätä loppumatonta kirjoittamista, josta ei koskaan näkynyt jälkiä

eikä tullut päätä! Hän jätti paikkansa. Se tapahtui keskellä kuuminta

kesää. Hän käveli katua ylös, toista alas, ilman päämäärää ja ilman

toivoa. Ajattelematta mitään, tarkasteli hän teloja ja kylttejä,

ikäänkuin niistä hakeakseen selvitystä hämärälle elinkysymykselleen.

Hänen katseensa kiintyivät suureen hevosenkenkään, joka riippui

tangon nenässä. Vanhat muistot heräsivät hänessä, muistot kievarista,

raudikosta ja maantiestä. Pihalta kuului vasarain kalsketta. Hän

pistäysi pajaan ja näki rotevakasvuisen miehen, joka sepitti

hevosenkenkää. Hidasta työtä se oli, mies läähätti ja hikoili vasaraa

heiluttaessaan. Mutta Stenistä oli hilpeän näköistä, kun säkeneet

räiskivät alasimen ympäri ja lämmin siinä myös näytti olevan. Mutta

sepästä ei se näyttänyt olevan hauskaa, hän keskeytti työnsä, istahti

hirren pätkälle ja katseli synkin silmin miten rauta alasimella

jäähtyi. Ja taas, ikäänkuin pahan omantuntonsa ajamana, haki hän

ahjosta tulisen raudan ja tuli takasin vielä alakuloisempana.

Hän laski raudan alasimelle ja istahti sitä katsomaan, ikäänkuin

odotellen että se itsestään siinä olisi muuttanut muotoaan. Sitä

tehdessään käännähti hän niin päin, että Sten näki hänen kasvonsa

ja samassa hän tunsi Klaun. Heti meni hän tämän luokse ja tervehti

tuttavallisesti. Klaus katseli häntä ensiksi kummastellen ja

tunnettuaan vihdoin Stenin, heittäysi hyvin kylmäksi. Vaan äkkiä

kirkastuivat hänen kasvonsa, ikäänkuin hänessä olisi syntynyt uusi

ajatus:

-- Kuules, vieläkö sinä olet vapaana? Vapaanahan Sten kylläkin oli.

-- Sinusta täytyy pyhän Ansgariuksen nimessä tulla seppä. Nyt vasta

näen sinusta, että olet sepäksi syntynyt. Ihme, miten sitä toisinaan

voi nähdä hullusti. Sullehan on kasvaneet kädet, sittenkuin viimeksi

tavattiin ja kätevyyden saavutat pian.

-- Eiköhän se ole kovin vaikea ammatti mulle, joka en ole siihen

nuoruudestani harjaantunut.

-- Vaikeaa! Mitä hittoja, ei se ole vaikeampaa kuin mikä muu ammatti

tahansa. Sille nimittäin, jolla on siihen taipumusta. Kuules, meidän

täytyy ruveta hyviksi ystäviksi. Me laitamme, että täällä tulee

oikein hauska. Mestari istuu kapakassa kaiket päivät ja me saamme

täällä työskennellä kahden.

Stenistä oli tämä tarjous niin hyvä kuin joku toinenkin ja hänestä

Klaus tuntui olevan kuin tuki. Hän suostui siis.

-- No, sitten mennään suoraa päätä sällien majataloon ja ilmoitetaan

sinut asianomaisella tavalla oppilaaksi.

He kävelivät puheenjohtajan luo, joka otti Klaun vastaan sellaisella

halveksivalla käytöksellä, että Steniltäkin rupesi kunnioitus tätä

kohtaan horjumaan. Mutta hän otettiin oppilaaksi ja sen uuden arvon

kunniaksi juotiin useampia oluthaarikkoja muutamassa kapakassa;

illalla juopunut mestari hyväksyi hänet palvelukseensa. Yön makasi

Sten pajassa.

Aamulla, kun Avemariaa soitettiin Mustainveljesten luostarissa,

herätti Klaus Stenin kovasti tutistamalla.

-- Laita tuli ahjoon ja herätä minut kun se palaa. Lepään vielä vähän.

Sten puhalteli ja lietsoi puolentunnin ajan ja kun hän vihdoin oli

saanut ahjon hehkumaan, meni hän herättämään Klauta.

-- Pane rauta tuleen ja herätä minut sitten kun se on punanen.

Vetäsen vielä tässä pienen unen, virkkoi Klaus, ja kääntyi seinään

päin.

Kun rauta oli tulipunainen, meni Sten herättämään Klauta.

