HYLKEENPYYTÄJÄT.

Ulkona merellä vyöryttelivät aallot kuohua ja jäitä kohti saarta;

tuuli kohisi mahtavasti, järkytellen nuottatalasta ja jotenkin huonon

päivästä venelaituria rannalla. Mutta aallot eivät olleet syksyn

raskaita, harmaita laineita, jotka väsyksissä voimattomasta

taistelusta huokaellen pieksivät kallioita. Ei, ne olivat aikaisen

kevään pirteitä, sähiseviä ja voitostaan varmoja aaltoja, jotka

muserrellen talven kahleita roiskuttivat kuohua ja jääkiteitä

korkealle ylös punaisille, siloisiksi kuluneille graniittikallioille.

Tuuli ei ollut syksyn surumielistä kohinaa, vaan oikullista

kevätmyrskyä, joka kyllä lauloi vapausvirsiään kovaakin kovemmin, vaan

jota kaikki yksinaisen saaren asukkaat tuolla kaukana etelässä

Suomenlahdessa tervehtivät kuin vapauttajaa, sillä se julisti, että

talvi oli loppunut, jopa -- ja se oli vielä parempi --kevättalvikin,

jolloin jää ei pettänyt eikä kantanut.

Kuitenkin istui majakanvartia Leander Virolainen, psalttari kädessä ja

silmälasit nenällä, synkkänä ja surumielisenä pöytänsä vieressä

tuvassaan. Hänellä siihen oli myöskin monta syytä. Mainitaksemme, mikä

se lähimmin kalvoi hänen sydäntään, oli se hänen vanhan ystävänsä

Petter Himmasen, majakkamestarin, kuolema. Kaksi päivää sitte oli hän

itse veisannut hautausvirren ja itse lukenut Herran siunauksen

kuolleelle kumppanille ja virkaveljelle. Sillä siellä ulkona -- --

karin yksinäisillä luodoilla ja saarilla, 30 meripeninkulman päässä

etelään päin Viipurin läänin rannasta, ei ollut ketään pappia

kastamaan, vihkimään eikä hautaamaan ihmisiä aikanaan eikä milloin

olisi tahdottu. Pappi tuli, milloin hänelle soveltui, ja toimitti

silloin yht'aikaa kaikki ne pyhät toimitukset, jotka kävi toimittaa.

Milloin pappia ei ollut saapuvilla, oli Leander Virolainen, jolla

kaikkein mielestä oli erinomainen ääni ja jota pidettiin raamatun

taitavana miehenä, ikään kuin äänettömällä sopimuksella valittu

pitämään huolta saarelaisten jumalanpalvelus-menoista. Hänen tupaansa

kokoutuivat saarelaiset vaimoineen ja lapsineen joka sunnuntai

kuulemaan, miten hän laulavalla, pitkäveteisellä äänellä luki vanhaa

postillaansa.

Siinä istui hän nytkin, hajamielisesti selaillen pyhää kirjaa ja

silloin tällöin surumielisesti katsoen ulos ikkunasta. Totta

puhuaksemme ei se ollutkaan yksistään suru, joka kalvoi hänen

mieltänsä. Kyllähän Petter Himmasen kuolema oli surettava asia, mutta

olipa se hänen kuolemansa lisäksi sattunut vielä hyvin sopimattomaan

aikaan. Juuri silloin, kuin hylkeen pyynti oli tulossa, kuin hylkeen

pojilla vielä oli harmaa turkki, hieno kuin sametti, silloin sairastui

hän. Ja nyt -- vieläkään ei olisi ollut liian myöhä hiipiä

jäälauttojen, kivien ja röykköjen turvissa noiden lihavain eläinten

tienoille, jotka ölisivät rakkauslaulujaan päiväpaisteisilla

kallioilla -- nyt hän kuoli, vaikka kyllä oli koetettu lääkitä häntä

saunalla, ruutiviinalla ja pirunpaskalla. Mitäpä nyt maksoi ajatella

pyyntielämän iloja, eihän käynyt yksin lähteä pyytämään hylkeitä.

