Hehkuvan kuumana elokuun päivänä istui pastori Isak Hultila kolmannen
luokan rautatievaunussa Pietarin radalla. Aurinko oli ylimmillään,
kuumuus perin rasittava ja vaunu tietysti täpö täysi. Ei maksanut
vaivaa pitää ikkunoita auki, sillä toiselta puolen paahtoi aurinko
armottomasti, niin että ilma kankailla ja suoniityillä vapisi
kuumuudesta, ja toiselta puolen työnsi tuuli savua sisään suurina
pilvinä. Savussa oli pisteleviä, pieniä, teräviä jyväsiä, jotka
nipistelevien polttiaisten ja mäkäräin tavalla imeytyivät kiinni
ihon huokosiin ja kovasti koettelivat matkustavaisparkojen
kärsivällisyyttä, jota kuumuus ja väsymys muutenkin pahasti
ahdistivat. Pastori Hultila istui kuumuudesta näännyksissä kahden
miehen välissä, joista toinen oli suuri, lihava ja punakka venäläinen,
ei käsityöläinen eikä kauppias, sillä hänen kätensä olivat lihavat ja
pyöreät, eikä sotilaskaan, koska hänellä oli pitkä, musta nuttu yllä,
ja toinen oli tatarilainen, ammatiltaan kaupustelija. Tämä viimeksi
mainittu taisteli urhollisesti väsymystä ja unta vastaan ja
pelkäävästi vartioitsi laatikkoa, jossa oli Vähä-Venäjällä tehtyjä
pitsejä.
Ah, jospa vain lämmin, venäläinen ja tatarilainen olisivatkin olleet
ainoat tekemässä Isak Hultilaa levottomaksi! Ei, paha kyllä! Hänellä
oli pahin ahdistaja sisällänsä. Hänellä oli tosiaankin syytä olla
tyytymätön itseensä, sillä hän oli vihoittanut Herraa, seurakuntaansa
ja Porvoon tuomiokapitulia. Aikaa myöten arveli hän, siinä itsekseen
mietiskellessään, voivansa kyllä tinkiä omantuntonsa kanssa;
seurakunnan kanssa voitiin asia ehkä myöskin sovitella; Herran kanssa
ei ollut niin pahaa hätää, sillä hän oli laupias ja pitkämielinen;
mutta tuomiokapituli oli pahin. Niin -- hänestä oli parempi paeta kuin
huonosti taistella. Sillä mitäpä hän voi tehdä, mitä sanoa, mihin
turvautua, kuin hänen oli tuomiokapitulin edessä annettava
selitysvastaus seurakunnan valitukseen, että hän oli ollut juovuksissa
eräässä papillisessa toimituksessa? Todistukset olivat sitovaiset,
todistajat jäävittömät, eittää hän ei tahtonut eikä voinut. Jospa se
edes olisi ollut ensimmäinen kerta! Mutta voi ei! Paha kyllä, niin ei
ollut. Ja sitä ajatellessa nousi häpeän punastus hänelle ylös tukan
rajaan asti, niin että valtimot paisuivat ja jyskyttivät pastori paran
ohauksissa. Hänellä oli ainoastaan yksi pelastuskeino. Yksi ainoa,
jota usein olivat käyttäneet samassa tukalassa tilassa olevat
virkaveljet kuin hän nyt, nimittäin saattaa ennen, kuin tilinteon
hetki ehti tulla ja armon ovi sulkeutua -- saattaa koko asia
unhotuksiin pyrkimällä vapaatahtoisesti pois laumastansa ja
isänmaastansa. Hän oli Pietarin luterilaiselle konsistorille
ilmoittanut olevansa halukas ottamaan vastaan keisarikunnassa
hajallaan olevain lammasten hoidon. Siellä vieraassa maassa ei kukaan
tiennyt mitään hänestä, siellä hän aikoi alkaa uutta elämää, olla
täst'edes ihan maistamatta--; Jumalan avulla toivoi hän uusissa
oloissa pääsevänsä vapaaksi onnettomasta tavastaan. Pastori huokasi
syvään, kuin muisti profeetan sanat: "Herra on antanut sinulle hyvän
maan, maan, jossa vesiojat, lähteet ja järvet ovat, jotka laaksoille
ja vuorten sivuille vuotavat, maan, jossa sinä et ole vajavaisuudessa
syönyt leipää, jossa ei mitään puutu --hyvän maan." Tämän maan hän oli
menettänyt: hänen täytyi jättää isäinsä pyhä maa. Ja minkä tähden?
Häntä väristytti kuin hän itsekseen mutisi vastaukseksi: -- konjakin.
Ja kuitenkin, Herra oli ollut laupias, oli säälinyt häntä. Juuri nyt
oli pastorimme saanut kuulla, että tuolla alhaalla Inkerinmaassa oli
avoin paikka. Seitsemän suomalaista kylää hajallaan sadan
viidenkymmenen virstan matkalla, soita, oikeauskoisia seurakuntia ja
pohjattomia saviteitä välillä, -- ne kylät tarvitsivat sielunpaimenta.
Eräs pastorimme lapsuuden ystävä ja ylioppilas-kumppani, jolla oli
hyviä tuttuja niissä suomalaisissa kylissä, oli luvannut antaa hänelle
paitsi kaikkia tietoja paikasta, myöskin mahtavan suosituksensa. Tämä
ystävä asui Valkeasaaren asemalla, ja sinne oli nyt pastorimme
matkalla.
Kuumuus ja ahtaus olivat, kuten sanottu, sietämättömät. Vaunujen
jyrähtäessä eräässä kiskojen haarassa vähän enemmän kuin tavallisesti
heräsi venäläinen, joka oli nukkunut syvään uneen pois koko huolista,
tatarilainen hypähti ylös lyhyestä horroksestaan, kuin olisi peljännyt
turkmeenien karkaamista päälle. Venäläinen otti esiin ristijuovaiseksi
tahotun viinapullon, avasi sen ja nosti hitaasti paksuille, punaisille
huulilleen. Pul, pul, pul, kuului; sitte hän pyyhki suutaan nuttunsa
hihalla, maiskautti tyytyväisesti kieltään ja katsoi hyväntahtoisesti
outoon kumppaniinsa.
-- Tahdotteko? sanoi hän, ojentaen pulloa pastorilla; se virkistää
lämpimässä.
Pastori hypähti ylös:
-- Kiitoksia en! en huoli!
Kuin viinaa tarjottiin tässä seurassa ja tässä muodossa, niin se
pastoria inhotti.
Nyt puhalsi veturi pitkän, kimakan vihellyksen, joka pelotti pääskyt
pois jo pitkän matkan päästä sananlennätin-langoilta. "Valkeasaari",
kuului huuto ulkoa; viisitoista minuuttia vapautta ja raitista ilmaa
väsyneille matkustajille. Pastorimme, tottumaton matkoihin, astui
varovasti alas pienine matkalaukkuineen ja katseli kummastellen joka
taholle, kuin ystävää ei ollutkaan vastassa. Mitähän se
merkitsi? olikohan jotakin tullut väliin? Levottomasti meni hän
ravintohuoneesen. Valmiiksi kaadettujen ryyppyjen ja rasvaisten,
pullakoiden pasteijien seassa, joita vastaan kärpäsjoukot kävivät
lakkaamatonta piirityssotaa, oli siinä kirje hänelle.
Kiireesti hän avasi kirjeen, se oli ystävältä:
-- -- -- täytynyt matkustaa Levashovoon; tulen huomenna; mene
kestkievariin! Tuus