-- Tao sinä rautaa, tao se sormen hienoiseksi, sillaikaa kuin minä

tästä nouseskelen, virkkoi Klaus haukotellen.

Sten meni pajaan, vaan nyt oli rauta mustaa. Hän polki palkeita ja

sai sen taas punaseksi. Sitten otti hän sen pihtien väliin ja kantoi

alasimella. Mutta ennenkuin hän ehti moukariin tarttua, oli se musta.

Tätä kävelyä Sten jatkoi, kunnes väsyi. Silloin meni hän taas Klaun

luo. Tämä kuorsasi ääneensä, pajanahan oli hän vetänyt päänsä päälle,

ettei häntä päivän valo häiritseisi. Sten valitti kyvyttömyyttään.

Klaus kävi kärsimättömäksi.

-- Voipa piru kuinka olet tuhma. Etkö voi pidellä pihtiä toisessa

kädessä ja moukaria toisessa.

Ei, sitä ei Sten voinut.

-- No, hae nyt edes kannullinen olutta, sinä perhanan poika!

Steniä hävetti lähteä kadulla olutkannua kantamaan, vaan kun Klaus

äkäsenä uhkaili, juoksi hän tottelevana asialle.

Aamu oli kaunis, päivä paistoi kadulle, jota myöten rouvat ja

neitoset kävelivät torille. Kun Sten tuli kapakasta oluthaarikko

kädessään, pysähtyi hän äkkiä kuin kivettyneenä; hän näki edessään

kasvot, jotka katselivat häntä säälillä ja hämmästyksellä. Hän

yritti palaamaan takasin, vaan ei voinut ahdingolta, hän yritti

tervehtimään, vaan kädet olivat kannussa kiini.

Tyttö jatkoi matkaansa ja Sten juoksi itkien sepän pihalle.

-- Mitä hittoja sinä itket, vetelys? virkkoi Klaus, joka oli tullut

pihalle vastaanottamaan aamuryyppyään.

Sten ei vastannut. Klaus asetti laudan istuimekseen seinän vierelle,

niin että hänellä siitä oli selkänojaa, ja istui siihen.

-- Nyt tehdään työtä, virkkoi hän, pani kädet ristiin ja nojausi mitä

mukavimpaan asentoon. -- Saat aluksi takoa kylmää rautaa, että totut

moukaria pitelemään.

Sten nosti moukarin. Se oli hänelle liian raskas. Hän löi alasimelle

ja Klaus laski:

-- Yks ja kaks -- ja yks ja kaks -- ja yks ja...

-- Niin, niin, siinä sen nyt tunnet, minkälaista on työmiehen

tehtävä. Se on toista kuin makailla höyhenpatjoilla ja syödä

vasikanpaistia!

-- Yks ja kaks -- yks ja kaks -- -- Vai luulet sinä, että voipi

tottua seisomaan päivänpaisteessa, kun ahjo hehkuu vasten silmiä ja

savu pursuaa nenään. Ei poikani, ei siihen totu. -- Ja mitä luulet

kauniin tytön sanovan, kun seppä tulee nokikourineen ja tahtoo häntä

tapailla vyötäreiltä? Älä koske minuun, ilkiö, sanoo hän. -- Saattaa

sitä mennä naimisiin jos tulee muutamia kolikkoja kerätyksi, mutta

silloin saakin tyytyä rumimpaan, josta ei kukaan muu huoli. -- Kaks

ja yks ja...

-- Kuule, muistatko, kun istuit ja söit kananpoikaa kastikkeen kanssa

kievarissa? Mulla oli suolanen silakka pussissani! Sinulla oli

hevonenkin, muistaakseni, perhana vie, ja samettinen takki! Missä

on nyt hevosesi? Hä! Vieläkö se seisoo isäsi linnantallissa ja syö

kauroja? Ja muistatko, kun minä sulle kuvailin, miten herra Vulkanis

oli neuvonantaja Rooman keisarin hovissa? Ja sinä uskoit sen todeksi!

Hahaha! Ei, se joka on seppä, se ei ole muuta kuin seppä. Siinä sen

kuulet!

Sten väsyi.

-- Laiskuttaako sinua, perhanan poika? virkkoi Klaus.

-- Herkeä kutsumasta minua perhanan pojaksi, siihen en ole tottunut.

-- Ehkä hänen armonsa on tottunut kutsuttamaan itseään enkeliksi,

ivasi Klaus.

Sitä nimeä oli Sten todella aikoinaan tottunut kuulemaan, mutta siitä

hän ei puhunut mitään. Hän takoi taas.

