Sepä oli kiusallista. -- Mitä oli hänen nyt tehtävä koko pitkä
iltapäivä? Hän meni ulos junasillalle; siellä oli elämän kihinää, joka
osoitti, että jo maailmankaupunki oli lähellä. Pastori ensin vähän
hämmentyi; tämä olikin hänen ensimmäinen pitkä matkansa. Nuoria naisia
ja tyttöjä, kirjavia kuin kesälinnut, komeita, vähävenäläisiä,
punaisia ja sinisiä koruompeluksia väljissä liiveissä ja leveissä
esiliinoissa, käveli paljain päin sillalla. He kumartelivat ja
heittelivät toistensa ohitse tervehdyksiä, katseita ja sanoja nuorille
herroille, jotka heikkohermoisen näköisinä jouten kävelivät huonosti
hoidetuissa, liinaisissa kesävaatteissa. Leveät, venäläiset emännät,
leuan alla isot lihapoimut, tunkeilivat tyynyineen ja peitteineen kuin
leveärintaiset saimat. Muutamat suomalaiset pikku rouvat,
tietäen loistavan puhtautensa kaikessa tässä likaisuudessa ja
venäläis-hajussa, mittailivat sillan lautoja taitavan varmasti;
konduktöörejä, saksalaisia tavarannäyttelijöitä, upseereja pölyisissä
pitkissä virkapuvuissaan kiiruhti toistensa ohitse, ja tämän kirjavan
kuteen loimina seisoi tasaisen harmaa joukko suomalaisia talonpoikia
suurissa ryhmissä siellä täällä. Kaikkein näiden eri kansallisuuksia
edustavien henkilöiden välitse pujottelihe etäisimmän idän poika,
japanilainen kyyppari hienoilla säärillään, silmät viistossa, iho
keltaisena ja kurttuisena kuin kuivanut pomeranssi, ja vei höyryävää
teetä eräälle kenraalille, joka oli punakkana ja ylpeänä vetäytynyt
erilleen suuresta joukosta. Kenraali vihaisesti katseli kiiruhtavaa
joukkoa ja puolella korvallaan kuunteli harpun näpyttelijää, joka
surumielisellä soittimellaan sävelteli kappaleita "Iloisesta sodasta"
ja "Kuninkaan luutnantista". Pastorimme juuri aikoi pyytää seltteriä,
kuin kellon soitto kuului ja heti sitte kimakka vihellys. Koko pilvi
vesihöyryä nousi puhkuvasta veturista kohti savusinistä taivasta ja
kirjava kuva hävisi yht'äkkiä. Ihmiset olivat kadonneet,
harpunsoittaja luki vaskirahojansa --kaikki oli hiljaa ja ääneti.
Kesäaurinko paahtoi ääretöntä hietakangasta ja kultasi kahta
kiskoviivaa, jotka välkkyen vielä etäälläkin katosivat tuolla näköalan
rajalla päivänsavuun. Pääskyset istuivat taas sananlennätin-langoilla
ja jatkoivat lauluaan juuri siitä, johon se neljännestunti sitte oli
heiltä keskeytynyt.
Viimein tuli ilta viileyksineen. Isak Hultila meni alas
kestikievariin. Hän kysyi isännältä, karjalaiselta, niin pyöreältä ja
lihavalta kuin pyöreä torni Viipurissa, oliko huonetta saatavana.
-- Oli, mutta yhdessä toisen kanssa.
-- Kenenkä sitte?
-- Nikitin Nikititsh Nikanovin.
-- Kuka se on?
-- Hän on Viipurista, lukkari tai veisaaja vai mikä hän lienee; hän se
nyt laulaa tuolla sisällä.
Tosiaan kuuli pastori sisemmästä huoneesta myrinää, kuin joku olisi
pärisyttänyt passoviulun pisintä kieltä.
Pastorillamme ei ollut varaa valita. Kestkievarin suuren yhteisen
salin lävitse, jossa tatarilainen istui pitsejänsä järjestellen, astui
hän pieneen siistittömään huoneesen joka kovasti haisi geraniumilta,
tupakalta ja viinalta. Kirkasväriset, siniset seinäpaperit olivat
halkeilleet pitkin kaikkia seinänrakoja, jotka selvistä merkeistä
päättäen olivat "täynnä asujamia".