Petter Himmanen, hän oli poissa ainiaaksi, ja muut saarelaiset, niin,

he olivat jok'ainoa, kuin osasi pidellä pyssyä, pyyntiretkellä jo

neljä päivää sitte. Leander huokasi syvään, ja, postilla polvillaan,

luuli hän hurskaassa itsepetoksessaan sen huokauksen tarkoittavan

kaiken katoavaisuutta, maallisen elämän lyhyyttä ja kuoleman varmuutta

--vaan eipä se pettänyt hänen vaimoansa; sillä kahdeksan vuoden

kokemuksesta vaimo kyllä tiesi, mitä hänen kevätlevottomuutensa

merkitsi. Hän ymmärsi nuo miehensä pitkät katseet tuonne ulos

loistavaan jäänrajaan ja kuohuville siniaalloille.

Vaimo puuhaili nyt lieden luona kahvipannun ja kuppien kanssa,

katsahtaen silloin tällöin mieheensä pienillä, kiiltosinisillä, mutta

kylmillä silmillään. Hänen ahavoitunut muotonsa näytti melkein

kauniiltakin, milloin hän ei puhunut eikä nauranut, mutta heti, kuin

suu aukesi, tuli näkyviin pienet, terävät kissanhampaat ja

veripunaiset ikenet, jotka ynnä suupielien piirteet saattoivat koko

muodon näyttämään ankaralta ja häijyltä.

-- Kuules, Leander, sanoi hän nyt, hylkeet ulisivat viime yönä oikein

hirveästi. Siellä oli harmaa hyljekin joukossa; se pani parastansa

oikein koko taitonsa mukaan, ensin pitkään huuuu, kuin oikea

Kronstadtin höyrylaiva, ja sitte se haukkui kuin narttu hienoimmalla

äänellä -- kyllähän sen kaiketi kuulit?

Leander katsoi synkkänä alas, ei ollut kuulevinaan puhetta, valitti

vain psalmistan kanssa: "Kuinka aivan turhat ovat kaikki ihmiset,

jotka kuitenkin niin suruttomasti elävät. Sela!"

-- Kuplahylkeet olivat myös liikkeellä ja älisivät tänä yönä. Oli

niitä viisi tai kuusi kappaletta. Hullunkurisia ääniä niillä on, kuin

ovat osoittavinaan rakkauttansa. Ihan kuin annettaisiin lapselle

vitsaa.

-- "Katso, minun päiväni ovat kämmenen leveys tykönäs, ja minun

elämäni on niinkuin ei mitään sinun edessäs", sanoi Leander

horjumattoman tyynesti, pudisti suurta, raskasta päätään ja hitaasti

otti silmälasit pois nenältään. Sitte hän paremmin vain itsekseen

sanoi vielä:

-- Eihän hylkeitä voi yksinään pyytää, ei ne ole mitään karjaa.

-- Tiedäpäs, sanoi vaimo nauraen, ja samalla näkyivät terävät hampaat

ja veripunaiset sisähuulet, Petter Himmasen uusi renki kuuluu olevan

kelvottoman hyvä pyssymies.

Leander hypähti ylös kuin hylje, kuultuaan etuvartian varoitusmerkin,

löi kiinni pyhän kirjan ja heitti sen pöydälle rajummin kuin

hartaasti. Äkeissään hänen ikäisellensä sopimattomasta kiivaudesta,

jota oli näyttänyt, sanoi hän väkisin tyynnytetyllä äänellä:

-- Akat tietävätkin kaikki ja luulevat ymmärtävänsä kaikki. Himmasen

renki, oikea mantereen aarre, hänkö uskaltaisi kastella käpälöitään,

kuin aallot vyöryvät ja jää lähtee liikkeelle. Missä hän olisi oppinut

ryömimään hylkeiden luo, missä pyytämään, missä ampumaan pilkkaan

kuudenkymmenen askeleen päästä? Ei sitä joka mies osaakaan.

-- Niin sanottiin hautajaisissa, hän kuuluu olevan Korsnääsistä, ja

siellä ne kuuluvat olevan aika suuria pyytäjiä ja käyvän joka vuosi

hylkeen pyynnissä.