-- Yks ja kaks -- ja yks ja kaks ja yks ja... Ei, kyllä tätä jo

riittää, sen osaamme. Kavenna nyt rautatanko; jos se ehtii jähtyä,

on työ vaikeampaa, mutta iskettävä on sittenkin. -- Juoksen tästä

vähän asialle, ja jos ukko tulee pajaan, niin sano hänelle, että

lankomieheni on tullut maalta käymään. Mutta jos et ole kaventanut

rautatankoa siksi kuin palaan, niin minä kaventelen takajalkojasi,

niin että saat sillinä uida, muista se.

Sten oli perin väsynyt, ja vakuutti, ettei hän voinut työskennellä

yksin. Ja hän sanoi suoraan, ettei hän ollut tullut tänne Klaun

edestä työtä tekemään sillaikaa kuin tämä loikoi kapakassa.

Silloin Klaus tulistui:

-- Oletpa ukkoseni, juuri sitä varten olet tänne tullut. Juuri

sitä varten. Katsos, minä olen tehnyt työtä kolmekymmentäviisi

vuotta ja sinä et ole tehnyt mitään: nyt olen minä aatelismies ja

annan sinun tehdä edestäni työtä! Eikö se niin ole tapana suuressa

aatelismaailmassa?

Klaus ojentausi penkillään, nojasi seinää vastaan ja pani kädet

ristiin rinnalle sekä jatkoi:

-- Niin, minä olen nyt sellainen perhananmoinen aatelismies! Saatpa

nähdä, millaiset herranpäivät mulla tulee olemaan. Rikas minusta

ei tule, mutta lihava. Sinä katselet minua ikäänkuin et hyväksyisi

mielipiteitäni. Etkö ymmärrä! Herrat tämän tavan itse ovat keksineet.

Se on vallan mainio mielipide.

Sten lausui vereksimpänä mielipiteenään, että Klaus oli lurjus.

-- Käy hakemassa väkimoukari, niin saat sillä takoa rangaistukseksesi.

Stenissä veri lähti kiehumaan ja hän kohotti rautakangen Klauta

vastaan. Mutta samassa hän tunsi jotain ruumiissaan repeävän ja hän

kaatui taijotonna maahan.

* * * * *

Kun Sten heräsi tajuihinsa, makasi hän sairaalan vuoteella ja oli

tuomittu pariksi kuukaudeksi liikahtamatta makaamaan, sillä eräs

verisäiliö oli haljennut ja parantuminen oli hyvin epätietoista.

Siinä samassa suuressa salissa oli vuode vuoteen vieressä ja kohta

kun niistä yksi tyhjeni, oli aina toinen odottamassa sille paikalle

päästäkseen. Täällä hän näki miten ruumiillisen työn tekijöillä aina

oli tapaturmia tarjolla, joista eivät ylemmät luokat tienneet mitään.

Milloin oli haava kirvesmiehen jalassa, milloin oli muurari pudonnut

telineiltä. Eräänä päivänä tuotiin sinne oluenpanijatar, joka oli

kaatanut iholleen kuumaa panosta, toisena tinavaluri, joka valaessaan

oli polttanut polvensa.

Ei ollut hän ennen koskaan käsittänyt, että ihmisellä voisi olla niin

monenlaisia kärsimyksiä ja kun hän vertasi entistä elämätään näiden

elämään, rupesi hän aavistamaan miten oli syntynyt tuo legenda, että

rikas mies oli mahdoton pääsemään taivaan valtakuntaan.

Täällä hän nyt siis makasi koko kesän näkemättä ilmaa ja luonnon

vehreyttä. Katkeralla mielellä hän ajatteli, miten vuoden kauniin

aika kului ja hän muisteli mitä milläkin ajalla ja minäkin päivänä

toimitetaan maalla. Huoneessa vilisi munkkikaapuja, risti kohotettiin

miltei joka päivä jonkun vuoteen luona kärsivän lohduttamiseksi.

Sten keskusteli usein munkkien kanssa, eikä hän voinut olla

yhtymättä heidän lausuntoon, että maailma oli viheliäisyyden laakso;

ja kun hänellä tuskat kävivät koviksi, oli helpotus tarkastella

ristiinnaulittua, joka kiemurteli tuskissaan ja nyt hän ymmärsi,

miten kristinusko oli voinut saavuttaa niin paljo kannattajia.

