Hovineuvos A. oli monta vuotta sitte ollut kapteenina eräässä
kaartinrykmentissä Pietarissa; hän oli nyt, kuten hänellä itsellään
oli tapana sanoa, "ukko harmaja" -- jolla hän käsitti, että hän nautti
Venäjältä eläkettä ja Suomesta virkamiehenä palkkaa, oli talonomistaja
ja kantoi tuuheita kulmakarvojaan ja jäykkiä viiksiään uljuudella ja
vapaudella, joka aina kaunistaa vanhaa sotilasta. Ukko oli suomalainen
sydämmensä pohjaan asti; tämän rodun ruumiillisesta kestävyydestä ja
henkisestä sitkeydestä hänellä oli mitä sydämmellisin käsitys ja sille
käsitykselle lukemattomia todistuksia. Hän kun oli paljon kokenut,
paljon lukenut ja sivistynyt mies, oli aina huvittavaa kuulla häntä;
aina hänen kertomuksessaan oli jotakin, joka ansaitsi ottaa varteen ja
ajatella. Tässä yksi hänen kokemuksensa suomalaisen rodun sitkeydestä
henkistä sortoa vastaan.
* * * * *
Kevät oli tullut. Neva oli katkonut kahleensa, Pietarin huvikausi oli
loppunut, viimeiset kihlaukset ylhäisissä seurapiireissä olivat
selvitetyt ja ikään kuin pitkän, liian pitkän karnevaalin jälkeen
hengähti loistava maailma helpotuksesta, päästi vapauden huokauksen.
Nyt oltiin vapaat seuraelämän velvollisuuksista, oltiin taas ihmisiä,
ainakin vähäksi ajaksi. Kaartinrykmentti oli lähtenyt Krasnojeseloon
leiriin, sotaleikkeihin Tuuterin mäille, ja minä vakuutan teille,
hyvät herrat, upseerit läksivät hyvillä mielin. Se, joka näytti
kaikkein iloisimmalta ja onnellisimmalta tuosta odotellusta
leiri-elämästä, oli hänen keisarillinen korkeutensa suurruhtinas V...
Hän oli harvasanainen nuori mies, hän ei laverrellut siitä, mitä tunsi
tai ajatteli, mutta kyllä näkyi, että hänen kasvonsa vilkastuivat,
hänen silmänsä loistivat ja rinta kohoeli mielihyvästä, kuin hän
ratsasti rykmenttinsä etupäässä, ratsasti harmaalla päistäriköllään
pitkin viheriöiviä kenttiä kunniarikkaan rykmentin leiripaikkaan.
Vaikka juuri äsken oli tultu, oli sentään jo ehditty majoittua, nuori
rykmentin päällikkö parakkiinsa, upseerit yksinkertaisiin, pieniin
asumuksiinsa. Sotamiesten teltat olivat pystytetyt, hevoset sijoitetut
talleihinsa, vartiat asetetut ja tunnussana annettu. -- Kevätkesän yö,
valoisa, raitis, salaperäinen ja suloinen, laskeutui verhoamaan
sotataulua. Hiljaisuus jäi vallitsemaan; etäältä kuului silloin
tällöin vartioivan koiran haukuntaa tai harmonikan valittelevia
säveliä jonkun surumielisen sotamiehen käsissä, jonka vuoteelta
rakkaushuolet karkoittivat unen.
Suurruhtinas uneksi asumuksessaan viehättäviä unia. Loppuneet olivat
aikaiset kunnioitusvierailut, viralliset päivälliset ja monilla
kahleilla kietovat hoviseurat. Hänen ei tarvinnut enää lipua hovin
liukkaalla parkettilattialla, ei kuunnella siloiteltuja, pakollisia
korulauseita, joita kohteliaat hovimiehet latelevat niin toimessaan,
kuin olisivat ne olleet tärkeitä valtiollisia neuvotteluja. Hänen ei
tarvinnut tanssia arvoasteikon mukaan häikäisevässä kaasun valossa,
kuuman ilmanalan kuihtuvien kasvien alla; ja ennen kaikkea tuo
tyhjyys, tuo hirvittävä tyhjyys, jota joutilaana olo tuottaa, se oli
haihtunut. Huomenna alkoi toimelias, vaivalloinen työ, sillä
sotaharjoitukset olivat tänä vuonna erittäin laajat.
