Apulainen Helm käveli levottomasti edes takaisin asunnossaan; hän oli
hyvin kiihtynyt; milloin hän väänsi lampputulta pienemmäksi, niin että
huone tuli melkein hämäräksi, milloin taas ylös niin, että se savusi.
Aina välistä katsahti hän kelloansa, meni ikkunan luo, työnsi
kartiinia syrjään ja katsoi pitkin lehtikujaa ja etemmäksi jäälle,
eikö ketään näkynyt tulevan. Ei ketään näkynyt, ei ketään tullut;
kaikki oli äänetöntä, kuollutta, autiota, valkoista, ainoastaan
pitkät, suorat varjot, joita kuun valo piirteli äärettömälle
lumipeitteelle, ja lumiset koivut tuottivat elävyyttä ja muotoa
autiolle talvimaisemalle. Tähdet säkenöivät ulkona ja kalpeat
revontulet ikään kuin ammuskelivat vasamoita ylös taivaan kannen
keskustaa kohti. Kuin apulainen kyllä jo kymmenettä kertaa meni
ikkunan luo ja kuunteli, kuuluikin heikkoa kulkusien ääntä etäältä
jäältä. Apulaisen katse kirkastui, nopeasti hän asetteli pois muutamia
avattuja kirjoja ja papereja ja meni tampuriin avaamaan ovea.
Kulkusten ääni kuului yhä kirkkaammin ja selvemmin. Nyt ajaja saapuu
pihaan; nyt hän ajaa ohitse. Se lienee ollut joku, joka ajoi
talvitietä kirkonkylään, ajatteli apulainen ja palasi taas
hnoneesensa. Vielä kului muutamia pitkiä minuutteja ja sitte viimein
kuului aisakellon ääni lumipeitteiseltä järven jäältä. Se varmaankin
on tohtori Lorentz, supisi Helm ja kuunteli tarkkaavasti -- niin, hän
se on -- sehän on minun oma aisakelloni; nyt minä sen tunnen. Kuinka
voinkaan minä äsken olla niin hajamielinen -- -- -- Vilkastuneena meni
hän taas etehiseen.
Kului kuitenkin monta minuuttia ennen, kuin matkustaja ehti kääntyä
järven jäältä lehtikujaan ja nousta vastamäkeen apulaisen asuntoon.
Viimein pysähtyi reki rappusien eteen. Apulainen meni ulos paljain
päin ja sydämmellisesti tervehti tulijaa.
-- No, rakas veli, kyllä minä olen odotellut sinua levottomasti ja
kärsimättömästi. Millainen oli keli?
-- Keli oli hyvä ja hyvästi kaiketi voidaan täälläkin.
-- Niin minä luulen, mutta on niin levollista, kun on lääkäri läsnä.
Suoraan sanoen, hyvä veli, tämä niin sanottu viisas rouva näyttää
minusta olevan kaikkea muuta kuin -- -- --
Tällä välin oli tohtori päässyt sisään ja alkanut riisuutua. Tohtori
Kalle Ville Lorentz oli lyhyt, jäntterä mies, jonka lihavuus ja
punakkuus heti näyttivät, että hän ei ollut tutkinut ainoastaan taitoa
antaa muiden elää, vaan osasi elää itsekin. Hänen olentonsa ja
kasvonsa eivät olleet kauniit, mutta, vaikka hän olikin lihava ja
muoto ei ollut varsin tarkkapiirteinen, loisti siinä kuitenkin elämän
iloa ja hyväsydämmisyyttä vilkkaista silmistä ja miellyttävistä
kuopista sileäksi ajellun leuan ympäriltä, niin että nähtyä nämä
ruskeat, leikitsevät silmät ei voitu olla tuntematta mieltymystä tähän
mieheen.
-- No, kuinka hän on nyt ollut, sairas, tarkoitan minä; onko hän
elänyt järjellisesti, ymmärtäväisesti -- ruokahalu hyvä, no niin,
sitte on kaikki hyvin, toivon minä.
-- No, annas katson, miltä sinä itse näytät tätä nykyä. Onpa siitä
kosolta aikaa, kuin viimeksi tapasimme toisiamme -- kuusi vuotta, se
oli 18--, -- no niin, sinä olet vaeltanut Siionin yrttitarhoissa ja
poiminut Saaronin kukkia. No niin, olet sinä taitellut muitakin
ruusuja, kauniin Helenan. Kyllä totisesti; ja tohtorin leveä,
ystävällinen muoto vetäytyi nauruun, joka päättyi hiljaiseen
tuhahtelemiseen -- se oli hänen tapansa.