Eräänä päivänä kun hänen tuskansa olivat kovimmillaan, tuli Klaus

häntä tervehtimään. Tämä oli saanut kuulla, että Sten makasi

kuolemaisillaan ja tunsi tarpeen puhutella potevaa jos mahdollista

lohduttaakseen häntä. Mutta karastakseen luontonsa meni hän ensiksi

kapakkaan, joten hän saapui sairaalaan jotenkin toisella kymmenellä.

Kun hän sai nähdä Stenin, jonka hipiä taas oli käynyt valkoseksi

ja jonka kädet olivat hienot kuin ennen, heräsi hänessä vanha

kunnioituksen tunne ja hänen täytyi itsekseen myöntää, että kumminkin

oli olemassa ihmisiä parempia ja huonompia. Hän nimitti Steniä

nuoreksi herraksi, käski hänen ajatella sielunsa tilaa ja katua

syntejään; ei ollut Stenin syytä surra kuolemaansa, sillä seppäin

ammattikunta tulisi saattamaan hänet hautaan ja sitten viettämään

hautajaiset, joiden vertaisia ei ennen ole nähty. Sitten puhui hän

kautta rantain kuinka sääli olisi, jos sairashuone saisi Stenin

vaatteet hänen kuoltuaan sekä kehui ohimennen hänen takkinsa vaatetta

erinomaiseksi; housujakin voi varsin helposti vähän muuttaa. Muuten

käski hän Stenin tarkoin katsomaan, oliko taskuissa mitään. Sitten

siirtyi hän puhumaan siitä, kuinka anteeksiantamatonta on, että

vanhemmat rupeavat hankkimaan kasvatusta lapsilleen; siten tekevät he

nämä kuin vaivaisiksi. Stenistä olisi tullut hyvä seppä, jos häntä

olisi lapsuudesta opetettu vasaraa käyttämään ja siinä tapauksessa

olisi hän jo tässä ijässä voinut mennä naimisiin vaakamestarin

tyttären kanssa; tämä on nyt sen sijaan mennyt kihloihin erään

soturin kanssa, mutta siitä Stenin ei pidä välittää, eihän hänellä

kumminkaan enää ole pitkää elämisen aikaa ja hän, Klaus, tulisi

kyllä kantamaan lippua ruumissaaton edessä osottaakseen, että hän

puolestaan oli vainajalle antanut kaikki anteeksi.

Tämä viimeinen ajatus pani Klaun jalot tunteet siihen määrään

liikkeeseen, että hän purskahti itkemään ja itki niin, kuin

ainoastaan juopunut sen tehdä voi.

Mutta Klaus ei koskaan saanut kantaa lippua Stenin hautasaatossa

ensiksikään syystä, ettei hän ollutkaan lipunkantaja ja toiseksi

syystä, että Sten kostui.

Eräänä syyspäivänä laskettiin hän sairaalasta pois sillä

todistuksella, ettei hän enää ollut sairas, mutta ettei hän

myöskään koskaan voinut tulla niin terveeksi, että hän olisi saanut

tehdä työtä. Nyt hän tunsi koko sen totuuden, jonka Klaus oli

lausunut: kasvatus oli riistänyt häneltä keinot elättää henkeään.

Hän kulki turhaan ympäriinsä tässä jo valmiissa yhteiskunnassa

hakien paikkaansa; uinailijalle ei ollut paikkaa ollenkaan tässä

mehiläiskeossa. No, hyvä, eipä siis muuta kuin paeta koko tästä

keosta ja hakea toinen, jossa työmehiläiset elättävät kuhnureita. Hän

rupesi ajattelemaan luostarilaitosta, jossa ei tehty työtä, mutta

sillä elettiin hyvin hyvästi ja jossa sai käyttää aikaansa sellaisiin

yleviin rientoihin kuin taiteeseen ja kirjallisuuteen; hän ihmetteli,

ettei hän jo ennen ollut heittäytynyt luostarin helmaan.

Kepein askelin käveli hän Mustainveljesten luostariin Itäisen

Pitkänkadun varrelle ja soitti. Porttiluukku aukesi ja muuan

palveleva veli kysyi Stenin nimeä ja asiaa. Sten sanoi nimensä ja

pyysi puhutella luostarin päämiestä luostariin tulonsa johdosta.

Portti aukesi ja Sten pääsi puutarhaan, jossa hänen käskettiin

odottaa.