Sängyssä pöydän vieressä istui rautatievaunussa vieruskumppanina ollut
Nikitin Nikititsh suurena, mahtavana ja onnellisena. Hän oli selvä
venäläinen tyyppi, leveät huulet, leveä, pyöreä nenä, viisaat silmät,
kirjava iho ja tuuhea tukka, jaettu keskeltä otsaa ja kammattu
sivuille. Hänen rintakehänsä oli avara kuin palkeet. Kuin hän korotti
miehekkään äänensä, syvän ja miellyttävän kuin hongikon kohina,
voitiin kyllä käsittää, että se oli luotu kaikumaan Herran temppelin
holveissa eikä tukehtumaan halvassa kyläkapakassa. Hän oli jotenkin
nauttinut ja edellä mainittu, ristijuovikkaaksi tahottu pullo oli
hänellä nyt puolillaan pihlajamarja-likööriä. Nikitin Nikititsh oli
nyt siinä tilassa, jolloin koko maailma juopuneesta näyttää
sopusointuiselta ja ihanalta, jolloin hän katsoo joka ihmistä
ystäväkseen, veljekseen. Hän nauroi ystävällisesti, näytti kahta
loistavan valkoista hammasriviä, kaatoi sitte pihlajanmarja-likööriä
lasiin ja tarjosi pastorille, rakkaasti katsahtaen tummanloistoisilla
silmillään.
-- Terve tuloa, terve tuloa, kumppani! Mikä teidän nimenne on ja
teidän isänne nimi?
-- Vai niin, Isak Karlovitsh. Terve tuloa. Isak Karlovitsh! Te olette
kauppias, eikö totta, maakauppias? kysyi hän edelleen.
Pastori ei tahtonut mielellään ilmaista, kuka hän oli, ja sen tähden
nyykäytti vain päätään.
-- No, Isak Karlovitsh, käykää istumaan, tähän, isä hyvä, sängyn
laidalle!
-- Olkaa hyvä, ottakaa lasi! Nikit Nikititsh, virren veisaaja se nyt
tarjoaa. Eikö! Ettekö huoli pihlajanmarja-viinaa? sanoi hän
kummastellen, kuin pastori ei ottanut vastaan hyvästä sydämmestä
tehtyä tarjousta.
-- Miksi ette? Olenko minä loukannut teitä? Minkä tähden ette huoli
lasia? Yksi vain, yksi ainoa lasi. Tehän olette kristitty ettekä
mikään muhamettilainen koira kuten tatarilainen tuolla salissa.
Pihlajanmarja-likööri on terveellistä.
Ja juopuneen itsepäisyydellä piti hän toisella kädellään pastoria
napinlävestä ja toisella tyrkytti hänelle likööriä.
-- Yksi vain, sydänkäpyseni, pikku kyyhkyseni; kas, se on keltainen
kuin kulta ja kirkas kuin aurinko juhlapäivänä.
-- No, kotirauhan tähden yksi lasi, mutta ei enempää, sanoi pastori,
voimatta olla nauramatta tätä itsepäistä vierasvaraisuutta.
Hän nosti lasin huulilleen, alkoholin haju nousi päihdyttäen ylös
pitkin kitalakea, ärsytti hermoja, ja äkisti kuin leimaus syttyi himo
aivojen komeroissa. Peto oli ihmisessä päässyt irralleen. Kiihko,
pidätetty viikkoja ja kuukausia, hillitty huolissa ja levottomuudessa,
nousi jälleen vapaana ja hillittömänä ylös kuten niin usein ennen.