Kuin siis kokki seuraavana aamuna aikaisin herätti liikkeillään
herransa, hypähti hän notkeasti ja keveästi kuin höyhen ylös
vuoteestaan ja neljännestunnin päästä seisoi muhkeana ja voimakkaana
asumuksensa edessä ensimmäisenä kaikista. Sinne kokoutui hänen
ympärilleen vähitellen joukko upseereja, mitä omituisimpia tyyppejä.
Siinä oli ylen hienostunut slaavilainen, piirteet melkein
naisellisiksi muuttuneina, silmäluomet väsyneet, muuten notkea, hento
ja heikkohermoinen; siinä tatarilainen ruhtinas, piirteet karkeat ja
ankarat ja niska kuin härjällä; siinä virolainen parooni, jonka
valkoisen punainen iho ja lihava niska osoittivat hänen olevan
ruotsalaista sukuperää; siinä puolalainen kreivi, jolla oli
juutalaisen muoto; siinä Montenegron, Podolian ja Kaukason ruhtinaita
espanjalais hattuineen ja ruhtinaita, joilla ei mitään ruhtinaskuntaa
ollut -- ja minä.
Nyt kuului merkkipuhalluksia etäältä, kulkien rykmentistä toiseen ja
taas kaikuen korkealta ja täyttäen ilmaa hermoja vahvistavalla
soinnullaan; lähikyläin kukot kaiuttivat sekaan kirkkaita huutojansa;
hevoset tömistelivät ja hirnuivat; aamuinen auringon valo levisi
mahtavina väri- ja valovirtoina yli mäntyjen latvain, viheriöivien
mäkien ja tasankojen, joihin ei vielä ollut koskenut sotamiesten
jalat, hevosten kaviot eikä kanuunain pyörät, ja joka sen tähden oli
keväisen raittiina, neitsyellisenä ja kukikkaana kuin persialainen
koruompelus.
"Eteen päin mars!" komensi hänen korkeutensa ja viisi sataa miestä
hypähti satulaan ja ratsasti tyytyväisinä etelään päin Krasnojeselon
leiripaikasta. --Ripeää juoksua ajettiin pehmoista hietamaata,
kummallisen muotoisten, pyöreäin ja pyöristyneiden kunnasten välitse;
siinä oli luonto ja maanmuodostus niin toisenlainen kuin Suomessa,
että syystä kyllä on sanottu, että Rajajoki on jyrkempänä rajana
maantieteellisessä ja yhteiskunnallisessa kuin valtiollisessa
suhteessa. Näytti siltä, kuin kerran aikojen alussa mahtava myrsky
olisi vieritellyt suurina laineina näitä hietajoukkoja ja myrsky sitte
kaikkivallan käskystä olisi yht'äkkiä tyyntynyt ja hieta-aallot
paikoilleen jähmettyneet. Vuosisatain kuluessa oli lahomisesta
syntynyt pyöreäin mäkien pinnalle multaa ja nyt kasvoi siinä nurmikko,
erikoinen yksitoikkoisuudessaan, ja padan muotoisissa laaksoissa
viheriöivät pähkinäpuut, haavat, pajut ja koivut.
Ratsumiesjoukko ajaa lennätti ylös alas mäkien rinteitä, kirkkaan
vihreiden pähkinämetsikköjen lävitse, kunnes käskettiin pysähtymään
erään pienen kylän luo. Siihen levitettiin joukko pitkään riviin,
etuvartiarivi asetettiin ja toisia etuvartioita lähetettiin laaksoon,
apujoukkueita sijoitettiin ylös loivan mäen rinteelle ja päävartio
pysähtyi kylään molempien rivien taakse. Suurruhtinas läksi kylän
paraimpaan tupaan syömään aamiaista ripeän ratsastuksen jälkeen ja
keitättämään itselleen teetä. Kuin hänen korkeutensa kumartui astumaan
sisään porstuan matalasta ovesta, ryntäsi porsas kiihkeästi nyristen
vastaan ulos tuvasta. Siinä suuressa huoneessa kaakotteli kana,
ylvästellen seitsemästä keltaisesta poikasestaan, ja pääskypari
lenteli orsien alatse ulos ja sisään. Uunin luona seisoi
rähmäsilmäinen vanha nainen taikinaa alustamassa. Hän oli niin kauan
elänyt ja myllästellyt maata, joka heitä elätti, että hän oli
muuttunut sen väriseksi. Kasvot olivat mullan karvaiset, laihat,
paksunahkaiset käsivarret kuin maasta kiskotut ruskeat juuret ja
laihan rinnan nahka ruskea ja juomuinen kuin nuoren koivun tuohi.