Apulainen näytti vakavalta.
-- Niin, siitä on kuusi vuotta nyt. Oletpa sinä aika lailla muuttunut.
Mihin ihmeelle sinä olet hukannut ruskeat kiharasi, se oli vahinko.
Tukka oli sinun voimasi, sinun loistosi ja sinun turhamaisuutesi
ylioppilasvuosina. Mutta mitenkä, etkö sinä jo mene sairaan luo.
-- Niin, maailman ihanuus katoo, jatkoi tohtori aristelematta; minä
olen kuluttanut pois tukkani. Opinnot ja yövalvonta! Niin, niin, minä
olen matkustellut puoli Europpaa ja tutkinut sekä Eskulapiusta että
Bakkusta. Oletko ollut Wienissä Esterhazy-kellarissa? Etkö! no, siitä
saamme puhella sittemmin. Tiedätkö, mitä minä ajattelin ajaessani tätä
perhanan (ai, anna anteeksi, sinun luonasi ei taida olla tapana
kiroella) tietä Viipurista. Niin, siitä on tänä iltana juuri
yksitoista vuotta, kuin pidimme sen kuuluisan serenaadin kauniille
Helenallemme.
Pastori punastui ihan tukan rajaan asti ja muistutti taas sairasta.
-- No, no, hyvä veli, ei sinun pidä joutua hämillesi; minähän se olin
niin kelvottoman tyhmä, kuin minä tavallisesti olen. Meidän
Helenallemme, sanoin minä -- niin, anna anteeksi, mutta siihen aikaan
hän oli meidän. Nyt hän on sinun. Onko hän paljon muuttunut?
-- Onpa niinkin, vastasi Helm selvinneenä hämmennyksestään; ei elämä
ole kulkenut hänen ohitsensa, jättämättä merkkejä --- -- se kaikkea
kalvava. --Mutta kuulehan, eiköhän sinun pitäisi nyt mennä jo sisään?
-- Ei, minä olen liian kylmä vielä, sanoi tohtori ja palaten
ensimmäiseen ajatukseensa lisäsi:
-- Niin, mutta perhanan suloinen hän oli, kuin muistelen häntä. Ei,
minäpä en huolikaan naida -- totisesti minä en huoli.
Nyt kurkisti ovesta pörröinen naisen pää, kasvot kalpeat, piirteet
karkeat ja paisuneet.
-- Kas, rouva Bergström, sanoi tohtori. Pelkkiä vanhoja tuttuja. No --
milloinka te olette muuttanut tänne talonpoikaisseutuun? Kuinka sairas
voipi?
-- Nyt se alkaa, sanoi rouva niiaten ja katosi.
-- Tulen kohta, sanoi tohtori, riisui nuttunsa, etsi matkalaukusta
lyhyen mekon, lämmitteli sitä ja jatkoi sitä tehdessään ihan
rauhallisesti puheluansa.
Helm oli, kuullessaan valittavaa ääntä sisemmistä huoneista,
liikutettuna vaipunut kirjoitustuoliinsa ja kuiskasi: mutta, etkö sinä
nyt jo mene sisään?
-- Mahdotonta -- en vielä. -- Niin, jatkoi tohtori ikään kuin
itsekseen, kukapa olisi luullut, että me tapaisimme toisemme täällä
niin monen vuoden perästä. Ja hän, kaunis Helena sitte. Muistatko,
miten hän näytti kauniilta luistellessaan klubin radalla Helsingissä.
Se oli Nordenskiöldin juhlassa. Karvalakki keikarimaisesti päässä kuin
keihäsluutnantilla, hoikka kuin vitsa. Kaikkein mielestä ensimmäinen
jäällä kuten tanssisalissakin. Niin, niin, se oli silloin; Straussin
valssi, höyryävä malja, sähkövaloa ja Bengalin tulia. -- Voimakas,
jäntevä, kaunis, valtias, vaikka olikin vain neiti.
Ja tohtori tuhahteli mielihyvästä, muistellessaan sitä iloista päivää.