Nyt Leander ei enää jaksanut hillitä mieltänsä, hän ärjäsi:

-- Akka, tuota sinä et ole sanonut minulle koko keväänä. Mikä sen

rengin nimi on ja milloin hän tuli tähän saareen?

-- Matti Neula, vastasi vaimo äreästi, ja jos hän on ollut täällä

kuukautta kauemmin, niin sano minua valehtelijaksi.

Leander tiesi kylliksi; hän pukeutui pyyntivaatteihin, otti lakkinsa,

pyssynsä, kiikarinsa, kompassinsa ja evästä, ja astui alas

rantaan. Siellä hän järjesteli kaikki valmiiksi keväiselle

hylkeenpyynti-retkelle ja läksi sitte etsimään Matti Neulaa. Vasta

hämärissä hän tapasi hänet, ja he päättivät lähteä jo samana iltana

ennen, kuin Suomenlahden jää ehtisi kokonaan pirstautua.

Hämärissä lähdettiin rantalaiturille, jossa mertoja, rysiä, verkkoja

ja muita pyydyksiä riippui pienen ranta-aitan ulkoseinillä. Se oli

vain pieni kevätretki lähimmälle karille pohjoiseen päin; pyytäjät

aikoivat viipyä poissa ainoastaan muutamia päiviä ja sen tähden

katsoivat voivansa ottaa pienemmän veneen, jonka kantavuus ja

kelvollisuus myrskyssä kuitenkin olivat luotettavammat kuin monen

kuuluisan huvipurren.

Laskeutuneen auringon kajastuksessa ja välkkyvien tähtien valossa

lähdettiin matkaan. Venettä työnnettiin jäätä myöten parisataa

kyynärää, jolla matkalla pyyntimiehemme saivat monesti kaalaa vedessä

aina polvia myöten. Jään laidassa nousivat miehet veneesen, airot

pistettiin ulos ja kareja kohti luistettiin pitkin meren pintaa, joka

pitkinä, värittöminä aaltoina vieri maalle päin.

Leander istui etuairoilla ja koetti hämärässä saada oikeaa selkoa

tuntemattomasta kumppanistaan, hän muisteli nähneensä ilmissä tai

unissa nuo kasvot, tuon muodon, mutta missä ja milloin, sitä hän ei

voinut mitenkään muistaa. Mutta ei se voinut olla erehdystä, miehen

joka liike, joka nykäys ja väräys näyttivät tutuilta.