Kaksi pellavatukkaista tyttölasta, yllä pitkät paidat, katseli sängyn
puolisesta nurkasta tukkansa alta tulijoita.
Suurruhtinas kävi istumaan pöydän päähän ja katseli tätä
yksinkertaista asumusta, sen nokista uunia ja lattiaa, joka oli kuin
ulkohuoneessa. Ivan Ivanovitsh, kokki, astui reippaasti eukon luo,
joka alusti taikinaa, ja käski häntä tuomaan vettä ja puita; hän itse
kyllä sanoi tekevänsä tulen, että hänen korkeutensa saisi lasin teetä.
Nainen teki työtänsä eikä ollut millänsäkään. Ivan lausui sanansa
pontevammin. Ei vastausta. Nyt Ivan suuttui. Kuin hän hetkikauden
lateli eri äänillä, mitä hänellä oli mielessä, käänsi vaimo viimein
päätään häneen päin ja sanoi äreästi:
-- En ymmärrä venättä.
Ivan hämmästyen katsoi ensin vaimoon, sitte herraansa; tämä hymyili ja
sanoi ihan tyynesti:
-- Kutsu tänne parooni Koskull, emäntä on virolainen.
Samassa astuivat parooni ja tatarilainen ruhtinas tupaan ja saivat
tietää, mistä oli ollut puhe. He kääntyivät toimeliaasti eukon puoleen
ja alkoivat kumpikin selittää kokin asiaa; mutta naiseen näyttivät
yhtä vähän vaikuttavan Viron kielen pehmeät äänet kuin tatarinkielen
kovat kurkkuäänet. Kuin puhujat kuitenkin tulivat liian kiivaiksi,
suuttui eukko toden perästä. Näkyi selvään, että veri alkoi nousta
kuoren alle. Hän tempasi kiivaasti laihat kätensä ylös taikinasta ja
sanoi äkäisesti:
-- Johan minä sanoin, että en ymmärrä venättä.
Lapset peljästyivät ja painautuivat seinää vasten niin piiloon, kuin
pääsivät.
Suurruhtinas nousi pois pöydän päästä; ensin näytti hän yrittävän
vihastumaan; mutta kuin hän näki suuttuneen akan taikinaisine
sormineen, jalon paroonin suuttumuksesta punaisena ja tatarilaisen
teennäisesti tyynenä, itämaiden koko arvokkaisuus lihavassa,
parrattomassa muodossa, kokin neuvottomana ja äkäisenä, ja kaikki
kolme teroittamassa tuon vaimon jähmettyneihin ja kiukkuisiin aivoihin
yksinkertaisimpia käsitteitä, alkusanoja: tulta, vettä ja leipää,
kolmella eri kielellä ilman vähintäkään menestystä, silloin hän
huomasi asian naurettavan puolen. Ylhäisesti ja muhkeasti nousi hän
pöydän luota, nauraen niin, että kauniit, valkoiset hampaat loistivat.
-- Ei, nyt meillä ei ole enää aikaa, lähtekäämme toiseen taloon, ja
ulosmennessään mutisi hän jotakin "tshuhonkasta".
Hän astui ulos, upseerit jäljestä; mutta uskokaa minua, hyvät herrat,
hän sai käydä joka talossa eikä sittekään saanut teetä. Hänen täytyi
ratsastaa meidän luoksemme toiseen apuvartioon.
Me olimme löytäneet kaivon, joka oli melkein ihan piilossa, ja
aamupäivällä ratsastin minä kylään, joka ei juuri näyttänyt
vierasvaraiselta; minä huomasin heti ulkoasusta, että se oli
suomalainen. Ja täällä, seitsemänkymmenen virstan päässä etelään päin
Pietarista, tapasin minä suomalaista väestöä, paraastaan naisia ja
tyttölapsia. Jok'ainoa mies ja kymmentä vuotta vanhempi poika oli
Pietarissa tai lähimmissä kauppaloissa ansiotöissä. Maata ja kotia
hoitivat naiset ja joku voimaton ukko. Miesten ja vanhempain poikien
sanottiin osaavan venättä, mutta naiset eivät sitä ymmärtäneet
sanaakaan. Ilman koulua, ilman kirjoja ja kirkkoa ja ilman pappiakin
lähempänä kuin 50 virstan päässä olivat he säilyttäneet Suomen
kielensä -- säilyttäneet sitä vuosisatoja vastoin saksalaisia,
ruotsalaisia ja nyt satoja miljooneja slaavilaisia. Ymmärrättehän,
hyvät herrat, että niin ollen voi vanhakin mies olla optimisti.