-- Ja nyt täällä erämaassa apulaispapin pikku rouvana. No, no, en minä
tarkoita mitään pahaa -- minä olen vain epäkohtelias, kuten
tavallisesti olen. -- Totta totisesti, ei se ole kateutta -- mutta
vastakohta on minusta niin erikoinen.
Taas kuului valitusta.
-- Kuuletko tuota; kyllä pitääkin olla hyvin rakastunut, voidakseen
vaihtaa kaikkia, mitä hänellä -- -- --
Ja tohtori livahti ulos ovesta.
Helm oli hyvin liikutettu. Totta oli jok'ikinen sana, kuin tuo
aristelematon tohtori ja epikurolainen sanoi. Hän, kaikkein suosittu
neiti Helena, oli valinnut hänet, Helmin, kaikista monista
ihailijoistaan. Hän oli pitänyt papin rouvan hiljaista asemaa maalla
parempana kuin elämää pääkaupungissa. Miten hyvin Helm nyt muisti ne
ajat. Hän ja Lorentz olivat asuneet yhdessä ylioppilaina; he olivat
lapsuuden ystävät ja koulukumppanit. Yhdessä he olivat ihailleet
kaunista Helenaa, yhdessä panneet toimeen ja laulaneet serenaadeja
hänelle. Tänään kuusi vuotta sitte, niin, silloin he olivat eronneet
vihoissaan. Oli kaunis kuutamayö. Helenalle oli pidettävä serenaadi,
taivas tietköön, mistä syystä, akatemiallinen se vain oli.
Hän asui yksinkertaisessa talossa Konstantininkadun varrella. Laulajat
asettuivat puoli piiriin. Kaunis Helena herätettiin laululla "Kuin mä
kosken kohinaa kuulen kaukaa laaksosta", mutta kuin hän puoliunissaan
ja hyvillään kunnioituksesta ja sointuvasta laulusta yritti
sytyttämään lamppua yöpöydällä, ei kartiini ollutkaan kylliksi alas
laskettuna. Siinä hän istui sängyn laidalla, kauniina kuin kauneuden
jumalatar, pienet, valkoiset jalat paljaina, pitkä, tumma tukka
hajallaan kauniin yöpuvun päällä. Vähän uninen, hyvin tyytyväinen, ja
koko olennossa teeskentelemätöntä suloutta ja luonnonomaisuutta, joka
teki hänet kauniimmaksi kuin koskaan. Lorentz oli sanonut jotakin,
joka syvästi loukkasi Helmiä. Ensimmäisen laulun jälkeen nuhteli Helm
häntä kiivaasti. Siitä syntyi riita, sillä Lorentz oli vähän
unteloinen chartreusesta ja punssista. Tuli sammui heti paikalla,
laulu vaikeni ja molemmat miehet erosivat pitkiksi ajoiksi. Sovinto
olisi epäilemättä tullut toimeen, jos he olisivat tavanneet toisensa;
mutta viikon päästä matkusti Lorentz Karoliini-opistoon Tukholmaan.
Taas kuului pidätettyjä huokauksia.
Helm oli kiihtynyt, kurkku paisui niin, että hän luuli tukehtuvansa;
oli ihan, kuin jotakin olisi poikittain tarttunut kurkkuun. Helena
parka -- huokasi hän. Hän koetti rukoilla, mutta muistojen kuvakirja
oli auki, ja hän näki taas koko serenaadi-illan edessään niin
elävästi, että rukous oli vain vanhain kaavojen lörpöttämistä ilman
henkeä ja elämää. Silloin tuli Lorentz noitua mutisten ja sanoi
itsekseen: tässä käy pahasti, perhanan pahasti, ne kirotut kureliivit
--samalla yhä kourien kapusäkkiään.
-- Ah, herra Jumala, voihki Helm, mitä sinä sanot -- pahasti, mutta
sano sitte Herran tähden: onko se vaarallista, onko henki vaarassa? --
ei, tottahan ei niin --
-- Ohoh, lörpöttelinkö kuuluvasti? Ole huoletta, toimita tänne vettä
ja konjakkia. Ei se käy niin hyvin, kuin voisi tai oikeammin, kuin
pitäisi, se on totta -- mutta kaikki on säännöllisesti, voin minä
vakuuttaa -- no niin, sitä et sinä ymmärrä. Toimita konjakkia; ja
tohtori tuhahteli.
-- Ei minulla ole konjakkia, vastasi Helm yhä liikutettuna.
-- Eikö ole konjakkia, mies! oletko hulluna!