Puolen yön paikoilla tavattiin jäälautta, jonka pyytäjämme valoisana

kevätyönä arvasivat virstan laajuiseksi poikki mitaten. Se oli

"rantajäätä"; lautta oli näet tasainen kuin pöytä, jota vastoin

"merijäässä", näyttäköönpä se kuinka tasaiselta hyvänsä, aina on

harjanteita ja notkoja, joita myöten pyytäjä voi ihan näkymättä hiipiä

lähelle saalista. Varovasti nousivat pyyntikumppanit uiskentelevalle

saarelle, vetivät jäälle veneen, joka on juuri sitä varten tehty

keulasta hyvin loivaksi, söivät kylmän illallisensa ja pistäytyivät

niin sanottuun makuusäkkiin, joka on hylkeen nahasta ja sisustettu

lammasnahalla ja johon mahtuu kaksi miestä. Päivän valjetessa

heräsivät he ja saattoivat siitä, että jäässä oli monessa kohdin

reikiä, arvata hylkeitä liikkuneen siellä. Hylje kaivaa uskomattoman

nopeasti ja taitavasti etujaloillaan jäähän henkireikiä ja pitää niitä

auki siten, että tuon tuostakin nousee ylös toisesta ja sukeltaa

takaisin alas toisesta. Hylkeen pyynti aukealla rantajäällä voi

ainoasti kahdessa tapauksessa onnistua: jos hylje, joka muuten makaa

hyvin raskaasti, on nukkunut ja siten päästänyt henkireikänsä

jäätymään -- silloin pyytäjä tavallisesti tappaa sen nuijimalla --

taikka myöskin jos pyytäjän onnistuu saada hylkeen poika. Tämä

viimemainittu julma pyyntitapa, jota onneksi harjoitetaan ainoastaan

Suomenlahdessa, vaan ei Itämeressä eikä Pohjanlahdessa, on sellainen,

että elävään hylkeen poikaan leikataan syvät haavat kummallekin

puolelle selkärankaa ja niistä pistetään vahva hieno nuora

selkänikaman alatse; elukka parka, joka koko ajan vikisee ja valittaa

ja itkee ihan kuin lapsi, niin että kyyneliä tulvimalla juoksee

silmistä, lasketaan sitte siten kytkettynä jostakin henkireiästä

veteen. Sen valitus houkuttelee sinne täysikasvuisia hylkeitä, ja ne

näyttävät tulevan niin liikutetuiksi, että hetkeksi unhottavat

arkuutensa. Sillä kuin poika vedetään jälleen ylös jäälle seuraa

tavallisesti sen emä, jopa joitakuita muitakin, ja ne joutuvat siten

pyytäjän pyssystä tuiskahtavan surman suuhun. Hylkeiden onneksi ei nyt

ollut mitään poikia jäälautalla; ei siinä näkynyt mitään muita

asujamia kuin joitakuita rohkeita lokkeja ja kymmenkunta varista,

jotka muuttivat Suomesta Viron puolelle ja viisaasti kyllä käyttivät

hyväkseen jäälauttaa, päästäkseen vaivaamasta siipiänsä. Niinpä

pyytäjillämme ei ollut muuta neuvoa kuin soutaa eräälle luodolle, joka

oli monen meripeninkulman päässä, mutta jossa Leander tiesi ihan

varmaan olevan hylkeitä.

Monta tuntia soudettuaan vastatuuleen lähestyivät he viimein luotoa

lännestä päin. Keveät pilven hattarat, tuollaiset tuulen kourat,

ennustivat tuulta ja häikäsevä, keltaisen valkoinen hohto idässä

ilmoitti auringon kohta nousevan. Vielä muutamia minuutteja

soudettuaan kallioiden siimeksessä laskivat pyyntimiehemme niin hiljaa

kuin mahdollista luodon rantaan. Hiljaa noustiin pois veneestä; nyt

piti vatsallaan ryömien kanervikkoa ja variksen varvikkoa myöten

päästä matalan kalliosaaren harjalle, sieltä tähystelemään itään päin,

sillä hylkeet näet aina valitsevat päiväpaisteisen puolen kallioista.

Jo oli päästy, pyssyt ojennettuina ja hanat vireissä, ryömimällä

luodon harjalle, joka itäpuolelta oli melkein äkkijyrkkä. Siinäpä

olikin edessä näkö, joka kyllä ilahutti pyssymiestä. Muutamat aikaisin

tulleet koskelot riitelivät äsken saamastaan hauista kallion juurella,

jolla kaksi vanhaa, leikistä jo ammoin luopunutta naarashyljettä oli

etuvartioina muille kumppaneillensa. Tuon tuostakin käänsivät he kuin

linnut liikkuvaista päätään ja tähystelivät tarkkaavasti suurilla,

kauneilla silmillään, jotka ovat omituiset jo siitäkin, että silmän

terä on nelijakoinen. Tuossa alhaalla makasivat hylkeet veden

kalvossa, vaikka niistä ei näkynytkään muuta kuin mustat pilkut, jotka

silloin tällöin kohosivat pinnasta, pannen sen värehtimään. Hylje näet

maatessaan tajuttomasti nousee joka neljäs tai viides minuutti ylös,

hengittää ja vaipuu jälleen alas; se makaa niin raskaasti, että se

ilman valppaita vartioitansa olisi auttamattomasti hukassa.

Kuin aurinko yleni meren kalvosta ja teki välkkyvien aaltojen ylitse

taivaanrannan ja luodon välille sädesillan, heräsivät hylkeet ja

alkoivat, omituisesti hiljaa älisten ja muristen, nousta rannan

kallioille. Käpälillään ne työntelivät pois tieltä kaikki levät ja

haurat, joita aallot olivat työntäneet rantaan. Ne uivat

mestarillisesti, mutta liikkuivat rannalla hitaasti madon tavoin.