Mitä merkitsevätkään hyvät aikomukset, toivottomuus, pyhät lupaukset,
katumuksen kyyneleet taistelussa tätä voimaa vastaan? Nikitin
Nikititshin totisesti ei tarvinnut tarjota pastorillemme enempää;
päihtymys oli nyt hänen lähin pyrintönsä. Ja siinä pidettiin oikeat
juomingit, nautittiin monenlaisia väkeviä. Veisaaja koki kaikki eri
mielialain asteet, oli iloinen ja lauloi vähävenäläisiä tanssisäveliä,
oli pehmeä ja surumielinen ja kertoi pitkiä kappaleita Volgabylineistä
ja sankari Asrasta, joka läksi loitos uskottomain maahan, ja silloin
hän itkeä nyyhkytti. Ah, sehän oli hänen oma elintarinansa; olihan
hänkin, Nikitin Nikititsh, lähtenyt sinisen Volgan keltaisilta
rannoilta elämään ja asumaan kelvottomain tshuhnien ja tshuudien
seassa, jotka eivät puhuneet slaavilaisten jaloa kieltä eivätkä olleet
oikeauskoisia; heille oli kyllä kerran opetettava venäjää; ja
oikeauskoisiksi, niin sellaisiksi piti heidän tuleman jok'ainoan.
Mutta silloin Isak Hultila pahastui, löi nyrkillään pöytään niin, että
lasit hyppivät, huusi ja pauhasi.
-- Niin, jos sinä Nikit Nikititsh saat elää ja vallita -- mutta
näetkös, sitä sinä et saa, ja oikeauskoisiksi me emme tule koskaan.
Sen minä takaan.
-- Eivätkö tule? jyrisi veisaajan mahtava passo niin, että
seinäpaperin repaleet häilyivät ja irtanaiset ruudut helisivät; mutta
ne tulevat, sanon minä. -- Minä olen elänyt kahdeksankolmatta vuotta
Virossa, Liivinmaalla ja Inkerinmaalla, petollisten puolalaisten,
likaisten virolaisten ja tietämättömäin liiviläisten seassa,
kahdeksankolmatta vuotta, kuuletko. Minä tiedän sen asian paremmin
kuin sinä, isä hyvä; jos he saavat seurakuntaansa, ja aina ne välisti
saavat, jonkun papin, joka ei kelpaa muualle, joka vain juo kuten sinä
ja minä, joka pitää herrain puolta, kuittaa palkkaa ja kantaa
kymmennyksiä, niin ne kääntyvät oikeaan oppiin jok'ainoa. Batushka
kastaa heitä sadoittain, tuhansittain. Itse minä olen veisannut
siunausta heille, Isak, Karlovitsh, veisannut niin, että kurkku on
kuivanut. -- Maljasi, pikku isä! Maljasi, vanha veitikka.
Pastori Hultila tuli kalpeaksi kuin tali.
-- Onko totta, mitä sanot? kysyi hän änkyttäen.
-- Jumalan pyhän emon kautta, se on totta jok'ainoa sana, lallatti
veisaaja.
Hultila työnsi pöydän pois niin rajusti, että konjakki- ja viinalasit
vierivät sekaisin, sieppasi lakkinsa ja meni ulos aika vauhtia.
Ulkona vallitsi kesäillan läpinäkyvä pimeä; tuuli tuntui viileältä ja
hyväilevältä, suloiselta ja tuoksuiselta päivän kuumuuden jälkeen.
Muutamat kalpeat pikku tähdet katselivat unisesti alas äärettömästä
avaruudesta. Luonnon näytti olevan vaikea nukahtaa näkemästä niin
paljoa kauneutta. Sirkka lauloi kaikuvasti lauluansa elämän iloista;
tynnyrilintu ilmoitteli hongikosta, että vielä ei ollut päivä
loppunut, vielä näkyi kalpean punaista valoa lännestä. Yölepakot
liitelivät pihlajain latvojen päällä, kuvastuen pimenevää taivasta
vasten; niiden päällitse lentää suhisti muuttohaukka, joka oli
myöhästynyt metsästysretkellään, pontevasti ja suoraan kuin nuoli
yömajaansa.
Pastori Hultila selvisi yht'äkkiä, niin kiihtynyt hän oli.