Priori istui parastaikaa konttorihuoneessa ja tarkasteli

taloudenhoitajan kanssa vero- ja maakirjoja; monet huolestuttavat

merkit osottivat luostarin tulojen vähentyvän. Tuumittava oli, miten

nämä taas saataisiin kohoamaan entiselleen; se oli vaikeaa, kun

alituisesti vaadittiin uusia apurahoja sotaan harhaoppisia vastaan.

Silloin ilmoitettiin hänelle Sten Ulffotin asia ja pyyntö.

-- Ulffot, Väringen, Hofstan ja Löfsala tilojen omistaja, sekö?

huudahti priori ja teki ristinmerkin. Hänhän tulee kuin itsensä

pyhän Dominikon lähettämänä. Minä tunnen Löfsalan mainiot tilukset:

tuhatkaksisataa tynnyrinalaa viljeltyä maata, paitsi niittyjä ja

metsiä, sahoja ja myllyjä ja erinomaista kalavettä. Laskekaa hänet

sisään, laskekaa kaikin mokomin! Ja sanokaa hänet tervetulleeksi

Herran nimessä!

-- Herra priori, virkkoi taloudenhoitaja, malttakaa vähän. Löfsala

on kyllä kaunis, vahinko vain, ettei sen nykyisellä omistajalla ole

halua hengelliseen säätyyn.

-- Nykyisellä?

-- Niin, Ulffotin suku on saanut väistyä kaikista tiluksistaan ja

suvun viimeinen jäsen lienee seikkailija, joka on koetellut yhtä ja

toista, pystymättä mihinkään.

-- Mitä sanot, mitä? Hm, se on toinen asia, mitä sellaisella voi

tehdä?

-- Ei siitä ei ole hyötyä eikä kunniaa; suita meillä on kyllin

syömässä eikähän tämä ole mikään ruokkimislaitos.

-- Niin juuri, virkkoi priori. -- Mutta kuka hänelle sen sanoo.

Tyytymättömänä ei saa koskaan laskea ketään luostarista, se oli pyhän

Dominikon viisain ja kauniin sääntö. Tahdotko sinä, veli Franciscus,

mennä puutarhaan puhuttelemaan tuota nuorta miestä? Selitä hänelle

vähän, varota häntä, niin, sinä ymmärrät! Mutta me jatkakaamme,

taloudenhoitaja!

Veli Franciscus oli pitkä mies, uhkaavan näköinen ja tuumiltaan

tympäsevä, jota käytettiin vierottamaan luostarista sellaisia

pyrkijöitä, jotka eivät olleet, kuten palvelevain veljesten oli

tapana sanoa, "tuottelijaita". Sillä dominikaanein munkkikunta oli

valtava valtiollinen mahti, jonka myötään täytyi olla ruhtinaiden

kanssa riidassa vallasta ja tavarasta, eikä se ollut mikään

hengellinen kasvitarha taivaan valtakuntaan valmistamista varten.

Kun Franciscus sai nähdä Stenin, vähäpätöisen, kuihtuneen miehen,

arveli hän voivansa kaikessa lyhykäisyydessä suoriutua koko

tehtävästä.

-- Mitä haette täältä luostarista? kysyi hän pitkittä valmistuksitta.

-- Haen rauhaa, jota ei maailma anna, vastasi Sten.

-- Harhaan käytte silloin. Tämä on taistelevan kirkon asesali eikä

täällä saavuteta rauhaa koskaan.

-- Mutta taistelun jälkeen tulee lepo, pisti Sten väliin, vaan tämä

ärsytti munkkia, joka tahtoi pitkittä selityksittä suoriutua tästä

palkattomasta työstä.

-- Sanokaa suoraan mitä haette ja puhukaa totta. Sanokaa näin: En

jaksa kaivaa enkä kehtaa kerjätä, siksi tahdon tulla tänne syömään.

Sanokaa siten, niin ette valehtele.

Sten tunsi munkin osuneen johonkin määrin paikoilleen ja vastasi

koristelematta:

-- Olette valitettavasti oikeassa.