Niiden tappimaiset, muodottomat ruumiit olivat kuitenkin hyvin

notkeat; muutamat makasivat sitenkin, että pääpuoli oli seljällään ja

purstopuoli vatsallaan. Yhä useampia kokoutui näitä leikikkäitä,

miellyttäviä eläimiä päiväpaisteiselle rannalle ja moni niistä myöskin

oli jo pyssyn kantomatkalla.

-- Oletko valmis? sanoi Matti, me ammumme yht'aikaa.

Leander tahtoi vielä kerran sovittaa tähtäystänsä tuen varaan, kuten

saarelaiset aina ampuvat -- vaan silloin hän tapaturmasta tuli

sysänneeksi erästä pyöreätä kiveä. Se alkoi vieriä rinnettä myöten,

hyppi jymisten kalliolta toiselle ja putosi lumpsahtaen ja roiskuttaen

veteen.

Kiven ensi äänestä viskautuivat hylkeet mölisten mereen, ja tuota

pikaa oli paikka tyhjänä.

Matti vihastui hirmuisesti tällaisesta pyynnin päätöksestä. Kaikki

hänen pyyntikiihkonsa oli päässyt paraimpaan vauhtiin. Hän hyppäsi

kiroten ja uhaten ylös ja käänsi pyssyn Leanderiin päin. Ikään kuin

olisi otettu yht'äkkiä tulta pimeään huoneesen, niin nuo vihastuneet

silmäykset ja kiroukset valasivat Leanderin hämärän muistin; nuo

silmät hän oli ennen nähnyt, ja nyt hän tunsi myöskin tuon karhean

äänen. Kohta kaksikymmentä vuotta sitte oli hän ihan sattumalta nähnyt

hänet häissä Virolahdella.

-- Hiljaa, Juho Pöysti, malta mielesi; muuten voit saada vielä yhden

ihmishengen omalletunnollesi.

Pyssy kilisten putosi Pöystin käsistä kalliolle. Hän ei sanonut

sanaakaan, mutta hänen kasvonsa sävähtivät kalman kalpeiksi. Vavisten

otti hän pyssyn ylös ja vaiti alkoivat molemmat miehet ikään kuin

sopimuksesta astua alas veneen luo. Ei maksanut vaivaa ajaa pakenevia

eläimiä takaa, sillä eipä millään soudulla voida tavoittaa vedessä

pakenevaa hyljettä.

Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kotiin päin, varsinkin kuin

tuuli, joka puhalteli suoraan pohjoisesta, näytti vahvenevan, eikä

pienellä veneellä uskallettu jäädä kovempien tuulien käsiin. Meri oli

muuttanut väriä, se näytti häijyltä ja rumalta, niin kuin kauniit

kasvot vihastuksen hetkenä. Vaiti istuutuivat miehet veneesen ja

käänsivät keulan kotisaartansa kohti. Kumpikin istui omissa

ajatuksissaan. Matille oli, kuten hänen oikea nimensä oli, Juho

Pöystille oli tämä soutu surun matka suruisissa ajatuksissa. Hän

ajatteli, miten pahat työt riippuvat kiinni toisissaan, miten

rikoksessa jo on toisen rikoksen siemen. Hän oli 16 tai 17 vuotta

sitte vihasta ja kateudesta tahallaan surmannut erään kumppanin. Hän

oli kihlakunnan-oikeudessa Virolahdella kestänyt tutkimuksen, tuon

hirveän tutkinnon, joka veti hänen sielunsa syvyydestä esiin kaiken

kurjuuden ja kaiken saastan. Todistajat olivat piirre piirteeltä

paljastaneet hänen tekonsa; oikeastaan hän itse vasta nyt näki sen

koko laajuudessaan ja hirmuisuudessaan. Tuomari oli kaivellut hänen

sielunsa syvimpään pohjaan asti. Yksin vankeuskin oli helpotusta ja

lohdutusta niiden sielun tuskien rinnalla, joita tutkinto hänelle

tuotti. Hän oli kärsinyt "vesi ja leipä" rangaistuksen, kulkenut

pitkän matkan Siperiaan. Kyllä hän muisti sen äärettömän matkan, yöt

päivät jääkylmissä rautatievaunuissa; hän muisti suuret lotjat ja

purjehduksen autioita jokia myöten, muisti Tobolskin vankilan. Sitte

marssin vuorien ylitse, jossa niin monet haudat tien varsilla

kertoivat niistä, joille kuolema oli tullut vapauttajaksi. Sitte taas

kuukausia kestävä matka Amur-jokea myöten meren rantaan. Siellä,

tuhansien peninkulmain päässä kotimaasta, oli onni hänelle suotuisa,

hän sai tilaisuuden paeta. Ei hän epäillyt hetkeäkään, mihin päin

läksisi. Ei häntä haluttanut vapaasen Amerikkaan, ei Austraalian

kultamaahan, hän läksi kotia kohti ja saapui sinne, kestettyään

vaivoja ja vastuksia vuosikausia. Antautumalla palvelukseen ja töihin

autioimmille saarille, kauas entisiltä paikoilta, oli hän saanut

salatuksi oikean nimensä ja entisen elämänsä. Mutta nyt? Nyt oli tämä

Leander Virolainen ilmaiseva hänet. Pitikö hänen joutua taas

tuuliajolle ulos maailmaan tämän vento vieraan tähden, joka oli nähnyt

hänet vain kerran kohta kaksikymmentä vuotta sitte? Ei, ei, vaikka

hänen ensimmäinen rikoksensa kantaisi miten hirmuisia hedelmiä!

Levottomuus ja tuska enemmän kuin soutu nostivat hikikarpaloita hänen

otsalleen. Soudettuaan monta tuntia tuulessa ja rankkasateessa olivat

pyyntimiehemme mielestään ihan lähellä kotisaaren rantaa jään

laidassa. He näkivät hämärän rantakuvan, venetalaan, laiturin ja

ylempänä majakan ja asuinhuoneet, jotka näyttivät kyhmyselkäisine

kattoineen synkiltä. Mutta pyyntimiesten ja saaren välillä oli

aaltoileva jäävyöhyke, kylmä, harmaanvihreä, kammottava, mahdoton

kulkea. Mahtava Neva oli vuorokauden kuluessa purkanut jääpeitteensä;

Pietarin rantasiltoihin ja siltain patsaihin oli jää murskautunut

pikku palasiksi; väkevä virta vei ne mereen ja itätuulen avulla

Kronstadtin ohitse kauas pois; ja nyt pohjoistuuli ajoi sitä jäävyötä

suuressa kaaressa saarta vasten. Alkoi jo hyvin pimetä.

Jos nämä pyyntimiehet eivät olisi peljänneet toinen toistansa, niin he

kyllä olisivat ajoissa neuvotelleet tilastansa ja palanneet siihen

luotoon, josta olivat lähteneet, ja siellä odottaneet parempaa ilmaa,

mutta ei kumpikaan sanonut sanaakaan eikä tehnyt mitään ehdotusta, ja

siinä heidän veneensä nyt vatkautui jäitä vasten.

Pahemmin kuin jäät, sade, tuuli, pimeä ja kammottava yksinäisyys he

kuitenkin itse olivat kauhuksi toinen toisilleen. Kumpikin pyssyineen

istuivat he ainoastaan viidentoista jalan päässä toisistaan heikossa

veneessä, avaran taivaan alla, jyskävien jäälauttojen ja pauhaavien

aaltojen keskellä, vartioiden kuin väijyvät ilvekset toinen toisensa

pienintäkin liikettä. Ennen kuin heistä toinen tai toinen pääsi

rantaan, täytyi toisen luopua elämästä. Matti tiesi, millä vaivalla

hän oli päässyt kotimaahansa, eikä mikään enää voinut saada häntä

mielisuosiolla toistamiseen luopumaan tästä maasta, ainoasta, joka

vielä oli hänelle arvokas. Leander tiesi kysymättäkin, mitä tämän

murhamiehen sielussa liikkui noiden läpinäkymättömäin silmien takana.