Ja tohtori katsahti äkisti ylös, tuhahteli ja näytti varsin
naurettavalta ja hämmästyneeltä. Vai niin, vanha toveri, sinulla e:
ole väkeviä, pappi, raittiussankari! supisi hän itsekseen. Hän muisti
nyt kuulleensa Helmin tulleen ankaraksi "heränneeksi" eli
"körttiläiseksi", kuten sanotaan tavallisessa puheessa.
-- No, anna sitte ruokaa, sillä sitä sinulla toki lienee, ja ryyppy
lisäksi.
-- Ruokaa, sitä kyllä saat; viinaa ei ole. Mutta voitko sinä syödä
nyt?
-- Miksikä en. Enkö ole ajanut koko monta peninkulmaa tässä kirotussa
pakkasessa! Kuules, jos kiroilen, sanoi tohtori hymyillen, niin
muistuta vain; minä olen siihen niin pahasti tottunut.
Ja tohtori läksi pois huoneesta.
Helm käski laittamaan illallista, palasi huoneesensa, otti raamattunsa
ja avasi sen sattumalta. Se aukeni Mooseksen ensimmäisen kirjan
kolmannesta luvusta. Hän koetti lukea; mahdotonta -- ajatukset
pyörivät minkä missäkin. Milloin hän näki niin selvään kuin ihan
elävillä silmillä kauniin Helena parkansa tulevan hymyillen ja
kaunista kuviota jäähän piirtäen, milloin taas suuret, kauniit silmät
seljällään kauhusta ja tuskasta. Milloin myöskin tohtorin
aristelemattomana, iloisena ja lihavana. Uudesta valitusäänestä hän
muisti nuo hirmuiset katumuksen ja epäilyksen päivät synnissä ja
maallisissa huveissa vietetyn elämän tähden, hän muisti raa'at
juomingit, siveettömät silmät ja laulut. Auta, Herra! huokasi hän
sydämmensä pohjasta, ja Herra auttoi; hän muisti nuo katumuksen
katkerat, vaan terveelliset kyyneleet, äsken kääntyneen palavan innon
ja autuaallisen uskon; ne onnelliset päivät, jolloin jokainen rukous
tuli kuulluksi, jolloin Jumalan ja ihmisen liitto lujeni niin
vahvaksi, niin horjumattomaksi, jolloin Herra itse ohjasi askeleita ja
teitä. Sinä elinvoimaisen uskon ja toimivoimaisen vakuutuksen aikana,
jolloin kaikki epäilykset riemuiten kumottiin mahtavilla sanoilla
"minä uskon", niinä ihanoina päivinä hän oli pelastanut Helenansa
maailman kietovista pauloista. Silloin hän oli ainiaaksi kiinnittänyt
hänet sydämmeensä. Usko, usko oli antanut hänelle kaikki, rauhan,
omantunnon levon, onnen ja Helenan, ja hänhän oli osa hänen
onnestansa. Hän oli Herran näkyväinen siunaus hänen uutteruudestansa,
todistus, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa. Jumala itse oli
tuonut tämän maailman mielistelemän ja ihaileman naisen hänen
luoksensa. Kuinkapa hän olisi muuten voinut voittaa häntä.
"Ihmeellisesti on Herra minua auttanut." -- Ja nyt, nyt luki hän taas
raamattuansa uskolla ja luottamuksella -- samassa astuivat tohtori ja
kätilöin sisään.
-- Minun täytyy nukuttaa hänet, sanoi tohtori.
-- Ei, sitä sinun ei täydy, sanoi Helm levollisesti; sinä et saa.
Tohtori katsoi Helmiä kuin pilvistä pudonnut; hän ei saanut sanaa
suustansa.
-- Enkö saa? Luuletko sitä vaaralliseksi, kuin lääkäri sanoo -- -- --
-- Sitä ei saa tapahtua, sanoi Helm, osoittaen raamattuun; tässä se
on. "Ja Herra Jumala sanoi vaimolle: minä saatan sinulle paljon
tuskaa; sinun pitää synnyttämän lapsia kivulla -- ja sinun tahtos
pitää miehes ala annettu oleman; ja hänen pitää vallitseman sinua."
Tohtori Lorentz tuhahteli.
-- Kuules, ukkoseni; mitenkä on sinulla asiat tuolla? ja tohtori
osoitti otsaa.