Sipin ja Vahdin vastalauseista huolimatta astui hän hiekkapihan poikki
ja kävi istumaan penkille suuren pihlajan alle. Raivokkaasti riehuivat
ajatukset ja aatteet hänen aivoissaan; hänen tunteensa kuten hänen
havaintonsakin olivat ylenneet jokapäiväisyyttä korkeammalle. Hän näki
vaikkapa vain välähdyksittäin, syvemmin kuin ennen, mikä hänen
velvollisuutensa oli; hän tunsi tänä hetkenä lämpimämmin kuin
tavallisesti, mitä hänen virkansa häneltä vaati. Oliko hän mies
vahvistamaan veljiänsä inkeriläisiä ja virolaisia siinä myrskyssä,
joka nyt kasvoi idässä? Vuosisatojen muinaisena yönä olivat heidän
heikot aluksensa pysähtyneet Suomenlahden hietarannoille. Vuosisatoja
toistensa jälkeen olivat he pysyneet pystyssä ajan merellä; aalto
toisensa jälkeen oli hyökynyt heidän ohitsensa. Myrsky oli pauhannut
heidän ylitsensä. Kaksi vahvaa ankkuria, heidän uskonsa ja heidän
kielensä, oli säilyttänyt jäännökset näistä veljeskansoista tuolla
ulkona, jossa suuret myrskyt käyvät, jossa aallot pauhaavat korkealla
ja voimakkaasti, jossa tulvan hyöky on vierinyt paljon suurempien ja
paljon paremmin varustettujen alusten yli kuin heidän. Ja nyt hän,
Isak Hultila, aikoi mennä sinne ulos; hän, heikoin heikoista, aikoi
tarttua peräsimeen nyt, kuin tulevan myrskyn pauhina jo kuului. Ei,
eiköhän juuri hän tulisi yhdeksi niistä, jotka irroittelivat vitjojen
renkaita? Eikö hän ollut äsken langennut ensi kiusauksessa, vaikka oli
ennen niin katkeraa kokenut ja tehnyt kaikenlaisia lupauksia. Hän ei
ollut oikea mies. Ja kuitenkin, jos hän ei ottanut vastaan, mitä nyt
tarjottiin, niin mitä seurasi -- häviö, vieläpä enempikin: häpeä ja
kunniattomuus. Mitä hänen sukunsa, hänen ystävänsä sanoisivat? -- Entä
sanomalehdet sitte! Häntä kauhistutti kaikki tuo. Hän istui tunnin
toisensa jälkeen ja taisteli, kuten muinoin Jakob enkelin kanssa,
ankaran taistelun. Hän oli välistä katkera ja uhkamielinen, välistä
nöyrä ja myöntyväinen. Välistä hän tunsi tylsyyttä ja velttoutta sekä
sapen makua suussa, välistä hän taas leimahti; koston, vanhurskauden
vaatimukset näyttivät hänestä ylhäisiltä. Tämä vaali, tämä "joko tahi"
oli vaikea.
Värittömällä taivaalla alkoivat ohuet pilvikerrokset muuttua ensin
sinipunerviksi ja sitte purpuraisiksi. Ilma puhalteli raittiisti,
mutta lauhkeasti ja kuivasti, kuten se keskikesän aamuna puhaltelee
hietatasangoilla ja merellä. Sitte nousi aurinko; komeata,
kultapunaista valoa levisi tasaisesti yli pihojen, vainioiden ja
huonerivien, tehden kaikki, vaikka se olikin huononpäiväistä,
juhlallisen näköiseksi. Kärpäset, jotka olivat olleet horroksissa
yöllä, alkoivat pistellä. Varpunen ikkunan päällä, hoidellen kolmansia
kesäpoikiansa, veteli sietämätöntä viserrystänsä. Luonto heräsi
jälleen eloon, mutta paljon kovemmin sen elämän ilmauksia, paljon
kovemmin sen helkettä ja laulua kajahti etäältä hietakankaalta
höyryhevon epäsointuinen, teennäinen, matkiva vihellys. Nyt heräsi
pastori unelmistaan ja päättämättömyydestään. Hän nousi äkisti, astui
sisään, pani pöydälle summan, joka hänen mielestään riitti kuittaamaan
hänen velkansa, otti ohuen matkalaukkunsa ja kiirehti asemalle,
tälläkin kertaa Vahdin ja Sipin vastustellessa.
Asemalla hän kirjoitti pari riviä ystävälleen:
Kiitos hyväntahtoisuudestasi! Saatuani sattumalta tietoja siitä
paikasta, näen, että minä en sovi siihen. Jää hyvästi!
Ystäväsi I. H.
Minuutin päästä istui hän kolmannen luokan vaunussa tavarajunassa
ajamassa, lakkaamatta pysähdellen ja tuskastuttavan hitaasti,
kohtaloansa kohti.