Hän tiesi, että Juho Pöysti, kerran jo tuomittu hänen todistuksensa

johdosta, ei voinut katsoa enää olevansa minuuttiakaan turvassa, kun

hänen salaisuutensa nyt kerran oli tullut ilmi. Ja kauhukseen hän

näki, miten tämä Pöysti silloin tällöin levottomasti näpelöitti

pyssyä. Leander oli kyllä usein Simeonin kanssa sanonut: "Nyt sinä

lasket palvelias rauhaan menemään", sekä oli sanonut elämää

orjantappuraiseksi tieksi ja kuolemaa vapauttajaksi; mutta nyt hänessä

heräsi kukistumaton rakkaus tähän kallisarvoiseen lainaan, joka oli

kyllä aikanansa perittävä häneltä takaisin.

Kohta he huomasivat, että, vaikka tuuli näytti yhä kiihtyvän, aaltojen

voima kuitenkin laimeni. Uusia jäälauttoja oli siis ajautunut

pohjoisesta päin tänne. Ja vaikka olikin pimeä, näkivät he sentään

arvaamattoman laajan jäälakeuden hitaasti lähestyvän. Sanaakaan

sanomatta ymmärsivät molemmat, että, kuin nuo suuret lautat saapuivat

veneen luo, silloin ei ollut muuta neuvoa kuin hypätä jäälle, sillä

vene oli joko musertuva tai kaatuva.

Jääkenttä lähestyi. Jo nousi vene niin korkealle, että oli kaatua.

Teljot antoivat perää, sivut painuivat yhteen, levisivät jälleen ja

puristuivat taas yhteen, kuin olisi vene läähättänyt tuskasta ja

syvään vetänyt henkeä. Kuin se pahimmillaan rutisi, hyppäsi Leander,

ollen lähempänä keulassa, veneestä jäälle. Vitkastelematta teki

Mattikin samoin. Mutta nyt silmänräpäyksessä käsittivät he, että

jäälautta ei voinut kantaa kahta henkeä. Taistelu hengen edestä, jota

he olivat veneessä karttaneet niin kauan kuin mahdollista, tuli tässä

välttämättömäksi, se vaati hengen uhalla pikaista ratkaisemista.

Rikollisen tapaan viisastellen arveli Matti, että tässä nyt oli vain

hätäpuolustus, sillä kummallakin heillä oli yhtä suuri oikeus pysyä

jäälautalla. Vitkastelematta ja antamatta sekunninkaan aikaa

vastustajalleen syöksyi Matti häntä vasten, ja Leander huudahtaen

painui vihreäin, säkenöivien jääpalojen välistä pohjaan. Ankaroilla

ponnistuksilla, joihin oli tarpeen kaikki sielun ja ruumiin voimat,

pääsi Matti märkänä ja uuvuksissa veneen luo, joka oli kaatunut, sai

sen jälleen pystyyn ja vietti siinä suuressa tuskassa kaksi

vuorokautta, kunnes palaavat hylkeenpyytäjät hänet puoli kuolleena

pelastivat.

Hän oli kalliista ostanut oikeuden jäädä eloon ja elää isänmaassansa.

Ja millaista elämää! Ainaisessa taistelussa olemassa olosta,

lakkaamattomassa puuhassa kaikkein niukimmasta toimeentulosta. Ja

millainen oli se isänmaa, johon hän oli niin kiihkeästi ikävöinyt?

Muutamia satoja tynnyrinaloja kallioita ja luotoja peninkulmain päässä

ulkona meressä, jossa mänty kasvoi sateenvarjon kaltaisena miehen

korkuiseksi, jossa jokainen jauhon hiukka täytyi suoralla

vaihtokaupalla hankkia Narvan markkinoilta ja Inkerinmaan

rantakauppaloista viisi vakkaa jauhoja silakkavakasta -- jossa joka

puupuikko oli saatava mantereen rannikoilta tai Kotkan roskakasoista.