Helm seisoi tyynenä; hänen kalpea muotonsa vavahteli. Hän sanoi
levollisesti ja vakuutettuna:
-- Vapahtajamme sanoo: "kuin vaimo synnyttää, on hänellä kipu" ja
profeetta sanoo: "kivutta ei sinun pidä synnyttämän."
-- Ja uskotko sinä kaikkea tuota?
-- Kyllä minä uskon. "Sillä totisesti sanon minä teille: siihen asti,
kuin taivas ja maa katoo, ei pidä vähimmänkään piirron eikä minkään
rahdun laista katooman." Miljoonat hänen kanssasisarensa ovat
synnyttäneet lapsia kivulla ja tuskalla; ei kukaan ole antanut
ihmiselle oikeutta ottaa pois tätä synnin kipua ja rangaistusta. Mene
vaimoni luo, joka nyt kärsii, ja sano hänelle, mitä minä olen sanonut,
niin hän itsekin ajattelee kuten minä. Jokaisen on tyhjennettävä
kärsimyksensä kalkki. Mitä suurempi tuska, sitä suurempi rakkaus. Minä
olen lukenut saksalaisesta jumaluusopillisesta aikakauskirjasta, että
on se vaara tarjona, että äidit, jotka synnyttävät lapsensa
kloroformi-unessa, eivät rakasta niitä yhtä suuresti kuin niitä, jotka
ovat syntyneet ilman nukutusta.
Nyt kutsui sairas apua. Rouva Bergström katosi huoneesta.
Tohtori sai viimeinkin suunsa auki. Hän kirosi aika lailla kaikkia
papin nimellisiä, paiskasi kiinni laatikkonsa ja vannoi viimeisen
kerran tulleensa tuollaisen sokean luo, joka uskoi mitä hyvänsä. Hän
lateli koko joukon vastasyitä, jotka tuskin koskivat Helmin
korviinkaan, vielä vähemmin hänen ymmärrykseensä ja sydämmeensä, Helm
seisoi tyynenä nuhdesaarnan sateessa, pani kirjan kiinni, laski
kätensä raamatulleen ja sanoi pontevasti:
-- Mitä Herra on sanonut sanassaan, sen minä uskon. Ei ihminen saa
valita, mikä on sopivinta ja mukavinta hänen järjelleen. "Sillä kuka
jonkun näistä vähimmistä käskyistä päästää ja niin ihmisiä opettaa,
hän pitää taivaan valtakunnassa vähimmäksi kutsuttaman." Kaikki taikka
ei mitään; taivaan kanssa ei tingitä. "Taivas ja maa hukkuu, mutta
minun sanani ei pidä ikänä hukkaantuman."
Tohtori raivokkaasti sulloi tavaroitansa kokoon, tuhahdellen
ehtimiseen.
-- Älä saarnaa, käske valjastamaan hevoseni! Älä lörpöttele.
-- Tohtori, tohtori, pastori, aika poika, sanoi rouva Bergström ovesta
ja katosi samassa.
Helm tarttui kiivaasti sylin Lorentziin ja sanoi:
-- Näetkös, vanha ystävä, vaikka kokee, eipä hylkää Herra. Anna
anteeksi, vanha poika, nuoruuteni rakas ystävä. Minulla on oma uskoni;
en minä suinkaan tahtomat loukata sinua. Usko, mitä tahdot ja miten
tahdot, mutta anna minun elää vakuutuksessani. Tule sisään
tervehtimään pienokaista, riemuitsi hän ilon innossa. Ethän nyt lähde
pois. Katso meitä ahdasmielisiksi, tyhmiksi, miksi tahdot. Voidaanhan
tulla toimeen sellaistenkin ihmisten seurassa. Nuoruuden ystävät ovat
harvassa. Ei kellään ole varaa niitä kadottaa.
Lorentz, ollen sydämmestään hyväntahtoinen ja sitä paitsi pitävä
varsin suuressa arvossa lääkärin tointa, voidakseen jättää sairasta,
vaikka hän kuten juuri äsken olikin erittäin suutuksissaan, ojensi
kätensä sovintoon. Siinä toimitettiin pastori Helmin luona juhla,
jossa lapsuuden ja nuoruuden muistot vallitsivat ylimmillään; ja
milloin niitä on läsnä juhlassa, silloin on ilo korkealla, vaikka
katto olkoonkin matala.