Hämmästyen tästä odottamattomasta myöntymisestä ja hieman mieltyen

Stenin lapselliseen käytökseen, vei munkki Stenin peremmäs puutarhaan

ja jatkoi keskustelua:

-- Tunnen elämänvaiheenne ja ymmärrän mielialanne ja olemuksenne

salaisuuden. Kun luonto saa itsekseen vaikuttaa, syntyy siitä

loistavia tuloksia; kun ihminen sekaantuu asiaan ja tahtoo auttaa,

tulee siitä epäonnistunut tekele. Te luulette, että viljelys on

kehitystä; se on ainoastaan sairaloista kehitystä. Katsokaa tätä

päärynäpuuta. Se on vesa eräästä päärynäpuusta Santa Luciasta

Espanjasta, jossa sitä on viljelty viisisataa vuotta. Teistä on

mainiota, että se voi kasvaa kauniita hedelmiä, jotka meistä hyvältä

maistuvat. Mutta niin ei luonto ajattele; se on luonut makean

hedelmätertun siementen vuoksi, joiden tulee lisääntyä ja jatkaa

sukua. Katsokaas tätä hedelmää, kun halkasen sen! Näettekö siinä

siemeniä! Ette. Viljelys on riistänyt siltä siemenet. Ja katsokaa

tuota omenaa, joka loistaa noin punakylkisenä! Se on englantilaisen

omenapuun sekaletta. Siinä on vielä siemeniä, vaan jos niitä kylvän,

ei niistä koskaan kasva hedelmääkantavaa puuta. Ja jos tulee kylmä

talvi, paleltuu tämä arka sekakasvi, mutta kotiperäinen, happamen

hedelmän kasvava omenapuu säilyy. Ei pidä ruveta ihmisiä viljelemään,

varsinkin kun se aina tapahtuu muitten kustannuksella. Meidän maamme,

meidän karu ilmanalamme, ei se sovi sellaiseen hedelmäviljelykseen!

Olenko puhunut kylliksi selvään? Surkuttelen teitä, nuori mies, mutta

auttaa teitä en voi! Beati possidentes, onnelliset ne, jotka ovat

ehtineet pitää varansa. Vanhempanne pitivät kerran varansa, vaan

eivät kyenneet saavuttamaansa säilyttämään.

Sen jälkeen kääntyi hän puhumaan jokapäiväisistä asioista kuljettaen

Steniä porttia kohden.

-- Näkyy tulevan aikuinen talvi tänä vuonna, ainakin

pihlajanmarjoista päättäen.

Oli saavuttu portille, munkki avasi sen kohteliaasti ja virkkoi:

-- Hyvästi, herraseni!

Kun portti pamahti kiinni Stenin selän takana, tunsi hän, että

hän nyt oli ainaiseksi suljettu ulos yhteiskunnasta ja hän kokosi

sielun ja ruumiin voimansa viimeiset tähteet, tehdäkseen lopullisen

päätöksen. Mutta hänen tahtonsa oli lamaantunnt ja ajatuksensa

seisahtunut. Oli tullut hämärä. Hän jatkoi kulkuaan kaltevaa katua

alas merenpuoleiseen rantaan päin, aivan kuin jos häntä olisi

johtanut maan vetovoima, joka veti alaspäin. Hänen jalkansa osuivat

kulkemaan kapeaan solaan, joka oli aivan pimeä, likanen ja haiseva.

Mutta hän käveli edelleen, käveli ohkasta valonviirua kohden, joka

loisti solan päästä. Hän saapui vesiportille, joka oli jätetty

raolleen ja jonka läpi kuun säteitä pääsi tunkeutumaan katveikkoon.

Avattuaan portin seisoi hän laajan vedenkalvon reunalla, jota

Siklasaaren päältä nouseva kuu hopeoi. Veden loivat laineet leikkivät

tasaisesti kuutamossa ja hienonen, mereltä päin käyvä tuuli toi

raittiita lehahduksia ulapalta. Sten astui portin edustaiselle

kapealle kynnykselle ja veti portin taakseen lukkoon, ajattelematta

tarkemmin mitä hän teki. Samalla rupesivat kaikki kaupungin kellot

läppäämään iltasoittoa ja muureilla oleva vahti pärisytti rummulla

iltataptonsa, kehottaen ihmisiä käymään levolle. Sten otti lakin

päästään, lankesi polvilleen ja rukoili. Rukoiltuaan nousi hän

seisomaan, käänsi selkänsä meren puolelle, laski käsivarret ristiin

rinnalleen ja ojentaen katseensa tähtiä kohden antoi hän ruumiinsa

vaipua taaksepäin, ikäänkuin levolle laskeutuessaan.

Kimalteleva vedenkalvo avautui kuin musta hauta, joka heti taasen

sulkeutui, ja pinnassa näkyi suuri pyöreä kehä, kuin gloria

pyhimyskuvissa; se laajeni, siitä kasvoi useampia renkaita, jotka

ohentuivat ja tasoittumistaan tasoittuivat. Aavikon loivat laineet

palasivat kohta takasin ja leikkivät hyppien kuutamossa kuin eivät

äsken olisi säikähtäneetkään.